Part 14

Väinämöisen aavistus osui oikeaan: ei olisi pitänyt Lemminkäisen laulaa, ennenkuin »omat ovet näkyisi, omat ukset ulvahtaisi» (42: 267-268), sillä pahimmat vaarat ja vaikeimmat tuskat vielä odottivat samporetkeläisiä. Tähän saakka kaikki oli käynyt hyvin. Matka Pohjolaan oli onnellisesti tehty, Louhi ja Pohjolan väki oli vaivutettu hypnotiseen uneen ja sillä välin Sampo oli anastettu kivimäestä. Mutta nyt Pohjola heräsi unestaan ja Louhi, Pohjolan emäntä, valmistautui puolestaan Sampoa takaisin ryöstämään, sillä huomatessaan, että Sampo oli viety,

Louhi Pohjolan emäntä Tuo tuosta pahoin pahastui, Katsoi valtansa vajuvan, Alenevan arvionsa...

Yleisenä sääntönä on näet luonnossa, että jos ihminen hankkii itsellensä valtaa jonkun luonnonvoiman yli, hän saa vastustajikseen ja vihollisikseen ne, jotka sitä voimaa ovat vartioineet. Kun aurinkoruumista luodessaan ihminen lopulta anastaa Sammon fyysillisen ruumiinsa kätköstä, ei ole siinä kyllin, että hän on oman fyysillisen ruumiinsa voittanut. Hänen ruumiinsa elimiä vastaavat määrätyt voimat ja tilat kosmoksessa, ja nämä voimat, näiden tilojen asujaimet nousevat nyt häntä, uhkarohkeata, vastustamaan. Ja koska tässä kohden on kysymys voimista, jotka edustavat itsekkyyttä, sanotaan, että ihmistä vastaan nyt nousevat viimeiseen toivottomaan taisteluun kaikki »pimeyden voimat». Onhan Kalevalakin tehnyt jyrkän eron Kalevalan ja Pohjolan välillä: Kalevala tahtoo Sammon sitä varten, että siitä olisi hyötyä ja onnea ihmisille, pimeän Pohjolan »salajoukko» pitää sitä kivimäkeen suljettuna, ettei kukaan siitä tietäisi. Louhi pimeyden voimien edustajana varustaikse sentähden sampolaisia takaa-ajamaan, ja turvautuen loitsutaitoonsa manaa ensin sumun, Iku-Turson ja rajuilman retkeläisiä merellä ahdistamaan.

Nämä kolme ahdistusta ovat: epäilyksen ja epätoivon sumu, itsekkyyden ja himon Iku-Turso eli »vanha lohikäärme» ja ajattelemattoman toiminnan ja vaikutuksen rajuilma. Ne eivät ole personallisia heikkouksia, vaan kollektiivisiä voimia ihmiskunnassa, jotka vihityn ihmisen kimppuun hyökkäävät.

Ututyttö, neiti terhen, U'un huokuvi merelle, Sumun ilmahan sukesi, Piti vanhan Väinämöisen Kokonaista kolme yötä Sisässä meren sinisen Pääsemättänsä perille, Kulkematta kunnekana.

Se on ihmiskunnan suuri epäilys, epätoivo ja väsymys, joka ympäröi purjehtijaa ja kietoo hänen sieluaan. »Mitä sinä hourailet? Oletko sinä parempi meitä? Äsken kehuit itseäsi niin voimakkaaksi, olit maailman voittanut, olit jumalien tasalla, ja nyt olet väsyneistä väsynein! Missä on voimasi, jonka jäsenissäsi tunsit, missä on Jumala, johon luotit? Harhaa se oli, haihtuvaa ja katoavaista, niinkuin kaikki auringon alla! Yksin sinä olet heitetty niinkuin me muutkin. Tyhjyys ja pimeys sinulle nauraa niinkuin meillekin. Luuletko, että kukaan on jumalaksi noussut? Petosta ja valhetta on kaikki. Ei yksikään ihminen ole voittanut, sillä pimeys on aina valoa voimakkaampi.» Ahdistuksen yössä on ihmisen sielu, ja hukassa hän olisi, ellei muistaisi hengen miekkaa vyöllänsä, ellei oman lamautuneen inhimillisen tajuntansa syvyydestä nostaisi mieleensä sitä totuutta, jonka puolesta on elänyt ja taistellut:

