Part 21

Saavuimme sitten valvoneina ja vaivannähneinä Paanajärveen, jossa oli kirkko ja melkoinen kylä. Kestikievari oli hauska, mutta sinne odotettiin rauhantuomaria, "mirovoi sutjaa", joka oli siksi korkea virkamies, että isäntäväkeä vähän arvelutti, voitiinko meitä päästää kievarihuoneisiin. Pääsimme kuitenkin, ja pian sinne saapui tuomarikin. Hän oli kuitenkin hyvin "alhainen" mies, niinkuin meidän puolellamme sanottaisiin, ja jakoi mielellään kanssamme huoneet ja vielä eväänsäkin, jotka olivat mitä herkullisimmat ja runsaat ja maistuivat niin hyvin, että taisimme niihin tehdä suurenkin loven. Pitkälle kiertomatkalleen hän oli varustanut juoma-astian, joka oli läkkipellistä valmistettu ja moneen osaan jaettu, "kasviportöörin" näköinen. Jokaisessa tapissa oli erilaista juotavaa, ja tappeja oli useita. Tuomari matkustelee suviseen aikaan suuren lääninsä kertaan tai kahteen ja tuomitsee näillä retkillään kaikki rahvaan riidat. Tämän sutjan läänissä olikin tarpeeksi laajuutta. Paanajärvestä hän jatkoi matkaansa Uhtueen, sieltä Pistojärveen Kuusamon rajalle, Vuokkiniemeen ja Akonlahteen.

Kemijoen rannat ovat Paanajärven kohdalla hyvin laa'at ja tasaiset. Lähellä kylää joki leviää järveksi, joka on niin matala, että se on melkein umpeensa kasvanut kaikenlaisia vesikasveja. Kylä on joen kahden puolen. Se oli suurehko ja siinä oli koko joukko kookkaita taloja. Paanajärvestä alkoi runoalue, parantuen yhä sisämaahan päin.

Paanajärvestä oli Kemijokea pitkin neljä penikulmaa Suopassalmeen, mutta sen välin kuljimme maisin ja oikaisimme siten melkolailla. Jokimatkaa Ervasti kuvaa vähemmän virtavaksi, mutta metsiä varteviksi ja joen maisemiakin sen mukaan jylhän kauniiksi erämaan luonnoksi. Suopassalmi oli hajallinen laajahko kylä. Sieltä oli muistaakseni kahden penikulman matka Jyskyjärveen, neljänteen Kemijoen kylistä alaalta tullen. Jyskyjärvi oli saanut nimensä järvestä, jossa Tshirkkakemi ja Kuittijärvistä tuleva varsinainen Kemijoki yhtyvät, aivan vastakkaisilta haaroilta puskien. Kylä oli rakennettu järven eteläreunaan, Tshirkkakemin suun kahden puolen.

Kemijoen varrella olevat kylät erosivat jonkun verran kauempana ylämaassa olevista asuinhuoneitten rakenteen puolesta. Talot nimittäin olivat kahdenkertaiset, kumpikin kerros asuttava. Tavallisesti oli päässä parveke. Ne eivät olleet rakennetut sikin sokin, kuten ylämaassa, vaan kadun tapaisten kujain varrelle. Tapasimme näissä kylissä muutamia vanhoja esineitä, joita olimme muualta turhaan kyselleet. Paanajärvestä sain ikivanhan viinen riistapussineen, Suopassalmesta luukirjaisia jousen varsia. Ylämaassakin sentään vielä muisteltiin, miten jousella oli ammuttu. Kostamuksessa tarkkaan kerrottiin, että erään miehen isän isän isä vielä oli jousella metsästänyt. Ja kaikkialla tiedettiin, että jousen käyttämiseen oli tarvittu kaksi miestä. Toinen ampui ja toinen hänen vieressään katseli, kunne vasama lensi. Vasamat näet olivat suuritöisiä ja kalliita, eikä niitä kannattanut hukkaan päästää.

