Part 28

Saattajina Ylä-Kuittijärven poikki oli joukko kylän naisia; emäntämme oli itsekin lähtenyt matkaan, kaimatakseen meitä Vuokkiniemeen saakka. Ilma oli lämmin, selkä melkein tyyni, näköalat kauniit ja matka kului hupaisasti. Emäntä oli varustanut matkaan runsaat eväät ja teekeittiön, joten saatoimme matkata mieliksemme, poiketa maihin, viipyä miten halutti.

Olen jo maininnut, että näitten vesistöjen kartoitus on melkein kauttaaltaan puutteellinen ja väärä. Ei siinä kyllä, että pienemmät niemet, lahdet ja saaret ovat aivan mielivaltaisesti piirretyt, eivätkä tavoitakaan oikeaan, itse vesistöjen päämuodotkin, suunnat, laajuudet, etäisyydet, ovat "päin mäntyä", kuten sanotaan. Matkustaja tuota kummastelee eikä ottaisi sitä oikein uskoakseen. Mutta kauaakaan ei hänen tarvitse kulkea, ennenkuin huomaa niin tosiaan olevan ja liikkuvansa melkein kuin löytöretkeilijä tuntemattomilla vesillä, jotka siitä ovat säilyttäneet omituisen neitseellisen viehätyksen. Toiselta puolen hänen tekisi mielensä ruveta karttaa oikomaan ja saavuttaa helposti voitettavia ansioita, mutta toiselta puolen hän melkein soisi säilyvän tämän hämäryyden, joka on niin viehkeässä sopusoinnussa tarumaisen ilmapiirin kanssa; sekoittaen epämääräisyyden harsoihin runottaren lumotun linnan. Ainakin me jätimme nämä oikaisut tekemättä, osaksi siitä syystä, ettemme luulleet voivamme suuriakaan aikaan saada, osaksi sen vuoksi, että tiesimme karjalaisten olevan kateita eikä haluavan varmuuden arkivaloa tarumailleen paistamaan.

Mutta sen verran saimme varmuutta, että ainakin Yli-Kuittijärveä voi summakaupalla melkoisesti oikoa. Ervasti, joka tarkkaan silmäsi kaikkia tämmöisiä seikkoja ja tärkeimpiä poikkeuksia mainitseekin matkakertomuksessaan, sanoo matkan Jyvöälahdesta ensin käyvän penikulman verran länteen, sitten toisen suoraan etelään ja lopuksi taas penikulman lännen ilmalle Vuokkiniemen kirkkorantaan. Tämän mukaan ja Vuokkiniemen miesten omien tietojen mukaan olen kartan oikonut. Sen mukaan selän pääsuunnaksi saadaan entisten maajäätiköitten suunta, luoteesta kaakkoon, mutta tämän suunnan poikki kulkee maan vajoamisen kautta syntynyt syvänne, jossa selän itäosa on Keski-Kuittijärven suunnassa. Täällä itäpuolessa ja muistoni mukaan pohjoista kohti Vuonniseenkin on suuri joukko saaria, niin ettei veneellä matkaten saa oikeata käsitystä selän ääriviivoista. Selän itäpään eteläranta on Petäjävaaran korkeata ja jylhää sivua, siellä kasvaa havumetsää, maa on kalliokkoa, eikä ihmisasunnoita ole koko sillä rannalla. Ja vähä niitä on pohjoisrannallakaan. Jyvöälahden ja Vuonnisen välillä ei neljän penikulman matkalla liene kuin joku ainoa vähäinen uudistalo Piston joen suussa.

Lähempänä Jyvöälahtea vesistö on kapeata, jos kohta jonkun verran leviten niistä saarisista välivesistä, joiden kautta vesi laskee Enonsuuhun. Mutta vähitellen selkä sitten leviää ja Petäjäniemestä avautuu luoteen ilmalle Aajuolahden perää kohti niin laajalti vettä, että selkä ja taivas sillä puolella yhtyvät. Vuonnisen perukka polveaa sieltä pohjoiseen. Täällä itäpäässä on useita korkeita kalliosaaria, joista varsinkin Kinosaari on kuulu, rahvaan kesken mainittu, siinä kun muka on "piessan luola". Ervasti kertoo kuitenkin sitä turhaan etsineensä.