Yön kolmen levättyänsä Sisässä meren sinisen, Virkki vanha Väinämöinen, Itse lausui, noin nimesi: »Ei ole mies pahempikana, Uros untelompikana U'ulla upottaminen, Terhenellä voittaminen.» Veti vettä kalvallansa, Merta miekalla sivalti, Sima siukui kalvan tiestä, Mesi miekan roiskehesta, Nousi talma taivahalle, Utu ilmoillen yleni, Selvisi meri sumusta, Meren aalto auteresta, Meri suureksi sukeutui, Maailma isoksi täytyi.

Kun ensimäinen vaara täten oli sivuutettu, ilmestyi toinen:

Oli aikoa vähäinen, Pirahteli pikkarainen, Jo kuului kova kohina Viereltä veno punaisen, Nousi kuohu korkeaksi Vasten purtta Väinämöisen.

Ilmarinen säikähti niin kovasti, että »puna putosi hänen poskiltaan», ja Väinämöinen katsellessaan sivulle näki kumman:

Iku-Turso Äijön poika Vieressä veno punaisen Nosti päätänsä merestä, Lakkoansa lainehesta.

Tämä on ihmiskunnan vuosituhansinen itsekkyys ja eläimellisyys, joka vanhan lohikäärmeen muodossa pistää päänsä kosmillisen tajunnan syvyydestä. »Mihin sinä luulet epäitsekkyydelläsi pääseväsi? Mitä sillä luulet maailmaa hyödyttäväsi? Etkö tunne minua? Etkö tiedä, että minä pidän kourissani ihmiset? Minua kaikki palvelevat, minä olen ihmisten jumala. Mitä sinä tiedoillasi mahdat? Kenen luulet niistä välittävän? Ja mikä totuuden tieto sinulla on, kun et minua tunne? Minä olen se totuus, jota ihmiset etsivät. Minä heille onnen lahjotan ja ainoan autuuden, jota he kaipaavat: himojensa tyydytyksen. Palvele sinäkin minua ja heitä haaveet ihmiskunnan nostamisesta!»

Ihminen pelästyy niinkuin Ilmarinen nähdessään sen mammonan hirviön, jonka edessä ihmiskunta on polvillaan, mutta hän ei enää epäröi:

Vaka vanha Väinämöinen Saipa korvat kourihinsa, Korvista kohottelevi, Kysytteli lausutteli, Sanan virkkoi, noin nimesi: »Iku-Turso Äijön poika! Miksi sie merestä nousit, Kuksi aallosta ylenit Etehen imehnisille, Saanikka Kalevan poian?»

Ankaran vakavana hän tiedustelee itsekkyyden hirviöltä, kuinka se on uskaltanut näyttäytyä jumalanpojalle, ja pelon valtaamana Iku-Turso tunnustaa, että hänellä oli mielessä »surmata suku Kalevan, saa'a sampo Pohjolahan», luvaten samalla, ettei hän sitä enää ajattele, jos hengissä saa palata takaisin meren syvyyteen. Mitäpä hänelle olisi muuta voinut tehdä? Itsekkyys vapisee vanhurskauden edessä ja sen äänetön rukous on: säästä minut, anna minun vielä elää, jätän sinut rauhaan! Ja vanhurskaus säästää itsekkyyden, sillä yhden ihmisen epäitsekkyys ei hävitä pahuutta maailmasta. Väinämöinen heittää Iku-Turson takaisin laineisiin ja kieltää häntä enää aalloista ylenemästä.

