Part 11

Luvajärvessä taas käytetään apuna sääskihattua, "kukkelia", joka ennen lienee ollut yleisempikin. Nämä sääskihatut ovat vähän sen kaltaisia kuin keskiaikaiset narrinmyssyt, ja leikkaus viittaakin siihen, että ne mahtavat olla hyvin vanhoja vaatekappaleita. Etupuoli on umpinainen, ainoastaan sen verran aukkoa on, että suu, silmät ja nenä ja vähän poskia on paljaana. Sivuilla hattu valuu vähän olkapäittenkin yli ja edessä ja takana on pitkät kulmat, joista se kiinnitetään vyöhön; siitä se asuu tiiviimmin ruumista myöden, eivätkä itikat pääse vaatteen alatse sisään tunkeutumaan. Hattu on neulottu karkeasta palttinasta ja suojelee jotenkin hyvin; mutta semmoisista paikoista, jotka ovat ihossa kiinni, sääski pistää kärsänsä läpi, kun on saanut aikansa kuituja selitellä. Kuittijärven seuduilla emme tätä vaatekappaletta enää tavanneet, mutta siitä pohjoiseen, Kiestingin puolessa, se on yleinen, samoin kuin Luvajärvessä, Miinoassa ja Akonlahdessakin.

Jaakon emäntä latoi pöydälle eväitään, maitoa tuohisessa kannellisessa tölkissä, "tuijassussa", leipää, voita ja monenlaisia piirakkaita, joita oli samana päivänä leivottu matkaa varten. Keitimme vielä lopuksi pienessä padassamme tsajuakin ja joimme sitä puulusikoilla, kun ei ollut kuppeja matkassa.

Oikeastaan olisi saunassa pitänyt lopuksi kylpeäkin, jotta kaikki olisi täytetty. Niin karjalaiset tekevät varsinkin syysmyöhään kalaretkillään, mutta kun sauna oli ylen pieni ja olisi löylystä yöksi kostunut, niin tyydyimme siihen, mitä olimme kuulleet.

Muitten lähdettyä levolle astuskelin vielä kotvasen kuivaa kangasta, jolla ei kuulunut hiiskaustakaan, joku koski vain kohisi etäisyydessä. Nauttien näin erämaan sanomattomasta yksinäisyydestä, jossa omain askelten risauskin tuntui häiritsevältä säpsähdin äkkiä savua, joka nousi edestäpäin kankaan notkelmasta. Mieleeni välähti se ajatus, että ehkä olin sattunut noitten salaperäisten metsäerakkojen tulille. Lähestyin savua varovasti sykkivällä sydämellä, sillä näin yksinäisyydessä johtuivat äkkiä mieleeni ne monet osasta kamalatkin jutut, joita oli heistä puhuttu; mutta sitten se ei ollutkaan muuta kuin usvaa, jota pieni lampi huokui illan jäähtyessä.

Pirtissä nukuttiin jo sikeää unta minun siihen kämpiessäni. Kiukaan puoleisessa nurkassa lepäsi Kuismanen Jaakko vaimonsa keralla, joka oli kiertänyt käsivartensa miehensä vartalon ympäri, sitten Varahvontta ja äärimmäisenä toverini. Vielä oli jäänyt lattiaa sen verran, että minäkin saatoin oikaista itseni, mutta ei juuri enempääkään. Lämmintä oli riittävästi, vaikka ulkona maa peittyi härmään, ja hyvin nukuimme. Pelkäsin kuitenkin vähän käärmeitä, joitten sanotaan mielellään asuskelevan näissä pirteissä kuivan heinän seassa, enkä suinkaan ollut ainoa, joka niitä ajattelin. Varahvontta kammosi sekä käärmeitä että varsinkin "tshitshiliuskoja" vielä paljon enemmän, ja tämä sen vuoksi olikin ainoa kerta, jonka saimme hänet pirtissä nukkumaan. Muutoin hän sydänmaalle yöpyessään mieluummin nukkui veneessä, vaikka siten kärsikin kovasti vilua.

