Part 12

Ilmariselle ei kuitenkaan koitu mitään iloa tästä väkivaltaisesta teostaan. Pitkin matkaa tyttö itkee ja valittaa, sättii ja sadattaa, ja Ilmarisella on täysi työ keksiä rauhallisia vastauksia tytön herjasanoihin. Kun he yöksi saapuvat kylään, onkin mies väsynyt ja nukahtaa sikeään uneen. Ja sillä aikaa

Toinen naista naurattavi Mieheltä unekkahalta.

Aamulla havattuansa Ilmarinen oivaltaa morsiamensa uskottomuuden, ja koska ei hän itsekään vielä ollut tyttöä omistanut, suuttuu hän »moiseen morsiameen» ja laulaa hänet »lokiksi luo'olle lokottamahan». Itse hän sitten alla päin, pahoilla mielin matkaa takaisin omille maille.

Kaikessa näennäisessä ja vaikuttavassa realismissaan tämä on sattuva allegorinen kuvaus Ilmarisen psyykillisistä ponnistuksista.

Kun hän unitajunnan viittoomaa psyykillistä tietä pitkin ryhtyy herättämään ruumiissaan uinuvia salaperäisiä kykyjä ja voimia, antautuu hän leikkiin, josta viisaat aina ovat ihmislapsia varottaneet. Kuten lapsi lattialta laulaa, Ilmarinen on vielä tässä suhteessa kuin karhu; hänellä ei ole sitä järkeä ja sitä tietoa, millä hän voisi noita uusia kykyjä hallita. Ja ilman inhimillisen viisasta ohjausta psyykilliset kyvyt ovat todella kuin Pohjolan nuorempi tyttö, ilkeitä, omavaltaisia, petollisia. Ne lupaavat paljon: »meidän nimemme on selvä- ja kaukonäköisyys, valta luonnonvoimien ja ihmisten yli, me viemme sinut jumalien salaisiin neuvotteluihin ja tuomme sinulle maan päältä kaikki mitä halajat.» Mutta ne vievät ihmisen perikatoon, ellei hän ole niiden herra.

Ilmarinen herättää fyysillisessä ruumiissaan esim. selvänäköisen ja -kuuloisen aistin, joka on seuraavaa laatua: hänen eteensä avautuu tuonela ja kalman valtakunta, jossa kuolleet ikävissään tai tuskissaan asuvat; nämä ryntäävät nyt kaikki hänen luoksensa, mikä mitäkin apua pyytäen; toisella on jokin asia järjestettävä maan päällä ja pyytää Ilmarisen myötävaikutusta; toisella on halu vielä tuntea ruumiillisia nautinnontunteita ja hän rukoilee Ilmarista polvillaan, että tämä edes hetkeksi lainaisi hänelle ruumistaan; toisella on tukala olla tuonelassa ja pyytää, että Ilmarinen auttaisi häntä sieltä pois pääsemään. Pitkin päivää näitä onnettomia kerääntyy Ilmarisen ympärille eivätkä anna hänelle hetken rauhaa. Hänen sydämensä uhkuu sääliä ja hän koettaa poloisia auttaa, mutta huomaa pian, että tämä on mahdotonta: ensiksi avunpyytäjien paljouden takia, toiseksi sentähden, että hänen oma oikeudentuntonsa usein joutuu ristiriitaan heidän vaatimustensa kanssa. Ja kun hän ei heitä auta, he useinkin kiroovat häntä ja koettavat häntä monella tavalla kiusata!

»Mihin olenkaan joutunut», hän itsekseen huudahtaa, »paholaisten seuraan! Mitä minun on tehtävä?» Ja silloin hän ymmärtää, että vika onkin hänen omassa selvänäköisyydessään, ja sielunsa koko voimalla hän koettaa siitä vapautua, loihtia sitä itsestään pois, ja siinä onnistuukin.