Senpä päivyen perästä Ei Turso merestä nouse Etehen imehnisille, Kuni kuuta, aurinkoa, Kuni päiveä hyveä, Ilman ihailtavata.

Toinen ahdistus oli ohi, ja nyt seurasi kolmas. Kun vähän taas oli aikaa kulunut, niin Ukko ylijumala nosti rajuilman, jonka vertaista Ilmarinen ei ennen ollut nähnyt:

Nousi tuulet tuulemahan, Säät rajut rajuamahan; Kovin läikkyi länsituuli, Luoetuuli tuikutteli, Enemmän etelä tuuli, Itä inkui ilkeästi, Kauheasti kaakko karjui, Pohjoinen kovin porasi. Tuuli puut lehettömiksi, Havupuut havuttomiksi, Kanervat kukattomiksi, Heinät helpehettömiksi; Nosti mustia muria Päälle selvien vesien.

Tämä on ihmiskunnan epäitsenäisyys ja ajattelematon häärääminen, joka säästämättä ketään vetää yksilöt pyörteisiinsä. »Etkö sinä, joka tahdot viisaasta käydä, näe, mikä sokea luonnonvoima on ihmiselämän takanana? Etkö näe, että ihminen on kuin haavan lehti kehityksen ja kohtalon hirmumyrskyssä? Mitä uusia uria sinä tahdot kulkea, mitä ihmisille opettaa? Ihmisetkö itsenäisiksi, ihmisetkö vapaiksi! Ihmiset, jotka apua kirkuvat, niin pian kuin minun käteni hellittää ja he hetkeksi saavat hengittää tyyntä ilmaa ja ajatella! Niin, ihmiset eivät minua myrskyksi tunne: he kutsuvat hiljaisuuttani myrskyksi ja kammoavat sitä, mutta raivostani he hurmaantuvat. Kuta vähemmin heidän itse tarvitsee ajatella ja ponnistaa, sitä onnellisempia ovat. Tuulen mukana he rakastavat kulkea. Mitä sinä itsenäisyyksinesi heidän joukossaan teet? Herätät heidän vihansa ja heidän vainonsa!»

Ilmarinen kadottaa hetkeksi malttinsa, mutta Väinämöinen nuhtelee, ettei itku hädästä päästä eikä parku pahoista päivistä. Yhdessä Lemminkäisen kanssa Väinämöinen sitten asettaa sanoillaan tuulia ja laineita ja korjaa venettä, niin että se paremmin suojelee aalloista.

Niinpä vihittykin tämän viimeisen ahdistuksen voittaa siten, ettei kuulemastaan, ei näkemästään välitä. »Olkoon kohtalon koura kuinka kova, olkoon kehityksen pyörretuuli kuinka tuima tahansa, ihmisen tehtävä on kuitenkin nousta kohtalonsa herraksi ja ottaa kehityksensä ohjat omaan käteensä, sillä ainoastaan siten hän pääsee sen Jumalan pojaksi, jota kohtalokin palvelee ja jota varten kehitys on olemassa.»

33.

VIIMEINEN TAISTELU.

Viimeinen taistelu Pohjolan pimeitä voimia, pahuuden ja pimeyden enkeleitä vastaan tapahtuu näkymättömässä maailmassa, vaikka varjo »taivaisesta taistelusta» heijastuisikin maalliseen elämään, saaden täällä aikaan vihaa, vainoa, häväistystä ja sortoa maailman puolelta.

Se alkaa suurella tuskalla Getsemanessa. Ihminen aavistaa ja kamppailee sielussaan kauhistuen lopullista uhria. »Ota pois minulta tämä kalkki», hän rukoilee tuskan verihiki ohimoillaan. Mutta kohta perästä: »kuitenkaan ei niinkuin minä tahdon, vaan niinkuin sinä, Isä.»

