Part 10

Nyt sain nähdä kappaleen oikeata salotaivalta. Luvajärvi soudettiin viimeiseen perukkaan saakka ja siitä kapeata salmea Kaitain järviin, joitten luonnon jo nimestä kuulee. Jäkäläisten, harvaa männikköä kasvavain hiekkatörmäin välitse sousimme Kaitain päähän, mutta siellä tie aivan sanan mukaan nousi pystyyn. Vene oli vedettävä noin puolen kilometriä leveän kannaksen poikki. Taipaleella oli telat, jotka osottivat sitä ennenkin kuljetun. Vene ei ollut kovin raskas, mutta mäki oli pitkä ja korkea, ja puhaltaa täytyi toisenkin kerran. Kun olimme vihdoin mäen päälle päässeet, niin hämmästyin alamäkeä, melkeinpä kuilua, jonka partaalle olimme tulleet. Se oli niin jyrkkä, että vene täytyi laskea köydellä. Köyden toinen pää kierrettiin männyn ympäri varaksi, ettei vene päässyt ryöstämään. Niin kuuluivat kalamiehetkin tekevän laskiessaan siitä alas nuottiaan, ja mäntyjen varsissa olikin paljon köysien syömiä uurteita. Kerran oli muutamalta mieheltä, tiesi Jaakko, vene päässyt ryöstämään, ja se oli mäen alle tultuaan "kuikkana sukeltanut" järveen ja noussut upoksista vasta toisella rannalla. Järvi tosin oli kapea, mutta lienee juttu kuitenkin ollut enemmän kuvaava kuin tosi. Toisenkin taipaleen poikki oli vene vedettävä, mutta se oli tasaista maata. Tultiin sitten kapealle joelle, joka alussa oli niin vähävetinen ja väärä, että venettä ei mitenkään tahtonut saada sen mutkien kautta pujotelluksi. Mutta tarpeellinen kulkutie näkyi olevan sekin, koska oli kirveellä raivattu pois oksia ja liekoja, jotka tuhka tiheään sulkivat tien. Silloin tällöin kuuluivat kiimasjärveläiset sitä pitkin kuljettavan nuottiansa. Kalaretkillä ei yleensä katsota vaivain suuruutta. Vähitellen joki siksi leveni, että sitä saattoi missä sauvoa, missä soutaa pitkin hiljalleen lipuvaa ruskeankirkasta vettä. Rannat kasvoivat täällä noron pohjalla missä pilviä piirtävää korpikuusikkoa, missä komeata hongikkoa taikka ihanaa koivikkoa. Kussa oli niitty, siinä joki heitteli senkin seitsemät mutkat, ikäänkuin viipyäkseen niin kauan kuin suinkin kukkaisten törmäin välissä, ennenkuin uudelleen sukelsi korpeen. Kolusimme jälleen pieniä koskia, jotka riipivät pahasti uuden veneen pohjan, hiivimme lenkokuusien alitse, jotka toisin paikoin olivat kasvaneet aivan joen yli. Lukemattomia olivat ne lie'ot ja pohjakivet, joille puutuimme. Ehkä tähyilivät sivusta kontiot outoja kulkijoita, jotka niitten asuinmaiden yksinäisyyttä häiritsimme.

Vihdoin aukeni salo ja näimme metsistyneen pellon -- olimme Ontropanniemen ulkosaroilla, ja pian siitä avautui Kiimasjärven kyläkin.

