Part 16

Kaikki tunne saa voimansa ja ilmauksensa ihmisen sukupuolisuudesta, kuten ennen olemme huomauttaneet.[70] Kun siis rakkaus syttyi oppilaan rinnassa, muodostui suhde hänen ja opettajan välille. Tämä suhde oli välttämätön ja hyvä, kun se pysyi puhtaana ja epäitsekkäänä. Se auttoi oppilasta ulos heimosielun suggestionista ja sen avulla opettaja kasvatti oppilaassaan itsenäisyyttä ja älyä. Vähitellen oppilas sitten kasvoi vapaaksi opettajankin suggestionista.

Toista taas oli, jos tietäjä oli kokematon tai itsekäs. Silloin hän lankesi herättämänsä rakkauden personallisiin pauloihin ja suhde opettajan ja oppilaan välillä muuttui itsekkääksi, jopa fyysilliseksikin. Emme liioin saata kieltää sitä tosiseikkaa, että monet, joiden äly ja mielikuvitus oli enemmän kehittynyt, käyttivät näitä voimia suorastaan väärin ja itsekkäihin tarkotuksiin: saadakseen valtaa heikompien yli. Suurempaa älyä ja viekkautta voidaan tänäkin päivänä käyttää väärin, jollei nyt tunteeseen vetoamalla, niin toisten ymmärrystä ja järkeä lumoamalla ja vangitsemalla. Mustan magian tie on aina auki.

Mutta atlantilaisesta magiasta voimme yleisenä määritelmänä sanoa, että se perustui tunne- ja siis sukupuolivoimaan.

36.

ATLANTILAISTA MAGIAA KALEVALASSA.

Puhuessamme Kalevalan sisäisestä siveysopista koetimme avata joidenkuiden runojen merkitystä itsekasvatuksen psykologisella avaimella, joka on yleispätevä ja ajasta riippumaton eikä kajoa Kalevalan historialliseen sisältöön. Aivan toinen on tehtävämme nyt. Nyt tulee meidän ymmärtää Kalevalaa okkultishistoriallisena ajan kuvauksena ja lähestyä sen sankareita maan päällä eläneinä ihmistyyppeinä. Sanomme »ihmistyyppeinä», sillä kuten jo 5:nnessä luvussa huomautimme, uskomme, että Kalevalan sankarinimet, Väinämöinen, Lemminkäinen j.n.e. ovat geneerisiä eli sukunimiä tai siinä mielessä tyypillisiä, että niitä on annettu monille yksilöille; myöskin ja varsinaisesti siitä syystä, että käyttämällä atlantilaisen magian avainta emme vielä lähesty sankareitamme maan päällä eläneinä personallisuuksina. Minkätähden? Sentähden että Kalevalan runollinen ulkoasu ei ole atlantilainen, joten sen atlantilainen sisältö on siitä esille haettava. Kalevalan runot ovat lauletut arjalaisella ajalla, arjalaisille kuulijoille, ja sen katsantokanta on arjalainen, olkoon se muutamissa osissaan kuinka vanha tahansa.

Käyttämällä siis sitä historiallista avainta, joka avaa meille Kalevalan magian atlantilaista puolta, edellytämme, että Kalevalan pääsankarit Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi ovat atlantilaisia maagikoita, viimeinen niistä edustaen n.k. mustaa magiaa.

Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen ovat valkoisia tietäjiä, jotka etsivät itselleen oppilaita siten edistääkseen ihmiskunnan kehitystä. Heidän oppilaitaan kuvataan nuoriksi neitosiksi, ja sillä tahdotaan osottaa--paitsi sitä, että oppilaiden sielut aina ovat opettajaansa vastaanottavaisessa ja siis »naisellisessa» suhteessa,--myöskin sitä, että ovat kokemattomia ja hyvälle alttiita ja että kasvatuksessa oli vedottava tunteeseen ja mielikuvitukseen. Ei meidän siis tarvitse ajatella, että opetettavat aina olisivat olleet naisia yhtä vähän kuin sitä, että opettajat aina olisivat olleet miehiä. Niitä on kuvattu miehiksi, sentähden että opettaja on antajan asemassa.