Kalevala kuvaa tätä tuskaa niin draamallisen vaikuttavasti ja samalla niin rauhallisin elein, että tekisi mielemme ottaa tähän 43:nnen runon koko kuvaus (säkeet 23-101):

Vaka vanha Väinämöinen Laskevi sinistä merta, Itse tuon sanoiksi virkki, Puhui purtensa perästä: »Oi sie lieto Lemmin poika, Ylimmäinen ystäväni, Nouse purjepuun nenähän, Vaatevarpahan ravaha, Katsaise etinen ilma, Tarkkoa takainen taivas, Onko selvät ilman rannat, Onko selvät vai sekavat!»

Lemminkäinen nousee mastoon ja tarkastaa taivasta. »Selvä on», hän ilmottaa, »pieni pilvi vain on pohjoisessa».

Sanoi vanha Väinämöinen: »Jo vainen valehtelitki; Ei se pilvi ollekana, Pilven lonka lienekänä, Se on pursi purjehinen; Katso toiste tarkemmasti!»

Lemminkäinen katsoo uudestaan ja ilmottaa, että saari näkyy kaukana, haavat täynnä havukoita, koivut kirjokoppeloita.

Sanoi vanha Väinämöinen: »Jo vainen valehtelitki; Havukoita ei ne olle, Eikä kirjokoppeloita, Ne on Pohjan poikasia; Katso tarkoin kolmannesti!»

Ja kun Lemminkäinen kolmannen kerran tarkastaa, hän huomaa erehdyksensä ja ilmottaa, että Pohjan pursi on tulemassa, »sata miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.»

Silloin vanha Väinämöinen Jo tunsi toet totiset...

Ja enempää tuumaamatta hän käskee soutajia panemaan parastaan, ettei Pohjolan pursi saavuttaisi.

Souti seppo Ilmarinen, Souti lieto Lemminkäinen, Souti kansa kaikenlainen; Lyllyivät melat lyhyiset, Hangat piukki pihlajaiset, Vene honkainen vapisi; Nenä hyrski hylkehenä, Perä koskena kohisi, Vesi kiehui kelloloissa, Vaahti palloissa pakeni.

Pohjolan purjelaiva on kuitenkin nopeakulkuisempi kuin Kalevalan soutovene, ja vanha Väinämöinen

Jo tunsi tuhon tulevan, Hätäpäivän päälle saavan...

Väinämöinen aavistaa, että taistelu pohjolaisia vastaan on oleva tuhoisa hänen omallekin väelleen, mutta ennenkuin hän heittäytyy toivottomaksi, hän vielä koettaa viimeistä mahtikeinoa. Turvautuen hänkin puolestaan taikataitoonsa hän loihtii mereen suuren salakarin, johon Pohjolan pursi ajautuisi. Niin kävikin:

Tulla puikki Pohjan pursi, Halki aallon hakkoavi, Jopa joutuvi karille, Puuttui luottohon lujasti; Lenti poikki puinen pursi, Satakaari katkieli, Mastot maiskahti merehen Purjehet putoelivat Noiksi tuulen vietäviksi, Ahavan ajeltaviksi.

Louhi Pohjolan emäntä juoksee jaloin veteen purtta nostamaan, mutta kun huomaa sen perin hajonneeksi ja piloille menneeksi, hän vähän mietittyään muuttaikse suunnattoman suureksi kotkaksi, jonka »toinen siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli». Aseellisen väkensä ottaa hän pyrstölleen ja siipensä alle ja ryhtyy tällä tavalla hätyyttämään kalevalaisia.

Jo tulevi Pohjan eukko, Lintu kumma liitelevi, Harteista kuin havukka, Vaakalintu vartalolta. Yllättävi Väinämöisen, Lenti purjepuun nenähän, Vaatevarpahan rapasi, Päähän pielen seisotaikse; Oli pursi päin puota, Laiva laioin kallistua.

Ilmarinen rukoilee jumalaltaan suojelusta tulevassa taistelussa, mutta Väinämöinen kysyy puoleksi ivalla, joko Pohjolan emäntä nyt on saapunut Sammon jaolle. »En lähe Sammon jakoon sinun kanssasi, katala», huutaa Louhi vastaukseksi ja tavottaa Sampoa veneestä.

