Part 7

Jos nyt näyttää siltä, että emme saavuta mitä tavottelemme, että kaikista ponnistuksistamme huolimatta elämä ei toiveitamme täytä, on tämä tosiaan vain näennäistä. Kun edellytämme, että synnymme tänne jälleen ja että olemme ennen täällä olleet, ymmärrämme, että olemme nyt saavuttaneet valmiina sen, minkä ennen olemme halunneet ja että jossain tulevassa ruumistuksessa varmasti saavutamme mitä nykyään toivomme. Ja yhtäkaikki meidän ei tarvitse katsoa näin kauas! Ihminen, joka on vakuutettu elämän puolueettomuudesta ja sen kyvystä vastata meidän pyyntöihimme, saa omassa elämässään kokea, että hän todella niittää mitä kylvää. Mitä sadossa on puolinaista ja epätäydellistä, ei ole elämän aiheuttamaa. Ihmisen oma ihanne on ontunut, hän on itse heikko ja tietämätön, ja kaikki näkyväinen saavutus on ajasta ja paikasta riippuvainen! Älyllisesti tasapainoinen ihminen ei odota liikaa, ei elämältä, eikä itseltään.

Tätä aito suomalaista tasapainoa kasvattaa jälleensyntymisusko. Sen suuri siveellinen vaikutus on siinä, että se kokonaan muuttaa käsityksemme kärsimyksestä ja pahasta.

Koska täällä käymme koulua ja elämä on suuri opettajamme, ei kärsimys olekaan mikään ehdoton paha. Kärsimys on luonnon vastaus meidän erehdyksiimme. Ei Jumala meille mitään kärsimyksiä lähetä, ei elämä meitä kärsimyksillä ahdista. Mutta kun me emme ymmärrä käyttää järkeämme, kun emme kuuntele sydämemme ja omantuntomme ääntä, vaan annamme vallan eläimellisille vaistoillemme, silloin kutsumme esiin kärsimyksen ja tuskan jumalattaret inhimillisen olemuksemme syvyyksistä. »Eteen tehty kiertää». Me itse itseämme rankaisemme, ja elämä meitä opastaa ja kasvattaa. »Vahingosta viisaaksi tullaan». Kärsimys on vain näennäinen paha--aistillinen paha, ei henkinen. Kärsimyksellä on puhdistava voima, herättävä voima, nostava voima, jollei ihminen toivotonna heittäydy sen tallattavaksi.

Paha ei ole se mitä kärsimme, vaan paha on se mitä teemme. Kärsimys on pahan sovittamista, mutta paha on se itsekäs tekomme, joka kärsimystä maailmaan tuo. Tämä on suomalaista viisautta.

16.

TUONELAN TUVILLA.

Mitä vanhojen suomalaisten viisaus on sanonut kuolemasta ja kuolemanjälkeisestä elämästä? Materialistejä he eivät olleet, sen kaikki tutkijat myöntävät, käsitystä heillä oli elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen, mutta heidän kuvauksensa tuonelasta ovat synkkiä ja harmaita. Matti Varonen sanoo väitöskirjassaan: »Usko ihmishengen kuolemattomuudesta ja elämän jatkumisesta kuoleman jälkeen samanlaisena kuin se on ollut täällä maan päällä, tavataan kaikkien maailman kansojen pakanuususkonnon enimmän yhtäpitävänä kohtana, ja siitä johtunut luulo vainajain henkien liikkumisesta täällä maan päällä, sekä niiden kunnioittaminen on pakanuususkonnon perusoppeja, jotka ovat kansoihin varsin syvälle juurtuneet ja niin lujassa pysyneet, että vielä kristinopin levittyäkin tapaamme näitä hämäriä käsitteitä siihen sekottuneina».[36] Kaarle Krohn sanoo teoksessaan »Suomalaisten runojen uskonto»: »Castrén on huomauttanut suomalaisissa runoissa ilmenevän kaksinaisen käsityksen vainajain olinpaikasta. Toisen mukaan ne viettivät varjoelämäänsä haudoissaan, toisen mukaan ne kaikki kokoontuivat määrättyyn maanalaiseen paikkaan, jota nimitettiin Tuonelaksi eli Manalaksi. Kumpaisessakin tapauksessa Castrén arvelee niiden olleen riippuvaisia erikoisesta jumaluusolennosta. Hautojen ja niiden asukkaiden valtias oli nimeltään _Kalma_, mutta Tuonelan eli Manalan hallitsijoita kutsuttiin nimillä _Tuoni_ ja _Mana_.»[37]