Lemminkäinen on tyypillinen atlantilainen maagikko. Kun häntä tältä kannalta oikein käsitämme, nousee hän eteemme suurena, voimakkaana ja rakastettavana. Hän on tietorikas, hän on tunteissaan voittamaton, hän on väsymätön auttaja. Hänen lukemattomat lemmenseikkailunsa kuvaavat niitä lukemattomia kertoja, jolloin hän rakkaudellaan ihmissieluja auttoi. Sillä hän oli suuri rakastaja ja luotti rajattomasti personalliseen lumousvoimaansa:

»Jos en ole koiltani korea, Su'ultani aivan suuri, Mie valitsen varrellani, Otan muilla muo'oillani.»

Hän vetosi aina tunteihin ja herätti toisten tunteita yksin oman tunteensa voimalla. Korkeintaan hän antoi huhun kertoa omasta vastustamattomuudestaan, itse hän ei muulla tavalla mielikuvitukseen vedonnut. Hän olikin varmuudessaan ja uskossaan itseensä väkivaltaisen voimakas. Ken häntä miellytti, ketä hän kasvattaa tahtoi, sen ei käynyt vastustaminen. »Saaren» (Poseidonin) Kyllikki oli päättänyt seisoa lujana, mutta kun Lemminkäinen tuli ja vasten Kyllikin tahtoa avasi hänelle palavan sydämensä, oli Kyllikin valta murrettu ja hän oli onnellinen antautuessaan Lemminkäisen johdatettavaksi.

Hän kulki tietänsä suoruudessaan ja rehellisyydessään kuin pyörremyrsky. Vasta lopulla hän oppi huomaamaan, ettei hänen personallinen lumousvoimansa riittänyt. Kun hän ei Saarenkaan väestöstä tavannut ihmissieluja, joita hän olisi saanut opettaa niin kauvan ja niin pitkälle kuin olisi voinut ja tahtonut, päätti hän lähteä Pohjolaan, jossa kuului asuvan ylpeä ja kaunis, salaisiin taitoihin perehtynyt kansa. Sinne tultuaan hän heti oivalsi, että oli vedottava mielikuvitukseen eikä tunteisiin yksin. Hän lauloi ja loitsi semmoisella hehkulla, että paraimmat laulajat siellä tunsivat itsensä huonoiksi ja mitättömiksi: heidän runo- ja taikasuonensa ehtyi ja heidän mielikuvituksensa taipui voimattomana toisen tahtoon:

Tulta iski turkin helmat, Valoi silmät valkeata Lemminkäisen laulaessa, Laulaessa, lausiessa, Lauloi laulajat parahat Pahimmiksi laulajiksi, Kivet suuhun syrjin syösti, Paaet lappehin lateli Parahille laulajille, Taitavimmille runoille. Niin lauloi mokomat miehet Minkä minne, kunka kunne: Ahoille vesattomille, Maille kyntämättömille, Lampihin kalattomihin, Aivan ahvenettomihin, Rutjan koskehen kovahan, Palavahan pyörtehesen, Virran alle vaahtipäiksi, Kosken keskelle kiviksi, Tulena palelemahan, Säkehinä säykkymähän.

Ja kun yksi kuulijoista--märkähattu karjanpaimen--jäi koskemattomaksi, kun ei Lemminkäisen laulu häneen vaikuttanut ja kun hän ihmeissään, ehkä imartelua odottaen, kysyi syytä, miksei loitsu häneen tepsinyt, vastasi Lemminkäinen rehellisessä suoruudessaan: »sinä olet itse niin huono ihminen, sinussa ei ole mielikuvituksen pyhää tulta ollenkaan, sentähden ei minunkaan jumalallinen lauluni sinuun vaikuttanut.» Tuo oli toisten kuullessa häväistys, josta paimen päätti kostaa.

