Part 17

Ja Väinämöinen seisahtui äkkiä kuin salaman iskusta, niin outo oli ajatus, joka hänen mieleensä juolahti. Jos tyttö ei ollutkaan enää kiinni perheessään ja heimossaan, jos sielun langat jo oli katkaistu! Jos hän jo oli ihminen, ajatteleva, itsenäistyvä!... Mutta kuinka tämä olisi mahdollista? Ei kukaan tietäjä ollut tyttöä kasvattanut, missä hän siis olisi ajattelemaan oppinut? Vai joko ihmiset alkoivat syntyä itsenäisiksi? Oliko uusi aika tulossa?... Jos niin oli, silloin lapset eivät enää olisi vanhempainsa, eivät perheensä, eivät heimonsa omaisuutta--silloin he itse hallitsisivat itseään... Ah, jos niin oli, silloin hän Ainonkin ymmärsi. Silloin oli ihmisyyttä hänessä loukattu, ja silloin ei ollut muu edessä kuin tytöstä luopuminen...

Syvä huokaus pääsi vanhuksen rinnasta. Hyvästi haaveeni, hyvästi utuiset unelmani...

Mutta äkkiä sääli täytti hänen sydämensä, kun hän luuli ymmärtävänsä

Ainon tuskan. Tyttö parka, jonka hänen veljensä vihamiehelleen möi ja jonka omaa mieltä ei kaupassa kysytty. Kuinka voi hän muuta kuin pelätä ja vihata minua?

Kyynel silmässä, sääli ja suru sydämessä Väinämöinen istahti kivelle. Ja taas hän kysyi itseltään, kuinka tämä kaikki oli mahdollista, kuinka tyttö jo syntymästään saattoi omata tietäjän sielun. Eihän ihmiset vielä olleet muuttuneet. Eihän uutta rotua vielä ollut maailmassa. Sen kyllä tuleman piti, mutta vasta aikojen perästä...

Silloin hänen silmänsä aukenivat ja hän näki elämän ja kuoleman esiripun taa. Hän näki tyttölapsen, joka kävi koulua tietäjän luona. Tietäjä kasvatti hänestä ajattelevan ja itsenäisesti tuntevan ihmisen, ja nuoren sielunsa koko voimalla tyttö kiintyi opettajaansa. Mutta kuolo tuli ja tempasi tytön pois, juuri kun hänen kiitollinen sydämensä oli tulvillaan halua vastapalveluksella palkita rakasta opettajaa. Mutta tyttölapsen sydämelle ei kuolema mitään mahtanut. Se jatkoi haaveitaan tuonelassa, se unelmoi ja rakenteli tuulentupiaan. Ja kun sen hetki löi, se syntyi jälleen maan päälle--ja syntyi Ainona... Ja tuossa tietäjässä Väinämöinen jo oli tuntenut itsensä.

Nyt oli arvotus ratkaistu. Nyt oli selvä, että Aino oli tietäjäsielu jo syntyissään, ja miksi hän sitä oli, nyt oli luonnollista, että hänen kohtalonsa häntä katkeroitti. Ei semmoisia sieluja saanut kohdella kuin tavallisia ihmisiä, he katselivat asioita jo toiselta kannalta. Tietysti tyttö häntä vihasi, sillä eihän se muistanut eikä tiennyt, kuka Väinämöinen oli. Eikä se omaa menneisyyttäkään muistanut. Nyt oli ensi tilassa annettava sana tytölle ja hänen vanhemmilleen ja päästettävä Joukahainen lupauksestaan--Ainon takia...

Hyvän päätöksen nyt tein, ajatteli Väinämöinen, mutta onnelliseksi hän ei tuntenut itseänsä. Sillä Ainon katseessa oli ollut jotakin salaperäistä, jonka perille hän ei vieläkään ollut päässyt...

Vaan sekin selveni aikoinaan. Ja selveni suuremman surun ohella...