Itse asiassa meidän ei tarvitse kirjottaa mitään uutta tutkielmaa muinaissuomalaisten kuolemattomuususkosta ja heidän käsityksestään vainajain elämästä,--sen tutkimuksen tiedemiehemme jo ovat suorittaneet, ja hyvällä syyllä saatamme suosittaa lukijoillemme edellämainittuja teoksia. Meidän tehtäväksemme jää vain muutamalla sanalla osottaa, mikä totuus piilee noiden vanhojen käsitysten takana, jotka tiedemiesten mielestä ovat niin tuiki taikauskoisia. Tieteelliset tutkijat näet asettuvat aivan kielteiselle kannalle: kaikki »kummitusjutut» saavat alkunsa taikauskoisesta tietämättömyydestä ja kristillisen sivistyksen valo »karkottaa vainajain sielut maan päältä». Vainajain palvominen, joka on yleinen vanhoilla kansoilla, johtuu siitä, etteivät tunne totista Jumalaa.

Meidän tulee siis asettua muinaisten tietäjien kannalle ja katsella kuolemanasioita heidän silmillään. Tämän osaamme tehdä, jos annamme teosofisen maailmankatsomuksen lyhyesti kertoa meille, mitä aikain viisaus perustuen lukemattomain tutkijain yliaistillisiin kokemuksiin ja tutkimuksiin opettaa ihmisen haudantakaisesta elämästä.[38]

Tämä elämä, jonka ihminen viettää henkimaailmassa kahden fyysillisen ruumistuman välillä, jakautuu luonnonmukaisesti kolmeen jaksoon eli periodiin. Ensimäinen on sieluntuskien periodi, jossa ihminen oppii tuntemaan oman pahuutensa, mikäli sitä hänessä on ilmennyt äsken päättyneen elämänsä aikana: hänen muistonsa elävöityvät, hän kohtaa tai on kohtaavinaan niitä ihmisiä, joille hän on kärsimyksiä aiheuttanut, ja hän tuntee nyt itsessään heidän kärsimyksensä, ymmärtää ja katuu; häntä neuvotaan, opetetaan ja ohjataan oikealle tielle; tätä tilaa eli maailmaa kutsutaan tuonelaksi, kaamalookaksi (»himola»), kiirastuleksi, joka puhdistaa, astralimaailmaksi y.m. Toinen jakso on ylevän ilon ja autuuden taivaallinen periodi, jossa ihminen jatkaa maallista elämäänsä siinä määrin, missä tämä oli onnellinen, kaunis ja viaton; hän ikäänkuin kuolee pois tuonelasta ja syntyy uudestaan maailmaan, jossa ei ole kärsimystä eikä pahaa; hänen ihanimmat unelmansa toteutuvat: mitä tahansa hän on onnesta kuvitellut, se nyt elävänä nousee hänen eteensä; kaikki rakastamansa ihmiset ja elävät olennot häntä ympäröivät; tätä tilaa eli maailmaa kutsutaan taivaaksi, deevakhaaniksi (»jumalien maaksi»), paratiisiksi, älymaailmaksi y.m. Kolmas periodi on valmistautumista uutta maallista elämää varten: onnensa ja kiitollisuutensa huipulla ihminen alkaa ajatella uutta ruumistusta, jossa taas olisi tilaisuudessa kokemaan ja oppimaan, hankkimaan uusia hyveitä ja kykyjä ja koettelemaan vastahankituita; hän heittäytyy oman henkensä helmaan ja syleily on niin valtava, että vanha personallisuus häipyy unholaan, haihtuu; kun sitten »laskeutuminen aineeseen» jälleen tapahtuu ja kun sopivat vanhemmat on löydetty, alkaa uusi personallinen minä vähitellen muodostua, ja uusi ihmislapsi syntyy fyysilliseen maailmaan.