Matka kului vaimoväen jutellessa. Muun muassa he kertoivat jännittävän seikkailun, joka oli eräälle venekunnalle sattunut jylhän Petäjäniemen edustalla. Oli muka uinut kontio rannasta ja tavoitellut venettä, ja siinä oli kierrelty ja kaarreltu jos miten moneen kertaan, kontio oli pyrkinyt venettä kaatamaan ja veneessä olijat taas olisivat mielellään ottaneet kontion nahkan, ellei oma henki olisi ollut vaarassa. Lopulta siitä suoriuduttiin siten, että venekunta pelasti henkensä ja kontiokin nahkansa.

Petäjäniemestä oli kuljettava aavan selän poikki Ristiniemeen, joka pistää Yli-Kuittijärveen länsirannalta. Onneksi pysyi sää niin kauniina, että matka sujui kaikin puolin hyvästi, mutta pahalla säällä olisi tällä välillä helposti tuuli ahdistanut maihin sään pitoon. Suoraan toiselle rannalle lienee selkä siltä kohdalta noin penikulmaa leveä. Saattajat mainitsivat Petäjäniemestä joskus laskettavan pitkää siimaa, yhtämittaa Mölkköön saakka, joka on vastapäätä selän, länsirannalla. Kuitenkaan ei Yli-Kuittijärvi ole niin hyvää kalavettä, kuin Keskinen, koska Enonsuuhun rakennettu lohipato kokonaan tukki väylän ja esti kaloja nousemasta, varsinkin lohta.

Tänä kesänä oli kuitenkin tapahtunut, meidän kierrellessämme Vienanmeren rantoja, suuri muutos. Yli-Kuittijärven kylät olivat jo kauan valittaneet tätä patoa vastaan ja vaatineet sen repimistä, mutta valitukset olivat kaikuneet kuuroille korville. Vihdoin oli kuitenkin saatu virallinen käsky, että väylä oli avattava, stanovoi oli tullut Usmanasta, kutsunut määräpäiväksi joka kylästä miehiä Enonsuuhun patoa repimään, ja niitä olikin tullut monia kymmeniä kaikista Ylä-Kuittijärven kylistä Vuonnista myöden. Halusta olisi Enonsuun isäntä vielä sittenkin vastustanut patonsa purkamista, mutta nyt eivät enää auttaneet mitkään verukkeet, ja vaikka se olikin kovin lujaksi rakennettu, jykevistä hirsistä salvettu, arkut rautapannoilla vahvistettu, niin purettiin se kuitenkin armotta ja kala pääsi jälleen vapasti nousemaan yliseen järveen. Miten kauan sitten lienee saanut olla avoinna. Virkamiehet olivat kaukana meren rannassa, eikä rahvaalla ehkä olisi ollut uskallusta ryhtyä omin päin patoa repimään, jos isäntä olisi sen uudelleen rakentanut.

Ristiniemessä nousimme maihin lepäämään; kaksi kolmannesta matkasta oli voitettu. Niemi pistää keskelle selkää puhtaat hietarantansa, joitten päällä männikkö humisee; siihen tavallisesti Vuokkiniemestä tultaessa noustaan kaunista säätä odottamaan, jos suurella selällä sattuu käymään liian kova tuuli. Niemessä on rosoisten petäjäin alla risti katoksineen, ja tämän ristin edessä rukoillaan onnellista matkaa silmiä ristien ja kumarrellen, ja samalla muistetaan vanhoja pakanallisiakin haltijoita kokoomalla ristin juurelle pieniä kiviä taikka ripustamalla siihen rievunkaistaleita liehumaan. Pienen aitauksen taa oli siten karttunut melkoinen kasa rannasta poimittuja, laineen hierelemiä kivenmukuloita.

Eväät kannettiin maihin, kanervikkoon levitettiin puhdas valkoinen pöytäliina, katettiin ateria ja samovaara nostettiin keskelle. Ennen aterian alkamista asetin valokuvauskoneeni pystyyn saadakseni kuvan sekä paikasta, saattajista että itsestämmekin, jota varten opetin Varahvontan painamaan pikasulun letkua. Hän sen tekikin nauraen ja ihmetellen ja saattoi sitten kertoa joskus valokuvanneensakin. Mutta emäntämme käänsi pois kasvonsa. Hänet oli äkkiä vallannut kotimaan ikävä, eikä hän tahtonut tulla kuvatuksi ympäristössä, joka kuitenkin oli pysynyt hänen sisimmälle tunteelleen vieraana.

