Part 16

"Kolmannen kerran oli hevosella metsässä käynyt, poron ampunut, rekehensä köntännyt, kotihinsa lähtenyt. Eräälle lammille tultuansa näki suksimiehiä jälestä hiihtävän. 'Mikäpä nyt esiksi', arveli, 'ainaki nuo minun yllättävät', kun oliki hevosella vaikia kulku, suksimiehillä kevyt. Niin kuitenkin pääsi rannalle ennen suksimiehiä. Vähä pois näkyvistä tultua, otti omat suksensa reestä, löi kopsahutti ruoskalla hevosta, itse paikalle jääden. Suksimiestenki heti jälestä tultua alko surkialla äänellä voivotella, 'äkisti kohtauksen tulleen (ruton ampuman), hevoselta jääneensä, ei minnekään pääsevänsä'. Miesten tuli armo, ensin aikovat selässä häntä kotiin kantaa, vaan vaikeaksi tullen, laittivat hänen suksille makaamaan, niin vetivät. Koljolaan tultua, johon paikalta ei ollutkaan kun eräs virsta, poroa ei ni enää ollut näkyvissä, sillä sen jo oliki akka korjannut ynnä hevosen riisunut. Suksimiehet olivat Koljasun luoksi yöksi jääneet, vasta toisella aamulla jällen lähteneet. Sen aikaa oli Koljasuki runtukalla maata jorotellen voivotellut, vaan heti suksimiesten sintsistä ulottua hypännyt lattialle sanoen: 'a perkelehet jo kerta mentiin, missä poro, akka?'"

"Monta semmoista tarinaa kuulin Koljasun porovarkaudesta, vaan joilla en tahdo kirjotustani pitkittää, koska jo lieneeki näissä kerraksi."

Kauaa Lönnrot ei viihtynyt Saaren luostarissa:

"Yhen yön vaan olinki koko Saaressa", hän kirjotti Uhtuessa eronneelle matkatoverilleen, "joka minusta enemmin oli rosvonpesän, kun monasterin muotonen. Heti tultuani oli miehiä ympärilläni, jotka kysyivät, jos minulla ei olisi viinaa myödä, johon kuuluvat kovin ahnaita olevan. Sitte oli moniaalla, kun kuuli tohtariksi, samaa asiata kanssani toimitettava, kun Vasken kamarissa Paanajärven piissarilla... Kirkossa kävin kahestiki, vaan siitä ei ni ole mitä erinomaista sanottavaa. Pimiä esti ikoniaki (kuvia) näkemästä, vähä niitä olisi ollutki katseltavaa."

Saaresta Lönnrot matkusti Kuusamoon, viettääkseen omalla puolella joulua. Matka kävi nyt osaksi toisia teitä, kyliä myöden:

"Vaarakylästä otin hevosen Käpäliin, huononen kylä, noin kymmen talonen. Siinä talossa, jota parahimmaksi kehuttiin, en tahtonut saaha ni mitä ruokaa. Kalarokkaa kyllä keitettiin kyytimiehelleni, vaan kun pyysin minäi siitä maksoa vastaan vähä kuppihini saaha, vastasi emäntä: 'anna vieras esinnä syö, jos mitä jää'. Sitte syötyämme meni kyytimieheni kylään ja akka, joka yksin oli koissa, toimitteli ilta-askareitaan. Niin yksin pirtissä oleva pistin tupakkaa piippuun ja aion huvikseni vetää muutamia savuja. Mutta siitäpä olin koko yömajani menettää. Emäntä sisääntultua, vaikka kyllä ennätinki piipun suustani saaha, tunsi savun ja sano: 'ettekö ole tupakkaa juoneet? jos vaan tupakkaa juotta, niin kyllä sitte emme kauan sovi yhessä pirtissä olemaan'. Olisinki mennyt toiseen taloon, vaan ne eivät olleet sitä paremmat. Muutamassa jo kävinki katsomassa, vaan siinä oli surkia elämä: ei ni mitä syöä paitsi tähkiä ja kalalientä. Akka siitä lupasiki lähtiä Skiittaan sanoen: 'eikö hoti saaren vieroon minua otettaisi!' Skiitassa nimittäin saavat naiset Saaresta miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoessa, jota kuitenkin moittivat vähäksi, eikä riittäväksi. Oli sinne muuan akka Suomestaki tullut ja Saaren vieroon ruvennut. Hänellä oli poika Saaressa raatajamiehenä."