Mutta kun Lemminkäinen voimannäytteensä jälkeen tahtoi oppilaita itselleen, sai hän Louhelta vastaukseksi, ettei tässä hätää ole. Vielä hänen tuli antaa monta näytettä tietäjä-taidostaan, ennenkuin suostuttaisiin häneen uskomaan. Ansiotöissä Lemminkäinen näyttääkin, että hän monenlaiseen taikatoimeen pystyy, mutta viimeistä suorittaessaan hän kaatuukin tunnottomana maahan--Pohjan paimenen mustat voimat olivatkin ylivoimaiset, Lemminkäinen ei osannut suojata itseään hänen noidannuoliltaan. Ja kun Lemminkäinen myöhemmin tekee toisen matkansa Pohjolaan, ei hänen silloinkaan onnistu saamaan jalansijaa Pohjolan kylmäverisen väen keskuudessa.

Väinämöinen taas atlantilaiseksi tietäjäksi käsitettynä on toisentyyppinen kuin Lemminkäinen. Hän on viisaampi ja kokeneempi, mutta ei rakasta ihmisiä samalla tulisella intohimolla kuin Lemminkäinen. Hän ei vetoakaan suoranaisesti tunteisiin herättäessään ihmisten mielenkiinnon. Hän antaa viisautensa maineen panna liikkeelle heidän mielikuvituksensa ja personallisesti läsnäollen hän hurmaa heitä soitollaan ja laulullaan. Hänen menetelmänsä pohjasävel on toinen kuin Lemminkäisen eikä se atlantilaisella silmällä katsoen ole yksilöllisesti yhtä tehokas. Hän ei onnistukaan saamaan oppilaita tavallisista ihmisistä, ainoastaan tietäjät semmoiset kuin Ilmarinen ja Lemminkäinen kelpaavat hänen johdettavikseen.

Hän on kuitenkin niin kuuluisa, että kun hän Pohjolaan joutuu, otetaan hänet siellä mitä kunnioittavimmin vastaan, hoidetaan, kestitään ja pyydetään jäämään. Mutta Väinämöinen ikävöi omille mailleen, hän ei luota Pohjolan väkeen. Kohta selviääkin, että pohjolaiset ovat itsekästä »salajoukkoa», sillä Louhi kysyy Väinämöiseltä:

»Niin mitä minulle annat, Kun saatan omille maille, Oman peltosi perille, Kotisaunan saapuville?»

Ja kun Väinämöinen tarjoo hänelle kypärin kultia, vastaa Pohjolan emäntä, että kullat ovat lasten kukkasia, mutta kysyy samalla, osaako viisas Väinämöinen takoa sammon; jos sen takoo,

»...Niin annan tytön sinulle, Panen neien palkastasi, Saatan sun omille maille...»

Väinämöinen lupaa silloin, koska hän ei itse osaa sampoa takoa, lähettää seppo Ilmarisen sekä sampoa takomaan että »neitosta lepyttelemään».

Mutta kotimatkalla hän näkee Pohjan immen, ihastuu siihen ja pyytää häntä itseään seuraamaan. Pohjolassa oli siten ainakin joku, joka Väinämöisen silmissä kelpasi kasvatettavaksi ja jonka hän olisi oppilaakseen ottanut. Pohjan impi ei kuitenkaan muitta mutkitta suostunut, vaan tahtoi ensin nähdä, oliko Väinämöinen todella loitsutaitoinen tietäjä. Hän antaa Väinämöisen halkaista jouhen kärjettömällä veitsellä, vetää munan solmuun, kiskoa tuohta kivestä ja särkeä jäästä aidaksia »ilman palan pakkumatta»; mutta kun Väinämöisen lopulta pitäisi veistää vene immen kehrävarren muruista ja työntää se vesille »ilman kouran koskematta», silloin hän ei heti onnistukaan, vaan joutuu monenlaisen kohtalon uhriksi. Ja kun vihdoin vene on Väinämöisellä tehtynä ja hän saapuu sillä Pohjan immen luo, on tämä jo lupautunut toiselle tietäjälle, Ilmariselle. Väinämöinen tyytyy viisaana kohtaloonsa, sillä olihan hän itse toimittanut Ilmarisen Pohjolaan ja oli siis itse syyssä siihen, että Pohjolan kansa ihastui Ilmariseen ja mieluummin otti hänet opettajakseen.