Tällä kertaa majailin järven pohjoisrannalla Ryysän talossa, jota mainittiin sillä puolella varakkaimmaksi. Ryysä oli toimen ja tarmon mies, kookas, harteva, harsopartainen ja tavattoman vilkas. Hänen vertaistaan suun pieksijää tuskin olin Vienan Karjalassakaan tavannut. Niin nerokkaasti hän käytti kieltään, että maanmiestensä todistuksen mukaan mestaroi sekä virkamiehet että muut herrat, joitten kanssa tuli tekemisiin paljaalla puhelahjallaan. Enkä kauaakaan ollut talossa, ennenkuin sain sen itsekin kokea. Ryysä antoi verrattoman kuvauksen laiskoista ja tuhlailevista tukkipäälliköistä ja heidän lautankuljetuksestaan, viivytyksistään ja keinotteluistaan, miten voisivat parhaiten kartuttaa tulojaan. Tuota pikaa sain omassakin nahassani tuntea hänen ivansa terävyyden, kun satuin hänelle huomauttamaan, että minulla Arkangelin kuvernöörin matkakirjan nojalla oli oikeus saada kievarikyyti -- "kyytiprokunaa" vastaan tietysti -- joka kylästä. Ryysäpä ivasi paperini merkityksen niin joutavaksi täällä, parikymmentä penikulmaa lähimmistä virkamiehistä, ja antoi niin vakuuttavan kuvauksen siitä, miten kävisi, jos rupeisin niihin vetoamaan, että kyllä ymmärsin, että minun ainakin Ryysän kaltaisten miesten keralla oli paras pitää ne taskussani ja tulla toimeen mielin kielin. Mutta vaikka hän, ja aivan julkisesti, talonväen kuullen, saattoikin minut ja paperini naurun alaisiksi, niin oli hän kuitenkin ystävällinen ja vieraanvarainen isäntä, eikä minulta hänen talossaan mitään puuttunut. Taloaan hän hallitsi kuin patriarkka. Hänen käteensä juoksivat kaikki langat, hän piti takanaan kaikkia avaimia, vieläpä itse aukoi ovetkin. Mutta asukkaat näyttivät hyvin viihtyvän hänen valtansa alla.

Mutta jos hän oli minut maalannut, niin tuli minunkin vuoroni kostaa.

Ryysä tietysti halveksi kokonaan niitä vanhoja loruja, joita kokoilin ja häneltäkin kysyin, ja ehkä juuri tämä ammattini oli syynä siihen, että hänen mielestään olin pilkalle sovelias tyhjäntoimittaja. Mutta kun hän tässäkin asiassa alkoi minuun kohdistaa ivaansa, niin en heittänytkään sitä sillensä, vaan ryhdyin juurta jaksain selittämään, missä arvossa noita vanhoja loruja pidettiin suuressa maailmassa. Matkassani oli Kalevala ja sitä aloin hänelle lukea, ja koko talonväelle. Selitin heille, että kaikki se, mitä nyt luin näin suureksi kirjaksi koottuna, oli heidän isäinsä säilyttämää perintöä, perintöä, joka olisi vanhan polven kanssa hautaan vaipunut, ellei sitä olisi ajoissa talteen saatu. Se mitä isät olivat taitaneet, mutta jonka nykyinen polvi oli joutavana unohtanut, se näin painettuna palasi heille takaisin kiertoteitä. Ryysä näytti tajuavan tarkoitukseni, enkä myös erehtynyt luullessani, että nämä kansan sydämestä lähteneet runot vielä herättäisivät vastakaikua juuri tässä samassa rahvaassa, varsinkin kun saatoin ne heille lukea täydellisempinä muodoltaan ja ajatuksenjuoksultaan ehompina, kuin heidän isänsäkään olivat niitä kuulleet ja tainneet.

Vähän ajan kuluttua olivatkin varsinkin Ryysä itse ja hänen kookas, harteva vanhempi poikansa niin kiintyneet runoja kuulemaan, että he unohtivat kaiken muun. Istuimme suuren samovaaran ääressä, jota Ryysä itse karjalaisten isäntäin tapaan hoiti taidolla ja auliudella, mutta tsajua hän nyt valoi hajamielisesti. Naiset, milloin piika, milloin arvokas hyväntahtoinen emäntä, tulivat tuon tuostakin häntä hiasta nyhtimään, sillä Ryysä oli unohtaa sekä talousasiat että kauppansakin. Mutta hyvin lyhyet olivat ne vastaukset, mitä hän nyt ennätti antaa, ja kun olisi ollut mentävä varastoaittaan, niin työnsi hän, arvatenkin vasten tapojaan, suuren avaimen eukkonsa käteen ja syventyi paikalla kuuntelemaan. Ja milloin tämmöinen häiriö sattui, paikalla vaadittiin minua keskeyttämään hetkeksi lukuni, jottei ainoakaan säe menisi hukkaan. Suurella mielenkiinnolla ja rohkaisevilla välihuudahduksilla kuunneltiin Kullervo runon alkua, nuorukaisen voimasta ja urotöistä, ja ääneen toistivat vuoron Ryysä, vuoron hänen poikansa sattuvimpia säkeitä. Mutta runon loppu heistä meni surkeutensa kautta harhaan, vaikkeivät voineetkaan estää silmäänsä vettymästä. Vilkkaasti he niinikään älysivät kauneuden Väinämöisen kanteleensoitossa ja säestivät kaiken aikaa huudahduksillaan ja huomautuksillaan runoa, sitä myöden kuin luin. Mutta suurimman nautinnon heille tuotti Vipusen runo ja Väinämöisen toimet virsikkään vatsassa. Sekös nauratti heitä makeasti, kutkutti ihka sydänaloja. Tuon tuostakin puhkesi kuuluviin uhotteleva huudahdus tai pidätetty mielihyvän naurahdus, minun lukiessani, kuinka uros rakensi pajansa virsikkään vatsaan ja lietsoi niin että sydet lensivät jättiläisen kurkkuun, ja kuinka jättiläinen siitä sydäntyi noitumaan. Kun olin tämän pitkän runon loppuun päässyt, niin nousi Ryysä intoisena ja valoi koko seuralle uudet tsajut, istui sitten ja vaati, että se oli... luettava uudestaan. Ja minä luin sen vilpittömällä mielihyvällä, sillä en itsekään ollut huomannut runoa niin mahtavaksi ja mehukkaaksi, kuin tämän kiihkon säestämänä.