Seuraavan päivän taival oli vaikeimpia, mitä olen milloinkaan veneellä kulkenut, mutta samalla hauskimpiakin. Koskia oli niin taajassa, että kun olimme suurella vaivalla päässeet yhden niskaan, näkyi jo toisen alusta edessäpäin. Jaakko vaimoineen selvisi mainiosti, sillä molemmat olivat reippaita ja taitavia sauvomaan. Kusti ja minä sitä vastoin käytimme hyvin kömpelösti sauvointa, ja Varahvontta oli koskilla ensimmäistä kertaa. Meidän täytyi sen vuoksi nostaa vene rantoja pitkin, köydellä vetäen. Kaksi miestä maalla veti, kolmas veneessä hoiti keulaa. Varahvontalle oli tämä kovaa työtä. Vetoköyden kuljettaminen ryteikkörannoilla, louhikoitten poikki, poukamia kierrellen, on täyttä työtä nuoremmallekin. Mutta parastaan hän kyllä koetti, juoksi ja hikoili kuin henkensä edestä, oli milloin mahallaan kivikolla, milloin päällään koskessa ja päivitteli kaiken aikaa itsekseen: "A voi voi! a voi voi!" Mutta siltä hän oli alati valmis nauramaan, milloin vain huomiomme kääntyi hänen kompastuksiinsa.

Kosket olivat ylempänä tavattoman louhisia ja vetäminen alkoi käydä yhä vaikeammaksi. Vettä oli siksi vähän, että tavan takaa, täytyi kaalata ulos enolle, ennenkuin saatiin vene uimaan karipaikkain ohi. Kuta ylemmäksi noustiin, sitä karkeammaksi kävi luonto, kankaat loppuivat ja rosoisia vuoria alkoi näkyä kahden puolen. Niityt olivat jo aikoja sitten kadonneet; kalliot repaleisine kuusineen ja känttyrämäntyineen lähestyivät aivan virran rantaan. Eräs paikka oli "Ruotshinpolvi" nimeltään. Toiseen paikkaan kerrotaan "ruotshien" ryöstöretkillään upottaneen kirkonkellon, jonka olivat Vienanmeren rannalta ryöstäneet, saamatta sitä kuitenkaan kauemmaksi kulkemaan.

Kun olimme puolivälissä, niin tuli eteemme koski, joka oli muita ihmeellisempi. Vesi ryöppyi alas leveitä kallioportaita -- melkein kuin Nikolain kirkon portaita, vaikk'ei juuri niin korkealta. Siitä oli vene vedettävä sivu maisin. Kosken laitaa kulkikin vanha nostoreitti, jota varmaan moni sotivenekin oli aikoinaan kulkenut; mutta nyt olivat taipaleella telat jo aivan lahonneet.

Vielä Taivalkoskeakin merkillisempi oli Laippa. Joki aherteli laajassa halkeamassa, joka on syntynyt kallioitten kukistuessa kummallekin puolelle, ja tähän halkeamaan oli jäänyt suuria, huoneen korkuisia ja usein hyvin säännöllisiä kallionlohkareita, ikäänkuin olisivat jätit taikka hiidet tahoilleet täällä rakennusaineitaan. Koski, joka oli leveänlainen, laski portain. Vedenalaisia kallionnikamia kulki kynnyksinä joen poikki, ja niitten päällitse vesi könkäinä kaatui aina jonkun jalan verran. Mutta nikamien välillä oli niin syviä hiljaisia hautoja, ettei pisinkään sauvoin niissä pohjannut. Näitä pikkuputouksia oli kymmeniä. Niitten kohdalla olisi ollut helppo kaalata kosken poikki, mutta kahden puolen oli syvät haudat. Ylen vaikeata oli nostaa venettä painoineen tuommoisen nikaman päälle, ja olimme totisesti kesken uupua. Mutta koski olikin monta virstaa pitkä. Toiselta puolen se kuitenkin paasineen, karuine vuorineen ja kohisevine portaineen oli niin satumainen tuttavuus, että ihailu melkein voitti väsymyksen, ja sitä vain harmittelin, että olimme päättäneet päästä yöksi Kiiteelle. Se jäi kiireessä valokuvaamattakin, kun jo alkoi olla myöhä. Laippaa kiitettiin saannin aikana niin hyväksi onkikoskeksi, että "siitä sai vaikka kauhalla pistää", varsinkin harjusta.