Kapeanlaista selkää sousimme sitten viimeisen penikulman ja saavuimme Vuokkiniemen rantaan. Välillä on Pirttilahden kylä, mutta siihen emme poikenneet, vaikka siellä olisi tainnut olla jokunen runonkin osaaja, ainakin loitsujen lukija. Turhaan oli Lönnrot neljännellä matkallaan Vuonnisesta palatessaan poikennut sieltä runoja etsimään, vaikka niitä osattiin. Hän siitä kertoo:

"Emme kuitenkaan yhtä päätä tulleet Vuokkiniemeen; sillä eräässä pienessä kylässä, Pirttilahti nimeltä, kohtasimme veneen, joka kuljetti myllykalua Köynäkosken myllylle. Pyysin päästä samaan veneeseen ja luovuin täällä soutajastani. Mutta kun oli ilta ja matkasta Vuokkiniemeen vielä oli jäljellä 1/2 penikulmaa, päätimme yöpyä erääseen Pirttilahden taloon. Talon emännällä oli se tapa, että hän ainakin joka kolmannen sanansa jälkeen kirosi. Muuten hän oli hyvin hyväntahtoinen, mutta kiroileminen oli käynyt hänelle tavaksi. Myöskin hän toisinaan teki ristinmerkin ja kirosi kohta päälle, välistä kasvoja ristiessäänkin. Hän risti itseään iltaisinkin, ainakin neljännestunnin, jopa puolen tunninkin ajan. Luultavasti se oli merkkinä jostain katumuksen teosta. Minulle oli kerrottu isännän olevan erinomainen laulaja, mutta hänpä ei ollenkaan suostunut laulamaan. Varhain seuraavana aamuna kuljin myllylle aikovan väen veneessä Vuokkiniemen kylään."

Vuokkiniemen kirkonkylässä erosimme saattajista ja asetuimme moniaaksi päiväksi Teppana Remssun hyvin varustettuun kestikievariin asumaan. Toverini jonkun verran liikkui kylällä poimimassa runon sieltä täältä. Minulle oli työtä sitäkin vähemmän, koska kirkonkylä ahkerassa kanssakäymisessään Suomen kanssa on vielä enemmän menettänyt alkuperäistä luonnettaan, kuin muut sen puolen kylät.

"Kylän asema on", lausuu Lönnrot, "kaunis kesällä, se kun on Kuitti- ja Lammasjärven välillä, jotka yhtyvät ja muodostavat niemen. Jotenkin korkea särkkä erottaa kylän kahteen osaan, niin että toista niistä ei toiselta paikalta näe. Livojoki kylän itäpuolella muodostaa niemen, jolla on vaan yksi talo. Tämän Livojoen takana on useiden talojen laitumet. Sinne soudetaan joka ilta kiulut mukana, lypsetään, viritetään savu, jäädään paikalle seuraavaan aamuun asti, lypsetään uudestaan, päästetään lehmät laitumelle ja soudetaan kotia päiväksi."

Lönnrot poikkesi kylässä monellakin matkalla, asuen milloin missäkin talossa ja hyvin hänet kaikkialla otettiin vastaan. Pirttilahdesta tultuaan Lönnrot Vuokkiniemessä kirjotti häälauluja:

"Poikkesin Laurisen taloon siitä syystä, että tämän talon nuori emäntä jonka olin tavannut Köynäsjärven rannalla, ennen mainitussa itkevässä seurueessa, oli kehottanut minua kaikin mokomin poikkeamaan juuri heille, eikä mihinkään muualle. Heti lähetettiin kylästä noutamaan kahta naista laulamaan minulle häälauluja. Olin ennen, toisissa paikoissa, saanut useita niiden toisintoja, mutta ei kuitenkaan koskaan näin täydellisiä. Paljon sanottiin sellaisia lauluja vielä olevan, mutta en vielä ole voinut niitä saada."