Jyskyjärven luona maat näyttivät olevan tavallista parempia, ne kun ovat Kemijoen pohjahetteitä, ja siitä voipi päättää, että kylä on Karjalan vanhimpia.

Kevarireittiä lähdimme jälleen jatkamaan matkaa Kuittijärville. Kun oli soudettu Jyskyjärveä Kemijoen suuhun, niin oli kuljettava useita virstoja maisin, sillä järvien välillä on Kiintismän koski, joka on koko Kemijoen rajuimpia, väärä ja suuriaaltoinen. Kevarilla oli kosken niskassa hyvä ja tilava vene, sillä ei ollut pieni se selkä, jonka päästä päähän nyt oli kuljettava.

Niinkuin merenlahti se levisi eteemme, alimman Kuittijärven saareton pinta, yksinäisenä, autiona, asumattomin rannoin. Rantain takaa näkyi erämaasta etäisiä vaaroja, jotka ilmaisivat Maanselän lähestymistä.

Ala- ja Keski-Kuittijärven välillä on Luusalmi ja sen rannalla pieni kylä ja kestikievari. Matkaa oli sinne Jyskyjärvestä kaikkiaan viiden penikulman vaiheille, joista kaiketi neljä oli järvimatkaa. Luusalmen kestikievari oli varakas, mutta laajalta oli sen isäntä tunnettu ahneudestaan. Ja harvoin olenkaan nähnyt ihmistä, jossa tämä intohimo olisi siihen määrään kehittynyt. Hän tosiaan rahanhimonsa vuoksi melkein herätti sääliä, niin ankarasti oli se kiihko hänen sydämensä ja mielensä kiinnittänyt kouristukseensa. Muutoin hän näytti kylläkin mukaiselta, ja hänen poikansa oli sivistynyt mies, Suomessa kauppiaana. Kuulleessaan meidän tulleen taloon, poika ystävällisesti lähetti meille teetä, osottaakseen vieraanvaraisuutta kulkeville runonkerääjille, joiden harrastukset hän ymmärsi. Isä meidän sitä juodessamme kantoi kaikenlaisia pieniä tavaroita kaupaksi muka kummina ja vanhan kansan kaluina, vaikka ne eivät olleet sen kummempia, kuin aaltojen rannalla hierelemiä kiviä. Hän huokaili syvään, kun kaupoista ei tullut mitään. Kun lähdettiin, niin hän sen sijaan peri maksun teestä, jota hänen poikansa oli tarjonnut... arastellen korvaamme "tshuhutti", että tee oli jäänyt maksamatta.

Venematka Luusalmesta Uhtueen oli 32 virstaa, pitkin keskimmäisen Kuittijärven aavaa pintaa, jossa maa katosi edessä rannattomiin. Vene oli varava, mutta kolmen matkustajan ja viiden saattajan alla se painui melko syvälle, ja melkeinpä kammotti soudella aavan selän huljuvaa vettä, joka tuntui niin ihmeen epävakavalta ja levottomalta. Mutta naiset eivät ymmärtäneet pelätä, soutivat reippaasti, puhuivat hauskasti, ja olivat jotenkin ilomielisiä siitä huolimatta, ettei yksi ollut kahteen päivään saanut leipää. Hän oli kotona leikannut puolikypsää ohraa, mutta se oli kuivaessaan kitistynyt niin pieneksi, että jyvät tuskin olivat heinänsiemenen kokoisia. Semmoisella ravinnolla oli hänen täytynyt yrittää elää. He tekivät kyytejä kestikievarille, mutta minkälainen oli se ansio! Kestikievarit vielä säästivät virallisesta kyytirahasta, vaikka se oli niin alhainen, 3 kopeekkaa kilometriltä, jos saattajia oli kolme, kuusi kopeekkaa, jos saattajia oli viisi, niinkuin näillä pitkillä taipaleilla aina pitikin olla. Naiset kertoivat Luusalmen isännän luvanneen matkasta viisikolmatta kopeekkaa kullekin ja eväät, työntäneen leivän kainaloon ja kriivennikän (10 kopeekkaa) kouraan ja luvanneen "loput toitshe!" Uhtuen kievari maksoi jotenkin saman taksan mukaan, 30-35 kopeekkaa noin 64 kilometrin soudusta (edes takaisin)! mutta ei antanut eväitä. Pistojärven postinkuljettajalle hän maksoi 80 kopeekkaa 60 virstan maamatkasta (120 mennen tullen). Niin meille kerrottiin.