Mitä kummia nyt kuuluu, mitä viestejä tuodaan? Joukahaisen nuori sisar on hukuttanut itsensä, Ainotyttö on aalloista etsinyt viihdytystä oudolle surulleen!

Väinämöinen ei ollut uskoa korviaan ensin, mutta kun kaamea totuus vihdoin hiipi hänen tajuunsa, oli hän, vanha, vakaa tietäjä iänikuinen, murheesta menehtyä.

Itki illat, itki aamut, Yöhyet enemmän itki, Kun oli kaunis kaatununna, Neitonen nukahtanunna, Mennyt lietohon merehen, Alle aaltojen syvien.

Ja minun tähteni, huokaili Väinämöinen, minun mielettömyyteni, tyhmyyteni ja ymmärtämättömyyteni tähden:

»Ohoh hullu hulluuttani, Vähämieli miehuuttani, Olipa minulla mieltä, Ajatusta annettuna, Syäntä suurta survottuna, Oli ennen aikoinansa, Vaanpa nyt tätä nykyä, Tällä inhalla iällä, Puuttuvalla polveksella Kaikki on mieli melkeässä, Ajatukset arvoisessa, Kaikki toimi toisialla!»

Sillä nyt hän Ainoa ymmärsi! Kuolema oli selvittänyt sen, mikä oli salaperäistä tytön katseessa: Aino oli tuntenut hänet, tiennyt, kuka hän oli, rakastanut häntä.

»Kuta vuotin kuun ikäni, Kuta puolen polveani Ikuiseksi ystäväksi, Polviseksi puolisoksi, Se osasi onkeheni, Vierähti venoseheni, Minä en tuntenut piteä, En kotihin korjaella, Laskin jälle lainehisin, Alle aaltojen syvien!»[74]

Niin, hän ei osannut ystävätänsä pitää, sillä hän ei itse osannut rakastaa. Hän ei ollut ennen ymmärtänyt sitä rakkauden syvyyttä, joka nyt kuoleman kautta hänelle selvisi. Lapsi sen hänelle opetti. Hän, vanha ja viisas, ei ollut ymmärtänyt uuden rakkauden salaisuutta, sen rakkauden, joka liitti kaksi vapaata, itsenäistä ihmissielua toisiinsa. Niin kauas hänen tietäjäkatseensa ei ollut tulevaisuuteen tunkenut. Mutta kun se rakkaus itse tuli, se otti asuntonsa nuoren naisen sydämeen, lapsen puhtaaseen mieleen ja opetti sille sen, mikä viisailta oli salattu. Ja nyt lapsi vapaaehtoisesti kuolemalla oli viisaankin tietämättömyydestä pelastanut! Oi sinä kohtalon kumma kulku, sinä luojan pohjaton viisaus!

39.

MARJATTA.

Kalevalassa on runo, joka vielä selvemmin kuin Aino-legenda viittaa tulevaa aikaa kohti, runo, jota pidetäänkin kristillisellä ajalla syntyneenä ja kristillisen mielikuvituksen luomana. Tämä on Kalevalan viimeinen eli 50:s runo, joka kertoo Marjatasta ja hänen pojastaan. Koska Marjatta-episodikin liittyy loppukohtauksena Väinämöisen elämänhistoriaan, kuvaten Väinämöisen poistumista uuden ajan tieltä, ja siis välittömästi jatkaa Aino-tarua Väinämöisen kannalta, luomme tässä silmäyksen siihenkin.