Matkamuistelmissaan viidenneltä retkeltään Lönnrot kertoo:

"Jyvöälahdesta läksin Vuokkiniemen kirkonkylään, missä poikkesin Lipposelle, jonka pojat ennestään tunsin. Täällä minulle heti tarjottiin 5-6 kuppia 'tsaajua' illalla ja samoin seuraavana aamuna. Seuraavana päivänä kävin monessa lähitalossa ja panin kirjaan runoja niin paljon kuin vain sain. Oppaani vei minut muun muassa erääseen ulkoa päättäen köyhään paikkaan, minkä emäntä, hänen vakuutuksensa mukaan, osasi koko joukon hyviä runoja. Mutta olipa mahdotonta häntä saada nyt laulamaan; hän esteli huomauttamalla, että nyt oli paastonaika, jolloin hän ei saattanut ryhtyä niin turhamaiseen tekoon. Tultuamme sieltä ulos oppaani virkkoi jo heti alusta pitäen pelänneensä, ettei vaimo suostuisi laulamaan, sillä hän oli toista uskoa. Kysyin, mitä toista uskoa. 'Omp' on', hän vastasi, 'kun teillä köyrötyläiset, meilläki senlaisia, jotka pitävät itsiänsä muita pyhempinä.' Mies kertoi edelleen, että sellaisia lahkoja oli kolmea tai neljää eri lajia. Kysyin, mitä eri mielipiteitä heillä uskonasioista saattoi olla, mutta en saanut siihen häneltä, kuten olin toivonut, selvitystä. Jotakin hän kuitenkin tiesi, nimittäin, että toiset pitävät yksinkertaisia ristejä tarpeeksi pyhinä, toisia taas kauhistuttavat, sillä he uskovat ainoastaan kahdella poikkipuulla varustettuihin risteihin. Samoin toiset pitävät tavallista kirkonkellojen soittamista oikeauskoisuuden mukaisena, toiset taas eivät. Muutamat syövät kalaa paastonkin aikana, kun sitävastoin toiset katsovat sitä paastoajalla perin epäterveelliseksi vatsalle. Hyvin tärkeä seikka tällaisten erivierolaisten mielestä, joiksi heitä täällä sanotaan, on, etteivät ristinmerkkiä tehdessään pane peukaloaan etu- ja keskisormea vastaan, kuten papit ja 'papin vierolaiset' tekevät, vaan nimetöntä ja pikkusormea vasten. Tätä kolmen sormen toisiinsa liittämistä pidetään muuten kolminaisuuden vertauskuvana. Ei yksikään erivierolainen mene kirkkoon papin ollessa siellä, mutta hänen mentyään pois he siellä kyllä käyvät. Joku heistä esiintyy silloin pappina ja toimittaa jumalanpalveluksen. Eivät he myöskään anna pappien kastaa lapsia, vihkiä morsiusparia ja haudata kuolleita, vaan kaiken tämän heidän omat pappinsa toimittavat. Kuitenkin he siitä suorittavat maksun papille, joka silloin merkitsee kirjoihin ja hyväksyy nämä heidän toimituksensa. Tuoppajärvellä on kokonainen luostari, jonka kaikki munkit ovat erivierolaisia. Nämä retkeilevät joskus pitäjissä, ja he varsinaisesti näillä seuduilla ylläpitävät vanhaa uskoa, estäen sitä kokonaan häviämästä. Ei yksikään erivierolainen suostu syömään samasta vadista kuin sellainen, joka lukee itsensä kuuluvaksi yleiseen kirkkoon. Samassa talossa tapasi joskus erivierolaisia henkilöitä, joiden siis aina on pakko syödä erillään. Eräässä katettiin muulle talonväelle erityinen pöytä, minulle ja yhdelle ainoalle toiselle miehelle toinen. Kysyin mieheltä, miksi hän söi minun pöydässäni, eikä muiden kanssa, ja siihen hän vastasi, ettei katsonut vaivaa maksavan 'ruveta heidän ilveihinsä' (s.o. kääntyä heidän uskoonsa)."

Seitsemännellä matkalla Lönnrotia varotettiin, niin hän mainitsee, eräästä Natalia nimisestä naisesta, jottei tämä pääsisi hänelle taikajuomaa juottamaan. Niin hän muka oli useille muille tehnyt.

