Part 13

Ensiksikin vesiruumiin aistit eivät ole paikallisia samalla tavalla kuin fyysillisen ruumiin, vaan »kaikkiallisia», niitä on joka puolella, edessä ja takana, oikealla ja vasemmalla--koko ruumis on kuin aistin; eivätkä eri aistit ole erillään toisistaan, vaan kaikki ovat yhdessä: sama aistin välittää näön, kuulon, tunnon j.n.e. aistimuksia. Voi siis sanoa, että ihminen vesiruumiissaan näkee, kuulee, tuntee j.n.e. joka ruumiinsa osalla, mikä seikka on elävästi kuvattu siten, että joka puolella venettä on ihmismäisiä taikaolentoja.

Toiseksi tunnemaailmassa, unimaailmassa, kun sitä katselemme muodon kannalta eli niinkuin sanotaan selvänäköisellä silmällä, pukeutuvat ihmisten tavalliset tunteet ja himot vastaaviin eläinmuotoihin: susiin, käärmeihin, sikoihin, konniin j.n.e. tai oikeammin kaikenlaisiin sekasikiöihin, joissa useinkin jokin ruumiinosa--silmä, suu, nokka--on erityisen pelottava ja silmiinpistävä; tämä varsinkin näkyy kuoleman jälkeen. Kuta enemmän ihminen tunteissaan puhdistuu, sitä enemmän hänen tunteittensa ja ajatustensa muodot lähenevät kukkien ja kasvien ulkonäköä, vieläpä geometristen kuvioiden ja kappalten, kristallien j.n.e., kuten tapahtuu »kosintaretkeläisen» mietiskelyssä. Ainoastaan harvoissa tapauksissa vihkimättömän ihmisen ajatus pukeutuu ihmisen muotoon; tämä esim. tapahtuu, jos hän suurella rakkaudella ajattelee jotain omaistaan, tahtoen tälle jotain ilmottaa: silloin hänen ajatuksensa lähtee hänen itsensä näköisenä tuon omaisen luo.

Toisin taas on korkealle kehittyneen tietäjän laita: hänen personalliset ajatuksensa pukeutuvat aina--milloin hän ei itse toista tahdo--ihmisen muotoon. Minkätähden? Sentähden että ihmisen muoto myös on symboli. Ja mitä se kuvaa? Itsetietoisuutta, itsetietoista ajatusta ja järkeä. Jos tietäjä esim. tahtoo oppilaalleen jotain ilmottaa, lähettää hän ajatuksen herkän oppilaansa luo. Ajatus toimii tietäjän näköisenä elävänä olentona ja suorittaa tehtävänsä kuin lähetti ainakin palatakseen sitten takaisin lähettäjänsä luo. Jos tietäjä tahtoo jostain asiasta selvyyttä, hän samoin lähettää ajatuksen sitä selvyyttä hakemaan, ja ajatus palaa hänen luoksensa tarpeellinen tieto mukanaan.

Tunteitten herkässä unikuvamaailmassa muoto on sisällönmukainen; siellä voivat pettää ainoastaan ne, jotka sen maailman lakeja ja voimia hallitsevat. Ihmiset, jotka siinä ovat avuttomain lasten kaltaisia, paljastavat itsensä paljaalla olemisellaan.

Kun vesiruumiin kykyjä ja aisteja kuvataan ihmisennäköisiksi, merkitsee tämä siis, että niitä kehitetään itsetoimiviksi ja itsetietoisiksi. On aivankuin jokaiseen vesiruumiin kykyyn olisi siirretty ihmisen päivätajuinen minä! Tästä ymmärrämme, kuinka laaja ja monipuolinen fyysilliseen aivotajuntaan verrattuna on hänen unimaailmassa toimivan veneensä tajunta. Noilla organisoiduilla kyvyillä ja aisteilla hän tutkii sitä puolta sisätajuntaansa ja vastaavaa näkymätöntä kosmosta, jota »vedeksi» kutsutaan; niinpä hän esim. näyissä tutkii ihmissielun eri tunnetiloja, vainajien kohtaloa kuoleman jälkeen tuonelassa ja taivaissa. Mutta aivan niinkuin Kalevalan runossa kuvataan, nuo itsetoimivat kyvyt sinään eivät liikuta venettä: Ilmarinen yksin, ihminen itse, on venosensa hallitsija ja käyttäjä, ja Väinämöinen, viisauden jumalallinen omatunto, pitää perää.