Kun Laippa vihdoin sai noustuksi, oli enää jäljellä vain kaksi koskea, Karjalainen ja Lusma, mutta niistä oli edellinen kovin kivakka, vaikka lyhyt. Nopeaan siinä syöksyi vesi kapeassa louhisessa uomassaan ja aallot nousivat vihaisiksi. Jaakon avulla saimme kuitenkin veneemme nostetuksi ilman vahinkoa. Kuismanen Jaakko muutoin oli uskaliaimpia koskenlaskijoita. Hän kertoi kuormaveneellä laskeneensa Tshirkkakeminkin vaaralliset ja tuntemattomat kosket "silmänäön jälkeen" vain. Tottuneet laskijat osaavat veden juoksua tarkaten väistää kivet ja löytää reitin. Kerran oli kuitenkin Jaakollekin sattunut vahinko.

Hän oli toisen yhtä hurjan kanssa laskenut erästä Lieksan koskea. Koski oli ollut hyvin äkäinen ja liepeessä ollut äkkipunallus, s.o. käännöspaikka, jota ei huomattukaan, ja siinä sanoi Jaakko laskeneensa veneensä kerrassaan kuivalle kankaalle.

Suurimmat Kivijoen koskista ovat ylhäältä alaskäsin luetellen: Lusma, Karjalainen, Laippa, Lohikoski, Koivukoski, Valkeinen, Väärä, kolme Hevonperää, Venehkontsha, Taivalkoski, Korpikoski, Hiykiet, Sorokkakoski, Louhikoski, kaksi Nilosta, Teronji ja Siikakoski.

Taipaleella oli lähempänä Kiidettä pari kehnoa mökkiä. Se oli Lusman kylä, runopaikkana mainittu. Mutta niin viheliäisiä olivat nuo mökit, ja kuuleman mukaan muunkin olennan puolesta rähjäisiä, ettemme voineet niihin yöpyä, vaikka ilta jo alkoi käydä myöhäiseksi. Lopulta aukeni eteemme hartaasti odotettu Kiitehen selkä; ja saimme vienon myötäisenkin soutua auttelemaan. Se on melkoisen portaan päällä, sen tiesimme nyt. Jo Luvajärvi on ylävesiä, mutta kolmekymmentä koskea vielä Luvajärveäkin korkeammalla on "Kiijeh". Se on melkein Maanselän tasalla; eivät ainakaan Maanselän matalammat kohdat sanottavasti kohoo sen pintaa korkeammalle. Muutoin se on miellyttävämpi järvi kuin moni muu Karjalan vesi, ehkä osaksi siitäkin syystä, että se on niin rajan kainalossa. Raja seurailee sen länsirannalla olevia kankaita ja soita eikä tarvitse monta kilometriä astua, ennenkuin ollaan Suomessa, ja aivan lyhyet taipaleet erottavat Kiiteen Lentiiran ja Kuhmon vesien lähteistä.