"Koko Käpälin kylä ilman kuuluu poronvarkaita täynnä olevan. Toinen toisensa porot ovat jo niin tuiki syöneet, ettei kuulu enää ni mitä syötävätä niistä olevan. Ei sanottu päälle kahen talon koko kylässä olevan, joissa matkamieskän saisi omansa liikuttamatta pitää. Ei paljoa paremmaksi sanottu Tuhkalankan kylää, johon sitte tulin. Erähällä talonpojalla, Kuisma nimeltään, oli siinä kasakkapaimen kesän yli ollut. Syksyllä oli tämä kerran vähä sairaaksi tullut. Kuisma rupesi tohtoriksi, anto keittää vettä ja valo kiehuvaa vettä ratin läpi kurkkuun. Siitä mies paikalla kuoli arvattavasti ja sitäpä Kuisma toivoki, koska sillä tavalla pääsi hänelle kesän palkkaa maksamasta. Saman Kuisman satun minäi näkemään, sulokielinen, liukas mies oli ukko."

"Makarissa eli eräs Kuusamonki mies akkanensa ja kolmine lapsinensa. Hän oli tänne muuttanut täällä paremmin rauhassa saaha poroja varastella ja syöä."

"Suvannolla on Roton talo rikas leivältä. Kuuluu vanhoja jyviä olevan aitta täynnä liikuttamatta. Vaan niitä ei liikutaan, ostaa uutta Kieretistä sekä syöäkseen, että myöäkseen. Alkua näiden rikkauteen en ni ole kuullut, jos lienevät kunniallisesti rikastuneet, vaan usiammista muista kuuluu toisin. Sanotaan siitä ensin elämään päässeen, että ampuvat kaksi karkulaista Venäjän maasta, joilla oli paljo rahaa ollut. Nämät olivat ensin jolle kulle vaaralle kylästä paenneet ja kun luulivatki jo kaukana kylästä itsensä olevan, tulen tehneet, siihen nukkuneet. Niin näkivät Roton 3 veljestä tulen, tulivat... Niin sanotaan Larin veljesten sillä tavaransa saaneen, että osiksi pettivät Moskovan porvareita, joilta ottivat suuria velkoja ja heittivät maksamatta, osiksi jonkun palon aikana Vienan kaupungissa varastelivat, mitä käsiin sattu. Äsken mainitun Joukkosen myös sanotaan Suomen talonpoikia pettäneen, velkoja maksamatta heittäneen ja sillä rikastuneen. Oli niistä keräjiäki käyty, vaan Venäjän laki ei kuulu ni mitä voivan siinä asiassa. Viimmeinen päätös Vienasta oli tullut semmoinen, että Joukkosen pitäisi maksaa viisi ruplaa vuosittain veloistaan, vaan joka ei tee täyttä kasvuakan; kuinkapa pääsumman onpi? Muien rikkauesta olen myös paljo kuullut, ei hyvää paljon, koska pettäjän tavalla aina ovat alun saaneet ja maakunnan vääryttämällä eli rasittamalla enentäneet. Suvannolta kyyitsi eräs akka minua ensinnä Närhiin ja siitä meiän puolelle rajoa Multijärveen. Akan kanssa tielläni piin paljonki pakinata erinomattain vieroon koskevista, joissa hän oli hyvin typerä. Ei ni tiennyt. Jumalan 10:stä käskystään mitä. Kun toinen elo kohtasi minua taas rajan poikki päästyäni. Olinpa kun kotona. Täällä olen nyt asunut viisi neljännystä kirkolta eräässä talossa, jonka vanha muori aikonansa on mamsellista talon emännäksi ruvennut. Voi jos niin useinki rupiaisivat. Ainaki olen havannut semmoisten taloin paremmin kun muien voivan. Ja vielä siitä lähtisi talonpoikain hyväksi aina enemmin oppia kun muulla tavalla herrasväeltä ottavat. Tämäki mainittu muori kehu heillä ei ruunulle ei muille velkaa olevan. Tässä olen nyt kolmatta viikkoa selvään kirjotellut arvuutteita ja muita kirjotuksiani."