Miksi Lemminkäinen liittyy seurueeseen, olemme jo edellä selittäneet. Ilmarisen muistot heräävät ja sen kautta hän ikäänkuin uudestaan yhtyy korkeampaan tunne-minäänsä, jota Lemminkäinen nyt edustaa.

30.

KANTELEEN SOITTO.

Seuraava aste aurinkoruumiin laatimisessa on n.k. ilmaruumiin organisoiminen eli kuten Kalevala sanoo »kanteleen teko». Tämä ei ole uusi käyttöväline, vaan vesiruumiin »uudestasyntyminen», sen varustaminen uusilla kyvyillä, niin että uusi puoli näkymättömästä maailmasta avautuu ihmisen tutkittavaksi.

Sampolaisten matka kulki rauhallisesti eteenpäin. Heidän onnensa tarttui toisiinkin näkymättömän maailman olentoihin. Vaka vanha Väinämöinen

Laski laulellen vesiä, Ilon lyöen lainehia. Neiet niemien nenissä Katselevat, kuuntelevat: »Mi lienee ilo merellä, Mikä laulu lainehilla, Ilo entistä parempi Laulu muita laatuisampi?»

Matka kulki »maavesiä, suovesiä ja koskenvesiä». Koskistakin onnellisesti suoriuduttiin:

Itse vanha Väinämöinen Laskea karehtelevi, Laski louhien lomitse Noita kuohuja kovia, Eikä puutu puinen pursi, Vene tietäjän takellu.

Mutta sitten ilmaantui äkkiä este ja tie sampolaisilta nousi pystyyn:

Äsken tuonne tultuansa Noille väljille vesille Puuttui pursi juoksemasta, Venonen pakenemasta; Pursi puuttuvi lujahan, Vene vieremättömäksi.

Ja kun estettä tutkittiin, oliko kivi vaiko hako, huomattiin, että vene istuikin »hauin hartioilla». Ennenkuin etenemme, täytyy meidänkin nyt tutkia, mikä tämä »hauki» on.

Nimi tuo mieleemme »suuren suomuhauin», jonka Ilmarinen kolmantena ansiotyönään pyydysti Tuonelan joesta, ja miltei odotamme, että tälläkin kohden Kalevala kutsuisi jokea »Tuonelan joeksi». »Hauen pyydystäminen» tarkotti silloin, että Ilmarisen tuli vaikuttaa puhdistavasti tapoihinsa, kykyihinsä, vaistoihinsa, jotka asuivat sisätajunnassa ja samalla fyysillisen ruumiin näkymättömässä eetteripuoliskossa. Onkohan sillä nytkin samporetkellä sama merkitys? On, vaikka Ilmarinen ei nyt lähestykään sitä päivätajunnan puolelta, vaan sisätajunnan, siis ei fyysillisessä, vaan näkymättömässä maailmassa. Matka käy sampolaisena minuudesta alaspäin ruumista kohti eikä päinvastoin niinkuin kosintaretkeläisenä. Senpätähden saattaa olla viittaamatta siihen, että hauki on Tuonelan joessa--vaikka se siinä onkin.[60]