Ilmarinen on kaikista vähimmin atlantilaismallinen tietäjä. Jos häntä kuvittelisimme oppilaita etsimässä, ei hän tunteisiin vetoaisi ollenkaan; tuskin hän personallisella läsnäolollaankaan vaikuttaisi mielikuvitukseen. Ainoa tapa, millä hän herättäisi mielenkiintoa, olisi, että hän antaisi töittensä ja tekojensa puhua puolestaan. Mutta Kalevala ei kerrokaan hänestä, että hän rakkaudesta ihmisiin etsisi oppilaita. Vasta kun hän Väinämöisen toimesta joutuu Pohjolaan, herää hänen sydämessään halu lähemmin liittyä Pohjan kansaan; mutta kun ne, joita hän oppilaikseen haluaisi, tekevät esteitä, palaa hän murheellisena omille mailleen.

Hän on kuitenkin takonut sammon pohjolaisille, s.o. opettanut heille paljon semmoista, jota eivät tienneet eivätkä tainneet, ja kohtalo ohjaa lopulta niin, että Ilmarinen saapi heidän joukostaan oppilaikseen ne, jotka hän oli valinnut.

Louhi, Pohjolan emäntä, sanoimme, on mustan magian edustaja. Se näkyy siitä, että hän tavottelee tietoa ja valtaa. Rakkaudesta ei hänen yhteydessään ole puhettakaan. Lemminkäisen hän arvostelee mitättömäksi.

Kun hän Väinämöistä vävykseen toivoo, ajattelee hän salaa kaikkea sitä mahtia ja viisautta, jota hän Väinämöiseltä voisi urkkia. Ja vaikka Väinämöinen on liian viisas ryhtyäkseen itse Louhea opettamaan (sampoa takomaan), on hän kuitenkin joutunut siihen määrin Louhen pauloihin, että hänen täytyy luvata toimittaa Ilmarinen Pohjolaan. Ilmarisen Louhi helposti taivuttaakin mieltänsä myöten. Ilmarinen on liian vilpitön aavistaakseen pahaa, ja hän opettaa Louhelle kaikki salaiset taitonsa. Hän kyllä vihdoin saa oman palkkansa, mutta huomaa liian myöhään, että oli taitonsa opettanut väelle, joka ei sitä oikein käyttänyt, vaan yksinomaan ajatteli omaa valtaansa ja hyvinvointiaan. Lopulta kohtalo riistääkin Ilmariselta kaikki, mitä hänellä on kallista, että hän ymmärtäisi velvollisuudekseen taistella takaisin Pohjolasta sitä tietoa ja sitä valtaa, mitä hän sinne oli tuhlannut. Kalevala leimaa täten Pohjolan mustan noituuden tyyssijaksi.

Moni meikäläinen lukija sanoisi ehkä, että Lemminkäinen hänen mielestään on paljon »mustempi». Onhan hänen menetelmänsä herättää personallista ihastusta itseensä miltei »inhottava». Ja kuvaahan Kalevalakin häntä pienellä ivalla; lukeehan se hänelle viaksi, että hän »ain' oli naisissa eläjä».