Näin masentavaa laatua olivat siis ne kokemukset, joita Lönnrot kohtasi Uhtuesta pohjoiseenpäin matkustaessaan. Runoja tuskin ensinkään ja vähän muutakaan kirjotettavaa ja kaikenlaisten pettymysten ja rasitusten lisäksi tutustuminen siveellisessä ja aineellisessa viheliäisyydessä elävään rahvaaseen, joka kovin paljon erosi Kuittijärven seutujen rattoisasta ja vierasvaraisesta kansasta. Mutta uudenvuoden jälkeen hänen piti lähteä jatkamaan matkaansa. Eikä hän ohuista vaatteistaan ja huonoista kokemuksistaan huolimatta ryhtynyt suuriinkaan lisävarustuksiin talvisydämen varalta, vaikka matka piti Lappiin. Kuusamosta kirjottamassaan kirjeessä hän lausuu:

"Tähän asti olen tullut toimeen ilman turkkeja tai kauhtanaa, ja luultavasti tulen niin toimeen koko talven, ellei se tule kovin kylmä. Mutta uusi pitkä lievetakki kaiketi minun pian on tilattava, kun näet nykyinen, johon puettuna minulla on kunnia kirjoittaa näitä rivejä, jo alkaa käydä liian kuluneeksi. Saappaita minulla jo on kolmas pari jalassani siitä kun sieltä kotoa läksin."

Saaren luostarin aikaisemmista vaiheista tiedetään, että [seuraavat tiedot ovat "Karjalan kirjasta"] erakkolan eli luostarin syntyminen johtui niistä uskonvainoista, joitten alaisiksi vanhauskoiset joutuivat Nikonin uskonpuhdistuksen kautta seitsemännellätoista vuosisadalla. Tämä uskonpuhdistus ei tosin käsittänyt muuta kuin kirkon ulkonaisia menoja, mutta varsinkin Pohjois-Venäjällä sitä kiihkeästi vastutettiin ja vastustusta johti Solovetskoin luostari, joka jo silloin oli kohonnut melkoiseen mahtiin. Luostari ei huolinut käskyistä eikä uhkauksista, vaan sotatoimet olivat tarpeen sen, samoin kuin useampain muittenkin vanhauskoisten luostarien vastarinnan kukistamiseksi. Niin kiihkeästi vanhauskoiset pitivät kiinni kirkonmenoistaan, että he mieluummin kävivät kuolemaan, kuin hylkäsivät ne. Mutta yhtä leppymättömänä esivalta pakotti heidät alistumaan. Ensimmäinen sotaretki Solovetskoita vastaan raukesi tyhjiin, ja toisellakin kerralla, jolloin sitä ahdisti suurempi sotavoima tykkien keralla, luostari torjui hyökkäyksiä, kunnes piirittäjät petoksen kautta pääsivät siihen tunkeutumaan 22 p. tammik. v. 1676. Monet puolustajista silloin saivat surmansa, toisia karkotettiin, luostarin päämiehet mestattiin.

Mutta karkoitetut munkit eivät luopuneet uskostaan sittenkään. He kokoilivat eri paikoissa Pohjois-Venäjällä joukkoa ympärilleen ja hallituksen lähettäissä sotaväkeä he sytyttivät luostarinsa palamaan ja paloivat itse niiden mukana. Joitakuita kuitenkin säilyikin kaukana erämaissa. Näitä oli Tuoppajärven Saareen perustettu erakkola ja sen vastapäätä mannermaalle syntynyt naisluostari, Skiitta. Edellisessä kuuluu aikanaan olleen kolmisensataa munkkia, ja erakkolan maine kävi niin suureksi, että sinne Moskovasta saakka lähetettiin lahjoja. Mutta siitä huolimatta osattiin sen olemassaolo pitää viranomaisilta salassa aina vuoteen 1770. Sitä ei kuitenkaan näytä silloin ruvetun sen enempää vainoamaan, vasta 1850-luvulla ulottui sinnekin saakka esivallan käsi. Munkit ja nunnat karkotettiin ja Saaren taloista 30 hävitettiin maan tasalle. Saareen asetettiin oikeauskoinen pappi, joka siellä asui vielä norjalaisen prof. Friisin käydessä Saaressa 1870-luvulla. Myöhemmin pappi muutettiin Kiestinkiin, Tuoppajärven pohjoisrannalle, jossa pitäjän kirkkokin on. Saari lienee sen jälkeen jäänyt melkein autioksi. Erakkola ei mahtinsakaan aikana laitostensa puolesta ollut mitenkään verrattava varsinaisiin luostareihin, ja vähitellen siinä siveellisyyskin ja hengellinen elämä täydellisesti rappeutui, niinkuin näkyy Lönnrotin kertomuksesta. Mutta epäilemättä sillä oli paljon vaikutusta kansaan, ja ellen väärin muista, kerrottiin varakkaitten karjalaisten lähettäneen sinne lapsiaan saamaan opin alkeita.