Illan hämärtäessä olimme lähellä Ristiniemen yksinäistä taloa, johon Jaakon kehotuksesta piti yöksi poikettaman. Mutta ennenkuin siihen saakka päästiin, tuli vielä eräs koettelemuksen hetki. Tähystelimme joka mutkan, eikö mistään nousisi talon savua, ja näimmekin Kuismasen Jaakon vihdoin laskevan maihin. Mutta he vetivät veneen mielestäni suotta korkealle kuivalle maalle, ja kohta huomasimmekkin heidän vetävän sitä niittyä pitkin -- uuden taipaleen poikki. Ei auttanut muuta kuin tehdä samoin, vaikka raskaalla mielellä, sillä olimme uupua väsymyksestä. Iloksemme huomasimme sitten, että talo olikin aivan tämän kannaksen kainalossa toisella puolella. Mutta kuullessani, että taival oli oikaissut vain puolen virstaa, kivahti kiukku mieleen. Jaakko naisensa keralla oli sen vetänyt vain uhmalla, taikka olivat he tahtoneet siten päästä ennen meitä taloon tuloamme ilmoittamaan. Teki mieleni kysyä, aikoiko hän kuormallakin palatessaan taivaltaa tämän niemen poikki.

Jaakko olikin ennättänyt puhutella talon väen totuttuun tapaan ja kertoa, keitä toiset tulijat olivat, ja niin hyvän miehen suosittelemina otettiin meidät hyvin vastaan. Talon vanhassa avarassa pirtissä olivat koolla isännät ja emännät ja keskustelu sujui mielenkiintoisena, kuten ainakin karjalaisten kohdatessa toisensa. Vieno tyttönen liekutteli kehdossa lasta ja hyräili sitä uneen herkällä sävelellä:

"Tuuti tuuti kaksin lapsin, Tule Jeesus kolmanneksi, Moarie neitsyt neljänneksi, Iso viisas viienneksi, Emo kulta kuuenneksi, -- Sepän Simana seitsemänneksi..."

Seuraavana aamuna jatkettiin matkaa vereksin voimin. Soudettuamme vain muutaman virstan Kiiteen selkää olimme sen päässä ja tulimme kaitaiselle lyhyelle joelle, jota nousimme Miinoan järveen. Miinoan järvi ei ole aivan laaja ja lisäksi niemekäs. Se oli tyynenä ja niin lähellä rajaa vaaroineen ja metsineen kaunis. Ahtaamman näköpiirin vuoksi sulivat kaikki, rannat, selät ja etäämmät maat ehyeksi maisemakuvaksi.

Niemen takaa löytyi Miinoan kylä. Siellä erosimme Kuismasesta Jaakosta, joka yhdessä parin Miinoan venekunnan kanssa lähti matkaa jatkamaan Kuhmon kirkolle. Lähetimme heidän kerallaan kirjeitä ja jäimme Savinan taloon odottamaan heidän paluutaan. Suoraan sanoen teki mieli itsekin lähteä mukaan.

Toverini ryhtyi heti runoja tiedustelemaan, ja saikin hän niitä moniaan, vaikka vanhemmat kerääjät epäilemättä ovat saaneet Miinoasta paljon runsaamminkin. Minä vietin aikaani valokuvauskoneineni ja lähdin sitten uistinta soutamaan. Mutta kun saalista ei kuulunut, niin heitin ja poikkesin katsomaan miinoalaisten nuotan vetoa.

"Jumal apuh roatajille!" tervehdin, niinkuin maan tapa käskee työn tekijää tervehtimään.

"Hyv' ois apu", he vastasivat.

Mutta kun kiittelin saaliin runsautta, niin kuului niin tyytymätöntä mutinaa ja sain niin karsaita katseita, että ikävystyneenä läksin pois, ihmetellen itsekseni moista nyreyttä. Kun kerroin asian toverilleni ja Varahvontalle, niin puhkesivat molemmat nauruun, sillä he tiesivät, mitä minä en tiennyt, ettei nimittäin saa mainita toisen kalansaaliin runsautta, sillä siitä rikkoutuu kalaonni. En sen jälkeen toiste samalla tavalla erehtynyt. Kun kalamiehiä tapasin, niin ihmettelin vain, miten he näin kalavesien huononnuttua viitsivät nuottaansakaan kastaa, ja silloin lähti keskustelu alkuun toisella tavalla.