Nyt on huomattava, että tämän maailman ja tuonelan rajalla on olemassa välitila, eetterinen, puoliaineellinen, jonka läpi normaalivainaja kulkee tajuttomana ja joka erottaa hänet fyysillisestä maailmasta, kun hän kerran tuonelaan on joutunut. Mutta jos vainaja syystä tai toisesta tuntee vetäymystä maalliseen elämään, saattaa hän jäädä tähän puoliaineelliseen välitilaan tai palata siihen ajoittain tuonelasta. Kummassakin tapauksessa hän silloin joutuu kosketukseen fyysillisen maailman kanssa ja voi seurustella elävien kanssa joko kummittelemalla tai mediumein välityksellä.

Että muinaissuomalaiset tietäjät tunsivat näitä luonnon tosiseikkoja, näkyy selvästi jo Kalevalasta, jonka 16 ja 17 runoissa kerrotaan Väinämöisen matkasta tuonelaan ja Antero Vipusen luo. Väinämöinen ei ole mikään vainaja, vaan elävä totuudenetsijä, joka omasta alotteestaan lähtee manalaan kolme puuttuvaa sanaa etsimään, samoinkuin kreikkalaisten Orfeus laskeutui tartarokseen Eurydikeänsä etsimään. Ja vaikka Kalevala ei paljon kerro Väinämöisen havainnoista tuonelan elämän suhteen, antaa se hänen kuitenkin lausua nuo varottavat sanat:

»Elkätte imeisen lapset Sinä ilmoisna ikänä Tehkö syytä syyttömälle, Vikoa viattomalle! Pahoin palkka maksetahan Tuolla Tuonelan koissa: Sia on siellä syyllisillä, Vuotehet viallisilla, Alus kuumista kivistä, Palavoista paateroista, Peitto kyistä, käärmehistä, Tuonen toukista kuottu!»

Näiden sanojen seikkaperäinen totuus käy edellisestä selville. Ne kuvaavat ytimekkäällä tavalla, kuinka paha saa palkkansa manalassa.

Kun ei Väinämöinen löydä etsimiänsä sanoja tuonelasta, saa hän muutamalta paimenelta neuvon lähteä Antero Vipusen luo:

»Saat tuolta sata sanoa, Tuhat virren tutkelmusta Suusta Antero Vipusen, Vatsasta vara-väkevän...»

Matkan vaikeudet eivät pelota Väinämöistä, joka saapuu vanhan jättiläistietäjän luo ja herättää hänet kuolonunestaan. Jättiläinen nielaisee Väinämöisen ja jos Väinämöinen olisi ollut tavallinen kuolevainen, olisi hänen käynyt, niinkuin Vipunen itse ilmottaa toisten käyneen:

»Jo olen jotaki syönyt, Syönyt uuhta, syönyt vuohta, Syönyt lehmeä mahoa, Syönyt karjua sikoa, En ole vielä mointa syönyt, En tämän palan makuista... Mi sinä lienet miehiäsi, Ja kuka urohiasi, Jo olen syönyt sa'an urosta, Tuhonnut tuhannen miestä, Enpä liene mointa syönyt, Syet suuhuni tulevat, Kekälehet kielelleni, Rauan kuonat kulkkuhuni.»