Nyt alkaa tuima taistelu. Lemminkäinen vetää miekkansa, iskee ja huutaa:

»Maahan miehet, maahan miekat, Maahan untelot urohot, Sa'at miehet siiven alta, Kymmenet kynän nenästä!»

Väinämöinen näkee lopun lähestyvän:

Vaka vanha Väinämöinen, Tietäjä iän-ikuinen Arvasi ajan olevan, Tunsi hetken tulleheksi...

Hän vetää melan merestä ja iskee sillä kokolta kynnen toisensa perästä, niin ettei jää kuin yksi »sakarisormi».

Pojat siiviltä putosi, Melskahti merehen miehet, Sata miestä siiven alta, Tuhat purstolta urosta; Itse kokko kopsahtihe, Kapsahutti kaaripuille, Kuni puusta koppeloinen, Kuusen oksalta orava.

Mutta voi! »Sormella nimettömällä» Louhi tavottaa Sampoa ja

Sammon vuoalti vetehen, Kaatoi kaiken kirjokannen Punapurren laitimelta Koskelle meren sinisen; Siinä sai muruiksi sampo, Kirjokansi kappaleiksi.

Pohjolaiset oli voitettu, mutta Sampo oli samalla hävitetty!

Kuinka tämä nyt on vertauskuvallisesti ymmärrettävissä? Minkätähden Sampo uudestaan menetettiin?

Taistelua pohjolaisia vastaan meidän ei tarvitse symbolistisesti selittää, koska se on värikäs ja eloisa kuvaus todellisesta taistelusta näkymättömässä maailmassa; mitä kuvauksessa on fyysillistä realismia, se pitää paikkansa tuolla puolen sielullisina vastaavaisuuksina. Mutta kysymykseksi meille jää, miksi Sampo, aurinkoruumis, jonka saavuttamiseksi eli luomiseksi on niin paljon työtä tehty, niin monta vaaraa ja vaikeutta kestetty,--miksi se vielä kerran menetetään, miksi se pirstoutuu ja kappaleiksi hajoaa. Mielemme käy apeaksi ajatellessamme Kalevalan sankareita, muistellessamme, että Ilmarinen alkuaan oli Sammon takonut, ja me kysymme murheellisina: eikö tuo näennäinen voitto itse asiassa ollut suuri tappio?

Tässä kohden Kalevala--avattuna mystillispsykologisella avaimella--kuitenkin taas todistaa, mikä syvällinen elämänkokemus ja viisaus sen runoihin on kätketty. Sillä jos se olisi antanut Sammon ehjänä jäädä kalevalaisille, eikö silloin Pohjola olisi jäänyt aivan osattomaksi? Silloin Kalevala olisi painostanut sitä dualismia, sitä ikuista eroa hyvän ja pahan välillä, jota ei jumalallisessa viisaudessa ole. Kalevala olisi edustanut hyvää--tietenkin,--mutta Pohjolan olisi kohtalo tuominnut niin sanoaksemme auttamattomaan pimeyteen ja kadotukseen, ja Kalevalan sankarit olisivat saattaneet ajatella, ainakin olisimme me niin voineet tehdä heidän puolestaan, että hyvä ja oikeus sai palkkansa ja paha ansaitun rangaistuksen.

Kun sitävastoin Kalevala antaa Sammon pirstoutua, terottaa se sillä korkeimman siveellisen opetuksensa. Sampo--viisauden lähde, onnen tuoja--ei ole yksilöä varten. Oli Ilmarinen tai Väinämöinen kuinka hyvä tahansa, Sampo ei voinut jäädä yksin heille, niinkauan kuin he taistelivat pimeyden voimia vastaan. Taistellessaan niitä vastaan he erottivat ne itsestään; asettuessaan Jumalan sankareiksi he ikäänkuin työnsivät pahuuden ulos Jumalasta. Mutta onko tämä mahdollista? Saattaako mikään jäädä osattomaksi Jumalasta ja Hänen elämästään? Voiko pahuutta olla, jota ei Jumala rakkaudellaan voittaisi, voiko olla tietämättömyyttä niin mustaa, ettei Jumalan läpitunkeva valo koskaan pääsisi siihen paistamaan?