Saaren munkeista pakenivat jotkut Kuusamoon, jossa Nuorusen kukkulalla on heidän pystyttämänsä, nyt jo lahonnut risti. Tapasin Kuusamossa käydessäni v. 1892 erään venäjää puhuvan karkulaismunkin, joka oli viimeinen elossa oleva suuremmasta joukosta. Hän lienee ollut Saaren entisiä munkkeja.

Se kammo ja halveksiminen tois'uskoisia vastaan, joka on vanhalle vierelle niin ominaista, saa ehkä osaksi selityksensä tuosta tylystä kovuudesta, jolla esivalta teki lopun vierolaisten hengellisistä laitoksista. Itse vanhauskoisuudesta se ei voinut loppua tehdä. Vienan Karjalassa siihen vielä tänä päivänä kuuluu suuri osa kansasta, toisin paikoin järjestään joka mies.

VIENAN KARJALAN POHJOISKULMILLA.

Tuoppajärven kylistä on suurin Kiestinki, joka on järven koilliskolkassa; siellä on yhteinen kirkko. Tuoppajärven selältä tullaan kapean matalan salmen kautta pitkään lahden suikaleeseen, jonka lakealla rannalla kylä on. Maisema ei suinkaan ole kaunista, sillä kylän seuduilla maa on ylt'yleensä matalaa ja lakeata. Asutuksella on johonkin määrään uudisasutuksen luonne. Talot ovat kuin arkipäiväisempää, kalseampaa mallia kuin Kuittijärvien rannalla, niissä ei tavannut koristeita eikä muutoinkaan samaa vanhanaikaisempaa sävyä.

Samanlaista oli mielestäni väkikin. Kiestinki on jo kokonaan runoalueen ulkopuolella. Runoraja oikeastaan kulkee jo Röhössä, vaikka sitä pohjoisemmistakin kylistä tosin on saatu runonpätkä sieltä täältä. Lieneekö vanha viero hävittänyt täältä runot, vai eikö niitä ole ollutkaan, sitä en voi sanoa. Ilmiö joka tapauksessa on omituinen. Ainoastaan häävirsiä Kiestingissäkin osataan ja arvatenkin joku verta loitsujakin, sillä niihin näyttävät turvautuvan vierolaisetkin, kun hätä käskee. Ja vanhanaikaisia ompeluksia oli Kiestingissä säilynyt enemmän kuin etelässä; niitä kannettiin joukottain kaupaksi, kun kuultiin meidän semmoisia ostelevan. Luulenpa, että ne olisivat kaikiksi ajoiksi hävinneet, ellemme olisi joutuneet näitä rätsinämarkkinoita toimeen panemaan.

Asuimme muutoin varakkaassa ja laajassa talossa, jonka vanha emäntä oli niin ilmetty Louhi itse, ettei taiteilijalle paremmasta väliä. Ja Louhen tapaan, voimalla ja lujuudella, hän taloa hallitsikin, vaikka se oikeastaan oli pojan ja tämä oli vasta hankkinut minjän. Ellen väärin muista, oli eukko Lohjalta kotoisin, mutta hän oli kääntynyt kreikanuskoon ja muutoinkin niin tapansa muuttanut, ettei häntä karjalaisesta erottanut. Muun muassa hän antoi minjänsä "kumartaa jalkaa" maan tavan mukaan kuusi kuukautta häitten jälkeen joka kerta, kun minjä lähti uudelle työlle. Satuimme tämmöiseen tilaisuuteen kesken kumarrusta, eikä asianomaisilla ollut mitään sitä vastaan, että sen valokuvasin.