Vuokkiniemi on vanhastaan mainittu ennen muita Vienan Karjalan paikkoja runolaulun muka varsinaisena pesäpaikkana. Lönnrot puhui "laulukkaasta Vuokkiniemestä", josta hän sai parhaat ainekset Kalevalaan. Tämä maine ei kuitenkaan sovellu itse kirkonkylään, vaan tarkottaa koko pitäjää. Vuokkiniemen pitäjään nimittäin kuuluvat kaikki Ylä-Kuittijärven rannalla ja länsipuolella olevat kylät Suomen rajaa myöden, Ponkalahti, Aajuolaksi ja Vuonninen, sisämaassa taas Tsena, Venehjärvi, Latvajärvi, Lapukka ja Kivijärvi. Lönnrot sai täältä etupäässä häälauluja. Borenius retkillään hyötyi siellä verraten vähän. Kultuuri ehkä oli siellä jo suorittanut enemmän hävitystyötä kuin syrjäkylissä, sillä melkolailla edistyneempi ja varakkaampihan "pokosta" on niihin verraten. Isännistä useat omistavat kauppapuoteja Suomen puolella ja palkkaavat syrjäkylien miehiä renkeinään kiertelemään Suomea laukunkantajina, heidän tavaroitaan myyden. Varsinaiset runokylät niin ollen ovat rahallisesti riippuvaisia kirkonkylästä.

Ervasti mainitsee Vuokkiniemen kirkonkylässä olleen hänen käydessään 90 taloa itse kirkon kohdalla ja sitä ulompana, jokivarressa, 38 taloa, siis kaksi kertaa enemmän kuin Lönnrotin aikana. Edellinen ryhmä on paremmin karjalaismallinen, jälkimmäinen meidän puolen tapaan rakennettu. Yllä mainitulta kapealta hiekkaharjulta näkyy kummallekin kulmalle, "vasemmalla kädellä luodetta kohti ihana jokilaakso taloineen, oikealla kädellä itse kirkonkylä ja järven lahti, suoraan eteenpäin Ylä-Kuittisten sinertävät selät, joilta vain odottaa näkevänsä höyryveneen savun illan tyynessä kohoovan ilmaan," Ervastin sanoja toistaakseni.

Monetkin Vuokkiniemen isännistä olivat, samoin kuin muutoin usean muunkin kylän isännät, eläneet jotenkin kirjavia vaiheita. Toiset olivat vaurastuneet ja elelivät huoletonta elämää säästöillään taikka voitoillaan, joita saivat Suomessa olevista puodeistaan. Toiset olivat meidän puolellamme tehneet vararikon enemmän kuin yhden kerran, mutta sitten siirtyneet takaisin rajan taa kotitaloonsa, jota ei voitu velasta myydä ja johon vielä piti jättää kaikki tarpeellinen irtaimistokin, olipa velallisen asema muutoin mikä tahansa. Sitenpä nuo isännät, meidän puolella menetettyään kaikki omansa ja vielä muidenkin tavaroita, elelivät taas kotikonnuillaan verraten hyvissä oloissa, ehkä odottaen sopivaa tilaisuutta, milloin jälleen sopisi lähteä Suomeen onneaan koettamaan. Kun karjalaisen rehellisyys kauppa-asioissa yleensä sallii kaikkia temppuja, jotka voidaan suorittaa joutumatta oikeuden kanssa tekemisiin, niin voi siitä päättää, että monikin oli hyödykseen käyttänyt tätä kotitalonsa luovuttamattomuutta velkojille. Tietystikään ei moinen keinottelu vaikuta terveellisesti siveellisten käsitysten vakaantumiseen.

TSENA.

Se joki, joka Vuokkiniemen kirkonkylän pohjoispuolitse purkaa vetensä Ylä-Kuittijärveen, tulee kapeasta monijärvisestä ylämaan vesistöstä, joka on kartoilla niin väärin kuvattu, ettei niissä ole oikeata muuta kuin joen laskupaikka. Inbergin kartalla se on enimmäkseen jokena. Mutta paikalla kylän harjun takana se leviää järveksi, kapenee sitten kierteleväksi salmivedeksi, jossa virtausta tuskin ensinkään huomaa, ja leviää taas erään kynnyksen päällä useaksi järveksi ja pieniksi selkävesiksi, joita ei ole kartalla ensinkään. Pääsimme sen vuoksi kulkemaan sinnekin päin useita taipaleita veneellä.