Aino on syntynyt atlantilaiseen perheeseen ja atlantilaisiin oloihin, mutta hänen sielunsa kuuluu jo arjalaiseen aikaan ja arjalaiseen rotuun. Hän on jo ajatteleva yksilö. Mutta kuinka hienoa ja hentoa kaikki uusi vielä on hänessä! Hänen personallinen olemuksensa on sangen lujilla siteillä kiinni perheessä: liikuttava on hänen rakkautensa äitiin, isään, veljeen, sisareen ja kotiin yleensä. Kuin lintu häkissä elää siinä personallisessa olemuksessa hänen vastasyntynyt arjalainen yksilöllisyytensä. Suurimpaan tietoisuuteensa se herää vasta silloin, kun sitä syvimmin loukataan. Kun hänet ihmisenä myydään, silloin hänen siveellinen tarmonsa nousee ja hän ymmärtää onnettoman asemansa. Mutta mihinkään positiivisuuteen hänen heräymyksensä ei häntä vie, ainoastaan passiiviseen vastarintaan. Ylimmilleen nousee ristiriita, kun hän näkee, ettei vanha Väinämöinenkään häntä ymmärrä. Ja kun hän samalla oivaltaa oman sielunsa salaisuuden--rakkautensa Väinämöiseen,--käy hänen kohtalonsa traagilliseksi. »Parempi olisi, etten olisi syntynyt ollenkaan». Sielunsa kaiken voiman hän nyt kohdistaa siihen, ettei kukaan saisi aavistaa, mitä hän poloinen on tuntenut ja ajatellut. Koska kukaan ei itsestään häntä ymmärrä, ei kukaan häntä ymmärtää saakaan... Tämä fiksi idea vie hänet lopulta--hänen itsensä huomaamattaan--itsemurhaan: ei kukaan minua tuntenut, ei kukaan minua sure... Aino on tavallaan neitseellisyyden apoteoosi, neitseellisyyden ja hedelmättömyyden.

Toista on Marjatan. Marjatta on kyllä kuin Aino jälleensyntyneenä. Pyrkimys itsenäisyyteen ja personalliseen itsesäilytykseen, joka Ainossa on haparoiva ja epämääräinen, se pyrkimys saavuttaa Marjatassa täyden itsetietoisuuden. Mutta Marjatan kohtalo on toinen. Se vie hänet hedelmättömästä neitseellisyydestä hedelmälliseen äidillisyyteen, vaan minkä kärsimyksen ja tuskan läpi!

Marjatta korea kuopus Se kauan kotona kasvoi Korkean ison kotona, Emon tuttavan tuvilla...

Näin runo alkaa, ja pian se miltei pilkallisen tarkasti kertoo, kuinka neitseellisen ylpeä ja puhtaudestaan itsetietoinen Marjatta oli:

Marjatta korea kuopus, Tuo on piika pikkarainen Piti viikoista pyhyyttä, Ajan kaiken kainoutta; Syöpi kaunista kaloa, Petäjätä pehmeätä, Ei syönyt kanan munia, Kukerikun riehkatuita, Eikä lampahan lihoa, Ku oli ollut oinahilla.

Kun äiti käski lypsämään, vastasi tämä hienohelma:

»Ei neiti minun näköinen Koske sen lehmän nisähän, Jok' on häilynyt härillä, Kun ei hiehoista herune, Vasikkaisista valune.»

Kun veikko käski siskoaan istumaan tammalla valjastettuun rekeen, vastasi tämä ylpeä kaunotar:

»En istu hevon rekehen, Joka lie orilla ollut, Kun ei varsaset vetäne, Kuletelle kuutiaiset!»

Loppu oli, että »Marjatta korea kuopus, aina piikoina elävä» läksi lampaita paimentamaan. Jos nyt runo olisi todenteolla tahtonut tehdä pilkkaa tytön neitseellisyydestä, olisi se antanut tapahtumain toisella tavalla kehittyä. Sen sijaan se tositapahtumain valossa painostaa, kuinka viattoman puhdas Marjatan mielikuvitus todella oli. Runo lausuu ensin pienen arvostelun:

Marjatta korea kuopus Viikon viipyi paimenessa; Paha on olla paimenessa; Tyttölapsen liiatenki: Mato heinässä matavi, Sisiliskot siuottavi.