Nytkin ovat kysymyksessä tavat, kyvyt, vaistot ja fyysillisen ruumiin näkymätön eetteripuoli. Liikkuen ja toimien vapaasti vesiruumiissaan ihminen tarttuu kiinni eetteriruumiin haukeen: mitä tämä on? Yksinkertaisesti sitä, että hän ei vielä kykene siirtämään salaista vesiruumistajuntaansa fyysillisiin aivoihin eli päivätajuntaansa. Hänen itsetietoisuutensa ei vielä ole katkeamattomasti jatkuvainen: päivätajunnassaan hän on Ilmarinen n:o 1, unitajunnassaan Ilmarinen n:o 2. Tämä Ilmarinen n:o 2 on paljon kehittyneempi ja kyvykkäämpi kuin n:o 1. Se on tietoinen päivätajuisesta--paljon pienemmästä--Ilmarisesta, mutta päivätajuisella Ilmarisella on vain katkonaisia muistoja yöllisestä kaksoisveljestään, ja tämän suuremmat kyvyt ilmenevät päivätajunnassa vain tilapäisinä taikatapahtumina, näkyinä, ilmestyksinä, inspiratsioneina j.n.e. Unohduksen tuonelanvirta erottaa yhä päivätajunnan salatajunnasta. Kehityksen kulku kuitenkin vaatii, että unohduksen este poistetaan: tietoisuus on saatettava katkeamattomaksi ja yhtämittaiseksi. Vesiruumiin kyvyt, vaistot ja tavat on saatettava heräämään fyysillisissä aivoissa.

Mitenkä tämä käy päinsä?

Väinämöinen kehottaa ensin Lemminkäistä estettä poistamaan:

»Veä miekalla vetehen, Katkaise kala kaheksi!»

Lemminkäinen vetää miekan vyöltänsä ja

Veti miekalla meryttä, Alta laian laskettavi, Itse vierähti vetehen, Kourin aaltohon kohahti.

Kun Lemminkäinen näin huonosti onnistui, puuttui Ilmarinen asiaan:

Tarttui tukkahan urosta, Nostatti merestä miehen, Itse tuon sanoiksi virkki: »Kaikki on mieheksi kyhätty...»

Mutta kun Ilmarinen itse vetää miekkansa läimäyttääkseen kalaa, niin

Miekka murskaksi mureni, Eipä hauki tiennytkänä.

Väinämöinen tulee apuun, ja hänen tulinen totuudenmiekkansa vie hauilta hengen:

Siitä vanha Väinämöinen Nostalti kaloa tuota, Veti haukia ve'estä: Hauki katkesi kaheksi, Pursto pohjahan putosi, Pää kavahti karpahasen.

Nyt vene taas lähtee liikkeelle, ja Väinämöinen ohjaa rantaan, jossa hauin pääpala keitetään ja syödään murkinaksi (40: 173-204).