Ja melkeinpä luulen, että Ryysä ja hänen poikansa sen oppivat sillä kuulemisella ja perästä päin lauloivat sitä monestikin talvi-iltain iloksi, niin kumma on tällä rahvaalla yhä vielä runomuisti. Hyvinä ystävinä erosimme. Mutta en kuitenkaan ollut vakuutettu siitä, että Ryysä sittenkään piti runonkerääjää kovinkaan tarpeellisena henkilönä.

Kovalla myötämyrskyllä palasimme Jaakon kera Luvajärveen. Kiimasjärvi kuohui korkeissa aalloissa, mutta tyhjällä veneellä meillä ei ollut hätää, vielä kohotimme koivunkin kokkaan, antamaan parempaa vauhtia. Mutta vastatuulella tämä järvi, jonka matalat rannat eivät suo suojaa, tekee paljon kiusaa kulkijoille. Saattajani edellisellä retkellä näyttivät autiota saarta, johon "Suomen paroni" (rajan takanakin tunnettu metsänhoitaja Wrede) oli uhannut panna maihin erään samassa veneessä kulkevan karjalaisen pomon, joka oli pitänyt itseään liian hyvänä auttaakseen naisia soutamaan kovaa vastatuulta. Otsansa hiessä oli rikkaan miehen sitten täytynyt kiskoa loppumatka.

Matkalla näimme nyt kosolta villihanhia ja kaksi uljasta lumivalkeata joutsenta, jotka ylenivät kauniiseen lentoon meidän lähestyessämme. Myötäinen tuuli kuljetteli meitä aina Luvajärven kylänrantaan saakka. Siellä olivat venerannassa vastassa toverini ja Varahvontta... mikä jälleennäkemisen ilo! Paljon oli karttunut kerrottavaa. Kokoonnuttiin miehissä Kuismasen Jaakon pirttiin tarinoimaan. Samovaaraa hoiti nyt Varahvontta, pilkkoi sokerit, pyyhki tokanat, puoleksi kuin isäntä, puoleksi palvelija, valoi jokaiselle, niin kauan kuin näki lasin kumoamatta, ja vielä senkin jälkeen "tinkitokanan", niinkuin maassa oli tapa.