RAJALLA.

Miinoassa herahti mieleen kutsumaton tunne, koti-ikävä. Raja oli niin lähellä, mahdotonta oli olla sitä muistamatta. Ne metsät joitten latvat näkyivät järven takaa, olivat jo Suomen puolella.

Olimme viime aikoina jo tuon tuostakin muistelleet omaa maata, niin kauan poissa oltuamme. Retkillä oli hauskojen vaikutuksien ohella saatu kokea ikäviäkin. Olot olivat jo melkoisesti muuttuneet ensimmäisten runonkerääjien ajoilta, runot olivat ränstyneet, vieraita vaikutuksia lähestyi joka puolelta, vanha alkuperäisyys oli löyhtymässä. Ja se varsinkin vaivutti mieltä, että täällä muukalaisia kohtaan vallitsi ystävällisyydessäkin jonkinlainen vierominen, vanha epäluulo, muisto entisiltä vainoajoilta, niin ettei vaeltaja mielestään ollut koskaan varmalla pohjalla. Eivät täällä, kun astuimme vieraisiin pirtteihin, emännät rientäneet vastaamme hyväntahtoinen hymy huulillaan, kuten omalla puolella. Vierastellen katsottiin tulijoihin ja tuskin aina vastattiin tervehdykseemmekään.

Kotilämpö henki nyt liian läheltä vastaani. En malttanut olla käymättä omalla puolella, vaikkapa vain pikimmältään.

Salaisella ilolla olin katsellut, kuinka savut, kohotessaan suoraan tyveneen ilmaan, korkeammalla kaatuivat -- Suomea kohti. Se oli tuossa aivan lähellä... sinne kaatuivat kaikki ajatuksenikin. Mietiskelevän kesäpäivän tyyneys, luonnon hiljaisuus, antoi niille häiritsemättömän vallan. Kankailta ja havumetsistä, jotka olivat niin kauan rajoittaneet näköpiiriämme, ne liitivät kotimaan lehtoihin, marja-ahoille ja sinettyviin etäisyyksiin.

Sinne ei ollut kuin soutu järven poikki ja pari virstaa kangasta. Kun alkoi puitten välistä häämöittää toinen järvi, oli siinä samalla poikkipuolin edessäni rajakin, puhtaaksi hakattu sarka, joka jakoi mäkiä, soita ja lampia, seuraten vain omaa varmaa suuntaansa. Mutta sen yli en astunut, ennenkuin olin hetkisen nauttinut sen tunteen suloudesta, että saatoin vaikka millä hetkellä sen tehdä. Keikailin kuin lapsi äitinsä edessä, ennenkuin syliin heittäytyy.

Siinä oli keskellä aukeamaa Miinoan kivikin, tuo kuulu, jota olin luullut suureksi kallioksi, vuoreksi. Se ei ollut edes sen kokoinen kuin ne paadet, joita sanotaan jättiläisten ennen nakelleen, tavallinen pyöreä kulkukivi vain, johon oli piirretty moniaita rajamerkkejä. Kiveltä astuin talvitien pohjaa Maanselänjärven rantaan. Se lepäsi peilityynenä kumpuavain kankaitten keskellä ja kuvasti kalvoonsa petäjärintamia ja kivikkorantoja. Näiltä rannoilta, harvan kaislan kahinasta, alkaa pieni puro. Erämaitten kautta se on uurtanut tiensä mereen. Sitä nyt seurasi ajatukseni. Mieleni hetteistä herahti sen toveriksi kaipauksen puro ja samoin kuin tuo toinen, sekin muistoja keräten paisui, kuta edemmä ehti... kohti etelän maita.