Tällä hieman leikillisellä kuvauksellaan Kalevala nähtävästi on tahtonut painostaa, miten on vaikea tuo fyysillisen aivotajunnan haltuunsaotto ja tajuttomuusrajan poistaminen päivä- ja salatajunnan väliltä. Ei se käy kädenkäänteessä: ei ensimäisen innostuksen hetkenä (Lemminkäinen) eikä uljaan itsetunnon avulla (Ilmarinen), vaan ainoastaan tyystin harkitulla ja rauhallisella voimanponnistuksella. Mitä nimittäin on tehtävä, jotta vesiruumis esteettä voisi vaikuttaa eetteriruumiiseen ja sen kautta aivoihin? On herätettävä fyysillisen ruumiin näkymättömässä kaksoispuolessa täyteen toimintaan aivoja vastaava voimakeskus, joka silloin päästää tietoisuuden esteettä läpi; toimien vain luonnonmukaisesti se on kuin pyörre, joka nielee tajunnan ja ikäänkuin lyö sen tainnoksiin. Ainoa, joka on oikeutettu ja kyvykäs sitä herättämään, on »hengen miekka»: selvä käsitys suoritettavasta tehtävästä, luja usko vaikuttimen epäitsekkyyteen ja kärsivällinen ponnistus. Miekka suunnataan aivoja vastaavaan keskukseen, »hauen pääpuoli» syödään, ja salainen tajunta avautuu fyysillisissä aivoissa. Nyt on ihminen tilaisuudessa päivälläkin käyttämään vesiruumiinsa kykyjä ja ominaisuuksia. Se mikä ennen oli tilapäistä ja silloin tällöin ilmoille puhkeavaa, se muuttuu nyt pysyväiseksi ominaisuudeksi. Jos pyrkijä esim. oli kehittänyt vesiruumiinsa salaista havaitsemiskykyä, tulee hän nyt todella selvä- ja kaukonäköiseksi; hän ei tahtomattaan vedä näkymätöntä maailmaa luokseen, niinkuin mediumi tai psyykillinen henkilö, vaan liikkuu siinä kuin vapaa ja itsensä hallitseva kansalainen ainakin. Jos hän taas vesiruumiissaan työskennellen entisen luonteensa nojalla on oppinut seurustelemaan näkymättömän maailman korkeampien olentojen (jumalien, enkelien, luonnottarien, tietäjien) kanssa ja vastaanottanut heiltä innostavia vaikutelmia (mikä fyysillisesti on näkynyt esim. hänen taiteellisesti luovassa toiminnassaan ja yleensä n.k. nerokkuudesssa), on hän nyt tilaisuudessa aivan kuin vaeltamaan yhtämittaisessa inspiratsionitilassa--hän aina saa tuntea itsensä kuninkaaksi ihmisten kesken...

Mutta vielä on vain puolet työstä suoritettu. Vielä on vesiruumis muutettava ilmaruumiiksi. Kalevala kertookin, kuinka Väinämöinen katselee ateriasta jääneitä kalanluita kalliolla ja tuumiskelee, mitä niistäkin voisi tehdä,

»Noista hau'in hampahista, Leveästä leukaluusta, Jos oisi sepon pajassa, Luona taitavan takojan, Miehen mahtavan käsissä?»

Kun Ilmarinen arvelee, ettei tyhjästä mitään tule, vastaa Väinämöinen, että niistä tulee vaikka kalanluinen kanteloinen, ja ryhtyy itse heti työhön:

Laati soiton hau'inluisen, Suoritti ilon ikuisen. Kust' on koppa kanteletta? Hau'in suuren leukaluusta. Kust' on naulat kanteletta? Ne on hau'in hampahista. Kusta kielet kanteletta? Hivuksista Hiien ruunan.

44:nnen runon toisinnossa kanteleen koppa tehdään itkevästä koivusta, joka Väinämöiselle oli surujaan ja murheitaan valittanut. Naulat kanteleeseensa Väinämöinen saa seuraavalla tavalla:

Kasvoi tammi tanhualla, Puu pitkä pihan perällä, Tammessa tasaiset oksat, Joka oksalla omena, Omenalla kultapyörä, Kultapyörällä käkönen. Kun käki kukahtelevi, Sanoin viisin virkkelevi, Kulta suusta kumpuavi, Hopea valahtelevi Kultaiselle kunnahalle, Hopeiselle mäelle; Siitä naulat kantelehen, Vääntimet visaperähän.

Ja vihdoin kun Väinämöinen lähtee kanteleen kieliä etsimään, hän näkee immen istuvan aholla ja laulelevan iltansa kuluksi, armasta odotellessaan. Häneltä Väinämöinen pyytää tukan hapsia kieliksi--ja saakin:

Antoi impi hapsiansa, Hienoja hivuksiansa, Antoi hasta viisi, kuusi, Sekä seitsemän hivusta; Siit' on kielet kantelessa, Ääntimet iki-ilossa.

Ja sitten seuraa molemmissa toisinnoissa ihana ja tuttu esitys kanteleen soitosta. Ensin uutta konetta koettavat käsitellä muut, saamatta kuitenkaan aikaan oikeata soittoa. Vihdoin Väinämöinen ottaa kanteleen polvillensa ja hurmaa soitollansa koko elävän luonnon (40: 241-342; 41 ja 44).