He olivat tulleet Vuokkiniemen tietä, enimmäkseen kahden kesken, koska tie oli selvä, eikä kannettavia ollut varsin paljoa. Erinomaisempia seikkailuja ei ollut matkalla sattunut. Varahvontta vain oli Vuokkiniemen ja Kostamuksen välillä saanut juosta erään taipaleen kolmeen kertaan, kuten hän yhä harmitellen, vaikka nauraenkin myönsi. Hän oli unohtanut lepopaikalle pienen padan, joka heillä oli matkassaan, ja huomannut tämän vasta kun olivat astuneet kolmisen virstaa edelleen. Kun ei Varahvontan mieleenkään juolahtanut, että niin arvokas kapine taipaleelle jätettäisiin, niin sai Kusti istua odottamaan, kunnes hän ennätti käydä padan. Heidän vastaansa oli neljännestuntia ennen tullut kolme neitoa, jotka olivat kävelleet Vuokkiniemeen päin, ja Varahvontta pelkäsi, että nämä huomaisivat padan ja veisivät sen mennessään. Siitäkös hänelle kiire. Paita ja housut päällä, avopäin, avojaloin hän juoksi, juoksi minkä pääsi ja saikin tytöt kiinni, mutta juoksi yhtä painoa vielä heidän ohitseenkin. "Mitä sie musikka juokset?" olivat tytöt ihmeissään kysyneet, seuraansa pyritellen, mutta Varahvontta ei ennättänyt muuta kuin ohi ponnistaessaan huutaa: "eklistä päivää" ja mennä vilkkasi taakseenkaan katsomatta. Ja sitten hän sanoi harmitelleensa, kuinka pata, ikäänkuin häntä hämätäkseen, näkyi jo virstan päähän polkua pitkin, puussa killuen vyöhihnasta. Mutta hän pelasti sen, ennenkuin kukaan muu sattui ohi kulkemaan, ja monet puurot sillä vielä keitettiin.

Ukko oli muutoin pulskistunut melko lailla ja oli kaikin puolin tyytyväinen. Sitä vain huokaili välistä, että kunhan tätä kestäisi aina.

KYYKKÄKISA.

Luvajärvessä tutustuin omituiseen kisaan, jota en ollut ennen nähdyt. Sitä nimitettiin "kyykkäkisaksi", ja on se siksi yleinen ja varmaan vanhakin, että siihen kannattaa tutustua.

Metsän takaa kohoova vihanta pilvi uhkasi rankkasadetta, mutta siitä huolimatta lähtivät eräänä sunnuntaina Luvajärven miehet kisakedolle, kuultuaan, että halusin heidän kisansa valokuvata. Tanner oli kylän laidassa, tasaisella paikalla, ja kymmenkunta miestä, kylän isäntiä kaikki, rupesi kisaan osamiehiksi. Paljon muuta väkeä, nuorta ja vanhaa, kokoontui tanteren laitaan katselemaan. Kisaajat jakaantuivat kahteen tasaväkiseen puolueeseen ja sitten ryhdyttiin valmistuksiin.

Ensinnäkin tarvitaan kummallakin puolella noin viisitoista paria "kyykkiä". Ne ovat ehkä neljän tuuman mittaisia lieriöitä, pyöreästä puusta sahattuja. Toiseksi tulee jokaisella kisaajalla olla sauva eli "paalikka", joka on keskeltä hiukan vahvempi ja päistä ohuempi, niin että se paremmin pyyhkäisee maata. Paalikalla mitataan sitten tanterelle kaksi neliötä, joitten sivut ovat noin kolme paalikan mittaa. Neliöitten etusivujen välille jätetään viiden sylen välimatka. Näitä neliöitä sanotaan "konoiksi", ja niitten kohdalla tulee maan olla niin tasaista kuin suinkin, jottei toinen eikä toinen puolue saa tanteren laadusta etua. Kyykät asetetaan yksinkertaiseen riviin konojen rintamaan, viisitoista paria kummallekin puolelle ja enemmänkin, jos on paljon kisaajia, jossa tapauksessa konotkin mitataan suuremmiksi.

Siinä ovat sitten kaikki tarpeelliset valmistukset tehtyinä ja kisa voi alkaa.

Jompikumpi puolue heittää ensiksi. Lähdet puolueesi kyykkärivin eteen ja koetat siitä nakata paalikkasi sillä tavalla, että se pyyhkäisee vastustajain konosta pois niin monta kyykkää kuin mahdollista. Jos heität voimakkaasti ja paalikka sattuu koko mitallaan tapaamaan vastustajain kyykkärivin, niin mukeltavat, lentävät siitä kyykät kauas tanterelle, jättäen riviin ammottavan aukon. Semmoista heittoa tervehtii oma puolue äänekkäillä riemuhuudoilla. Mutta harvinainen on niin hyvä heitto, etenkin jos konot ovat etäällä toisistaan. Oman puolueesi miehet heittävät sitten kaikki perätysten paalikkansa, tehden vastustajille niin suurta hallaa kuin mahdollista. Tarkotus on saada vastustajain kyykät kaikki pois konosta, mutta se on jotenkin vaikeata, kun kaatuneita kyykkiä ei nosteta ylös, vaan konoon kaatuneet täytyy maahan osata. Ei edes semmoista kyykkää, joka on vierähtänyt pieneen kuoppaan taikka kivennyppylän taa, saa vaatia paremmalle paikalle, ja semmoinen joskus ratkaisee koko pelin, pysyen itsepintaisesti paikallaan, vaikka koko puolue sitä paalikoillaan tavoittelee.