Niinpä niinkin. Semmoiselta asia näyttää arjalaisen silmällä katsottuna; ja mikä paremmin todistaa, että Kalevalakin on, kuten jo sanoimme, arjalaiselta näkökannalta kyhätty? Mutta »ajat muuttuvat ja me niiden mukana». Mikä tänään näyttää mustalta, saattoi eilen olla valkoista, ja päinvastoin. Siitä näemme, ettei koiraa ole karvoihin katsottava, vaan karvain juureen!

Mutta vielä lähemmäksi Kalevalan sankareita meidän täytyy tunkeutua.

37.

AIKOJEN VAIHTEESSA.

Edellisessä luvussa loimme yleissilmäyksen Kalevalan pääsankarien elämään atlantilaisen magian kannalla, mutta tällä emme suinkaan tyhjentäneet Kalevalan okkultishistoriallista sisältöä edes magian kannalta. Kalevala näet on sepitetty arjalaisella ajalla eikä puhu yksinomaan atlantilaisista muistoista. Kun tarkemmin syvennymme Kalevalan sisältöön maagilliselta kannalta, teemme sen huomion, että Kalevala selvästi puhuu ainakin kolmesta aikakaudesta: atlantilaisesta, arjalaisesta ja niiden välisestä murrosajasta. Ja jos esim. ajattelemme, että Suomen kansan esi-isät ammoisia aikoja sitten asuttuaan atlantilaisena heimona keski-Aasian ylängöillä[71] alkoivat vaeltaa Europpaan ja jäivät asumaan keski-, etelä- ja itä-Europpaan ja sieltä vasta pitkiä aikoja myöhemmin siirtyivät pohjoiseen päin, ei meidän ole vaikea käsittää, että he Europassa ja ehkä ennenkin arjalaistuivat ja että Kalevala säilyttää muistoja erilaisilta aikakausilta.[72]

Varsinaisena jäännöksenä ja muistomerkkinä atlantilaiselta ajalta on silloin kuvaus Lemminkäisestä. Tämä Kalevalan sankari on, kuten jo edellä sanoimme, tyypillinen atlantilainen maagikko, ja Kyllikki edustaa sitä Saaren kansaa, jonka keskuudessa hän paraiten viihtyi ja menestyi. Olemme hänestä jo kylliksi puhuneet ja huomautamme tässä vain parista piirteestä, jotka nekin ovat aito atlantilaisia. Lemminkäisellä on syvä rakkaus ja luottamus äitiinsä ja hänen tottelemattomuutensa osottaa vain, että hän tietäjänä oli enemmän itsenäistynyt kuin tavallinen atlantilainen; voi täydellä syyllä sanoa, ettei hän ketään rakastanut niin paljon kuin äitiään. Luonnossa liikkuessaan, vaaroja kohdatessaan hän aina turvautuu loitsuihin; harjansa, jonka hän jättää kotiin ennusmerkiksi, on hän täyttänyt omalla magnetismillaan ja loitsuilla liittänyt itseensä, niin että se näyttää verta vuotavan äidin ja Kyllikin silmissä, kun Lemminkäiselle pahasti käy. Sotaisa hän myös on ja vetää miekkansa tupestaan, milloin eivät loitsut eläviin olentoihin, olletikin ihmisiin tepsi.

Ilmarinen kuuluu taas kokonaan arjalaiseen aikaan, ja Pohjan neiti edustaa niitä ihmissieluja, joiden kanssa hän paraiten luonnistui. Ilmarisenkin älyperäistä ja pinnalta kylmähköä luonnetta olemme edellä kuvanneet, joten tyydymme tässä viittaamaan pariin seikkaan, jotka puolestaan osottavat, ettei llmarisen veressä ollut paljon atlantilaista jälkeä. Hän ei milloinkaan turvaudu loitsuihin, vaan aina töihin ja tekoihin. Hän on takoja iänikuinen. Milloin hän rukouksen tai toivomuksen lausuu, ovat ne lyhyitä ja ytimekkäitä eivätkä lainkaan loitsuntapaisia, vaan semmoisia kuin meikäläisenkin rinnasta nousee. Esim. Pohjolan matkalle lähtiessään ja rekeen istuessaan hän rukoilee:

»Laske ukko uutta lunta, Visko hienoa vitiä, Lunta korjan liukutella, Vitiä ve'en vilata!»

ja lisää vielä toivomuksen:

»Lähe nyt onni ohjilleni, Jumala rekoseheni, Onni ei taita ohjaksia, Jumala ei riko rekeä!»