Mieleenpainuvasti Kalevala tässä kertoo, millä tavalla vesiruumis muutetaan ilmaruumiiksi eli miten kantele saadaan veneeseen. Tämä kantele muodostetaan eetteriruumiin jaloimmista ja taiteellisimmista kyvyistä; varsinkin itkevästä koivusta tehty kantele kuvaa, kuinka runouden ja rakkauden hienoimmat voimat tässä otetaan palvelukseen. Kanteleen pää on aivoissa ja sen kielet kulkevat sydämen läpi. Kaikki mitä ihmisessä on pyhää ja kaunista, suurta ja syvää, se kootaan nyt yhteen ja muodostetaan ikäänkuin soittokoneeksi, jolla kaikkia eläviä ja kuolleita lohdutetaan, ilahdutetaan, onnellistutetaan.

Ja ken soittajaksi kykenee? Ei kukaan muu kuin Väinämöinen. Ei ihminen itse, ei vihitty minä, ei muu kuin se viisauden iki-ihanuus, jonka ääni vihityn jumalhengessä kuuluu.

Tässä onkin Kalevala kuvannut suurta ja merkillistä seikkaa vihityn mystillis-psykologisessa kehityksessä: kuinka hän vihdoinkin hetkeksi saavuttaa ikävöimänsä ihanteen, kuinka kerrankin toteutuu hänen kaihoisa, pitkän pitkä kaipuunsa olla personallisuudessaan yhtä Jumalan kanssa.

Kanteletta soittaessaan hän tuntee tulleensa Jumalan--Logoksen--voiman ja vaikutuksen itsetietoiseksi välittäjäksi. Jumalan voima, jumalallinen elämä ja tajunta täyttää koko aurinkokunnan. »Hänessä me elämme, olemme ja liikumme.» Ilman Logoksemme aurinko-energiaa ei olisi elämää maan päällä; ilman Hänen aurinkoista tajuntaansa ei olisi tajuntaa kosmoksessa. Kun kantele muodostuu vihityn sydämen ja aivojen välille, silloin hän joutuu välittömään yhteyteen Logoksen elämänvoiman kanssa; hän tulee kuin Jumalan pojaksi, jolla on käytettävänään isänsä pääomia. Tämä on hänen nousunsa kirkastuksen vuorelle, hänen kruunauksensa kuolemattomuuden kruunulla.

Kuinka kauniisti Suomen kansan tietäjät ovat tätä kohtaa käsittäneet! He rakastivat katsella luojaa siltä kannalta, että hän oli työntekijä, taiteilija, tietäjä. Ja kun he tahtoivat osottaa inhimillistä tietäjää hänen kirkastuksessaan ja kunniassaan, asettivat he hänet »ilokivelle, laulupaaelle, hopeiselle mäelle, kultaiselle kunnahalle» (41: 5-8) ja antoivat hänen käteensä kanteleen, josta luojan onnea uhkuva elämä sävelten aalloilla tunkesi luotujen sydämiin.

Kun vesiruumis muuttuu ilmaruumiiksi, täyttyy vihitty »Pyhällä Hengellä». Hänen kasvonsa loistavat ja ihmiset tuntevat hurmaantuvansa ja häntä palvovansa. Tämä tietenkään ei ole pysyväistä. Se on »lahja ylhäältä». Se tapahtuu silloin, kun Logos tahtoo ja tarvitsee. »Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt Hengestä.»[61] Mutta suurta on olla Herran palvelijana ja Jumalan tahdon täyttäjänä, ikimuistettavan suurta on olla Logoksen puhetorvena tai Jumalan sormena maan päällä, vaikkei se tapahtuisi kuin kerran elämässä. Niinkuin Väinämöisen kyynelet sen vaikutukset säilyvät läpi aikojen »muiksi muuttuneina»:

Helmiksi heristynehet, Simpsukoiksi siintynehet, Kuningatarten kunnioiksi, Valtojen iki-iloiksi.