Sää pysyi ihmeen kauniina ne päivät, jotka Kiestingissä viivyin, ilma oli alati tyyntä, lämmintä ja herttaista. Aamut olivat säännöllisesti aivan tyynet, mutta kun päivemmällä helle alkoi käydä rasittavaksi, niin virisi selältä lauha tuulenhenki, joka leyhytteli juuri sen verran, että latoi lahden pinnan täyteen rivittäin matkaavia aaltosia, jotka viileästi loiskia pilpattelivat kylän louhirannoilla. Mutta iltapuolella, auringon vaivuttua alemma, ensin tyyntyi ja sitten alkoi auringon laskun jälkeen puhaltaa vieno tuuli maalta selällepäin. Ilmiö saa, kuten tunnettua, selityksensä siitä, että ilma päivällä lämpiää enemmän maan päällä kuin selällä ja kohoo ylöspäin; selältä silloin virtaa maalle sijaan viileämpää ilmaa. Yöllä taas maa jäähtyy nopeammin kuin vesi, ja silloin alkaa kylmempi maailma raskaampana virrata selälle päin, jolta ilma kohoo ylöspäin. Harva järvi on siksi laaja, että se kykenisi aikaansaamaan nämä säännöllisesti vuorottelevat tuulet. Mutta Tuoppajärvi sai sen aikaan, ja siitäpä se saikin mahtia vielä nähtävän mahtinsa lisäksi.

Kiestingissä erosin toveristani, jonka piti viipyä siellä jonkun päivän selvittelemässä pohjan puolen sanavarastoa. Hänen piti Varahvontan keralla matkustaa kievarireittiä Kieretin järven kautta Vienan merelle, minun taas kiertää Pääjärven ja Jelettijärven kautta. Sovimme siitä, että tapaisimme toisemme Tyrhyn kylässä, Kieretin järven pohjoispäässä. Ensimmäisen taipaleen Kokkosalmen kylään saakka hän tuli minua saattamaan.

Sousimme takaisin Tuoppajärvelle, mutta käänsimme penikulman verran kuljettuamme kokan pohjoista kohti. Hauska olisi ollut käydä kaikissakin kylissä järven rannalla, mutta siihen olisi kulunut paljon aikaa, sillä Tuoppajärvi on yhdeksää penikulmaa pitkä. Kiestingissä mainittiin matkoja pitkin järven rantoja seuraaviksi: Kiestingistä Lohilahteen 15 virstaa, Lohilahdesta Lampahaiseen 4 virstaa, siitä Njilmalahteen 15, Njilmalahdesta Kuorilahteen 20 ja siitä edelleen Suolapohjaan niinikään 20 virstaa. Suolapohja on järven eteläpäässä, ja sieltä on ainoastaan muutama penikulma Paanajärveen Kemijoen rannalle. Länsirannan kylät ovat: Kiisjoki, johon tulee Kuorilahdesta 20 v. Suolapohjasta siis 40, Skiitta, 10 virstan päässä Kiisjoesta, ja Valasjoki, 15 virstaa Skiitasta. Valasjoesta tulee pohjoisrannalla olevaan Kokkosalmeen 20 virstaa, Kiestingistä sama matka.

Saattajina oli meillä jälleen naisia. Muuan heistä oli vasta kaksitoistavuotias tyttö, ja hänen sanoivat toiset taitavan runojakin. Emme tosin luulleet niitten olevan sen arvoisia, että niitä kannattaisi kirjoittaa, mutta tytön mieliksi kehoitimme häntä laulamaan. Ja tapahtui se kumma, että hän lauloi "Kilpakosinnasta" kokonaista 236 säettä. Ensin hämmästyimme, sitten ihastuimme, ja runo tietysti kirjotettiin, ja tyttö sai yhtä suureksi mielihyväkseen maksun kauniista taidostaan.

Hyvin kummastelimme tätä yksinäistä vanhaa runoa, joka muodoltaan ja sisällykseltään veti vertoja niille runoille, joita olimme Uhtuessa, Vuonnisessa ja Latvajärvellä kuulleet.

Runon alku lähti:

Anni tyttö, aino neiti, Läksi voatteijen pesulla, Räpähäisen räimemähe, Nenähän utuisen niemen, Peähä soaren terhentyisen, Pitän laiturin nenähä. Iski silmänsä itähä, Loip' on silmän luotehella, Keksi mustasen merestä, Sinervöisen lainehilta. Jos olet kalani karja, Niin sie uimaha uleha, Vesi peälläh vetäy! Jos olet lihani lintu, Niin sie lentämäh levähä! Tulipa pursi Väinämöini, Tulipa on näillä valkamilla, Vaskisilla valkamilla, Teräksisillä teloilla j.n.e.