Ja sitten runo lähtee kertomaan legendana Marjatan ihmepuolukasta, marjasta, jonka hän söi ja josta hän tuli raskaaksi. Ja me ymmärrämme, että Marjatta oli kesäisenä päivänä vaipunut mättäällä syvään uneen ja nähnyt kauniin näön, jossa »marjanen mäeltä, puolukkainen kankahalta» kirkui hänelle: »tule, neiti, minua poimimaan!»

Marjatta korea kuopus Meni matkoa vähäisen, Meni marjan katsantahan, Punapuolan poimintahan Hyppysillähän hyvillä, Kätösillä kaunihilla, Keksi marjasen mäeltä, Punapuolan kankahalta; On marja näkemiänsä, Puola ilmoin luomiansa, Ylähähkö maasta syöä, Alahahko puuhun nousta. Tempoi kartun kankahalta, Jolla marjan maahan sorti; Niinpä marja maasta nousi Kaunoisille kautoloille, Kaunoisilta kautoloilta, Puhtahille polviloille, Puhtahilta polviloilta Heleville helmasille. Nousi siitä vyö-rivoille, Vyö-rivoilta rinnoillensa, Rinnoiltansa leuoillensa, Leuoiltansa huulillensa, Siitä suuhun suikahutti, Keikahutti kielellänsä, Kieleltänsä keruksisihin, Siitä vatsahan valahti.

Semmoinen oli Marjatan uni. Mutta unella oli ilmeinen seurauksensa:

Marjatta korea kuopus, Tuosta tyytyi, tuosta täytyi, Tuosta paksuksi panihe, Lihavaksi liittelihe.

Se oli hänen neitseellisyysunelmansa katkera loppu. Pian äiti alkoi arvata asian oikean laidan, vaan salasi ajatuksensa. Mutta kun Marjatalle vaivan päivä oli käsissä ja hän pyysi äitiään saunaa lämmittämään, vastasi oma emo sydämettömästi:

»Voi sinua Hiien huora! Kenen oot makaelema, Ootko miehen naimattoman, Eli nainehen urohon?»

Vaivan päivä muuttui siis Marjatalle samalla koston ja tilinteon päiväksi: kaikki se mieletön ylpeys, jolla hän kotiväkeään oli vaivannut, se kääntyi nyt häntä itseään vastaan kylmänä, tuomitsevana, armottomana nöyryytyksenä. Mitä häntä auttoi, että hän koetti emolleen selittää, millä tavalla hän omassa uskossaan oli raskaaksi tullut. Isäkin kutsui häntä portoksi ja käski hänen mennä karhun louhikammioihin poikimaan...

Niin hän menikin kotoa pois, mutta huudahti mennessään, ylpeänä vielä epätoivossaankin:

»En mä portto ollekana, Tulen lautta lienekänä, Olen miehen suuren saava, Jalon synnyn synnyttävä, Joll' on valta vallallenki, Väki Väinämöisellenki.»

Marjatta poloinen! Äidin pyhät tunteet olivat hänessä jo heränneet. Nyt runo heittää viimeisenkin ivahymyn ja kertoo suurimmalla säälillä ja myötätunnolla Marjatan kovasta kohtalosta.

Ihmisiltä hän ei apua saanut. Kaikki hänet luotaan ajoivat. Yksin ja hyljättynä hän pakeni metsään, »huonehesen hongikkohon, tallihin Tapiomäelle», ja rukoili Jumalaa avukseen:

»Tule luoja turvakseni, Avukseni armollinen Näissä töissä työlähissä, Ajoissa ani kovissa!...»

Ja siellä hän synnytti poikansa »heinille hevoisen luoksi, sorajouhen soimen päähän».

Pesi pienen poikuensa, Kääri kääreliinahansa; Otti pojan polvillensa, Laittoi lapsen helmahansa.