Eikä sitä kunniaa suoda muille kuin sille, joka on itsensä niin voittanut kuin Ilmarinen-Väinämöinen, kun hän laulupaadelle istui.

Yhtämittaa ihmiset, tieten ja tietämättään, tahtoen ja tahtomattaan, vaikuttavat toisiinsa. Heidän vaikutuksensa on milloin hyvä, milloin paha. Mutta kuolevaista ja haihtuvaa se on siihen päivään saakka, jolloin Jumala heidän kauttansa vapaasti voi vaikuttaa, jolloin kuolema on naamionsa heittänyt ja kuolemattomat kasvonsa paljastanut.

31.

SAMMON RYÖSTÖ.

Ennenkuin Sampo eli aurinkoruumis on täysin valmis, on vielä ilmaruumis muutettava »tuliruumiiksi», ihmisen fyysillinenkin käyttöväline tehtävä »Jumalan kuvaksi», niin että vihitty tuntee helvetin synkimpiä voimia ja voi sanoa profetan kanssa: »ja jos vuoteeni laittaisin syvimpään helvettiin, niin siinäkin olisit sinä, oi Herra».

Fyysillisessä ruumiissa ynnä sen eetterisessä kaksoispuolessa piilevät näet magian eli tiedon ja vallan syvimmät salaisuudet, ja ennenkuin pyrkijä oli niitäkin hankkinut, ei muinaissuomalainen viisaus pitänyt häntä täydellisenä tietäjänä. Koska joitakuita näistä voimista voidaan herättää itsekkäissä tarkotuksissa, ilman varsinaista henkistä kehitystä, ainoastaan tarmokkaalla itsekidutuksella, kutsutaan niitä myös (mustan) noituuden eli mustan magian voimiksi.

Ymmärrämme tämän, jos muistamme, että ihmisen koko olemus on mikrokosmos eli pienoiskuva siitä aurinkokunnasta, jonka jäsen hän on, ja että hänen fyysillinen ruumiinsa siis korrespondeeraa kosmoksen suuren ruumiin kanssa. Voimme sanoa, että samoinkuin ihmisen järki on osa Logoksen järjestä, heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen aivot elimenä vastaavat maailmanaivoja ja Jumalankin puhdas järki voi niitä käyttää; samoinkuin ihmisen rakkaus on osa Jumalan rakkaudesta, heijastus siitä, pienoiskuva siitä, samoin ihmisen sydän elimenä vastaa maailman sydäntä ja Jumalankin rajaton sääli voi sen kautta ilmetä. Mutta ihmisen ruumiissa piilee elimiä, jotka tavallaan ovat voimakkaampia kuin pää ja sydän, esim. vatsa ja sukupuolielimet. Vatsa sanoo: minä tarvitsen ravintoa, ja pään täytyy sitä palvella. Sukupuolielimet sanovat: me tahdomme jatkaa sukua, ja sydän rientää niitä palvelemaan. Ainoastaan noidaksi pyrkijä sanoo heti päälle: sinä et saa palvella vatsaa, ja sydämelle: sinä et palvele sukuelimiä, sillä te molemmat palvelette vain minua, joka olen teidän herranne. Tietäjäksi pyrkijä tyydyttää vatsansa tarpeita sillä tavalla, että se mielellään palvelee päätä, ja asettaa heti alussa sukuelimensä sydämen palvelukseen, mutta ei tekeydy itse ei päänsä eikä sydämensä herraksi, vaan etsii sitä totuutta, jota hänen päänsä voisi palvella, ja sitä Jumalan rakkautta, johon hänen sydämensä uppoutuisi. Lopulta kuitenkin tietäjän täytyy tutkia sekä vatsaa että sukuelimiä ja voittaa ne uudella tavalla, päästäkseen siten niiden kosmillisten voimien yhteyteen, joita ne vastaavat. Ja sama on laita toisten fyysillisten elinten ja korrespondensien. Eikä saa ajatella, että ne ovat »alempia» kuin pää ja sydän, ei saa niitä halveksia eikä leimata »eläimellisiksi». Luonnossa ei ole ylempää eikä alempaa, ei parempaa eikä huonompaa; sen suuressa taloudessa kaikki on hyvää, jokainen asia omalla paikallaan tarkotustaan vastaava. Ja jos ne arvoasteihin luokitella tahtoisimme, voisimme päinvastoin kutsua »alempia» voimia »korkeammiksi», koska ne ovat syvemmällä ja vaikeammin voitettavissa. Sentähden sanotaankin, että mustan magian eli noituuden voimat ovat viimeiset, jotka valkoinen tietäjä itselleen hankkii...