Kisan meno on sitten seuraava. Kun toinen puolue on paalikkansa nakannut, tulee vastapuolueen vuoro tehdä samoin. Se heittää sekä omansa, että ensimmäisenkin puolueen paalikat. Sitten ensimmäinen puolue niinikään nakkaa kahdet paalikat, ja sillä tavalla jatketaan, kunnes toinen taikka toinen puolue on saanut kaikki kyykät lennätetyksi pois vastapuolueen konosta. Kun tämä on tapahtunut, niin saa hävinnyt puolue vielä nakata takaisin ne paalikat, jotka jo ovat sen puolelle lentäneet. Mutta ellei se niillä saa kaikkia kyykkiä karkoitetuksi vastakkaisesta konosta, niin ei ole muuta neuvoa, kuin ruveta "selkää antamaan."

Tämä on kisan toinen ja hauskempi osa. Kyykät asetetaan jälleen kummallakin puolella pystyyn konon etulaitaan, niinkuin äskenkin. Kutsumme nyt kisapuolueita "selän antajiksi" ja "selän ottajiksi". Joku selän antajista rupeaa oman kononsa takalaitaan etukumaraan, niska kyyryyn, hieman hajasäärin, nojaten käsillään paalikkaansa vastaan, melkein voimistelijain tunnettuun "pukkiasentoon". Joku selän ottajista hyppää sitten hajareisin hänen niskaansa, niinkuin hevosen selkään ainakin.

Näin hän ratsunsa selästä nakkaa paalikkansa, koettaen saada kyykkiä vierähtämään pois vastakkaisesta konosta. Jos yritys onnistuu, niin siirrytään toiselle puolelle ja sieltä samalla tavalla nakataan, vastakkaisen konon kyykkiä tavotellen. Ellei ensimmäinen nakkaaja osaa, niin nousee joku seuraava selän ottaja sijaan, ja niin edelleen, kunnes joku saa kyykän vierähtämään vastakkaisesta konosta. Heti kun se on tapahtunut, niin siirrytään jälleen toisella puolella olevaan konoon. Sillä tavalla jatketaan sitten leikkiä, niin kauan kuin kyykkiä vierähtää pois konoista puolelta ja toiselta ja selän antajat saavat kaiken aikaa toimittaa ratsujen virkaa. Kun on taitavia heittäjiä, niin tätä lystiä voi kestää sangen kauan, usein kunnes melkeinpä kumpikin kono on kyykistä puhtaana. Mutta useammin kuitenkin tapahtuu siten, että selän ottajat kaikki heittävät kerran sivu, ja silloin kisa taas alkaa alusta. Selän ottajat jäävät sille puolelle, jolla olivat viimeistä kertaa heittäessään, ja selän antajat alkavat vastakkaiselta puolelta kaikilla paalikoilla.

Semmoista on kyykkäkisa, ja hauskaa kyykkämaalla pidettiin, varsinkin sitten kuin selän antaminen alkoi. Monet kisaajista olivat partasuita uroita, mutta poikamaisuutta täynnään; tepasteltiin, kannustettiin ratsuja, taikka itse kantajiksi jouduttaissa kirmailtiin, hypitettiin ratsumiehiä, niin että heikommat ratsastajat valittivat päätä pyörryttävän. Vanhemmat miehet olivat milt'ei innokkaammat kuin nuoremmat, joilta tämäkin tapa alkoi jäädä unohdukseen, ja siitä päättäen kisa on Vienan Karjalassa vanhaa juurta. Sitä sanottiin kisattavan kaikissa sen puolen kylissä. Luvajärvessä naureskeltiin muuatta Akonlahden ukkoa, joka oli niin innokas kyykän kisaaja, että hän poikineen vietti kaiket pyhät kyykkämaalla, vaikka olikin jo vanhuuttaan heikompi ja sen vuoksi tavallisesti joutui alakynteen. Mutta vakaasti ukko kantoi poikiaan niskassaan, näiden meiskaten jatkaessa kisan jälkimmäistä osaa.