Suomi oli täältä katsoen muuttunut suureksi ja rikkaaksi maaksi. Se oli täältä nähden tuo suuri suvi, josta kaikki kansa puhuu näillä pohjan kulmilla, viljelyksen ja varallisuuden koti. Olin yksinäisyyteeni kuulevinani etäistä kohinaa sen vilkkaasta elämästä, näin mielessäni sen laajat viljelykset, aaltoilevat laihot, rehottavat laaksot, auteret ja savut, jotka kohosivat kaskista ja kydöistä, ilmaisten siemenen voittokulkua ja korpien lämpenemistä. Kaihoten siirtyi ajatus kesähuveihin ja vesillä kajahtelevaan soittoon ja keveihin kesäpukuihin vihannassa luonnossa.

Siellä olisi ehkä perältäkin pitänyt olla minunkin, nuoruudessa ja elämässä. Miksi vaeltelin täällä yksinäisenä ja ikävissäni, miks'en ollut siellä, syventämässä suhteita, rakentamassa liittoja? Kuuma muisto kesäiltain lemmentunteista valui rintaani. Siellä ilo... täällä Lapin raukat rajat. Näihin tiettömiin erämaihin sieltä ei kantanut ainoakaan ääni. Täällä, täällä oli kaikki hiljaista, järven ja metsän kuulakas kirkkaus autiutta, kaskisavukin mykistynyt... Ei noussut edes tupasavua Maanselän Paavon töllistä, joka oli tuolla järven takana ensimäisenä Suomen puolella. Vaikka olisin voinut kohota korkealle ilmaan, en olisi kuitenkaan nähnyt muuta kuin rannattoman havumetsän ja jonkun yksinäisen järven sillä suunnalla, kunne vedet painuivat. Siellä, suuressa suvessa, oli puolet Karjalaakin kaupoilla....

Kiersin Maanselän järven, käydäkseni edes vähän syvemmällä Suomen puolella. Halusin nähdä ensimmäisen suomalaisen asumuksen. Sieltä löytyi, kankaan kannakselta, kahden järven väliltä, Maanselän Paavon tölli.

Mutta pirtissä ei ollut ketään. Ei ollut kotona ainoatakaan ihmistä, näkyivät olevan ulkotöillä kaikki. Koko talo oli autiona. Pieni kello vain kilahteli pientarelta, vähäisen lammaslauman siellä liikkuessa.

Kuinka iloisena olin jo matkan päästä nähnyt nämä tuttavalliset talonpaikat -- kuinka vakava oli synnyinmaan ensimmäinen kädenanto: harmaat seinät, vanhuuttaan kirjavat vihertyneet akkunat, lahonnut, tuohikatto ja porraspäässä ensimmäisenä talouskaluna pettuhuhmar. Paikka näytti jo vanhalta, mutta siitä huolimatta olivat mullat vielä kepeät ja rukiinolki hentoa Paavon vainiolla. Ja senkin ehkä veisi halla. Mutta kuitenkin oli tässä kaikki niin kotoista, tuttua, luotettavaa, että se mieltä viihdytti. Pihasta ja sen nurmikosta katseeni vaelsi pitkin kartanoa, etsi aitat, tallit ja navetat, kaikki oli kuin omassa maassa. Mielihyvällä se kiintyi nuoriin koivuihin, jotka Paavo oli jättänyt raivatulle etelärinteelle pihapuiksi ja tuuheiksi tupsukoiksi latvannut. Tuntui siltä, kuin olisin kauan kulkenut pehmeätä suota ja päässyt hetkeksi kallionkielekkeelle levähtämään. Kaipasin vain Paavoa itseäänkin, olisin tahtonut kotvasen kuulla hänen harvaa, mutta luotettavaa puhettaan.

Loikoilin pihassa lyhyellä nurmella, odotellen karjalaisia palaaviksi jauhomatkaltaan. Kun heitä ei kuulunut, vaelsin verkalleen takaisin rajalle. Istuin sitten Maanselänjärven rannassa odottamassa, ihaillen sen nimeä, asemaa ja karua kauneutta. Tuntui siltä, kuin olisi tuo lyhyt viivähdys omalla puolella rohkaissut mieltäni. Kaipaus oli saanut vaatimansa hetken, jälleen heräsivät harrastukset. Karjalani varjopuolet himmenivät, sen viehätykset nousivat, vanhan runon viettelys verestyi. Äsken olisin niin halusta painunut etelään vetten keralla, niin vastahakoisesti olin kääntynyt takaisin. Nyt aloin taas mielenkiinnolla ajatella niitä pitkiä mutkia, jotka vielä olivat edessämme, ennenkuin matka toden teolla kääntyisi kotia kohti...

Vihdoin kuului ääniä järven takaa ja näkyi vene, joka laskeutui törmältä rantaan. Siinä he vihdoinkin palasivat jauhomatkaltaan! Kun yksi vene oli saatu miehissä vedetyksi taipaleen poikki Maanselänjärveen, palattiin toisia noutamaan ja kannettiin sitten raskaat jauhosäkit ja ladottiin ne uudelleen veneihin. Kun oli saatu kaikki taipaleen poikki, työnnettiin veneet rannasta ja monet airot rikkoivat järveltä pinnan.

Minulta ne rikkoivat hiljaiset mielialat.

Veneitten uidessa rantaan kääntyi niistä puoleeni parrakkaita kasvoja, jotka viehkeällä hymyllä vastasivat tervehdykseeni. Maalle astui pitkiä joustavia miehiä, joitten vartalo oli kuin hiihdossa saanut hieman etukumaran ryhtinsä. Miehillä yllään mekot, jotka oli vyötäisiltä nuoralla sidottu, naisten puku veripunaista, joka sopuisasti liittyi kasvojen ja kaulan ruskettuneeseen ihoon. Pian olimme pakinoissa ja vilkkaasti he kertoivat seikkailuistaan koskilla.

Kuinka vanhanaikaiselta ja omituiselta tämä ryhmä näytti! Se oli vetäissyt veneensä telaiselle taipaleelle, huokuvalle suopursulle, karulle kanervalle, juuriaan levittelevän kaatuneen hongan kupeelle. Aarnioluontoa ja aarniokansaa! Sitä ikäänkuin painoi syvemmälle mieleeni ilta-aurinkokin, joka päiväkauden kierreltyään epämääräisen sinervän pilvikatteen takana juuri oli reunan ennättänyt ja sieltä loi vahvan valon tähän ryhmään. Puna loisti ja vihanta kilvan hehkui, ruskeat kasvot elivät ja häiritty ranta välkkyi kivikolla.

Palasin polkua metsän poikki Miinoan järvelle, mutta jauhojen tuojain täytyi kiertäen kulkea soiden ja kangaskannasten poikki lammesta lampeen, ennenkuin he sinne pääsivät. Kuulin kävellessäni heidän mekastuksensa yhä loittonevan, kunnes huudot jäivät mäkien ja metsäin taa.

Kun jälleen saavuin Miinoan järven rantaan, seisahduin hetkeksi sitä ihailemaan. Se oli tyynenä kuin uni ja huojumatta kuvastuivat siihen otsavat hongat. Järven takana torkkui törmällä harmaa kylä vihantain peltotilkkujensa keskellä.

Uinuva maisema oli kuin kuva siitä maasta, joka tästä alkoi. Sekin nukkuu yhä vuosisatain unta, naava ja sammakon kasvanut sen muinoiseen suuruuteen. Mutta se lepää kuin vaaleata kesäyötä, jossa kuultaa kaikuja niin kaukaa aikain takaa, yhä soinnuttaen herkän korvan.

Kuunnellessani, katsellessani tätä ehdotonta hiljaisuutta tuskin olisin hämmästynyt, vaikka tuolta niemen takaa olisi äkkiä ilmestynyt Väinön sotipursi, toinen laita täynnään miestä aseellista, toinen neitoa korukirjaista...