Draamallisen jännittävällä tavalla kuvaa Kalevala 42:ssa runossa tuliruumiin muodostamista, Sammon lopullista omakseenottamista, joka valkoisessa magiassa tapahtuu sisästäpäin, näkymättömän maailman puolelta.

Selvällä merellä soudettuna saapuu tietäjän vene Pohjolaan. Uroot astuvat tupaan, ja Pohjolan emäntä kysyy, mikä miehillä on asia. Väinämöinen vastaa heti suoraan:

»Sammosta sanomat miesten, Kirjokannesta urosten; Saimme sampuen jaolle, Kirjokannen katselulle.»

»Ei Sampoa jaeta», kiirehtii Pohjan akka sanomaan:

»Ei pyyssä kahen jakoa, Oravassa miehen kolmen.»

»Kun et anna toista puolta, viemme Sammon kokonaan», päättää Väinämöinen, ja Louhi tuosta pahastuneena kutsuu talon miehet aseihin.

Mutta Väinämöinen istuu kanneltaan soittamaan ja vaivuttaa soitollaan Pohjolan väen uneen. Sitten lähtevät uroot Sampoa anastamaan

Pohjolan kivimäestä, Vaaran vaskisen sisästä, Yheksän lukon takoa, Takasalvan kymmenennen.

Väinämöinen laulaa hyrähtelee, Ilmarinen voitelee lukkoja ja saranoita, ja vahvat ovet ponnahtavat auki.

»Oi sie lieto Lemmin poika, Ylimmäinen ystäväni, Mene sampo ottamahan, Kirjokansi kiskomahan!»

kehottaa Väinämöinen, ja Lemminkäinen koettaa kiskoa Sampoa maasta, mutta sen juuret ovat yhdeksän sylen syvässä, eikä Lemminkäinen sitä irti saa, ennenkuin hän Pohjolan vahvavartaloisella härällä on kyntänyt Sammon juuret, kirjokannen kiinnittimet.

Kun sitten Sampo on onnellisesti viety purteen, lähtevät uroot kulkemaan kotia päin, iloiten ja hyvällä mielellä. Lemminkäisen tekisi mieli laulaakin, mutta Väinämöinen selittää, ettei ole hyvä laulaa, ennenkuin koti näkyy. Vielä on vaaroja tarjona (42: 123-268)...