Kylä katseli kisaamme, josta otin koko sarjan valokuvia, ja pienet poikaset kohensivat lystiä sytyttämällä tuleen kaikki katajapensaat, mitä oli likitienoilla, niin että kankaan reunasta pian pöllysi sankka savu. Palavat tuohitötteröt kädessä he kirmasivat pensaitten ja savun keskellä kuin ilmetyt paholaiset. Varmaan olisi moni Suomen paitaressu kadehtinut heidän vallatonta lystiään, jolle vanhemmat ihmiset makeasti nauroivat. Mutta vaaralliseksi se olisi voinut käydä, ellei olisi onneksi ollut sammuttaja lähellä. Kumea ukkospilvi läheni lähenemistään. Tyttäret viettivät aikaansa somemmalla lystillä, he olivat ruvenneet pallosille, joka Karjalan tyttöjen kesken onkin hyvin yleistä ajanviettoa. Viisin- kuusintoista he olivat asettuneet kankaan laitaan hieman viettävälle maalle ja pallo lenteli edes takaisin sievin käsin sirosti nakeltuna. Hyvin miellyttävän vaikutuksen teki tämä ryhmä värikkäine pukuineen ja sulavine liikkeineen. "Meätshyksi" sanoivat tuota pallokisaa, jonka sääntöjä en kuitenkaan muista.

Humahti sitten taivaasta määrätön lämpöinen rankkasade, joka hajoitti kisaväen kuin akanat tuuleen. Kilvan laukattiin taloja kohti suojaan. Pitkät kuivat, ja kolkot lumensekaiset säät jäidenlähdön jälkeen olivat saaneet oraat kellastumaan, koko luonto oli surkastunut alkukesän ynseyttä. Mutta nyt saatiin runsas, lämmin kaste. Ja niinkuin olisi taikasauvalla koskettanut tähän pohjoiseen, karuun maahan, niin se verestyi ja vihannoitui kaikkialla. Melkeinpä silmällä näki, miten ohran oraat loivat päästään ruosteen, ruveten verekselle terälle, ja kun aurinko sateen jälkeen puhkesi esiin pilvistä, niin nauroivat kaikki vainiot sille mielihyväänsä. Isännät katsoivat tyytyväisinä laihojaan, sillä nyt voitiin odottaa hyvää ja aikaista vuotta. Kumpikin oli tarpeen.

KIVIJOKI

Luvajärvestä kuljetaan Miinoaan tavallisesti maisin, matkaa on puolenkolmatta penikulmaa. Polkua sanotaan hyväksi, vaikka maisemia tavallista vuorisemmiksi. Sen kautta koko alavesistö Kemijoen Paanajärveä myöten matkaa Suomeen kaupparetkilleen. Ennen vanhaan kuljettiin kuitenkin vesitietä, noustiin Luvajärvestä Kivijokea myöden Kiitehen selkään ja sieltä lampia myöden ja niiden välisiä kannaksia taivaltaen Maanselän poikki, kunnes joet alkoivat meidän puolella vetää myötämaahan. Nykyisin on tämä reitti kuitenkin melkein käyttämätön, koska se monien koskien ja taivallusten vuoksi on ylen vaivalloinen. Mutta koska meillä nyt oli oma vene ja halusin tutustua tuohon vanhaan jokireittiin, niin päätimme kulkea vesitse, vaikka arvasimme matkan käyvän kylläkin vaikeaksi.

Oli kaunis kesäiltapäivä, kun läksimme Luvajärvestä. Meitä oli samassa seurassa kaksikin venettä, sillä Kuismanen Jaakko oli päättänyt lähteä Suomen puolelta jauhoja hakemaan. Samalla sopi hänen poiketa Miinoaan, josta vaimo oli kotoisin.