Ei, me vastaamme tähän, ei ole. Ei ole sitä perkelettä, jota ei Jumalan rajaton sääli kerran pelastaisi. Sentähden olisi ollut psykologinen ja vielä enemmän okkultinen erehdys antaa Sammon jäädä ehjäksi kalevalaisten käsiin. Sammon tuli pirstoutua ja hajota kappaleiksi, niin että kaikki siitä saivat osansa: Louhikin kantoi siitä kannen Pohjolaan. Täten opetettiin vihitylle kalevalaiselle viimeinen suuri läksy: täydellisen uhrautuvaisuuden!

Ainoastaan se, joka kokonaan ja lopullisesti saattaa kieltää itsensä, voi kokonaan ja lopullisesti kelvata Logoksen eli Jumalan edustajaksi maan päällä. Samoinhan Kristuskin kulki tiensä Golgatalla ja kuoli ristinpuulla ihmiskunnan hyväksi.

Syvästi inhimillinen onkin Kalevalan kuvaus Väinämöisen nöyrästä ja iloisesta kiitollisuudesta, kun hän näki, miten tuulet ja aallot kuljettelivat maihin Sammon siruja:

Vaka vanha Väinämöinen Näki tyrskyn työntelevän, Hyrskyn maalle hylkeävän, Aallon rannalle ajavan Noita sampuen muruja, Kirjokannen kappaleita. Hän tuosta toki ihastui, Sanan virkkoi, noin nimesi: »Tuost' on siemen sikiö, Tuosta kyntö, tuosta kylvö, Tuosta kasvu kaikenlainen, Tuosta kuu kumottamahan, Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille!»

Ja Väinämöisen rukous kansansa puolesta, kun hän itse on kaikkensa menettänyt, osottaa, kuinka tyystin hän on itsensä unohtanut:

»Anna luoja, suo Jumala, Anna onni ollaksemme, Hyvin ain' eleäksemme, Kunnialla kuollaksemme Suloisessa Suomen maassa, Kaunihissa Karjalassa!»

Täten loppuu Kalevalan kertomus Sammosta ja siis Kalevalan esitys vihkimyksen suuresta draamasta. Runo kyllä palaa sankareittensa elämänvaiheisiin ja kertoo, kuinka Pohjolan emäntä, jonka valta oli vaipunut ja arvo alentunut, mietti kostoa ja sai aikaan kaikenlaisia vaikeuksia kalevalaisille (45 ja 46 runo) tullakseen lopulla voitetuksi vasta 49:nnessä runossa. Mutta sota Sammosta on päättynyt eikä Sampo enää ehjänä esiinny.

Nyt muuan kysymys on oikeutettu: eikö sitten vihitty saakaan pitää omaa aurinkoruumistaan? Miten niin ollen on hänen omaa suhdettaan omaan ikuiseen taikaruumiiseensa ymmärrettävä? Onko Sampo ainiaaksi menetetty? Missä on silloin vihityn kuolemattomuus? Eiköhän tässä sittenkin piile vielä suurempi mysterio?

Ja me vastaamme: piilee. Sammon menettämisen takana piilee sen uusi takaisin saavuttaminen. Semmoinen on elämän laki. Kaikki mitä henkisesti menetetään, voitetaan jälleen. »Ken henkensä menettää, hän saa iankaikkisen elämän.»

Samporuumis kyllä kerran tulee vihityn omaksi. Siihen Kalevala selvästi viittaa Väinämöisen sanoilla:

»Annapas ajan kulua, Päivän mennä, toisen tulla, Taas minua tarvitahan, Katsotahan, kaivatahan Uuen Sammon saattajaksi...»