Lammasjärven kuljettuamme ja salmet soudettuamme tulimme könkäälle, jonka sivu oli taivallettava. Se on Akankoski nimeltään, tulee Köynään järvestä ja on oikea kallioporras, vaikka näin loppukesästä vähävetinen. Köynäsjärven takana ja pohjoispäässä on Tsenaniemen pieni kylä, johon Lönnrot matkoillaan aina mielellään poikkesi, koska siellä asui hyvä laulaja, ensimmäisiä, joilta sen puolen runoja kirjoitettiin, ja hän muutoinkin erikoisesti tutustui talon väkeen ja heidän seurassaan viihtyi. Tsenaniemestä oli kotoisin Jyrki Kettunen, joka lauloi Topelius vanhemmalle Uudessa Kaarlepyyssä; samalta laulajalta Lönnrotkin sai useita runoja. Hänen serkkunsa, Petri Kettunen, oli itsekin ollut etevä runoniekka. Hänestä olivat muutamat karjalaiset viisi kuusi vuotta aikaisemmin maininneet Lönnrotille, että "hän osasi niin paljon runoja, että olisi voinut laulaa ainakin kaksi viikkoa, tarvitsematta keskeyttää muun vuoksi kuin syöntiä ja nukkumista varten." Lönnrotin käydessä oli Petri kuitenkin jo kuollut ja Suomesta naitu leski hallitsi taloa. Lönnrot hänestä kertoo:

"Sama Mari, josta Petri Kettusen runossa puhutaan, eli vielä viime kesänä Tsenaniemessä leskenä. Heti naimisiin jouduttuaan hän oli siirtynyt venäläiseen kirkkoon ja muutenkin omistanut täkäläiset elämäntavat, niin että ei enää olisi voinut aavistaakaan hänen olleen kotoisin toisesta maasta ja toisista oloista. Mielihyväni ei ollut vähäinen kuullessani häntä kaikkialla kiitettävän kunnollisten emäntien esikuvaksi. Työtaidon hän oli vienyt mukanaan kotiseudustaan ja täällä hän oli oppinut naapuristonsa naisten siisteyden ja puhtauden. Muuan sanoi hänestä puheen ollen: 'Onnistuupa toisinaan hyvinkin Suomesta nainti, mutta toisten varmaan käy hullustikin.' Sitten hän luetteli useoita muita Suomesta tuotuja emäntiä, joita hän moitti, että eivät muka voi tottua elämään siististi ja puhtaasti huoneissaan. Jos kaikki saisivat, hän arveli, teidän puolelta yhtäläisen vaimon kuin Kettunen, niin varmaankin meidän omat naiset usein jäisivät naimatta."

Viidennellä matkallaan Lönnrot laulatti Jyrki Kettusta, jota ei ollut edellisellä matkallaan tavannut kotona. Hän kertoo siitä: "Tsenaniemessä olin yötä ja panin kirjaan naapurinisännältä Jyrki Kettuselta useita runoja, kirjoittaen myöhäiseen yöhön. Seuraavana aamuna jatkoin samaa työtä. En ollut edellisellä matkalla tavannut häntä kotona, muuten olisin jo silloin toimittanut tämän työn. Tämä Jyrki oli Uudessa Kaarlepyyssä tohtori Topelius vainajalle laulanut, kuten kertoi, kokonaista kolme päivää. Minua siis suuresti ihmetytti, etten Topeliuksen kokoelmasta löytänyt niitäkin, jotka hän nyt lauloi. Hän selitti minulle kuitenkin asian sanomalla: Kuuluupa ne jo teillä olevan ennestään petsatoittuna, ja miksi niitä uuelleen laulaisin. Hänen laulaessaan serkkunsa Pietari Kettusen tekemää laulua, oli saman Pietarin leski, Maria, läsnä huoneessa ja kuunteli sitä. Kysyin, oliko se runon kohta, joka koski häntä, totta. Vaikka oli vanha, hän tällöin punastui silminnähtävästi ja vastasi: 'Niin totta se on, kuin sellaiset seikat lauluissa tavallisesti ovat', joilla sanoilla hän runoille ei yleensä näyttänyt omistavan täyttä historiallista totuutta. 'Mutta', hän jatkoi, 'paraat runon kohdat Jyrki kuitenkin on unohtanut, ja niitä ette saa keneltäkään muulta kuin minulta.' Sanoin, että tuota laulua vielä osataan, jopa hänen syntymäseudullaan Kiimingissäkin, missä todellakin kerran olin kuullut erään kyytimiehen sitä laulavan. Silloin hänellä oli paljon kyselemistä minulta syntymäseudustaan, josta kuitenkin tiesin sangen vähän. Hän valitti, etteivät hänen sukulaisensa moneen vuoteen olleet käyneet häntä tervehtimässä, itse hän jo oli liian vanha sinne lähtemään. Hän oli vähällä saada kyyneleet silmiinsä, kun virkkoi, ettei nyt enää varmaankaan koskaan saisi nähdä syntymäseutuaan. On kuitenkin mahdotonta, että kukaan kokonaan unohtaisi niitä seutuja, missä ensin on nähnyt päivänvalon, kuullut ensimäisen käen keväällä ja poiminut metsässä ensimäiset marjat. Vaikka hän oli ollut täällä 40 vuotta, vaikutti syntymäseudun muisto häneen niin syvästi, että hän muutamaksi hetkeksi näytti kokonaan siirtyneen sinne. Mutta puhuttuamme taas muista seikoista, sain hänet itsensä laulamaan ne runon kohdat, jotka Jyrki, kuten hän sanoi, oli unohtanut. Ensin hän ei tahtonut siihen suostua, mutta teki sen kuitenkin lopulta, kun pojatkin olivat häntä pyytäneet."