Ah, kuinka hän pienokaistansa rakasti, surun ja murheen lasta. Unohdettu oli neitseellisyyden ylpeys, äidin puhtaaksi nöyryydeksi se oli muuttunut:

Piiletteli poiuttansa, Kasvatteli kaunoistansa, Kullaista omenuttansa, Hopeista sauvoansa, Sylissänsä syöttelevi, Käsissänsä kääntelevi.

Ja kun poika kerran katosi suolle, mikä tuska, mikä epätoivo! Ken on äidinrakkautta mittaillut, ken sen tuskan kuiluja peilannut? Ja ken sen ilolle on viivoja vetänyt? Lapsi löytyi ja tuotiin suolta kotiin, ja enää oli vain yksi huoli:

Siitä meiän Marjatalle Kasvoi poika kaunokainen; En tieä nimeä tuolle, Millä mainita nimellä, Emo kutsui kukkaseksi, Vieras vennon joutioksi.

Lapsi oli siis ristittävä. Ja nyt astuu Väinämöinen näyttämölle.

40.

MARJATAN POIKA JA VÄINÄMÖINEN.

Allegorisesti käsitettynä Marjatta-legenda sangen sattuvasti kuvaa uuden rodun syntyä; siihen viittaavat legendan päämomentit: itsetietoisesti kauvan säilytetty neitseellisyys, yliluonnollinen raskaudentila, hyljätty, maailmasta eristetty asema ja kovat kärsimykset. Sillä kun luonto uutta juurirotua ryhtyy luomaan, elähyttää se ensin monen vanhaan rotuun kuuluvan yksilön sieluelämää uusilla haaveilla ja kaipauksilla, niin että nämä yksilöt tavoissaan ja käsityksissään poikkeavat toisista. Sitten se lähettää jumallallisia sanansaattajiaan ja auttajiaan, jotka saattavat noita maaperältään hedelmällisiä sieluja raskaiksi uuden ihmistyypin ihanteella, ja vihdoin se johdattaa heidät erilleen muusta ihmiskunnasta, että he yhdessä vaivoja ja vastuksia voittaen, suuria kärsimyksiä kärsien, mutta jumalallista apua saaden panisivat alulle uuden ihmisrodun. Tätä Marjatta-legendan allegorista merkitystä tukee sen viimeinenkin momentti: pienen lapsen kohtaus Väinämöisen kanssa. Väinämöinen edustaen vanhan rodun magiaa eli kasvatustapaa jättää hyvästit uudelle vastasyntyneelle rodulle ja sen uudelle magialle ja poistuu maailmasta, samalla luvaten palata niin pian kuin häntä taas tarvitaan,--sillä onhan hän vanha ja kokenut ja edeltäjänä uuden rodun isä. Eikä tätä allegorista merkitystä poista tai vähennä se, että runo on muodollisesti syntynyt vasta kristityllä ajalla.

Sama vertauskuvallinen henki pysyy koko ajan takana ja on mielessä pidettävä, vaikka otammekin viimeisen kohtauksen Väinämöisen personallisen elämänhistorian jatkoksi ja loppuluvuksi. Olihan Väinämöinen murrosajan tietäjä ja maagikko ja olihan hän jo Ainoa kohdatessaan oppinut näkemään, että vanha maagillinen kasvatustapa ei enää sopinut uuden ajan ihmisille; mutta vielä hän piti Ainoa poikkeusolentona eikä tavannut uuden rodun ihmisiä, ennenkuin kohtalo vei hänet yhteyteen Marjatan kanssa...

Ennenkuin Marjatan pojalle voitiin nimi antaa, selitti ristijäksi pyydetty ukko,[75] että lasta oli tutkittava:

»En mä risti riivattua, Katalata kastakana, Kun ei ensin tutkittane, Tutkittane, tuomittane.»