Mutta Väinämöinen on tietäjä itse, viisas totuudenetsijä, joka hillitsemällä itseään käy pelkäämättä kohti päämääräänsä. Hän ei hellitä, ennenkuin Antero Vipunen suostuu jakamaan hänelle tietojansa:

Silloin virsikäs Vipunen, Tuo vanha vara-väkevä, Jonk' oli suussa suuri tieto, Mahti ponnetoin povessa, Aukaisi sanaisen arkun, Virsilippahan levitti, Lauloaksensa hyviä, Parahia pannaksensa, Noita syntyjä syviä, Ajan alkuluottehia, Joit' ei laula kaikki lapset, Ymmärrä yhet urohot Tällä inhalla iällä, Katovalla kannikalla.

Kuka nyt on Antero Vipunen tai mitä tämä tietorikas jättiläinen kuvaa? Mitä muuta kuin juuri sitä luonnon tajuntaa eli maailmaa, jossa vainajat taivastilaansa viettävät! Vipunen nukkuu: niin on tosiaan taivasta verrattu unennäöksi, rauhalliseksi levoksi. Vipunen syö kaikki: niin tosiaan vainajat taivastilan päättyessä ovat kadottaneet personallisen itsetietoisuutensa. Vipunen manaa pois Väinämöistä, joka hänelle häiriötä ja tuskaa tuottaa: niin tosiaan kärsimys ja paha ei saa ylettyä taivaaseen. Mutta kun Vipunen on voitettu, avaa hän Väinämöiselle tietonsa aarteet: niin todella käy sille ihmiselle, joka Väinämöisen tavalla osaa säilyttää itsetajuntansa keskellä taivasmaailman mahtavia pyörteitä; luonnon muisti hänelle avautuu ja hän saa lukea sitä »elämän kirjaa», joka säilyttää muiston kaikesta mitä on tapahtunut maailman alusta saakka.[39] Antero Vipunen kuvaa sitä suurta, salaista luonnonkirjaa, jota lukemalla yksin voi tietäjäksi kohota. Jokainen vainaja joutuu sitä lukemaan--sekä tuonelassa että taivaissa; mutta useimmat eivät osaa siitä muuta lukea kuin oman menneen elämänsä. Onnellinen Väinämöinen ja hänen kaltaisensa etsijät, joita ei oman itsensä ajatteleminen häiritse, vaan jotka vapaasti saattavat tutkia ja vaatia luonnolta sitä tietoa, mikä epäitsekkäälle olennolle kuuluu.

Näemme siis, että kun Kalevalaa ymmärryksellä luemme, puhuu se meille selvästi kuolemanjälkeisestä elämästä. Tuonelassakäynti-runossa se vielä todistaa meille seikkaperäisesti tuntevansa sitä puoliaineellista välitilaa, joka erottaa tuonelan fyysillisestä maailmasta. Kun näet Väinämöinen pyytää Tuonen tyttiä tuomaan venettä, että hän »pääsisi yli salmen», kieltäytyy tyttö, koska Väinämöinen ei ole kuollut:

»Vene täältä tuotanehe, Kuni syy sanottanehe, Mi sinun Manalle saattoi Ilman tau'in tappamatta, Ottamatta oivan surman, Muun surman musertamatta.»

Väinämöinen koettaa ensin salata syyn ja väittää tytön ahdistamana, että Tuoni--rauta--vesi--tuli on hänet manalle saattanut. Mutta »lyhykäinen Tuonen tytti, matala Manalan neiti» vastaa joka kerran ilkkuvan moittivasti:

»Jopa keksin kielastajan! Kunp' on Tuoni tänne toisi, Mana mailta siirteleisi, Tuoni toisi tullessansa, Manalainen matkassansa, Tuonen hattu hartioilla, Manan kintahat käessä... Kun rauta Manalle saisi, Teräs toisi Tuonelahan, Verin vaattehet valuisi, Hurmehin hurahteleisi... Jos vesi Manalle saisi, Aalto toisi Tuonelahan, Vesin vaattehet valuisi, Helmasi herahteleisi... Jos tuli Manalle toisi, Valkeainen Tuonelahan, Oisi kutrit kärventynnä, Partaki pahoin palanut.»