Tsenaniemen taloista oli kuitenkin vanha runontaito meidän käydessämme jo hävinnyt, ja mielestämme oli kadonnut entinen varallisuuskin, jonka Petri Kettunen ja hänen vaimonsa uutteruudellaan olivat perustaneet. Mutta talojen hauskaa asemaa kahden järven välisellä niemellä ihastelimme ja muistelimme sen entisiä vaiheita. Saatuamme sieltä toiset saattajat lähdimme jatkaman veneellä matkaa Venehjärvelle, Varahvontan kotikylään.

Salmea pitkin soudetaan Köynään järvestä, jonka länsipuolella pienoinen kylä on, toiselle järvelle, joka on kylän pohjoispuolella ja joka siitä niemen tekeekin. Se oli jommoinenkin selkä -- nimeä en muista, -- ja ihmettelimme koko joukon, että se kokonaan puuttui kartoilta, eivätkä runonkerääjätkään olleet siitä mitään maininneet. Saattajanamme oli eräs Tsenan emännistä, kaunis, uljas nainen, joka edellisenä talvena oli kuoleman kautta menettänyt miehensä ja nyt leskenä taisteli kovinta puutetta vastaan pienessä talossaan. Varahvontta säälitellen meille kertoi, hänen kuultensa, kuinka kova kohtalo häntä oli kohdannut, ja hän siitä paikalla tuli niin liikutetuksi, että puhkesi hillittömään itkuun. Kyyneleet virtasivat hänen kauneista silmistään ja suupielet sykähtelivät tuskasta, niin että meidätkin valtasi syvä osanotto. Mutta pian Varahvontta taas puhui lohdutuksenkin sanoja, huomautti, yhä asianomaisen kuullen, että niin nuori ja kaunis nainen varmaan saisi pian toisen miehen ja voisi ruveta elämään uuden elonhankkijan turvissa, ja kesken tätä mairittelevaa puhetta naisen itku kimaltelevien kyynelien lävitse kirkastui päivänpaisteiseksi hymyksi, ja tämä lapsellisen kevyt, avomielisessä luonnollisuudessaan kaunis mielenmuutos teki meihin ehkä vielä syvemmän vaikutuksen, kuin hänen äskeinen itkunsa. Niin herkät ovat tuon kansan mielenliikutukset, ne vaihtelevat keveästi kuin kesän säät.

Soudimme tätä vettä moniaan virstan ja erosimme sitten pieneen, Venehjärvestä tulevaan jokeen, jota veden vähyyden vuoksi vain suurella vaivalla pääsimme nousemaan. Päävesi polvesi kauemmaksi etelään, jossa siihen laskee suurempi, rajalta saakka vettä kokoova Lapukan joki, sama, jota olimme talvella ajaneet Vuokkiniemeen tullessamme.