Millä tavalla tutkittava? Tutkittava, oliko lapsi todella jumalsyntyinen ja kestäisikö se kohtalon koulussa? Ja kuka muu siihen toimeen olisi pystynyt kuin vanha Väinämöinen?

Kenpä tuohon tutkiaksi, Tutkiaksi, tuomariksi? Vaka vanha Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen, Sepä tuohon tutkiaksi, Tutkiaksi, tuomariksi.

Syviin mietteisiin vaipuneena saapui paikalle vanha viisas tietäjä. Hän saapui tuomiota lausumaan uuden ajan lapsesta, mutta hänen askeleensa olivat raskaat ja hitaat, sillä hän itse lähestyi kuin uhrilehtoa, jossa kallein aarre on uhrattava, tai kuin tuomaria, jonka suusta saa kuulla tuomion itsensä yli. Ja hänen ajatuksensa laskeutuivat taivaasta totisina ja tutkivina ja hipaisivat suurilla siivillään maan mättäitä hänen kulkiessaan.

»Oletko kestävä, sinä Marjatan poika, jonka isää äitisi ei tunne? Oletko kestävä isäsi katsetta? Voitko välttää hänen silmäinsä lumon? Osaatko hallita hänen sanainsa mahdin? Oletko todella Ainon ja Marjatan jälkeläinen, uusi ihminen maan päälle syntyneenä, tietoinen tehtävästäsi, vanhasta vapaa,--vai vieläkö sorrut sinäkin? Horjutko, sorrutko ja vedätkö isäsi mukaasi kadotukseen? Ovatko isäsi ponnistukset turhia olleet? Onko kuolema kaiken loppu? Vai voitatko sinä, jumalallinen sankari? Onko uusi päivä todella valjennut? Kirkastatko isäsi työn? Annatko hänen viisautensa ajan tullen palata sinua onnellistuttamaan?»

Ja Väinämöinen kysyi Marjatalta: »miten on poika syntynyt, mistä siinnyt ja mistä saatu?» Ja Marjatta kertoi.

Silloin Väinämöinen vakavana ja synkkänä, mutta ääni salaisesti murheen murtamana, langetti tuomionsa:

»Kun lie poika suolta saatu, Maalta marjasta siennyt, Poika maahan pantakohon, Marjamättähän sivulle, Tahi suolle vietäköhön, Puulla päähän lyötäköhön!»

Tutkivan ankarana ja voimakkaan loihtivana lepäsi lapsessa vanhan tietäjän katse.

Syntyi syvä hiljaisuus, odotuksen, tuskan, toivottomuuden hiljaisuus.

Silloin lapsi avasi suunsa, poika puolikuinen loihe puhumaan:

»Ohoh sinua ukko utra, Ukko utra, unteloinen, Kun olet tuhmin tuominnunna, Väärin laskenna lakia!»

Jopa kirkastui tietäjän katse ja sameni taas, mutta kyyneltyneenä. Ja ankaruus siitä katosi.

Poika jatkoi uhmaillen: »Eipä syistä suuremmista, Töistä tuhmemmistakana Itseäsi suolle viety, Eikä puulla päähän lyöty...»

Kirkkaammaksi vielä kirkastui Väinämöisen katse ja ilo ylimaallinen siitä välähti,--ja yhä poika Marjatan puhui:

»Kun sa miesnä nuorempana Lainasit emosi lapsen Oman pääsi päästimeksi Itsesi lunastimeksi...»

Jo katosi loitsun voima viisaan katseesta ja hymy silmistä helotti, kun hänen mieleensä muistui Ilmarisen ensimäinen Pohjolanmatka.

Mutta poika jatkoi säälimättömästi:

»Ei sinua silloinkana, Eip' on vielä suolle viety, Kun sa miesnä nuorempana Menettelit neiet nuoret Alle aaltojen syvien, Päälle mustien mutien.»