Onnellisesti saavuimme Uhtueen pitkältä kiertoretkeltämme ja jatkoimme sieltä matkaa Jyvöälahteen levätäksemme muutaman päivän. "Kotona" olimme herttaisen tervetulleet, vaikka Seni olikin poissa ja emäntä yksinään kotona ikävissään. Kylässä oli yhtä ja toista sillä välin tapahtunut, nuoria naisia tapasi joskus kujilla, jotka jo hyvän matkan päässä kumarsivat syvään meidän ohi astuessamme. He olivat vasta naimisiin joutuneet ja heidän velvollisuutensa oli tällä tavalla kerran kumartaa jokaiselle tuttavalle, jonka taas tuli sanoa: "Elä tervehennä nuoren sulhases keralla", josta toivotuksesta nainen kiitti.

Minua naiset ihailivat, että olin matkalla kaunistunut, kun olin kasvattanut tuuhean ruskean parran ja leikannut tukkani takaa suoraksi maan tavan mukaan. Eräskin sanoi tavatessaan: "Voi viekkahaisein, miten olet kauneheksi käynyt! Ka mitys on nyt parta musikalla." Enkä voi kieltää, etteikö tämä tunnustus ollut mieleeni, varsinkin kun Kusti oli turhaan odottanut parran kasvamista matkalla.

VIENAN KARJALAN HÄÄTAPOJA.

Viettäessämme keväällä Jyvöälahdessa kelirikon aikoja olin silloin tällöin ihmetellyt, mitä hartaita pakinoita toverini piti talon naisten ja muittenkin tuttavien eukkojen kanssa. Hän istui hyvin myöhään heidän seurassaan tarinoimassa, tutkieli ja tiedusteli, ja emäntämme mietti ja kertoi, otti takaisin sanan ja kertoi uudelleen, mietti, muisteli ja kertoi taas pitkät jutut ja kutsui toisinaan tuttaviaan avukseen muistelemaan. Jotain hauskaa heillä oli tekeillä, sen saattoi nähdä; toverini tuon tuostakin puhkesi nauramaankin ja eukot sitä innokkaammin kertoilivat. Lopulta en malttanut mieltäni, vaan yhdyin minäkin samaan seuraan, ja pian sainkin kuulla, mitä tässä puoleksi salaa kuiskailtiin. Toverini uteli tietoja karjalaisista häistä, ja niitten monenlaisia temppuja vaimot yksissä tuumin muistelivat. Kun nämä häät ovat hyvin monimutkaiset ja pitkälliset, oli niissä juttua moneksi ajaksi; mutta yhteisin ponnistuksin he saivat kokoon kertomuksen, joka varmaan on hyvinkin täydellinen kuvaus sen paikkakunnan häitten mallista.

Näin syntyi seuraava seikkaperäinen kuvaus Vienan Karjalan häätavoista, tarkemmin sanoen siitä, miten niitä Jyvöälahdessa vietettiin, sillä jonkun verran yksityiskohdat eri paikoissa vaihtelivat. Valmiista kertomuksesta minä sitten valitsin pääkohdat ja aloin miettiä, miten ne saisi kuvatuiksi. En tahtonut valokuvauksella varsinaisia häitä häiritä, koska en tyytynyt yhteen taikka kahteen kuvaan, vaan aioin ottaa niitä kymmeniä.