Ansiotöitä suorittaessaan kerrotaan hänen käyttäneen muuatta loitsua, nim. käärmeen poistantosanoja, mutta se voi historiallisesti katsoen olla metakronismi, ja tulensyntyruno, jossa Ilmarinen lukee tulenpolttaman sanat, on niin selvästi mytologinen sisällöltään, ettei historiallisesti tarvitse sitä lukuunottaa. Ilmarisella ei ole hypnotista eikä suggestiivista kykyä.

Toinen arjalainen piirre hänen luonteessaan on helposti syttyvä epäilys ja ajatuksen aavistus asian oikeasta laadusta sekä luottamus »viiteen aistiin» (samat piirteet huomataan hänen sisaressaan Annikissakin). Tämä tulee näkyviin heti ensimäisellä kerralla, kun llmarinen Kalevalassa esiintyy. Väinämöinen on palannut onnettomalta Pohjolan matkaltaan, alla päin, pahoilla mielin siitä, että oli luvannut llmarisen »oman päänsä päästimeksi». Kun hän on kertonut Pohjan ihanasta immestä ja yllyttää llmarista Pohjolaan lähtemään, huudahtaa tämä, aavistaen asian oikean laadun:

»Ohoh vanha Väinämöinen, Joko sie minun lupasit Pimeähän Pohjolahan Oman pääsi päästimeksi, Itsesi lunastimeksi!...»

Ja kun Väinämöinen kertoo toisesta kummasta, kuusesta, jonka latvassa kuuhut kumotti, inttää llmarinen:

»En usko toeksi tuota, Kun en käyne katsomahan, Nähne näillä silmilläni.»

Väinämöinen saakin käyttää suurta maagillista taitoansa, johon kuuluu kyky siirtää fyysillisiä esineitä paikasta toiseen, ennenkuin Ilmarinen Pohjolaan joutuu.

Kolmas arjalainen todistuskappale llmarisen suhteen on sammon taonta. Vaikka sampo on täydellinen taikakalu, ei sitä loitsuilla käy luominen. Väinämöinen esim. veistää veneen sanan voimalla, mutta sampoa hän ei ota tehdäkseen. Tämä todistaa, että sampo on jotakin uutta ja kuulumatonta, jota ei tunteen ja mielikuvituksen voimalla yksin voi aikaansaada, vaan jonka laatimiseen ennen kaikkea tarvitaan nerokkuutta, järkeä ja ajatusta. Sampo voi täten hyvin kuvata korkeampaa tieteellistä sivistystä ja sen saavutuksia, jotka perustuvat älyn toimintaan, ynnä sitä monimutkaista aineellista kulttuuria, joka on viidennen rodun tunnusmerkki; vieläpä »kirjokansi» sampo voi hyvällä syyllä kuvata kirjaa eli kirjantapaista, johon llmarisen alkuperäinen ilmotus ja opetus oli salamerkeillä muistiin pantu.[73] Eikä oli ihmeteltävä, että Louhi tahtoi sitä säilyttää kalliimpana aarteenaan. Mutta sammon takoja llmarinen on silloin samalla astunut arjalaisen rotumme kasvattajien ja hyväntekijäin joukkoon Suomen kansan edustajana.