Tuonen tytin sanat kuvaavat realistisen tarkasti sitä tosiseikkaa, että eetterisessä välitilassa näkyy ihmisen haahmosta, mikä hänet on kuolemaan saattanut. Hän on puettuna puoliaineelliseen eetterihaamuun, jonka ulkomuoto on fyysillisen ruumiin näköinen. Sentähden vainajatkin, ilmestyessään kuolinhetkellään tai myöhemmin jollekulle omaiselleen tai muuten herkälle henkilölle, ovat samannäköisiä kuollessaan: hukkuneista valuu vesi, murhattujen haavasta virtaa veri, taudin tappamat ovat laihat ja kalpeat.

Väinämöinen on vain tyyppi tietäjästä, joka kuolleitten valtakunnassa kulkee. Hän ei suinkaan ollut ainoa laatuaan, kuten Tuonen tytin loppumoitteesta näkyykin:

»...Parempi sinun olisi Palata omille maille; Äijä on tänne tullehia, Ei paljo palannehia.»

Väinämöinen kuului niihin ihmisten paljouteen nähden harvoihin valittuihin, jotka elävinä käyvät tuonelassa ja sieltä itsetietoisina palaavat, mutta näitä harvoja on monenlaisia, alimmista poppamiehistä ja mediumeista--kuten nykyään sanomme--ylimpiin tietäjiin ja viisaihin saakka. Kaarle Krohn sanoo ennenmainitussa teoksessaan aivan oikein--vaikkei hän sanoillaan kuvaakaan korkeimmanlaatuista tietäjää: »Usko noitaan välittäjänä ei ole mitään pohjoisille kansoille omituista, vaan aivan yleistä miltei kaikkien maapallon asukkaitten alkuperäisissä uskonnoissa. Yhteyden aikaansaaminen henkimaailman kanssa, jotta ahdinkotilassa tiedettäisiin, ketä henkiolennoista ja millä uhrilla oli lepytettävä tai suostutettava, oli noidan varsinainen tehtävä. Kun tavallisen ihmisen sielu ainoasti unessa tai tilapäisessä horrostilassa voi tuntea ruumiillisten aistimusten rajoista irtaantuvansa, piti noidalla olla kyky keinotekoisesti milloin hyvänsä kiihottautua hurmostilaan, jolloin tajuttomasta ruumiista lähtenyt sielu saattoi vapaasti henkien piirissä liikkua ja seurustella.»[40]