Ilmarinen ei osaa herättämiään kykyjä hallita, mutta hän pelastuu niiden käsistä. Minkätähden? Sisäisen totuuden- ja oikeudentuntonsa nojalla. Tämä sisäinen tunto on hänellä synnynnäisenä perintönä vihkimyksestään. Sen nojalla siis, että Ilmarinen ennen on läpikäynyt suuren henkisen kokemuksen, joka on istuttanut rakkauden hengen hänen sydämeensä, sen nojalla hän nyt pelastuu ja välttää »psyykillisyyden vaaran». Kuinka toisin taas käy niille monille, jotka ilman tämän henkisen kokemuksen taustaa pyrkivät itsessään herättämään yliaistillisia voimia![52]

Ilmarinen, jonka sielu on rakkaudelle vihitty, ei voi joutua pahan valtaan. Erehtyä hän saattaa, ja tämäkin kokemus on kova, mutta hädän hetkellä hänen intuitsioninsa hänet pelastaa. »Tapanko teidät?», hän ensin ajattelee saatuaan silmänsä auki. »Ei», hän vastaa itselleen, »ei väkivaltaa totuuden miekalla. Laulanpa teidät vain pois tajunnastani ja muistostani» (38: 262-286). Hän hylkää unitajunnan houkutukset ja palaa vanhaan tuttuun päivätajuntaansa.

Kotimatkalla Väinämöinen tulee tiellä vastaan ja kysyy hienolla ivalla:

»Veli seppo Ilmarinen! Minne heitit naisen nuoren, Kunne kuulun morsiamen, Kun sa tyhjänä tuletki, Aina naisetta ajelet?»

Mutta Ilmarinen vastaa harmistuneena laulaneensa »mokoman naisen meren luo'olle lokiksi.»

Ja nyt on aivan kuin lukisimme rivien välistä vähän muutakin. Väinämöinen, viisas tietäjä, mestari tulee vihdoinkin kamppailevan sielun luokse ja puhuu sille, ei ivalla, vaan säälillä: »oi sielu, yhäkö luulet yksin käyväsi? Etkö jo saa silmiäsi auki sille tosiseikalle, että oikea Pohjan tyttö jo on sinun omasi? Etkö muista viettäneesi häitä Pohjolassa? Etkö tiedä, että jo olet yhtä korkeamman itsesi kanssa? Katso: johan olet Pohjolassa käynyt, johan olet Sammon takonut!»

Ja Väinämöinen kysyy Ilmariselta:

»Veli seppo Ilmarinen, Mit' olet pahoilla mielin, Kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?»

Ilmarisessa heräävät muistot ja hän vastaa: »todella, sisätajuntani salamaailmassa kaikki on hyvin, sillä siinä totuuden tieto piilee eikä unitajunnan psyykillisyydessä»--Kalevalan sanoilla:

»Mi on Pohjolan eleä! Siell' on Sampo jauhamassa, Kirjokansi kallumassa: Päivän jauhoi syötäviä, Päivän toisen myötäviä, Kolmannen kotipitoja. Jotta sanon, kun sanonki, Vielä kerta kertaelen: Mi on Pohjolan eleä, Kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siinä kylvö, Siinä kasvo kaikenlainen, Siinäpä ikuinen onni.»

»No niin», huomauttaa tähän Väinämöinen, »etkö sinä nyt ymmärrä, veli Ilmarinen, että Sampo se on Pohjolasta haettava! Oikeat sinulla aikeet oli, kun psyykillisiä kykyjäsi rupesit herättämään, mutta menetelmäsi oli väärä. Ei uni- vaan sisätajunnasta on Sampo haettava, eikä päiväisen unitajunnan, vaan salaisen avulla!»

Ja hän virkkaa Ilmariselle runon sanoilla:

»Ohoh seppo Ilmarinen, Lähtekämme Pohjolahan Hyvän sammon saa'antahan, Kirjokannen katsantahan!»

Se on: nyt on tutkittava sisätajunta ja salainen, näkymätön maailma. Näkyväisen maailman syvän elämänlain on Ilmarinen jo löytänyt, mutta näkymätön maailma on vielä tutkimattomana hänen edessään. Ja näkymättömässä maailmassa yksin piilee tiedon ja vallan salaisuus: Sampo.