Silloin Väinämöisen katseesta hävisi viimeinen epäilys, viimeinen epävarmuus. Kyynel vieri hänen ryppyiselle poskelleen ja taakka putosi hänen hartioiltaan maahan. »Sinä olet voittanut, poikani», hänen sydämensä riemusta kuiskasi, »ja minä olen vapaa, vapaa huolettomana lähtemään, vapaa iloisena palaamaan. Luojalle kiitos ja kunnia.»

Ja ukko Virokannas ... risti ripsahutti, Kasti lapsen kapsahutti Karjalan kuninkahaksi, Kaiken vallan vartiaksi.

Väinämöinen, rauha ja riemu rinnassaan, kääntyi vakavana ympäri ja astui pois. Näytti toisista kuin hän olisi suuttunut ja hävennyt. Mutta hän meni rannalle ja lauloi itsellensä viimeisen kerran vaskisen veneen. Sen perään hän istui ja laski selvälle selälle. Ja purjehtiessaan veneessään »yläisihin maa-emihin, alaisihin taivosihin» hän lausui seuraavan loitsun:

»Annapas ajan kulua, Päivän mennä toisen tulla, Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan Uuen sammon saattajaksi, Uuen soiton suoriaksi, Uuen kuun kulettajaksi, Uuen päivän päästäjäksi, Kun ei kuuta, aurinkoa, Eikä ilmaista iloa.» [76]

V.

VÄINÄMÖISEN PALUU.

KANSALLIS-OKKULTINEN AVAIN.

41.

VÄINÄMÖINEN JA SUOMEN KANSA.

Väinämöinen on Kalevalan sankareista ensimäinen ja ylin ja lähinnä runolaulajien sydäntä. Kaikki häntä rakastavat ja ihailevat, kaikki tuntevat, että hänessä on tuotu ilmi syvintä, mitä Suomen kansan hengessä liikkuu. Hänessä on ikäänkuin personoituna heimomme rakkaus tietoon ja viisauteen, lauluun ja runouteen, sen usko sanojen ja sävelten voimaan. Väinämöisen lannistumaton lujuus, horjumattomuus päätöksissä, voittamaton maltillisuus ja tyyneys merkitsee jokaisen suomalaisen silmissä ihanteellista luonnetta.

Eipä ihmekään, sillä Väinämöisen personallisuudessa pilee salaisuus, joka erikoisella tavalla tekee hänet koko kansamme isäksi ja perikuvaksi. Tähän saakka käyttämämme avaimet ovat joko yleistyttäneet hänen personallisuuttaan tai tuoneet sen inhimillisenä olentona näköpiiriimme, toisin sanoen ovat tehneet hänestä joko jumalan tai ihmisen, mutta ei ensi kädessä suomalaista. Se avain, jota nyt vielä aiomme käyttää, jättää Väinämöisen puolitiehen taivaan ja maan välille, mutta tekee hänet niin täysiveriseksi suomalaiseksi, että jokainen Suomen kansan lapsi voi tuntea riippuvaisuutensa hänestä.

Tämä avain on okkultis-kansallinen. Se merkitsee ensinnäkin, että Väinämöisessä on kuvattu Suomen kansan henki ja sielu, meidän n.k. kansallishenkemme. Hänessä on personoituna, kuten sanoimme äsken, kansamme syvin pyrkimys, syvin usko ja syvin rakkaus. Mutta se merkitsee muutakin. Se merkitsee, että Väinämöinen »pakanallisena» jumalolentona ei ole kuollut vaan elää, että hän edustaen Suomen kansallishenkeä ei ole vain runollinen kuvitelma, vaan elävä personallinen todellisuus.

Kuinka se on ymmärrettävissä? Koska tässä koskettelemme muuatta näkymättömän maailman salaisuutta, täytyy meidän vähän selittää asiaa.