Ja jos kysymme syytä, minkätähden vanhojen kansojen tietäjät yleensä kuvasivat haudantakaista elämää synkäksi ja sisällöttömäksi, voimme senkin ymmärtää, kun muistamme, että joukkojen älyperäinen sieluelämä kasvaa ihmiskunnan kehityksen mukana ja että ennen muinoin harjotettiin noituutta pahassa merkityksessä paljon enemmän kuin nykyään. Taivastila näet muuttuu sisältörikkaammaksi, värikkäämmäksi ja pitemmäksi, kuta enemmän ihmisen sisäinen, älyllinen ja henkinen sieluelämä kehittyy ja kasvaa: nykyisten sivistyskansojen taivaat ovat sentähden paljon mieltäkiinnittävämpiä kuin luonnonkansojen. Noituus ja pahuus--kuten paha omatunto nytkin--synnyttää taas harjottajissaan kuolemanpelkoa, koska kuolema on tilinteon päivä, ja sentähden monet ennen (ja jotkut vielä nytkin) koettivat erilaisilla loitsu- y.m. keinoilla edes pitentää sitä puoliaineellista välitilaa, joka kaikessa harmaudessaan kuitenkin tuntui olevan lähempänä rakasta fyysillistä elämää kuin tuonelan kauhut. Verrattain suurissa joukoisssa luonnonkansojen vainajat jäivät ikäänkuin riippumaan taivaan ja maan välille, tarrautuen kaikella voimallaan kiinni siihen puoliaineelliseen haahmoon, joka, vaikka se oli fyysillisen ruumiin näköinen ollen itsekin hienointa fyysillistä ainetta, oli käyttövälineeksi kelpaamaton ja vangitsi sielun elottomaan ja harmaaseen toimettomuuteen. Tietysti he ajan kuluttua olivat pakotetut siitä luopumaan ja heittäytymään sen tajuttomuuden turviin, jonka takana odotti tuonelatilan pelottava kosto maallisen elämän pahuudesta, mutta luonnollista on, että alemmanlaatuiset välittäjät ja noidat--joita tietysti aina oli enemmistössä--eivät muuta nähneet haudantakaisesta elämästä kuin että se oli joko tuota varjoelämää Kalman valtakunnassa tai kärsimystilaa Tuonen mailla. Ja vaikka jaloimmat tietäjät Väinämöisen tavalla tunsivat taivaselämän eli Antero Vipusen suuremmat salaisuudet, oli luonnollista, etteivät he kehittymättömälle rahvaalle saattaneet siitä paljoakaan muuta kertoa, kuin että se oli onnellista unta ja lepoa niille, jotka maan päällä hyvin olivat eläneet. Niinkuin sananlaskutkin sanovat:

Hyvä hyvästi elää, kaunis kuolla kunnialla. Kuollut se on nukkunut. Se ihminen on kuollessaan, kuin on eläissäänkin. Tallella lapsi taivaassa. Kuolee missä kuolee: yksi mitta taivaaseen. Päässyt kuollut vuorostansa. Rauha eläville, lepo kuolleille.

17.

VÄINÄMÖISEN SOITTO.

Musikaalisesti kauneimpia, lennokkaimpia, mahtavimpia kohtia Kalevalassa on Väinämöisen soiton kuvaus 41 runossa ja sen toisinto 44 runon säkeissä 231-334. Siinä niin selvästi astuu näkyviin muinaisen Suomen kansan syvä kunnioitus luontoa kohtaan. Luonto ei ole sille kuollut eikä vieras. »Elottomatkin» kappaleet ovat täynnä tajuntaa ja tunnetta ja yhtä läheisiä ihmiselle kuin elävät olennot. Ihminen onkin vain rengas suuressa luomisen ketjussa, veli ja vertainen luonnon kaikkien olioiden kanssa. Vaikka Kalevalassa yhtä mittaa tapaa esimerkkejä tästä muinaisuomalaisten »luontoa elävöittävästä ja personoivasta» katsantokannasta, on tämä katsantokanta aivankuin kokonaisuudessaan esitettynä Väinämöisen soiton kuvauksessa. Väinämöinen lumoo soitollaan koko luonnon ja kaikki elävät olennot, ja vaikka F.A. Hästesko pitäessään kohtausta »leikillisen ja vapaan mielikuvituksen luomana»[41] sanoillaan toisikin ilmi yleisen mielipiteen, on tällä kuvauksella mitä ylevin siveellinen ja totuudenmukainen sisältö sille, joka ymmärryksellä osaa sitä lukea. Itse asiassa se avaa meille vielä uusia näköaloja sen henkisen taustan yli, josta kalevalaisten tietäjäin totuudenetsintä niin elävänä erittyy.

Väinämöinen esiintyy tässä soittaessaan suurena ja täydellisenä tietäjänä. Häntä ei voi enää pitää tavallisena totuudenetsijänä, huimaavan korkealle hän kohoo yli muun ihmiskunnan, josta ei yksikään yksilö kykene koskettelemaan hänen kanteleensa kieliä (40: 259-332). Julius Krohn sanoo tästä Väinämöisen etevämmyydestä: »Yksityiset onnenpyyntönsä on hän jättänyt; hän on pyhittänyt koko elämänsä, kaikki ajatuksensa ja tunteensa isänmaalle» (eli »yhteiselle asialle», kuten Rafael Engelberg huomauttaa[42]). Hän--Väinämöinen--on miltei saavuttanut inhimillisen täydellisyyden, hän on kansansa esikoinen ja ikäänkuin isä, kuten runossakin mainitaan:

... Tehessä isän iloa, Soitellessa Väinämöisen.