Alku on se tavallinen, jolla Väinämöisen retki Pohjolaan neittä pyytämään alkaa. Sen kyllä Kuittijärven kylissä monet osaavat, osaavat myös Annin ilmoituksen veljelleen Ilmariselle, joka paraillaan pajassa takoo, ja Ilmarisen suoriutumisen kilpakosijaksi. Mutta harvinaisempia ovat kuvaukset ansiotöistä, joita samassa yhteydessä lauletaan. Tämäpä tyttö niitä osasi, ja meistä tuntui, kuin olisimme äkkiä päässeet vanhan aarteen perille.

Tyttö lauloi, kuinka Pohjan akka käski kyntämään kivisen pellon "oatralla tulinenällä" ja kääntämään käärmeet käsillänsä. Väinämöinen pyytää Ukkoa satamaan lunta sauvan varren ja antamaan hänelle pyhän oriin, ja niin hän ansiotyön suorittaa. Toiseksi hän ampuu taivaalta tähdet, sitten pyydystää suuren hauin Tuonelan joesta. Sitä varten hän kohoo linnun lentimille ja lentää Manalan alanteelle. Osaksi oli tosin runo sekaantunutkin, siten että esim. Annin varotus tuli vasta tämän jälkeen, ja se päättyi kultaneidon taonnalla.

Ihmettelimme ja ajattelimme moneen suuntaan; vihdoin asia selvisi. Tyttö oli kuullut runon eräältä kerjäläiseltä, joka oli sillä puolella oleskellut. Sitten kävi ilmi, että kerjäläinen oli ollut Latvajärvestä kotoisin. Ja runoja myöhemmin verrattaissa nähtiin, että tuo kiertelevä ukko oli sen oppinut Arhippaiselta Miihkalilta. Se oli siis vanhan Arhipan runo, joka oli näin etäälle eksynyt, tosin melkoisesti karsiintunut ja sekaantunut matkalla, mutta siitä huolimatta säilyttänyt monta arvokkainta piirrettään.

Emme voineet kyllin ihmetellä sitä erinomaista runomuistia, jota tämäkin tapaus osotti. Paitsi runon yleistä juoksua oli tyttö suuressa määrin säilyttänyt sen vanhaa kieltäkin omituisine päätteineen ja sanoineen, joista monet varmaan olivat hänelle tuntemattomat. Vaikka hän oli kuullut Tiitta ukon sitä laulavan vain moniaan kerran.

Kokkosalmi on hauskemmalla paikalla kuin Kiestinki, mutta koko joukon pienempi kylä. Viivyimme siellä vähän aikaa, ostellen taas muiskarätsinöitä. Miesten suurena kummana kuljimme, heitä kokoontui joukottain tanhuille meitä oudostelemaan, enkä saata sanoa, että heidän käytöksensä oli ystävällistä, jospa ei julki vihamielistäkään. Siinä suhteessa on kylien välillä omituinen ero. Toisissa vierasta kohdellaan mitä ystävällisimmin, toisissa taas ynseästi, ja merkillistä on, että kylät näyttävät pitävän nämä ominaisuutensa vuosikymmeniä.

Tuoppajärvi kokoo laajaan helmaansa melkoiset määrät vettä, mutta liika ei vuoda reunan yli järven eteläpäästä, josta olisi Kemijokeen lyhyt ja mukava tie, vaan se murtautuu pohjoista kohti Pääjärveen. Noin puolen virstan päässä järvestä on Sohjenanniskan koski. Se ei ole kovin jyrkkä, putousta ei liene kymmentäkään metriä, mutta karkeassa erämaanluonnossaan se on viehättävä helmi. Sen paras kauneus on tuo hopean kirkas vesi. Vähääkään sekaantumatta se Tuoppajärvestä juoksee kosken nieluun ja kaatuu sitten sileään kalliouomaan, joka on puhtaaksi huuhdottu kuin lasiastia, ja saapuu sen vuoksi alas saakka yhtä läpikuultavana. Suopursujen, petäjäin, harmaitten kallioitten kehyksissä kosken pumpulivalkoinen kuohu, leimuava aalto, sointuinen kohina virittävät erämaahan raikasta elämää. Mutta koski ei ollut ainoastaan kaunis, se oli lumoavakin. Pohjan päällä ei tosiaan sileillä kohdilla erottanut vettä ollenkaan, melkeinpä olisi erehtynyt astumaan koskeen sen voimaa huomaamatta, ennenkuin se jo olisi vienyt mukanaan. Missä joku kivi tai pykälä rikkoi peilinä kiitävän veden, siinä näyttivät kuohut kisailevan ilmassa kuin untuvat. Kosken alla on kuitenkin melkoinen veden mullerrus, jossa ei näy muuta kuin murtuvaa vettä, vaahtoavia laineita.