Jos sanoisimme, että Pohjolan häissä ja etenkin vesiruumiin muodostamisessa ihmisen sydän on annettu Jumalalle, voisimme sanoa, että ilmaruumiin luominen antaa Jumalalle ihmisen pään. Jotta ihminen kokonaan ja läpeensä olisi »pyhän hengen temppeli», on nyt siis vielä vallotettava Jumalalle ruumiin muut elimet. Tämä ei ole helppo tehtävä, niinkuin Kalevalankin kertomuksesta näkyy. Sampo eli aurinko­ruumis on fyysillisessä ruumiissa kätketty yhdeksän sylen syvyyteen ja yhdeksän eli kymmenen lukon taakse. Todellisuudessa on jo kaivettu esiin ainakin kaksi Sammon juurta: sydämen ja päälaen, vaikkei runo esteettisistä syistä ole sitä maininnut, mutta vielä on jälellä: ristiluun, navan, pernan j.n.e. Nämä ovat eetteriset voimakeskukset ja niitä vastaavat sympatisen hermoston ganglionit eli hermokimput fyysillisessä ruumiissa. Yhdeksän à kymmenen porttia taas ovat ruumiin yhdeksän (kymmenen) »aukkoa» (indialaisissa kirjoissa kutsutaan ihmisen ruumista »yhdeksän portin kaupungiksi»): korvat, silmät, sieraimet, suu, peräsuoli ja sukuelin (kaksi aukkoa toisella sukupuolella).

Kun Väinämöinen soitollaan nukuttaa Pohjolan väen ja samaten laulullaan Ilmarisen avulla avaa yhdeksät portit, tarkottaa tämä herrauden saamista fyysillisten aistinten yli. Ruumiilla on oma tajuntansa eikä pyrkijä pääse sen herraksi, ellei hän kohtele sitä elävänä olentona. Mutta suurta on saada aistimensa niin valtaansa, että niitä sulkee, kun tahtoo, ja avaa, kun tahtoo: ei näe, ellei tahdo, ei kuule, ellei tahdo j.n.e. Sillä jos antaa Jumalan nähdä, on ihmisen näkö lakkautettava; jos lainaa korvansa luojalle, on oma kuulo pyyhittävä.

Kun Lemminkäiselle annetaan tehtäväksi tuoda Sampo kivimäestä päivänvaloon, tarkottaa tämä, että tällä kertaa tulee rakkauden elähyttää ruumiin kaikkia voimakeskuksia ja hermokimppuja. Tämä tapahtuu n.k. »käärmetulen» avulla, ja Kalevala kutsuu tulta »Pohjolan hyväksi häräksi», painostaen tällä nimityksellään sitä mahtavaa voimaa, mikä käärmetulessa piilee; sillä kun ihmisessä herää fyysillinen käärmetuli, valtaa hänet alussa semmoinen voiman tunne, että hän kirjaimellisesti ymmärtää Jeesuksen sanat: »minä olen maailman voittanut» ja yhtä kirjaimellisesti roomalaisen runoilijan lauseen: _si illabatur orbis ille, impavidum ferient ruinae_--niin voittamattomaksi, niin pelottomaksi, niin vahvaksi tuntee hän itsensä. Pian hän tietysti oppii erittelemään, mikä tunteessa on illusionia[62].

Ainoastaan rakkaus (Lemminkäinen) on oikeutettu tätä voimaa herättämään ruumista läpäiseväksi, muuten se voima vastustamattomasti vetää ihmisen mustaan noituuteen, s.o. käyttämään yliluonnollista kykyään itsekkäihin tarkotuksiin.

Ja kun Väinämöinen heti Sammon saatua käskee sitä viemään kotia päin »Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen, Siellä onnen ollaksensa, Ainian asuaksensa...»

tarkotetaan sillä, että Sampo eli valmiiksi muodostettu aurinkoruumis ei ole fyysillisen päivätajunnan oma, vaan päinvastoin: Sampo on näkymättömässä maailmassa, se on sisätajunnassa, vaikka se on otettu fyysillisen ruumiin kätköistä, pitkin matkaa luotu ja rakennettu kaikissa eri muodostuksissaan fyysillisen ruumiin avulla ja sen aineksista, ja fyysillinen tajunta on sen nöyrä palvelija.

Suuri työ on loppuun suoritettu, ja ken iloitsisi siitä enemmän kuin ihminen, joka sen on suorittanut?

Siitä vanha Väinämöinen Läksi poies Pohjolasta, Läksi mielellä hyvällä, Iloten omille maille.

32.

VIIMEISET EPÄILYKSET.