Entä Väinämöinen? Hän on yhtä kaukana Lemminkäisestä kuin Ilmarisestakin. Hän on atlantilainen maagikko eikä sitä ole. Hän on älyssään kehittynyt kuin arjalainen eikä ole viidennen juurirodun lapsia. Hän on viisain kaikista, viisaampi valkoista Ilmarista, viisaampi Lemminkäistä, viisaampi mustaa Louhea. Ja kuitenkin hän on traagillinen henkilö, sillä hän on personallisuudessaan murrosajan lapsi eikä eheästi vanhan eikä uuden oma. Tämä näkyy hänen suhteestaan Ainoon, Kalevalan naisista ainoaan, jonka Väinämöisen rinnalle voi asettaa sekä sielun salaisen suuruuden että sen traagillisten ristiriitojen nojalla.

Hänen mahtavaan personallisuuteensa ja Ainon kohtaloon syventyminen on tutkijalle mitä kiitollisin aihe. Koettakaamme siis Väinämöistä ymmärtää elävänä ja viisaana, mutta kärsivänä ihmisyksilönä!

38.

VÄINÄMÖINEN JA AINO.

Väinämöinen oli vanha, vanha viisaudessaan ja vanha iältään, mutta ei vanha sielultaan eikä mieleltään. Hänellä oli pitkä elämäntaival takanaan ja kun hän loi silmäyksen sinnepäin, nousi hänen muistiinsa monta kaunista tekoa kansansa hyväksi. Olihan hän erehtynytkin--ken ei sitä ollut?--mutta tunnollisesti hän oli koettanut sitä elämäntyötä suorittaa, mikä hänen osakseen oli langennut. Kuinka monta ihmissielua hän oli kasvattanut! Vanhemmat olivat hänelle lapsiaan uskoneet. Soitolla ja laululla, satuja kertomalla ja ihmeitä tekemällä oli hän kiinnittänyt itseensä heidän nuoret sielunsa ja siten auttanut heitä ulos heimo- ja sukuveren kahleista. Perisynnistä oli hän heidät puhtaiksi pessyt ja herättänyt heissä minuutensa tunnon, opettanut heille ajatuksen alkeita ja ohjannut heidän hapuilevia askeleitaan itsenäisyyden ja tiedon tiellä. Paljon hänellä olikin kansassaan entisiä kiitollisia oppilaita, tervetullut hän oli aina tuhansissa kodeissa, kuuluisa hän oli ja mainehikas yli maiden ja merien...

Ja kuitenkin hänen sydämensä oli tyhjä. Sillä hän, vanha, viisas ja kuuluisa Väinämöinen, oli sittenkin yksinäinen ja hyljätty.

Muinaiset viisaat, ne aina ottivat jonkun oppilaistaan läheiseksi ystäväkseen ja omaisekseen. Menivät nuorena jo naimisiin, ettei vanhana olisi katumisen varaa. Olisihan hänkin, Väinämöinen, ollut nuorempana tilaisuudessa liittämään itseensä toisen ihmisen katkeamattomilla siteillä. Monen äidin hän muisti ja monen isän, jotka sydämestään olisivat suoneet, että hän olisi vienyt heidän tyttärensä kainaloiseksi kanakseen. Ja monen tytön hän muisti ja monen neidin, siveän ja kauniin, joka varmaan olisi onnesta punastunut, jos hän kosijana olisi sitä lähestynyt. Mutta hän oli itse aina jäänyt kylmäksi--ei sykähtänyt hänen sydämensä koskaan niin rajusti, että hän olisi uskonut aikansa tulleen--eikä hän semmoisissa asioissa osannut noudattaa toisten neuvoja.

Ja niin vierivät vuodet ja Väinämöinen vanheni. Ja yhä hän yksin eleli.