Ei asumusta, ei myllyä minkäänlaista ollut tämän kosken partaalla, ainoastaan vanhuuttaan lahonneita ristejä, joita ennen erakot olivat pystyttäneet, ja taipaleen poikki ehkä vieläkin vanhempia teloja. Joki sitten virtaa matalain rantain välitse korpea ja suota Pontselensuun pieneen kylään, ja laskee penikulman, toista virrattuaan Sohjenansuun kylän kohdalla Pääjärveen.

Pienempi kuin Tuoppajärvi, mutta mahtavampi luontonsa puolesta on Pääjärvi; eikö liene se koko Pohjolan kauneimpia järviä. Ulapat ovat aavat, tuntureita ja vaaroja kohoo joka puolella ja katse käsittää yläviä selkosmaita vielä kaukaa rantain takaakin siintävistä etäisyyksistä.

Ehkä on vesi yhtä kirkasta kuin Tuoppajärvenkin, mutta samoin kuin ovat rannat korkeammat, samoin ovat Pääjärven haudatkin syvemmät ja siitä pimeämmät, se sen vuoksi näyttää Tuoppajärveä jylhemmältä ja juhlallisemmalta. Vasemmalla puolella kohoo jonkun penikulman päässä Maanselän korkea reuna vaarametsineen, ja reunan takaa näkyy Nuorunen, Kuusamon korkein tunturi.

Etäämpänä pohjoisessa, näköjään melkein järven laidassa, on Kivakkatunturi, jonka taitse Oulanganjoki laskee Pääjärveen, muodostaen tunturin takana komean Kivakkakosken. Kivakan takaa näkyy jalo Päänuorunen ja järven pohjoispäästä lähtee melkoinen Koutajoki. Tämä koeteltuaan voimiaan Kuman rajussa koskessa laskee laajaan Koutajärveen, josta vedet Lapin jokien vahvistamina juoksevat Kannanlahteen. Oikeallakin rannikolla on vaaraisia maita, mutta sillä puolella kukkulat ovat melkoista matalammat.

Pääjärven rannoilla on harvemmassa kyliä kuin Tuoppajärvellä. Länsirannalla on Oulangansuu, pohjoispäässä Mikon kylä siinä, mistä Koutajoki lähtee, itärannalla Majuolahti, eteläpäässä Sohjenansuu ja joku vähäpätöinen rymä näiden lisäksi.

Sohjenansuussa oli pari kookasta Suomen malliin rakennettua ja maalattua taloa, uutimellisine ja kukallisine akkunoineen, ja kylä sen vuoksi tervehti puoleksi tuttavallisesti. Mutta noiden talojen isännät olivat Suomessa, jossa heillä oli Turun seudulla kauppapuodit, ja kotiväki kohteli minua vierastellen. Omituista on, että juuri tämä pohjoisin osa Vienan Karjalasta tekee kauppojaan meidän maamme eteläisimmissä osissa, aivan merimaassa. Ruotsin kielen taito ei sen vuoksi ollut Kiestingissä harvinainen. Toiselta puolen käydään täältä Ruijassa kalassa, ja siitä osaa norjan kieltä monias mies. Karjalaiset näyttävät oppivan vieraita kieliä paljon helpommin kuin länsisuomalaiset, norjan kieltä esim. kuuli täällä sangen luontevasti äännettävän; mutta luulen heidän siitä huolimatta pitävän omaa kieltään suuremmassa arvossa kuin muut suomalaiset.

Pääjärvi varmaan on kalainen järvi. Kylän rannassa, joka oli aivan aavan selän laidassa, oli korkeat hirsistä rakennetut venesillat täynnään veneitä, nuottia ja verkkoja telineineen, aittoineen. Varmaan olisi tässä kylässä viihtynyt kauemminkin, se näytti tarjoovan niin paljon luonnonkauneutta ja urheilua. Mutta runoja sieltä oli suotta ruveta kyselemäänkään, ja muutakin vanhaa täällä pohjoisessa oli niukemmalti, arvatenkin siitä syystä, että koko tämä pohjoispuoli on verraten nuorta uudisasutusta. Pääjärven ja Tuoppajärven seudut olivat myöhään lappalaisten hallussa, taisteluista lappalaisten kanssa kertovat sen puolen tarinat.