Ja jos kysymme: milloin tämä vihityn elämässä tulee tapahtumaan? löydämme vastauksen juuri edellä kerrotusta Sammon taistelusta. Tietysti silloin, vastaa Kalevalan henkinen katsantokanta, kun ei vihitty enää taistele, kun hän ei enää erota itseään pahasta eikä asetu Jumalan puolelle perkelettä vastaan, vaan antaa itsensä lunnaiksi pahalle, sanoen: »en enää taistele pimeyden voimia vastaan, vaan rakastan niitä ja kokoan ne itseeni. Tulkoon kaikki paha minun ylitseni ja minun sisääni, että minä voisin sen hyväksi muuttaa ja hyvänä itsestäni lähettää. Tulkoon kaikki kirous minun päälleni, että minussa se siunaukseksi muuttuisi!»

Tämä opetus on samalla kätkettynä runon kertomukseen ihanana tulevaisuuden ja ylösnousemuksen lupauksena.

Tunnemme toisen vihkimysdraaman, jossa tämä ylösnousemus on kuvattu realistiseksi todellisuudeksi. Uusi testamentti kertoo, miten Kristus kuolemattomassa aurinkoruumiissaan murtaa Tuonen vallan ja nousee kuolleista. Hän onkin kuollut nöyränä kuin uhrilammas tekemättä kenellekään vastarintaa, vieläpä kieltäen Pietaria häntä puolustamasta, kun tämä miekkaan tarttui. Mutta minkä hän suurimmassa inhimillisessä tuskassaan ristinpuulla kadotti, sen hän suurimmassa jumalallisessa riemussa voittaa jälleen ylösnousemuksessaan. Ja se, mihin Kalevala aavistuksena viittaa, toteutuu siis toisen pyhän kirjan kirkkaimpana ihmetapahtumana.

IV.

KALEVALAN MAGIAA.

OKKULTISHISTORIALLINEN AVAIN.

34.

MITÄ MAGIALLA TÄSSÄ TARKOTAMME.

Magialla ymmärretään tavallisesti noituutta eli taikuutta, jolla aikaansaadaan toivottuja tuloksia aineellisen elämän alalla nopeammin ja varmemmin kuin luonnollisilla keinoilla. Sitä kutsutaan hyväksi eli valkoiseksi, jos sen avulla tavotellaan hyötyä ja etua itselleen tai ystäville, pahaksi eli mustaksi taas, jos sitä käytetään toisten vahingoittamiseksi.

Allan Menzies sanoo suomeksi v. 1910 ilmestyneessä kirjassaan »Maailmanuskonnot»: »Jokaisessa raakalaisuskonnossa on joku määrä _taikuutta_, käytetään taikakeinoja, joiden avulla luullaan voitavan vaikuttaa tulevaisiin asioihin tai saada edeltäpäin tietoa niistä. Kehittymättömällä ihmisellä ei ole tarkkaa kunnollista tietoa luonnonlaeista, eikä hän ymmärrä syyn ja seurauksen suhdetta, niin että hänen mielikuvitustaan ei rajoita mikään ja hän luulee voivansa monella tavalla vaikuttaa luonnon kulkuun. Hän jäljittelee sellaista, jota hän luulee tapauksien syyksi, ja odottaa siten saavansa aikaan samallaisia tuloksia; hän käyttää valtaansa, jonka hän luulee henkien yli omaavansa, pakottaakseen niitä täyttämään hänen toivomuksiaan. Tai hän käyttää esineitä, joissa hän luulee jonkun salaisen voiman piilevän, sillä tavalla, että hän laskee siten saavansa toivotun tuloksen aikaan. Taikausko tulee siten tekemisiin sekä henki-uskon että satunnaisten esineiden palvelemisen kanssa, siis sekä animismin että fetishismin kanssa. Heimon keskuudessa on tavallisesti _erityinen henkilö_, joka tuntee nämä asiat ja pystyy niitä käyttämään.»[63]