Hänen suhteestaan luontoon ja luonnon suhtautumisesta häneen soittoa kuunnellessaan näkyy siis, millä tavalla suomalaiset tietäjät käsittivät--miten he kokemuksesta tiesivät, että ihanneihmisen ja muun maailman suhde toisiinsa oli. Saamme siis kuvauksesta semmoisenaan suurenmoisen opetuksen. Yli-ihmisen mahtavin ominaisuus on hänen miltei rajaton valtansa luonnon yli. Ei hän ole sitä väkivallalla eikä pelottavilla keinoilla saavuttanut, vaan rakkaudellaan, kauneuden ja totuuden voimalla on hän vallottanut luonnon sydämen ja voittanut sen myötätunnon. Elolliset ja elottomat kappaleet ihastuvat häneen, kuuntelevat häntä ja tottelevat sulasta riemusta. Luonto, jonka tajunta ennen oli ihmistajunnalle saavuttamaton, on nyt muuttunut suureksi ihmiseksi, jonka sydän sykkii ilosta ja palvelemishalusta. Rajattomalla luottamuksella se kääntyy tietäjän puoleen, salaamatta enää rakkauttaan ja ihastustaan, jota se oikeastaan aina povessaan on tuntenut ihmistä kohtaan.

Tarkastakaamme tätä yksityiskohtaisemmin. Runo kertoo ensinnäkin, kuinka eläimet kaikki kokoontuvat kuuntelemaan Väinämöisen soittoa:

... Ei ollut sitä metsässä Jalan neljän juoksevata, Koivin koikkelehtavata, Ku ei tullut kuulemahan, Iloa imehtimähän... Mi oli ilman lintujaki, Kahen siiven sirkovia, Ne tulivat tuiskutellen, Kiiätellen kiirehtivät Kunnioa kuulemahan, Iloa imehtimähän... Ei sitä oloista ollut, Ei ollut ve'essäkänä, Evän kuuen kulkevata, Kalaparvea parasta, Ku ei tullut kuulemahan, Iloa imehtimähän.

Ja runo mainitsee nimenomaan kaikkinaisia villitilassa olevia eläimiä: oravat, kärpät, hirvet, ilvekset, sudet, karhut, kokot, haukat, allit, joutsenet, peipposet, sirkut, leivot, hauit, lohet, siikaset, säret, ahvenet, mujeet. Kaikki tottelivat tietäjän kutsua, kaikkien sydän ilosta ailahti.

Eikö siinä ole annettu merkillinen viittaus ihmisille? »Katsokaa», sanoo vanha suomalainen viisaus, »muutamia eläinlajia olette te ihmiset kesyttäneet ja tehneet niistä itsellenne ystäviä ja palvelijoita, mutta metsä on täynnä, ilma ja vesi ovat täynnä eläviä olentoja, joita vastaan taistelette tai joita pakotatte itseänne palvelemaan! Kuinka kaukana vielä olette päämäärästä! Täydellinen ihminen, tietäjä, ei ole sotajalalla yhdenkään eläimen kanssa, kaikkia hän rakastaa ja kaikki häntä rakastavat. Niin teidänkin tulee oppia kaikkia eläimiä kesyttämään, ennenkuin täydellisyyden saavutatte.» Ja todella tuntuu, niinkuin toinen viisas tietäjä, kristitty Paavali, olisi tarkottanut samaa ja viitannut samaan tulevaisuuteen kirjottaessaan nuo tunnetut sanansa: »Sillä hartaasti ikävöiden odottaa luomakunta Jumalan lasten (poikain) ilmestymistä. Sillä luomakunta on alistettu katoavaisuuden alle--ei omasta tahdostaan, vaan sen tahdosta, joka sen alisti, toivon varaan, koska itse luomakuntakin tulee vapautettavaksi turmeltumuksen orjuudesta Jumalan lasten (poikain) kirkkauden vapauteen. Sillä me tiedämme, että koko luomakunta yhdessä huokaa ja on ahdistuksessa aina tähän asti.[43]»