Silloin kohtalo toi hänen tielleen Joukahaisen. Kun hän loitsutaidollaan oli nuoren yltiöpään masentanut ja tämä lunnaiksi lupasi sisarensa, nuoren Ainon, silloin Väinämöisen sydän oudosti vavahteli. Mistä tämä ilo äkkiä siihen syöksyi? Oliko se enne? Saisiko hän nyt ystävän vanhojen päivien varaksi? Kohtaisiko hän nyt sielun, johon hän osaisi ihastua, oppilaan, jolle hän saisi kaikkensa antaa?... Kuinka hyvä hän silloin olisi, kuinka hellä ja hienotunteinen. Kädestä pitäen kuin paras ystävä hän sitä sielua kuljettaisi tiedon tarhoissa, näkyjen ja aavistusten pitkillä pihoilla. Sävelet hän houkuttelisi soimaan sen tunteiden kultaisista kielistä ja sävelet sanoiksi pukeutumaan. Ja kun hän opettaisi sitä taivaan kaarelle nousemaan ja ilman vempeleelle istumaan ja itse sisäisessä loistossaan astuisi tervehtien vastaan, mikä silloin heidän sydämiään erottaisi?

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iänikuinen heittäytyi haaveiluihin. Se ennusti jotain...

Se ennusti suurta surua. Sillä kohta sen perästä Väinämöinen tapasi tytön metsässä vastaksia taittamasta. Iloisena ja luottavaisena hän lähestyi Ainoa, joka oli ylen soman näköinen helyillä koristetussa puvussaan, ja sanoi leikillisesti:

»Eläpä muille, neiti nuori, Kun minulle, neiti nuori, Kanna kaulan helmilöitä, Rinnan ristiä rakenna, Pane päätä palmikolle, Sio silkillä hivusta!»

Silloin nuori tyttö ensin punastui korvia myöten ja loi katseensa maahan. Mutta puna putosi ja posket kalpenivat ja katse nousi maasta ylös. Se kohtasi vanhuksen hellää ja hyväntahtoista katsetta ja oli kuin tyttö olisi hetken epäröinyt, kuin hän olisi hetkeksi tuntenut noiden silmien selittämätöntä lämpöä ja voimaa. Mutta äkkiä hän riuhtaisi itsensä irti epäyksestään ja huudahti:

»En sinulle, enkä muille Kanna rinnan ristilöitä, Päätä silkillä sitaise, Huoli en haahen haljakoista, Vehnän viploista valita, Asun kaioissa sovissa, Kasvan leivän kannikoissa Tykönä hyvän isoni, Kanssa armahan emoni.»

Itkuun purskahtaen hän riisti koristeet päältään, helmet ja sormukset ja nauhat ja helyt, ja viskasi ne maahan. Ja ennenkuin Väinämöinen ehti hämmästyksestään toipua, oli tyttö juossut tiehensä.

Miettiväisenä, syviin ajatuksiin vaipuneena Väinämöinen palasi kotiinsa. Hän ei saanut nuoren Ainon katsetta silmistään karkotetuksi, sillä hän ei päässyt täysin selville kaikista sen vivahduksista. Siinä oli pelkoa ja pyyntöä, nuhdetta, vihaa, katkeruutta, mutta siinä oli vielä muutakin... Tytön tunteet välkehtivät hänen silmissään, mutta niissä oli takana jotain salaperäistä, jota hän ei ymmärtänyt... Eikä hän muuten ymmärtänyt tytön käytöstä ollenkaan. Oliko hän millään tavalla Ainoa loukannut, oliko hän mitään väärää tehnyt? Eikö Aino ollut hänen omansa? Eikö Joukahainen oman henkensä lunnaiksi luvannut hänelle sisartaan? Eikö tässä noudatettu oikeutta ja kohtuutta, isiltä perittyjä pyhiä tapoja?... Mutta tytön silmät ja hänen välkehtivät tunteensa! Ei hän koskaan ollut semmoista katsetta kohdannut. Miksi tyttö häntä pelkäsi, nuhteli, vihasi? Olisiko hän jo...?