Tuntuu siis melkein kuin prof. Menzies asettuisi valistusajan kannalle magian ja mystiikan suhteen ja leimaisi niitä paljaaksi taika- ja harhauskoksi. Tieteellisesti oikeammalla ja varovaisemmalla kannalla on prof. Heinrich Schurtz laajassa, suomeksi v. 1915 ilmestyneessä teoksessaan »Kulttuurin alkuhistoria», sanoessaan: »Nykyajan tutkija on saanut ratkaistavakseen sangen vaikeita ongelmia. Tarkempi perehtyminen hypnotismiin on osoittanut, ettei pelkkä kielteinen kanta ja rikkirepivä »skepsis» riitä, vaan että suurella osalla siitä, mikä luonnonkansoissa esiintyy mystiikkana, on tieteellisesti todistettava pohja ja perus. Siten on kuoliniskun saanut esim. se mukava katsomus, että kaikki shamaanit ja poppamiehet olivat taitavia ilveilijöitä ja silmänkääntäjiä.»[64]

Suomalaiset ja lappalaiset ovat aina ympärillä asuvien kansojen mielestä olleet mahtavia noitia ja velhoja, ja tietysti näillä on ollut syytä uskoonsa. Ei millään kristityllä kansalla liene säilössä niin paljon kaikenkaltaisia lukuja ja loitsuja kuin on meidän kansallamme. C.A. Gottlund sanoo kirjotuksessaan »Vanhoin Suomalaisten viisaus ja opin-keinot»: »Hyö (suomalaiset kansat) ovat ensinnik siitä mainittavat, ettei mikä kansa muailmassa, on tullut niin ympärinkuultuiksi heijän Taikauksista ja Noitumisistaan, kuin tämä Suomalainen kansa. Nämä keinot ovat heissä kohottaneet ihtiensä varsin yheksi Opiksi, eli Tietomukseksi; joka kyllä ulkopuolellansa osoittaaksen, osittain ruakoilla ja ouvoilla kuvilla, osittain merkillisillä tapauksilla, _joit' ei ykskään ole vielä tutkinut_. Sisällensä osottaa tämä Oppi ynnä turhuutta, monta myöskin _isoa tietoa ja viisautta_, joka selittää, että ehkä Suomalaiset silloin elivät melkeen mielen pimäyvessä, niin oli heillen kuitenkin yks luonnollinen ehkä erikummainen _Viisaus_, joka oli aivan iso, vaikka se tehtiin luonnottomaksi; ja osotettiin ouvolla tavalla. Tällä heijän viisauvellansa ja turhuuvellansa peloittivat hyö muita kansoja, ja piettiin voimaallisimpinä ja tietävämpinä muista ihmisistä. Sanottiin kyllä että hyö olivat liitoksessa perkelen kanssa, ja siltä saivat sekä viisauvensa että voimansa. Luonnottomalla tavalla ovat ihmiset aina olleet nopiat selittemään käsittämättömiä tapauksia; ja jos taikausten harjottaminen osottaisi Suomalaisissa mielen valistamattomuutta, niin eivät hyökään olleet heitä viisaammat, jotka taisivat tätä uskoa, ja siihen luottivat.»[65]

Jo v. 1782 ilmestyi Turussa K.S. Lencqvist'in latinankielinen tutkimus vanhojen suomalaisten tietoperäisestä ja käytännöllisestä taikauskosta (_Dissertatio de superstitione veterum Fennorum theoretica et practica_), ja koska siinä luokitellaan ja luetellaan maagillisia ilmiöitä tyhjentävämmin kuin myöhemmissä teoksissa, mitä olemme nähneet, tahdomme tässä lyhyesti toistaa Porthan-Lencqvistin luokittelun.[66]

»Hyväätekevää loitsutaitoa» eli valkoista magiaa oli seuraavat lajit: