Part 15

Alussa kulkee polku tasaisia kankaita noin puolentoista penikulmaa, erottuaan kylän takana Uhutjoesta, joka on paksuihin lietekerroksiin uurtanut arvoaan paljon mahtavamman uoman. Kangas kohoo alhaisista rantaseuduista penkereittäin, joitten kaltaat ja päällystät ovat niin tasaiset, kuin olisivat ne taidetyötä. Ja kangas itse oli niin sileätä, että viisitoista virstaa olisi voinut rattailla ajaa, vaikkei varsinaista tietä ollut. Mutta sitten oli kiivettävä jyrkän vuoren yli, joka oli poikittain vastassa. Metsä oli, kun oli kyläraiskiosta päästy, koskematonta kruununmetsää, mutta aivan kookkaaksi ei mänty jaksa näillä kankailla kehittyä, vaikka sillä olisi paljonkin ikää niskoillaan. Niin köyhää on maanlaatu, ettei mäntyjen alla kasvanut kaikin paikoin kanervaakaan, sianpuolaa vain, joka näille peräpohjolan kankaille onkin ominainen kasvumuoto. Siellä täällä oli kankaan syvennyksissä pieniä järviä, ja murheellisempaa, vakavampaa, maailman riemuja paenneempaa metsäpiiriä saa harvoin nähdä kuin näitten järvien rannalla. Vaikka se näytti kasvaneen siinä luomisesta saakka, oli sen rintama kuitenkin aivan harva, eikä missään nähnyt sitä olemisen ilon piirrettä kuin hyvällä jouhevalla hirsikankaalla tai vaihtelevassa sekametsässä. Jokainen puu oli kuin erakko, jolla ei ollut kilpailijaa, ei juurellaan, ei sivuillaan, sillä välilleenkin ne olivat heittäneet niin viljalti tilaa.

Lähempänä Röhöä maa muuttui vaihtelevammaksi. Siellä täällä oli kuljettava suon tai järven poikki. Eräässä näistä järvistä oli niin sanomattoman kirkasta, melkein vihtrilliviheriää vettä, että sen vertoja tuskin näkee muualla kuin alppijärvissä. Kuljimme sen poikki niin laholla sammaltuneella veneellä, että laidoista saattoi sormin noukkia paloja, mistä vain halutti. Oli syytä pelätä, että se hajoisi allamme. Yksi mies ei mitenkään tahtonut ennättää ajaa pois niin paljon vettä, kuin raoista vuoti. Aidaksilla soutaen pääsimme kuitenkin rantoja kiertäen järven poikki.

Hyvin uuvuksissamme saavuimme illalla Röhön järven rantaan, mutta emme enää jaksaneet lähteä lahtea kiertämään kylään päästäksemme, vaan rupesimme ehätyspaikalla huutamaan ja ampumaan, kylä kun oli niemen takana, niin ettei sitä näkynyt. Meillä näet oli painoja monta raskasta taakkaa, sillä olin ottanut matkaan melkoisen varaston valokuvauslevyjä. Muuan saattajista oli seitsemänkymmentä täyttänyt puolisokea ukko, joka vähän ansiota saadakseen oli pyrkinyt kantajaksi, ja hän toikin taakkansa reippaasti perille saakka. Joukossa pysyäkseen ja kompastuksia välttääkseen hän aina astui jonkun toisen kantapäissä kiinni. Kerran vähän jäljelle jäätyään hän kuitenkin poikkesi väärälle polulle, kunnes kuuli, niin hän kertoi, askelien töminän sivulta päin ja siitä huomasi väärään poikenneensa. Niin reippaina ja työkuntoisina viimeiseen saakka nämä luonnon lapset pysyvät, ja niin heidän myös täytyy viimeiseen saakka taistella nälältä säilyäkseen.

Ehätysvenettä odotellessamme ammuskelin oivalla revollillani pilkkaan, jotta kylä paremmin kuulisi, että venettä oli tarpeen. Ammuin koivun pökköön ja Varahvontta, joka alati oli valmis palveluksiin, kävi osoittamassa, mihin luodit sattuivat. Olinkin sinä iltana oivalla amputuulella, sillä kaikki luodit sattuivat, vaikka ammuin niitä puoliväliin toistakymmentä. Oikein ilostuin omaa taitoani, jota en ollut niin hyväksi luullutkaan, kunnes lähtiessäni itsekin katsomaan -- en löytänyt puusta ainoatakaan. Varahvontta seisoi vieressä vähän häveten, minä olin nolo ja Kusti nauroi ja julisti ääneensä ukon oveluutta. Muut karjalaiset eivät sitä suurestikaan ihmetelleet, sehän oli luonnollista, että ukko koetti isäntiään palvella mielen mukaan. Rehellinen hän siitä huolimatta oli, vaikka karjalaisen käsityksen mukaan.

Puolen tuntia huudettuamme ja ammuttuamme näimme iloksemme ehätysveneen pistävän niemen takaa järvelle. Pääsimme kunnon kevariin, saunaan, saimme samovaaran pöydälle ja pätevää ruokaa, ja niin kuittasimme pian pitkän taipaleen rasitukset. Mutta seuraavana päivänä emme olleet saada kyytiä. Muistaakseni oli osa kylän väestä sammuttamassa hyvin laajaa paloa, joka oli viikkokausia riehunut Kepajoen kankailla, jonkun penikulman kauempana idässä; mutta matkakirjeemme lopulta vaikuttivat, että kyläläiset hommasivat väkeä saattamaan taipaleen poikki. Muutoin olisimme saaneet palata Uhtueen sen sileän tien.

Olimme jo enemmän kuin puolimatkassa Tuoppajärvelle. Erittäin vaivaloisen taipaleen kuljettuamme pääsimme puolentoista penikulman päässä olevaan Suureenjärveen, joka on korkealla äsken mainitulla maanselällä.

Siellä olimme yötä talossa, jonka väki järjestään oli vanhinta vieroa. Tämä uskonsuunta on Vienan Karjalan pohjoisosissa vallitseva, ehkä siitä syystä, että ne olivat lähempänä Tuoppajärven saarella salassa elelevää ja vaikuttavaa starovieroluostaria. Tylyä vainoa paeten oli saareen tullut munkkeja Aunuksesta, perustanut luostarin ja saanutkin siinä kauan rauhassa elää, kunnes asia tuli viranomaisten tietoon ja luostari hävitettiin. Mutta rahvaasta ei vanhaa vieroa voitu pois juurruttaa, ja se halveksi yhtä syvästi "oikeauskoisia" kuin luterilaisiakin. Molemmat olivat heistä "mieroa", molempia kohdeltiin saastaisina. Mierolaiset eivät varsinkaan saaneet syödä samoista astioista kuin vanhan vieron tunnustajat, vaan heitä varten oli erityiset "mieron stautshat", jotka etenkin ennen tahallaan jätettiin pesemättä ja likaisiksi ja monesti tuotiin navetasta. Eräs arvoisa Uhtuen isäntä muisteli vielä, kuinka hänelle oli täällä pohjoisen puolessa sukulaistalossakin, jossa hän nuorempana kävi vieraissa, tuotu ruokaa likaisella kupilla, joka suoraan navetasta kannettiin hänen eteensä. Nyt olivat nämä tavat jo jonkun verran lauhtuneet; vaikka luultavasti vieläkin pidettiin tarkkaa lukua siitä, etteivät astiat sekaantuneet, olivat ne toki moitteettoman puhtaat. Mutta talon vanha isäntä pani kovin kysymykseen, tokko meitä voitaisiin vierashuoneisiin laskea, arvellen meidän ne pakanoitsevan tupakansavulla. Sitten olisi suuri työ niitten puhdistamisessa. Mutta miten hän päänsä ympäri tuumasi, niin pääsimme kumminkin, ja hyvässä talossa yömme vietimmekin. Olimme useinkin puheissa näistä vieron käskyistä ja koetimme selittää, ettei niissä voinut olla mitään järkeä. Eiväthän vierolaiset muutoinkaan karttaneet mierolaista seurustelussa vaan esim. avioliittoja solmittiin ristiin rastiin ollenkaan kysymättä, oliko puoliso mieroa vai vieroa. Mutta sitä he eivät käsittäneet, pitivät vain tiukasti kiinni vanhasta tavasta.

Suurestajärvestä astuttuamme jonkun matkaa tulimme vaaran korkeimmalle kohdalle, ja sinne näkyi, vaikka vielä puolentoista penikulman päässä, laajaa siintävää Tuoppajärveä niin pitkältä kuin silmä kantoi. Yhtenä saattajana oli meillä nyt vilkas mustapartainen mies, joka näytti korkeintain neljänkymmenen ikäiseltä, mutta jolla harteillaan olikin -- seitsemänkymmentä vuotta. Reippaasti hän kantoi raskaan taakkansa. Penikulman astuttuamme tulimme joelle, joka laski Tuoppajärveen, ja sitä sousimme Valasjoen kylään, joka on aivan selän rannassa.

Niinkuin meri se levisi eteemme, silmä ei erottanut rantaa kaosta eikä vastapäätä idästäkään. Ihastuimme näköä ja nousimme maihin, sitä rauhassa katsellaksemme. Valasjoen kylä on pieni kalastajakylä, somalla paikalla, rannat täynnä talaita ja kuivaustelineitä. Tuoppajärven kylät kukin kulmallaan elävätkin suureksi osaksi tämän mainion järven kaloilla. Kalavesiä on riittävästi jokaiselle. Ne ovat siksi etäällä toisistaan, etteivät ole kaikki enää samaa kansaakaan, sillä järven eteläpäässä jo puhutaan toista kielimurretta, joka, samoin kuin Kuittijärvilläkin, pehmentää semmoisia kirjaimia kuin s, n, l. Pohjoispää, joka puhuu kovempaa murretta, sanoi niitten "njätshäyttävän" puheessaan. Tässä sanassa itsessään on heti ensi kirjaimessa tuo pehmennys eli "muljeeraus".

Veneet olivat täällä toisen malliset kuin Kuittijärvillä, lyhyet, leveät ja korkealaitaiset, jota vastoin Kuittijärvillä jokiveneen malli on yleinen. Siitä paikalla näkyi, että Tuoppajärvellä täytyy taistella ankaria aaltoja vastaan. Nyt oli kuitenkin aivan tyyni, koko ulappa oli sileä kuin peili. Kuitenkin ulkonimme arkaillen aavalle pinnalle, sillä hyvin äkkiä näillä vesillä toisinaan myrskyt yllättävät. Mutta toiselta puolen oli Tuoppajärven vedellä semmoinen kirkkauden lumous, että sitä katsellessa kammo häipyi. Missä vain pohja oli vähänkin likellä, se näkyi niin selvään, kuin ei olisi välillä ollut mitään, tyhjää vain. En ole missään muualla nähnyt niin runollisen ihanaa, hopeista vettä, kuin tässä laajassa järvessä. Sen puhtaus oli niin hurmaava, että sitä hetken katseltuasi katselit kaikkea, rantoja, hiekkoja ja vaarojakin suuremmalla lemmellä. Mutta rannat ovatkin pohjoispäässä kauniit. Sillä puolella lähestyvät järveä melkoiset selkoset ja vaarat, vaikka niillä onkin rauhallinen loivuus, eikä tunturimaiseman jylhyyttä. Kun olimme soutaneet selälle, niin alkoi oikealla puolella, keskellä selkää, näkyä saari, jossa ennen oli tuo kovan onnen luostari. Saari on jotenkin laaja, penikulmaa pitkä. Vähitellen alkoi vedestä nousta vastarantakin, ja kun sää pysyi hyvänä, niin pääsimme seikkailuitta Kiestinkiin.

LÖNNROTIN MATKA POHJAN PERILLE V. 1837.

Seitsemännellä runonkeruumatkallaan Lönnrot lähti tutkimaan niitten seutujen runorikkautta, jotka olivat Uhtuen pohjoispuolella. Hänellä ei tosin ollut varmoja toiveita siitä, että siltä puolelta runoja karttuisi, mutta ei kuitenkaan voinut jättää pohjoisia seutuja käymättäkään, sillä olihan mahdollista, että siellä, vielä etäämpänä sivistävistä vaikutuksista, olisi säilynyt semmoisia runoja, jotka olivat muualta hävinneet. Uhtuelle saakka hänellä oli, niinkuin jo olemme maininneet, ylioppilas Cajan seuranaan; mutta siitä eteenpäin hän jälleen matkusti yksin. Lönnrot oli seuranrakas mies ja haikealta hänestä sen vuoksi tuntui ero matkatoveristaan. Cajanille kirjottamassaan kirjeessä hän sanookin:

"Tuskin uskotkaan, kuinka Uhtuvasta lähettyäni maailma minusta näytti kamalalta. Sitä ikävätä en voi 'sanoilla sanoa, enkä virsissä veteä.' Olen usein ennenkin Venäjän puolella ollut, vaan niin apialla mielellä en konsa vielä. Usein tulivat vielä toisella ja kolmannellaki päivällä veet silmiini. Voi kuinka mielelläni olisin jälkeesi kotiin kääntynyt, jos olisin kehannut ja jos toisella puolen ei himoni olisi vetänyt minua ulommaksi tievustelemaan, mitä voisi löytyä. Ainaki pitää niillä seuvuin kerta käyvä, saa min saapi, ajattelin ma, ja ehkä toiste en enää pääsiskään."

Matka tosiaan kävi saaliin puolesta köyhemmäksi ja vaivoista ja vaaroistakin runsaammaksi kuin ainoakaan Lönnrotin aikaisemmista retkistä. Ehkä kirjeen alakuloiseen sävyyn vaikutti pettymyskin, kun hän nyt, yleisillä varoilla kulkiessaan, sai mielestään entistä vähemmän aikaan. Kirje on nimittäin Kuusamosta kirjotettu; Lönnrot oli jo silloin todennut, ettei Kuittijärvien pohjoispuolella ollut saaliista toiveita.

Seuratkaamme Lönnrotia tälle retkelle, ja sitäkin suuremmalla syyllä, kun hän kulki seutuja, joissa sen jälkeen harva on yhtä tarkkaan matkustellut. Matkalla hän piti päiväkirjaa, johon hän runojen puutteessa entistä tarkemmin merkitsi muistoon havaintojaan ja matkakokemuksiaan. Hänen ripeytensä muistikkeiden tekemiseen on sitäkin ihmeteltävämpi, kun matka tapahtui myöhään syksyllä ja talvella ja kaikkein köyhimpien ja ynseimpien seutujen kautta, pakkasessa, liassa ja leivän puutteessa, sanalla sanoen oloissa, jotka joka suhteessa olivat omiaan mieltä masentamaan.

Uhtuesta Lönnrot matkusti hevosella Ohtaan, niinkuin jo tuonnoin mainitsimme. Oltuaan Ohdassa yötä hän seuraavana päivänä jatkoi matkaa Pistojärveen ja viipyi siellä pari päivää, mutta ei tavannut mitään, jota olisi kannattanut muistoon kirjoittaa. Pistojärvestä hän kulki edelleen Suvannon kylään, joka on kauempana pohjoisessa, Pistojoen varressa.

"Suvannolta tänäpänä oli kaha'päinki mieleni, taikka Kuusamon kirkolle taikka Pyhään saareen. Ikävöitsinpä taas hoti vähäksi ajaksi Suomen puolelle päästä, vaan toisin puolin katsoin sopivaksi sitä ennen käydä Tuoppajärven kylissä kuulustelemassa ja keralla pyhäin miesten ja naisten asuntoa silmäämässä. Sillä matkalla ei toki menne'kän jos korkeimmaksi 3 viikkoa ja niin toivottavasti pääsen joulua Kuusamossa pitämään."

Suvannolta matka piti Makariin, ylen köyhään kylään. Huoneet olivat niin kylmät, että kynä ei tahtonut hyppysissä pysyä. Köyhyys niin suuri, että Lönnrotin kortteritalossa "akka vasta pääsi tähkiä olesta veitsellä leikkaamasta, josta rokkaa keitettiin"...

"Tässä kylässä ei nouse, kun kaikkinensa 3 savua, niistäki yhden talon asukas mennä kesänä Kuusamosta Suomen puolelta tullut. Siinä kävin vast'ikänä ja oliki ilahuttava nähdä siinä meiän tapaan elettävän, vaikka oliki siinä eräs rosvonnäkönen venäläinen yötymässä, jolta hyvä, jos huomenna pääsen rauhassa kulkemaan. Talossa, jossa nyt kirjottelen muun väen nukkuessa, vasta kerrottiin, hänellä parahillaanki rosvottu takki päällä olevan. Häneltä kuitenki vaihoin itselleni hyvän puukon, josta annoin kaksi kouraa tupakkaa" ... "Vaikiampata yötä en ni konsa muista viettäneeni, kun mennehen yön tätä 30:ttä vastaan Makarissa. Pirtti, jossa ensin kirjottelin, oli vilu, ettei arveltavasti ollut nukkumaan rupiamistana. Sentä ni menin toiseen taloon Suomen eläkkään luoksi, jossa tiesin vähä lämpimämmän olevan. Siellä kyllä sain pienen taljan allani, vaan peitettä ei ni mitä. Omalla haljakallani koin peitellämätse, vaan ei tahtonut riittää. Vähä siinä kyllä nukuttiin koko pitkässä yössä. Ja kaiken yön puhu tuuli kovasti ikkunoihin paahtamalla. Ei millä ole nämät Venäjän pirtit meiän pirttilöihin verrattavat. Esinnä on heissä paljon ikkunoita ja likellä toinen toistaan, ettei tuulen liikkumatonta paikkaa lahitsoilla. Myös on lattia korkialla maasta ja siitä käy yhtäläiseen tuulen henki."

Lönnrotilla oli vain kevyet vaatteet, kun ei voinut paljon painoa mukanaan kuljettaa.

Makarista hän hiihti puolen penikulmaa Tuhkalaan ja sieltä moniaan virstan edelleen Iljalaan, jossa oli yötä.

"Matka Iljalasta Suurjärveen sanottiin kulkevan Akkalan ja Käpälin kylien kautta, mutta olevan lähes penikulman pidempi, kuin jos lähtisi suoraan sydänmaan halki, jota ei tulisi päälle kolmen peninkulman, vaan joka oli aivan umpea suksilla hiihdettävää. Päätinki lähteä sydänmaan halki, jos vaan saisin jonkun taitavan oppaan, joka tuntisi matkan suunnan. Siksi tarjousikin eräs läsnä-olijoista, jonka sittemmin kuulin olevan sotapalveluksesta karanneen, täällä piilossa elelevän miehen. Ruplan palkasta hän lupasi kantaa laukkuni ja hiihtää jäljen eteeni, jonka tekikin, kunnes puolimatkassa väsyi niin, että ensin piti laukku omaan selkääni ottaa ja lopulta edellä hiihtäjäksi ruveta, vaikka kyllä jo itseki olin väsymäisilläni. Illaksi pääsimme kuitenki perille ja yövyimme tuhkaispapin Homan taloon. Sauna oli juuri valmis kylpemistä varten, ja väsyksissä kun olin, teki mieleni muiden kanssa mennä saunaan, mutta sitäpä pappi ei suvainnut, vaan käski minun odottamaan, kunnes hän itse, oppaani ja kaikki muut olivat kylpeneet. Vähän suutuksissani semmoisesta ylenkatseesta en sitten huolinut toisten perästäkään saunaan mennä. Aamulla jälkeen havaitsin akkunan päällisellä savustuneella laudalla muutamia yhtä mustaksi savustuneita kirjoja. Otin yhden niistä alas katsellakseni, se oli vanha hengellinen slavonilaisilla puustaveilla painettu kirja. Horna pappi kysyi, ymmärsinkö minä kirjaa lukea, johon vastasin kirjasta kyllä ymmärtäväni venäjänki kieltä, ja puheeni todistukseksi käänsin siitä muutaman paikan karjalaksi. Vähän parempaan arvoon tulin siitä Homan silmissä, vaikka väittiki kirjan ei olevan venäjän vaan gretsjeskan (s.o. kreikan) kieltä."

"Näillä seuduin ollaan kolmea eri uskontoa eli vieroa, joksi uskontoa täällä sanotaan. Ne ovat oikea papinviero, johon kuuluu hyvin pieni vähemmistö, toinen vanha viero, starovertsat, johon enin osa kansasta kuuluu, ja kolmas Saaren monasterin eli luostarin viero, jota vaan muutamat harvalukuiset seuraavat. Jos Tuhkasen viero jollain tavalla eroaisi vanhasta vierosta, niin tulisi vielä neljäski viero eli uskonto, mutta minusta nähden se näyttää yhtä vanhan vieron kanssa olevan, vaikka sitä täällä eri nimellä Tuhkasen vieroksi sanottiin. Sen ylipappi sanottiin asuvan Karkalahden kylässä meren rannalla Kieretin kauppalan ja Kemin kaupungin välillä. Mutta kun hänellä on ylen suuri lääni allansa, on hänen täytynyt asetella alapappeja, jotka pienemmissä piireissä käyvät lapsia kastamassa, pariskuntia vihkimässä ja ruumiita hautaamassa. Niin häntä kuin hänen asettamia apupappejansa pitää maakunnan (Tuhkalaisten) maksutta ruokkia ja kyydittää heidän virkamatkoillansa; muuta palkkaa heille ei lienekkään, jos ei joku vapaaehtoisesti tahtoisi heille jotaki vaivanpalkkioksi antaa. Paljoksihan tulisi kahdenkertaiset papit palkata, sillä varsinaiselle esivallan asettamalle papille, joka tuhkaispapin ristimät, vihkimät ja hautaamat kirkonkirjaan ottaa, pitää myös jotakin hänen vaivoistansa maksaa. Usein olen tuhkalaisilta kysynyt, missä heidän uskonsa eroaa papin uskosta, vaan siitä en muuta selvitystä saanut, kuin että papin uskolaiset molivat s.o. ristitsivät itsensä toisilla sormilla kuin millä Jumala on käskenyt. Muutamat vielä lisäävät siihen, että se on proklatoi (kirottu), joka molii papin tavalla."

"Suurjärvestä hiihdin Vaarakylään, jossa Joukkosen talossa viivyin kaksi päivää. Talo oli vähän parempi ja varakkaampi muita taloja näillä seuduin, ukko ja akka olivat vielä kumpainenki elossa ja heillä neljä poikaa sekä neljä miniätä. Oli vasta käyty Kieretin kauppalassa Vienan meren rannalla ja sieltä tuotu jauhoja, joita yhtäläiseen tarvitseville myytiin kolmesta ruplasta ja 60:stä kopekasta puuta. Ukkoa piti miniäin palvella kuin patriarkkaa muinenki, iltasilla riisua kengät ja sukat jalasta, aamusilla ne ja muut pukimet hänelle kantaa ja päälle pukiessa apuna olla. Oikein lystikseni katselin, kuinka häntä miniät, kun hän toisena päivänä uudelleen läksi eloa Kieretistä noutamaan, varustivat matkalle, saattivat ja peittivät rekeen, josta heillä oli paljonki työtä ja hommaa. Päivällä jälkeen minäki astuin suksilleni ja hiihdin Vaarakylästä Skiittaan, jota matkaa sanottiin 12 venäjän virstaksi. Skiitassa olin kuullut jonkunlaisen naisten luostarin olevan, jota mieleni teki nähdä, mutta paikalle tultuani ei silmäni mitään semmoista erottanut. Olihan koko Skiitta vaan Tuoppajärven lounaisrannalla kuin moni muukin järjestyksettä rakennettu venäjänpuolinen kylä näillä seuduin, huoneet siki saki, ei juuri nurkka nurkasta toisissaan kiinni, ei paljon väliäkään, ja pieni kirkonmuotoinen kylässä. Siinä kirkossa naiset joka päivä toimittivat jumalanpalvelustansa, ja heidän sanottiin itsekunki Tuoppajärven luostarista 'Pyhästä Saaresta' miilostia (elatusta) 25 ruplaa vuoteensa saavan, jota kuitenkin moittivat vähäksi. Mitä näillä 'pyhillä naisilla' muutaki työtä, paitsi jumalanpalvelustansa lienee, sitä en tiedä, jos eivät opettane muutamia tyttölapsia, joita sitä varten niiden vanhemmat olivat tänne tuoneet. Niin tapasin täällä Jaakkosenki tyttäriä Jyvälahdesta, jotka vaativat minua sekä venäjän kirjoja lukemaan että Karjalan lauluja laulamaan. Heidän opettajansa oli ummikko venäläisakka, lieneekö alkuansa ollutki herrasväen sukua. Nuoremmat 'pyhät naiset', joiksi Jaakkosen tyttäret ei vielä suinkaan olleet koronneet, asuskelevat lukon varassa, eivätkä laske tuntemattomia puheillensa; niin muutamat vanhemman ikäisetki. Miehen puolia Skiitassa en paljon nähnytkään."

"Vielä samana päivänä, kuin tulinki, läksin Skiitasta ja hiihdin 8 venäjän virstaa Pyhään Saareen, joksi Tuoppajärven saarella olevaa monasteria eli luostaria tavallisesti nimitetään. Matkalla, joka on järveä, tulin muutaman pienemmänki saaren poikki kulkemaan, ennen isoon saareen tultua. Tämä iso saari sanottiin olevan noin penikulman pituinen ja sen ympärillä useampia pieniä saariloita. Iltapimeä oli minun jo jäällä yllättänyt, jotta kylään tultuani kyllä arvelutti, mihin yöksi menisin. Eräältä mieheltä, jonka tapasin, kysyin, missä täällä voisi yömajan saaha, ja hän johdatti minun luostarin päällysmiehen luoksi, jota kutsui polsakka startsaksi, ja jonka kysyttyäni, ymmärsikö Karjalan kieltä, sanoi kaiken maailman kielet osaavan. Tämä polsakka startsa, ei erittäin vanha, silmäpuoli mies, asui kahdessa pienessä huoneessa, eikä vielä niitäkään yksinänsä viljellen, vaan jonkun toisen toverinsa kanssa, joka sisämäisessä kammarissa istui ja luki jotaki kirjaa pöydän ääressä. Sisään tultuani pian havaitsin, ett'ei suomi, ruotsi, saksa, eikä latinakaan kuulunut niihin kaiken maailman kieliin, joita hänen piti osaaman, vaan venäjänkielellä sanoi hän, että hänen tuli lähteä iltakirkkoon, ja käski saattomieheni viemään minua matkamiesten majaan, jossa sitten yön lepäsin, enkä koko polsakka startsaa sen enempää nähnyt, vaikka seuraavana päivänä pari kertaa kirkossaki kävin. Jos, niinkuin muutamat olivat tietävinänsä, hän oli Venäjänmaalta tullut pakolainen, joka kaksintaistelussa oli toisen silmänsä menettänyt, niin kyllä oliki syytä peljätä minua vaaralliseksi tiedustelijaksi, jota on parempi karttaa kuin kohdella."

"Majahuone Saaren pustiinassa (eli monasterissa) ei juuri pieni tupa, vaan läpikäytävä eräältä keittäjältä, joka sisämmäisessä huoneessa usiamman kerran päivässä keitti ruokaa ja siellä yönki makasi. Minulle levitettiin porontalja yöksi alleni lavitsalle, jossa nukuin laukkuni tyynyksi saatua. Muita maamiehiä makasi kolme eli neljä lattialla ja kuuluu pian yhtäläiseen, niin kesällä kun talvella vieraita paikalla kuleskelevan. Muutaman näitten kanssa Kiisjoesta kotosin vaihon puukkoa, kun ei oll'ukan mitänä parempata tehtävätä. Miehet täällä, kun meidänki puolella usiammissa paikoin, käyvät semminki matkoilla aina puukko vyöllä. Vaan pitävät sen oikialla puolella, ei, kun meidän miehillä on tapana, vasemella. Puukot heidän ovat suuremmat meidän laatua ja kären puolelta hamaraa vasten väärät. Terä on noin korttelin pituinen, pää neljän tuuman."

Sikäläisistä tuttavuuksistaan kuvaa Lönnrot varsinkin erästä Koljolasta kotoisin ollutta porovarasta, kertoen kaskuja hänen ovelista keinotteluistaan.

"Edellä mainittu ukko Koljolasta, tavallisesti Koljasu nimitetty, kuuluu aikoinansa olleen viekkahimpia porovarkaita näillä rajaseuduilla. Enimmästi oli Ruotsin (Kuusamon, ja Kiannon) poroja varastanut, josta häntä emme kuitenkaan voi erittäin moittia, sillä Venäjän puolella ei ilmankaan näillä seuduin ole poroja. Muutamanki kerran puikahti ulos metsästä, leikkasi paimenten havatsematta poron raidosta ja lähti kotiinsa kulettamaan. Vaan penkoen pian poroa kaivattavan ja jälkiä myöten hakemaan tultavan otti kengät omista jaloistaan ja puki peuran takajalat (kengitti), terät taas kannan puoleen sitoen. Poro takajaloillaan astuu juuri etujalan jälkeen, jonka tähen ei jää'kän näkymään kun takaisten jalkain jäljet. Niin laadittua talutti kauniisti poron kotiinsa sukkajalassa itse edellä astuen, löi lihoiksi ja söi suuhunsa. Poronpaimenet kyllä olivat havainneet poron raidosta kaonneen, vaan eivät tienneet minne lähtiä hakemaan, kun jälkiä ei minne näkynyt menevän."

"Toisen kerran juuri kotirannalle varastetun poron kera päästyä, näki poromiehiä luoksensa hiihtävän. Kun olisi lähtenyt vielä ylös rannalta poroa taluttamaan, niin toki olisivatki havanneet; sentähden keksi paremman neuon, työnsi aventoon jään alle poronsa ja lähti itse suksilla poromiehiä vastaan, kuni muinenki oikia mies. Poromiehet kysäsivät, jos ei olisi poroja missä nähnyt? -- 'Vastikään mentiin tuonne.' -- Poromiehet sinne, kunne sano menneen, hän aventoon poroansa jälle ylös saamaan ja niin kotiin lihoiksi lyömään."