Järvi oli tuota pikaa päähän kuljettu ja sitten soudettiin Kivijokeen. Se oli alkumatkasta noin seitsemän virstaa tyyntä ihanaa suvantoa, rannoilla uhkuvat taajat metsät, luonnonniityt, joelle lenkoilevat kuuset ja koivut, mustia suvantohautoja ja vesiluotoja, jotka ilta-auringon valossa kellertävinä kuultivat hiljalleen pyöriskelevän veden alta. Kauaksi ei tarvitse täällä kulkea kyliltä, ennenkuin syvin luonnonrauha vallitsee ympärillä, ja nyt varsinkin oli niin hiljaista, että puhekin kajahteli vaarain välisessä jokilaaksossa, ja lukemattomien, auringonpaisteessa säehtivien sääskiparvien kiminä viritti joella omituista erämaan sointua. Joki heitteli mahtavia mutkia, niin että useinkin saimme soutaa kaarta virstan verran, päästäksemme vain lyhyen matkan eteenpäin. Mutta laakson pohja onkin alaosastaan tavallista lihavampaa lietemaata, jossa joen on ollut helppo kaivaa vaikka mihin suuntaan ja leipoa joka puolelle palteita, joilla ruoho näytti viihtyvän erinomaisesti. Täällä karussa pohjolassa on moinen jokilaakso, kun se lihavaksi rupeaa, oikea luonnon yrttitarha. Tulvillaan se pitää tasaiset niittyrannat metsästä puhtaina, perkkaa ne sammalista. Jokivarressa olivatkin luvajärveläisten parhaat niityt. Siellä täällä oli koivikoita ja pensaita ihanissa ryhmissä. Vähän taaempana kulki joen kanssa rinnan jyrkät hiekkaharjut ja heti niitten takaa alkoivat nuo karut kankaat ja korvet, jotka ovat Karjalan luonnon valtasävy.

Noustuamme ensimmäisen lyhyen kosken katselimme yöpaikkaa, sillä päivä alkoi laskea metsän taa ja levon aika tulla. Kuismanen Jaakko johti meidät eräsaunalleen, joka oli kaidan nurmen takana, kankaan laidassa. Se oli niin matala, ettei siinä voinut seisoa, mutta polvillaan saattoi liikkua. Permantona oli paljas nummi, jonka päälle oli levitetty vahvanlainen kerros hienointa, kuivinta saraheinää. Ovinurkassa oli pienoinen kiuas, joka oli vahvasti noennut seinät ja laipion, muuta sisustusta ei ollut mitään. Pienuudestaan huolimatta tämä kiuas väsyneelle, kastuneelle erämiehelle tekee arvaamattomia palveluksia ja mielellään sen apuun luottaa heinäväkikin helteisen päivän raadettuaan.

Kun saunalle saavutaan, niin pilkotaan ensi työksi puut. Niitä on tavallisesti helppo kokoon saada, sillä saunat mikäli mahdollista rakennetaan kuivalle paikalle, kankaan laitaan. Aina on joku tervaskanto lähiseudussa, ja siitä pilkotut puut väleen syttyvät sateellakin ja tekevät paljon savua, joka on melkein yhtä tärkeätä kuin lämmitys. Savu karkoittaa pirtistä sääsket, mäkärät ja polttajaiset, nuo Lapin rajain kesäiset maanvaivat.

Kun pirtti on savua täynnä, niin tukitaan kaikki aukot visusti, kunnes levolle ennätetään. Savu vähitellen poistuu rakoloista, mutta saunaan ei pääse uusia itikoita.

Syöminen ja muut leirihommat tapahtuvat saunan edustalla taivasalla, jossa oli joka tarvetta varten laitoksensa. Keittämistä varten oli liesi vartaineen ja patsaineen, ja siihen teimme mekin tulemme ja patamme kiikutimme. Olipa meillä upea emäntä matkassa ja hän laittoi väleen ruuat. Sattui olemaan vielä edelliseltä vuodelta valmiiksi pilkotuita puitakin. Kun puuro oli kiehunut, niin se nostettiin veistetyistä puunpuolikkaista kyhätylle, ristikkojalkaiselle pöydälle ja istuttiin vankoille veistetyille penkeille. Pöydänkin alla oli tulisija, jossa sakeana sääskiaikana pidettiin valkeata, sillä aikaa kuin syötiin. Ja valkea meidänkin tietysti piti sinne saada, vaikk'ei se juuri olisikaan ollut sillä kertaa tarpeellista. Savun keskellä rupesimme sitten ruualle. Varahvontta kerskui, että heillä Venehjärvessä oli heinäaikana vielä paljon paksummalta sääskiä kuin täällä. Niittäjät muka kulkivat palava taulankappale suussa, koska olisivat muutoin läkähtyneet itikkain paljoudesta.