Mutta jo puhkaisevat eräästä kohdasta äänet rannan sankan metsän ja vähän päästä solahtaa palaajain ensimmäinen vene järvelle. Viimeinen taipale on voitettu ja rannat kertoilevat palaajain vilkasta pakinaa. Heihin yhdyn minäkin, ja niinkuin ennen muinoin sotaretkiltä palattaissa, niin laskemme kylän rantaan, veneet täynnänsä eloa ja tavaraa. Mutta helppojen vaivain takana ei ole se vilja nytkään ollut. Kuhmon kirkolle on vesitse kuusi penikulmaa, väli on täynnään koskia ja latvajoissa on vettä niin niukalti, että sitä kuormaveneelle monessakin koskipahasessa oli vain voiteeksi kivisellä pohjalla. Ennen, kun kaskeaminen oli luvallista, sanottiin täällä kasvatetun viljaa niin runsaasti, että sitä piti katosta aittaan kaataa, kun ovesta ei enää sopinut. Mutta nyt kasvoi kaskilla jo vankka metsä, uusia ei ollut lupa kaataa, ja huono olisi toimeentulo vähäisistä pelloista ollut, ellei Suomesta olisi tullut vaivalla hankittu apu.

AKONLAHDESSA.

Miinoasta soudimme veneellämme Akonlahteen. Emme poikenneet välillä oleviin kyliin, Tetriniemeen sen enempää kuin Sappovaaraankaan, vaikka edellinen kauneine kalmistoineen näytti kylläkin houkuttelevalta. Sivuun jäi myös isonlainen Munankilahti, joka on selän oikealla rannalla, melkein vastapäätä Akonlahtea. Kiiteen selkä ei ole kovin aavaa, sillä rannasta ja toisesta pistää siihen pitkiä soraniemiä. Sappovaaran kohdalla olevan niemensuikaleen kannan poikki oli kaivettu veneellä kuljettava oja. Siten säästyi melkoinen kiertomatka. Tämä pieni kaivanto -- jonkun pohatan kustannuksella laitettu -- oli ainoita parannuksia, mitä rajan sillä puolella oli vesiteitten hyväksi tehty.

Akonlahti on melkoinen ja jotenkin laajalle alalle hajaantunut kylä Kiteen järven luoteisrannalla, selästä pistäväin pitkäin monipoimuisten lahtien kahden puolen. Akonlahdenkin seutu on piirretty karttoihin virheellisesti, eikä niistä sen vuoksi saa kylän paikasta oikeata käsitystä. Järveltä tullen Akonlahti näytti koko muhkealta. Rannassa oli moniaita hyviä taloja, ja tietysti pyrimme ja pääsimme parhaaseen. Oli sinne hiljattain rakennettu julkinen kirkkokin ja pappikin kuului olevan tiedossa. Näihin toimiin kansan hengellisen elämän hyväksi lienee juuri ollut syynä se uskonnollinen liike, josta edellä kerroin.

Toverini kaivoi esiin sanakirjapaperinsa, ottaakseen selkoa sen puolen puheenparresta, mutta aivan kauaa emme kylässä viipyneet. Minä valokuvakoneineni kuljin kylällä. Verraten vähän löysin kuitenkin kuvattavaa, eikä sitäkään vähää aina saanut kuvata. Tulin erääseenkin avaraan pirttiin, jossa nuottaa parsimassa istui oikein muhkea vanhan kansan ukko, turpea ja komeapartainen. Hänet piti välttämättä saada kuvatuksi töineen, laitoksineen, mutta jyrkästi hän kielsi aikeeni, ja minun siitä huolimatta asetellessani koneitani hän kauhistuneena juoksi tuvasta ulos. Mahdotonta oli päästä sen perille, mikä oikeastaan oli syynä ukon pelkoon. Ehkä se oli samaa uskonnollista kammoa kaikkea uutta vastaan, joka oli vanhavierolaisten yleinen piirre.