Kansojen erilaisuus, sekä ulkonainen että sisäinen, riippuu niiden kielestä, maasta, luonnollisista elinehdoista, ilmastosta y.m. tunnetuista seikoista. Jokainen kansa muodostaa yhtenäisen kokonaisuuden, joka näkymättömässä maailmassa ottaa sen yli kaareutuvan henkisen ilmakehän eli _auran_ muodon. Kansan aurassa näkyvät sille ominaiset sielulliset tunnusmerkit: sen luonteenlaatu, sen ajatustavat, sen tunnekyvyt, sen henkiset pyrkimykset, sen taiteelliset taipumukset, sen vallitsevat mielipiteet j.n.e., jotka yhdessä muodostavat kansan niin sanoaksemme personallisen sielun.

Mutta tämän kollektiivisen kansansielun takana piilee henkinen salaisuus. Niinkuin ihmisellä on korkeampi minänsä, jonka hetkellinen ilmennys hänen personallisuutensa on, niin on kansan kollektiivisen kokonaisuuden henkisesti koossapitävänä voimana yksilöllinen älyolento, jota voimme kutsua kansallishaltiaksi. Tämä on itsenäinen henkiolento, joka ei kuulu meidän inhimilliseen kehitysjärjestelmäämme, vaan toiseen, n.k. enkeli- eli sanskritinkielisellä nimellä _deeva_-kehitykseen. Hän on verrattain korkea olento omassa järjestelmässään ja on saanut--ehkä omaa kehitystään varten--elämäntehtäväkseen huolehtia kansakunnan kohtaloista ja johtaa sen henkistä kasvua. Valitsemansa kansa on hänen sydämelleen ylen kallis ja sen luonteessa on jotakin, joka vastaa hänen omaa olemustaan, sillä hänen antautumisensa kansan johtajaksi ja samalla palvelijaksi on sekä vaikea että vastuunalainen teko. Kansan aurasta tulee ikäänkuin hänen ulkonaisin ruumiinsa eli asuntonsa, ja hän ottaa kansan sieluelämän omakseen. Siten syntyy yhtämittainen vuorovaikutus kansan personallisen sieluelämän ja suojelusenkelin oman tajunnan välillä. Enkeli koettaa kasvattaa kansan sielua ja vuodattaa sen auraan omia yleviä inspiratsionejaan ja tuntemuksiaan. Välittömästi hän ei voi ruumistuneeseen kansaan vaikuttaa, ainoastaan semmoisten yksilöiden kautta, jotka isänmaanrakkauden täyttäminä kuulevat hänen äänensä ja sitten taiteen, kirjallisuuden tai sankaritekojen välityksellä tuovat ilmi hänen sanojaan ja tahtoaan. Suojelusenkeli ei tietenkään ole yksin, vaan mahtavan auttajajoukon, alempiasteisten enkelein ja haltiain ympäröimä, mutta kaiken isänmaanrakkauden syvin henkinen juuri on siinä, että isänmaan ja kansan takana on tämä suuri, rakastava ja jumalallinen olento, joka sekä herättää rakkautta yksilöissä että vastaa siihen. Onko ihme, että jotkut kansat ovat häntä ainoana jumalanaan palvelleet?[77]

Kun nyt Väinämöinen edustaa Suomen kansallishenkeä, merkitsee tämä, paitsi että Väinämöisessä on personoitu Suomen kansan sieluelämä, myös, että Väinämöinen, runojen ja vanhan uskon ja Kalevalan Väinämöinen, on se suojelusenkeli, joka Suomen kansalle on annettu.

Milloin Väinämöinen tässä merkityksessä Suomen kansan kohtaloon liitti omansa, emme osaa tarkalleen sanoa. Se tapahtui historiantakaisina, kalevalaisina aikoina, silloin kun kukoisti esi-isäimme kulttuuri. Mielemme tekisi nähdä Kalevalan runojen kertomuksissa Väinämöisen elämänvaiheista viittauksia suojelusenkelimmekin kohtalonvaiheista.