Eikä tämmöinen tulevaisuuden kuvaus, jommoisen Kalevala ja raamattu antavat,[44] ole tuulesta temmattu. Jos vähänkään saamme luottaa ihaniin keskiaikaisiin legendoihin ja matkustajain kertomuksiin itäisiltä mailta, on todellisuus monta kertaa vastannut pyhien kirjojen kuvauksia. Indiassa on tapana sanoa: kun pyhä joogi istuu mietiskelyssään, ei yksikään eläin häntä pelkää; vapaasti taivaan linnut häntä lähentelevät; metsän pedotkin tuntevat vetäymystä hänen läheisyyteensä; tiikerit ja käärmeet ryömivät hänen jalkainsa juureen ja kylpevät siinä rakkauden paisteessa, joka säteilee hänen olemuksestaan.

Ja miksi kutsuisimme legendoja vain lapsellisen mielikuvituksen tuotteiksi? Piileehän niissä aina todellisuudesta tuotu ydin, jonka ympärille ovat kutoutuneet, ja usein niihin on kätketty enemmän totuutta kuin n.k. historialliseen kuvaukseen. Ken ei tuntisi keskiajan pyhimystaruja esim. Fransiskus Assisilaisesta? Mainitkaamme niistä pari, jotka osottavat, mikä suloinen valta hänellä oli eläinten yli. Kerran hänen saarnatessaan kedolla lukuisalle ihmisjoukolle, tuli pääskysparvi lentäen ja viserrellen ja piti niin kovaa ääntä, että Fransiskuksen sanat hukkuivat kuulijoilta. Tämän huomattuaan Fransiskus rauhallisesti kääntyi lintujen puoleen ja sanoi: »rakkaat sisareni pääskyset, vaietkaa nyt ja olkaa hiljaa sen aikaa kun minä puhun ja selitän; kuunnelkaa tekin!» Heti pääskysparvi vaikeni ja leijaili hiljaa ihmisjoukon yläpuolella, eikä yksikään niistä lentänyt pois, ennenkuin Fransiskus oli saarnansa lopettanut.

Toinen kertomus on sudesta. Kerran tullessaan muutamaan syrjäkylään Fransiskus kuuli kerrottavan suuresta, peljättävästä sudesta, joka teki hirmuisia tuhoja kylälle, vaatien harva se ilta ateriakseen lampaan, kanan tai muun elävän. Fransiskus meni illalla kylän ulkopuolelle sutta odottamaan. Suuri harmaa susi tuli, nälkäisenä ja julmana, mutta pelkäämättä eläinten suuri ystävä häntä lähestyi, puhutteli ja tarjosi kättä. Ja susi antoi käpälänsä ja nyökkäsi päätänsä ymmärtävästi, kun Fransiskus lempeästi nuhdellen sanoi: »veli susi, miksikä näin olet valinnut köyhäin ihmisten asuinsijan ruokapaikaksesi ja miksikä hätyytät heidän kotieläimiään? Ei se ole oikein tehty, ei sinun niin pidä menetellä. Lupaa nyt minulle, että jätät kylän rauhaan.» Ja legenda kertoo, että susi lupasi, ja että kylä jäi rauhaan...

Mutta Kalevala ei kerro yksistään eläimistä, että he ihastuivat Väinämöisen soittoon. Myöskin kasvikunta otti osaa yhteiseen iloon:

... Petäjät piti iloa, Kannot hyppi kankahilla.