Niin pitkällinen valokuvaustyö taas hämärässä pirtissä, jossa useimmat menot tapahtuvat, olisi ollut liian häiritsevää sekaantumista häämenoihin, sulhasen ja morsiamen juhla olisi voinut valokuvauksen rinnalla jäädä melkein sivuasiaksi. Päätin sen vuoksi laittaa sitä varten erityiset leikkihäät, palkata sulhasen ja morsiamen ja kaiken muun tarpeellisen hääväen ja kutsua koko kylän ilmaiseksi pitoihin. Siten saatoin hallita ja vallita häätilaisuudessa mielin määrin.

Tuumani saavutti kylässä ymmärrystä ja myötätuntoa ja tuota pikaa oli minulla sekä sulhanen ett morsian -- molemmat naineita, vaikka eri parikuntaa -- patvaska, moamot, veljet, rist'moamot, rist'toatot, sanalla sanoen, koko virallinen hääkansa. Näille oli myös ostettava joku verta semmoisia yksinkertaisia lahjoja, joita häissä annetaan, liinoja, nenäliinoja y.m. Teetä ostettiin naulakaupalla, vesirinkelejä suuret kimput, sokeria joku toppa, ja näin olimme täysin varustetut. Ruokia ja juomia emme ruvenneet laittamaan, ja rahvas näytti erinomaisesti tyytyvän näihinkin yksinkertaisiin valmistuksiin. Sitä kokoontui kylläkin runsaasti, lähitaloista ken vain kynsille kykeni, niin että avara pirtti oli jotenkin täysi, enkä luule että he näissä leikkihäissäkään pahasti ikävystyivät.

Moniaan sunnuntain puuhasimme näin jotenkin tarkkaan aamusta iltaan, järjestellen hankkimastamme "aineistosta" ryhmiä laaditun kertomuksen mukaan, milloin pihalla, milloin pirtissä, ja saimme siten työn suoritetuksi yleiseksi mielihyväksi, ketään häiritsemättä. Hauskaa oli, että rahvas niin älykkäästi käsitti tarkoituksemme ja oli sitä kohtaan kaikin puolin suosiollinen.

Kun loppukesällä palasimme Vienan mereltä pitkältä kiertoretkeltämme, niin pääsimme sitten oikeisiinkin häihin ja saatoimme käsityksemme eri kohtia varmentaa. Okahvi ei tosin ollut rikas, sen enempää kuin hänen sulhasensakaan, mutta häät kuitenkin itkettiin, laulettiin ja menoiltiin alusta loppuun, varotuksineen ja muine temppuineen. Mekin saimme osamme sekä itkuista että lysteistä, ja näimme menot todellisemmassa ja melkeinpä surullisemmassakin valossa kuin pitämissämme leikkihäissä.

Näitten tietojen ja vaikutelmien nojalla laati toverini K.F. Karjalainen matkalta palattuamme koko naimahommasta, kihlonnasta ja häistä itkuineen ja menoineen kuvauksen, joka siitä pitäen painamatta maattuaan nyt saatetaan ensi kerran julkisuuteen.

* * * * *

"Meidän mielestämme on aivan välttämätöntä, että jos mieli kunnon kalua naimiskaupasta tulla, sitä pitää edellyttää kuukausia, jopa vuosiakin kestävä 'järjettömyyden tila', jolloin ollaan milloin taivaassa, milloin maan alla, harvoin maan päällä, jolloin haaveksitaan ja rakennellaan kauniita, taivasta tavottelevia pilvilinnoja, tehdään suunnitelmia tulevaa paratiisia varten, jossa rakastetun keralla eletään ikuisessa onnessa ja autuudessa -- ja muita lukemattomia hullutuksia. Samoin kuin sivistyneissä, samoin kansankin kesken avioliitot useimmiten rakennetaan rakkaudesta. Mutta karjalainen, hän on 'toist' sorttii'. Rakkaus on hänelle melkein tuntematon, joutava korusana, joka todellisuudessa ei ole mitään. Karjalassa tosiaankin 'immeiset immeisii naipi, rengit, piiat toisiaan.' Rikas mies voi naida vain rikkaan talon tyttären, tuottamatta häpeää itselleen ja suvulleen, vaikkei varakkaalla immellä ole myötäjäisiä juuri mitään. Naimisiin menevä tyttö saa kodistaan vain lehmän ja ne vaatteet ja kalut, mitä hän tyttönä ollessaan on voinut saada valmistetuksi, niinkuin paitoja, kostoja y.m. -- Tuossa tyttöjen miehelään menossa on jotain surkeaa. Harvoin he tuntevat tulevaa kumppaniaan hampaita edemmä, vieläpä käy niinkin, että aivan outo mies tulee kosjomaan, nähtyään immen jossain tilaisuudessa, ja tämä parhaassa tapauksessa tietäen, onko pojan koti varakas, lähteekin tuntemattomaan kohtaloon vain sen vuoksi, ettei jäisi vanhaksi piiaksi, sillä vanhan piian tilaa pidetään kauheana, ja tyttö, jolla ei ole käynyt kosjojia, on yleisen pilkan esineenä sekä tyttöjen että vanhempien kesken, ja omille vanhemmilleen hän tuottaa suurta häpeää. Tosin tulee poikien ja tyttöjen kesken Vienan Karjalassakin toimeen salainen suhde, salakihlauskin, vaan huonompansa kera suostuu tyttö siihen vain sentähden, että hänellä olisi joku hätävara, johon voisi turvautua, jos vanhan piian kontti alkaisi selässä keikkua, jos näet parempia ottajia ei satu.

"Kun mies on nähnyt mieleisensä tytön, kokoo hän heimokuntansa, ja pari kolme miestä ja yksi nainen matkassaan lähtee tavallisesti iltapuolella päivää aiotun emännän kotitaloon. Ampuen ilmotetaan kaikelle kylälle, että nyt lähtee taas yksi nuorukainen etsimään itselleen 'kaulavilloja', nuorta morsianta, ja tytön kodin nurkissa jymäytetään toinen kerta. Kosjojat tunkeutuvat peripenkille, alkavat ilmoitella asiaansa tytön isälle ja äidille.

"'Meillä olisi', sanotaan, 'poika naitettava, teillä tyttö annettava, eikö ruvettaisi heimuo loatimah?'

"Nyt tulee morsiamen kodissa kiire, heimokunta kerätään kokoon ja lukittujen ovien takana aljetaan keskustella. Suurin sananvalta on vanhemmilla, heidän jälkeensä tytön ristitoatolla. Jos heimokunta suostuu ja tyttö lähtee, niin kumartaa hän jalkaa heimokunnalle, isästä alkaen, ja lausuu:

"'Tiesiä syöttää, tiijättä i antoa.'

"Taatto sytyttää kynttilän pirtin jumalankuvain edessä ja käskee tytön sammuttaa sen tai antaa palaa. Jos tyttö ei sammuta tuohusta, niin suostuu hän menemään, ja näin on ikuinen liitto valmis, jonka käden lyönnillä ja rahoja heläyttämällä obrasojen edessä vahvistavat sulhasen ja morsiamen lähimmät miessukulaiset. Hän siten kihlotaan.

"Kihlottaessa, s. o. kättä lyötäessä, sanotaan juhlallisesti kaikilla nimillä, ketkä kihlotaan.

"'Ken tämän kaupan purkaa, sen pitää maksaa 1000 ruplaa sakkoa, 10 rekie heiniä, 1000 kerppuo lehtiä', j.n.e.

"Sitten itketään kihlontavirsi. Antilas istuu naisten tshupussa, kummallakin puolella itkijät. Tuvan toiselta puolelta tulee moamo itkijöineen. Lattialla molemmat ryhmät yhtyvät ja lähtevät sitten naisten tshuppuun, jossa kihlontavirsi itketään. Kun se on itketty, niin itketään sulhasväelle, paitsi sulhaselle itselleen, jolle ei konsa itketä. Kosjoväki antaa antilaalle rahaa itkemisestä ja lähtee sitten pois. Sitten itketään kaikelle talonväelle ja heimokunnalle, jonka jälkeen antilaan kassa riitsitään auki obrasojen edessä. Antilaalla on sitten koko viikko tukka hajallaan.

"Jos taas heimokunnan kokouksessa päätetään antaa aparat eli rukkaset, niin on siinä monta metkua, ennenkuin tyttö niistä kunnialla suoriutuu. Aparat saanut sulhaskansa koettaa näet rikkoa tytön lempeä, viedä häneltä konsteillaan viehätysvoiman, ja silloin on auttamattomasti kyöpeli kiivettävä, joka varsinkaan Vienan Karjalassa ei ole hauskaa. Ei näet kuulu olevan siinä kyllin että pitää itsensä raahata ylös tuota jyrkkää mäkeä, vieläpä tyttöjen täytyy sen päälle vetää vanhat pojatkin, eikä sen huonommalla reellä kuin karhilla. Pelastuakseen tuosta huonosta kohtalosta tyttöjen täytyy turvautua tarkkoihin varokeinoihin. Tavallisin rikkomiskeino on se, että sulhaskansa vasemmalla kannallaan potkasee pirtin kynnyksen ulkolaitaan. Mutta jos kynnyksen ulkopuolelle on asetettu veitsi, terä ulospäin, niin potkaiseminen ei vaikuta mitään. Varottava on myös, ettei sulhaskansa saa sulkea yhtään ovea mennessään. Nämä keinot eivät kuitenkaan ole vielä riittäviä. Tytön pitää välttämättä olla sellaisessa paikassa, että sulhaskansa pihalle mennessään tulee kulkemaan hänen alitseen, joka Karjalan taloissa onkin helppoa, sillä portaiden yläpuolella on tavallisesti jonkinlainen vaatehuone, tai nousee hän pirtin sintsin (eteisen) parvelle. Sieltä myös usein kaadetaan sulhaskansan niskaan vettä, jolla morsian on vähää ennen peseytynyt. Kohteliaisuutta on kuitenkin aparatkin saaneelle sulhaskansalle osotettava. Karjalassa saatetaan vierasta ainakin portaille, tavallisesti pihalle saakka. Sulhaskansaa saatettaissa vaan lisäksi poltetaan tulitikkuja, tai otetaan liedestä kuumia poroja, ja täten tulen avulla haihdutetaan viimeisetkin jäljet sulhaskansan mahdollisista ilkeyksistä. Jollei näidenkään keinojen vielä luulla riittävän, niin polttaa tyttö tulitikkuja ja lastuja sulhaskansan istumasta lautshasta (penkistä) uunin savutorvessa. Kaikkeenhan sitä täytyy ryhtyä suojellakseen lempeään, sillä lemmestähän riippuu, saapiko neitonen koskaan maistaa avioliiton suloa, ja sehän se naisilla, ainakin Karjalassa, on ainoana päämääränä.

"Mutta jos vastaus on myöntävä, niin vanhin kosjoväestä kutsutaan tshunalaan keskustelemaan siitä, koska ventshälle (vihille) lähdetään, koska häät pidetään, ynnä muista naimakauppaa koskevista asioista.

"Se viikko, joka kosjomista seuraa, on antilaalle puuhan ja kidutuksen aika. Hänen tulee ommella lahjoja tuleville sukulaisille, käydä vieraissa heimon luona kutsumassa näitä häihin, ja kerätä hääapuja ympäri kylää, jos tyttö on varaton. Kutsuminen ja häälahjan antaminen tapahtuu itkemällä, tytöllä apunaan yksi tai kaksi 'itettäjää', s.o. ammatti-itkijää. Jokaiselle täytyy itkeä kaksi virttä, pyyntö ja kiitos, ja kyllä siinä kurkkua kysytään ja selkää myös, sillä kiitosta, passiboa itkettäissä on tuon tuostakin antajalle jalkaa kumarrettava. Sukulaisesta pohatasta talosta annetaan lahja joka hengeltä, kaikenlaista vaatetta, sulkkupaikkoja, rätsinöitä, käsipaikkoja y.m. 'Kakrapokot' kaiken viikkoa ahkerasti ompelevat (kakruiaan). Se pokko, joka on paras ompelija, ompelee 'katshotuspaikan', joka on ahliskoista siitshaa, s.o, ehta punaprikullista karttunaa (18 kop. arsina). Sulhasen moamolle ommellaan neljä rätsinää, joista ainakin johonkin pannaan hopeanyplä. Jos eukko on vanha, niin kaulusta ei 'krupiteta', vaan laaditaan se 'oikeuksilla', s.o. vanhan kansan tapaan.

"Vihille suoriuduttaissa tulee sulhanen aamulla jonkun heimolaisensa keralla antilaan kotitaloon ja istuu perätshuppuun. Antilas istuu naisten tshuppuun. Sulhanen seuralaisensa keralla astuu antilaan eteen, kumartaa päätään ja lausuu hänelle tulleensa hakemaan häntä ventshälle. Asian sanottuaan he poistuvat. Antilas nousee ylös, suoriu, syö ja juo. Hankitaan antilaalle joku vanhempi nainen johdattajaksi, 'ventshämoamoksi', ja kerätään tyttäriä tovereiksi puolikymmentä. Sulhasen puolesta ventshätoatto yhdessä ventshämoamon kanssa pitää nenäliinalla obrasaa parikunnan päällä, jonka jälkeen koko ventshäväki, yhteensä kymmenkunta henkeä ja enemmänkin, lankee maahan obrasain eteen anomaan näitten siunausta matkalle. Sulhasväki lähtee ulos edellä, antilas ensinnä kumartaa jalkaa kaikille pirtissä olijoille, pyytäen heidän siunaustaan matkalle. Ennen lähtöä vielä patvaska tshunalassa varottaa parikuntaa, suojellakseen heitä rikkomukselta, mutta itse hän, vanhan taikauskon edustajana, ei lähde kirkolliseen vihkitoimitukseen, hänen tehtävänsä kuuluvat vasta varsinaisiin häihin ja vanhoihin häätapoihin. Kierrettyään parikunnan hän sytyttää kolme taulanpalasta, joista sulhasen ja morsiamen tulee niellä kummankin yhden, kolmas pannaan riehtilän alle, joka on lattialla.

"Kirkon pihalla sulhanen ojentaa morsiamelle paikan, josta hän taluttaa morsiamen kirkkoon. Kaikki ventshäväki käy kirkkoon taajassa joukossa, ettei vain kukaan pääsisi rivistä läpi kulkemaan. Kirkossa seisovat parikunta ja ventshätoatto ja -moamo karttunaisella lattiaverholla. Pappi saa antilaalta lahjaksi paidan, kirkon vartija saa pitää karttunan ja saa vielä rikkaammilta 'avainpaikankin'. Ventshätoatolle antilas kotiin tultuaan antaa 'uterannikan', s.o. tavallista paremman käsipaikan, vetshämoamolle taas kolme arsinaa siitsaa hiomoiksi. Molemmille itketään ventshävirret. Paluumatkalla pyytää sulhanen antilasta vieraille sulhasen taloon, ja samoin koko ventshäväkeä, jos nimittäin asuvat samassa kylässä. Jos sulhanen on toisesta, etäisemmästä kylästä, niin on hänellä hääkylässä joku sukulainen tai tuttava talo väliaikaisena kotinaan.

"Häät alkavat lauantai-iltana. Neitoset lämmittävät kylyn ja pyytävät itkien antilasta kylyyn, jossa hänen

"'Kujin nuorukkaisen kuklavartaloisen Kukkahat alliset kukkahimmilta paikoilta kujin etsityillä kuvashvetysjillä Kujin jälkimäiset kertaset kukkahin loatusin kujin loajitellah',

"kuten impien itkuvirressä, vanhaa kukkakieltä käyttäen, lausutaan. Kylystä tullessaan ei impi muka jaksa kävellä. Itkien pyytää hän hevosta mäellä -- jonne on kokoontunut paljon rahvasta menoa katselemaan -- mutta pääsee kuitenkin monen mutkan jälkeen pirttiin. Matkalla hän kuitenkin lepää, hänelle tulee kantaa pihalle tuoli, jolla saa istahtaa, ynnä makeisia välipalaksi 'Venäjän kiukaissa vertittyjä armahaita vehnäkrinkelisie', pitää 'kajon armahat kalanluiset peäkampaset hajon hoalatella' ja 'kaunehin kätösin hänen kaunehie kanalieminöisie kajon kampoailla', sillä 'omilla kaloveh kätösilläh' ei hän nyt voi niitä kampailla.

"Kylyn jälkeen tuodaan hänelle ensimäiset lahjat, sulhanen itse pirtissä tarjoo niitä tarjottimella. Pitkien verukkeitten jälkeen antilas koskettaa niitä kädellään ja sitten hänen isänsä tai läheinen sukulaisensa ottaa ne vastaan. Samalle tarjottimelle pannaan morsiamen vastalahjat. Saajannainen määrää, mitä millekin on. Sulhasjoukolle ja sulhasen sukulaisille aiotut lahjat ottaa vastaan patvaska tai saajannainen. Tässäkin tilaisuudessa itketään runsaat kyynelvirrat. Antilaan lahjat ovat: rikkaille sulkkupaita, kostovaate, lakkivaate, kultapassementta, mesimarjoja (rusinoita), sakuskoja, kolatshuja, saippuaa, sirkkala (peili), suka (kampa). Anopille on kostovaate, paikka ja hiemavaate. Natoloille (morsiamen sisarille) kostovaate, heimokunnalle kaikelle ahliskoista siitshaa, vanhoille mustaa siitshaa. Anoppi vastaa 'kostintshat', antaa sulhaselle paidan ja puksut, eli hyvän käsipaikan, sulhasen sisarille kostot, moam'akalle (sulhasen äidille) rätshinän, paidan y.m. Samoin hänen tulee antaa lahja jokaiselle lahjain tuojalle, varsinkin saajannaiselle, joka tavallisesti on sulhasen sisar, ja saajannaisen lahjoja pitää joka kerta parantaa.

"Kostintsain tuojat syötetään ja juotetaan, heille itketään, sitten tuodaan heille takaisin tarjotin, jolla anopin kostintsat ovat käärittyinä samaan huiviin.

"Lauantai-iltana, sulhasväen lähdettyä, antilas kolmen itkijän keralla itkee moamoltaan ja toatoltaan sijaa, s.o. makuuvaatteita, jotka antilas sitten saa mukaansa, perinät, potuskat y.m., ja näille vaatteille rupeaa antilas sitten maata.

"Sunnuntaiaamuna nousevat kakrapokot anivarhain 'sreäppimään', s.o. leipomaan kaikelle hääväelle. Laaditaan kalitaisia monenlaisia, sultshinoita, rostjokaa, kahdenlaista kakkaraa, kalakukkoa, rieskasia ja anopinpiiraat. Kun murkina on valmis, niin lähtevät tytöt itkettäjien keralla tshunalaan herättämään antilasta.

"Aamupäivällä alkaa häätaloon kokoontua rahvasta, nuorta ja vanhaa, ja pian ovat kisat täydessä käynnissä. Antilas itkettäjineen kuljeskelee ympäriinsä rahvaan kesken, pyydellen lahjaa. Ken vain näyttää vähänkin siltä, että häneltä kannattaa pyytää, sen kaulaan heittäydytään ja itketään, kunnes lahja heltiää, ja lahjan päälle vielä itketään kiitokset.