28.

HENGEN MIEKKA.

Väinämöisen ehdotuksen Ilmarinen kyllä mielessään hyväksyy, mutta huomauttaa samalla matkan vaikeuksista:

»Ei ole sampo saatavana, Kirjokansi tuotavana Pimeästä Pohjolasta, Summasta Sariolasta; Siell' on sampo saatettuna, Kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, Vaaran vaskisen sisähän, Yheksän lukon ta'aksi; Siihen juuret juurruteltu Yheksän sylen syvähän, Yksi juuri maa-emähän, Toinen vesiviertehesen, Kolmas on kotimäkehen.»

Kun Väinämöinen tähän vastaa: »tehdään suuri laiva, jolla noudetaan Sampo», näkyy, että Ilmarinen on taipuisa lähtemään, vaikka hän ehdottaa maitsekulkua: »vakavampi maisin matka, lempo menköhön merelle» (39: 23-35). Vähän vastahakoisesti Väinämöinenkin tähän suostuu:

»...Kun et mieline merisin, Niin on maisin matkatkamme, Rantaisin ratustelkamme!»

»Mutta tao mulle nyt uusi miekka», hän samalla lisää Ilmariselle, »tee miekka tuliteräinen». Ilmarinen ryhtyi heti työhön, ja raudasta, teräksestä, kullasta ja hopeasta hän

Takoi miekan mieltä myöten, Kalvan kaikkien parahan, Jonka kullalla kuvasi, Hopealla huolitteli.

Väinämöinen tarkastaa uutta miekkaa, katselee ja kääntelee, kysyy: »onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?» (39: 93-100) ja huomaa niin olevan:

Olipa miekka miestä myöten, Kalpa kantajan mukahan, Jonka kuu kärestä paistoi, Päivä paistoi lappeasta, Tähet västistä välötti, Hevonen terällä hirnui, Kasi naukui naulan päässä, Penu putkessa puhusi. Tyytyväisenä Väinämöinen Sylkytteli miekkoansa Vuoren rautaisen raossa, Itse tuon sanoiksi virkki: »Jo minä terällä tällä Vaikka vuoret poikki löisin, Kalliot kaha jakaisin.»

Ja ennen matkalle lähtöä Ilmarinen sitäpaitsi pukeutuu »rautapaitoihin ja teräsvöihin» (39: 115-126).

Mitä nämä terästamineet ja ennen kaikkea tuo tuliteräinen miekka on, ei ole vaikea käsittää. Paavali sanoo kirjeessään efesolaisille: »Sentähden pankaat päällenne Jumalan koko sota-asu, voidaksenne pahana päivänä tehdä vastarintaa ja kaikki suoritettuanne pysyä pystyssä... Ja ottakaat päällenne pelastuksen kypäri ja Hengen miekka, joka on Jumalan sana...» (6: 13, 17).

Väinämöisen tuliteräinen miekka on totuuden ja lujan uskon ase: selvä mielikuva odottavasta tehtävästä ja luja usko siihen. Tämän mielikuvan Ilmarinen luo itselleen toisten vihittyjen opetuksista ja meillekin on nyt välihuomautus taas tarpeen. Joudumme koskettelemaan mystillisen psykologian suurempia saavutuksia, ja niin heikot kuin omat kykymme ovatkin, soisimme, että lukija saisi esityksestämme edes aavistuksen Kalevalan merkillisestä tiedosta ja viisaudesta näissäkin asioissa.

Totuuteen pyrkijälle, Ilmariselle, alkaa tästä lähtien varsinainen tiedon tie. Hän tulee nyt »samporetkeläiseksi» eli »sampolaiseksi», niinkuin hän ennen Pohjolan häitä oli »kosintaretkeläinen». Kosintaretkeläisenä hän puhdisti omaa personallisuuttaan ja tuli siten sopivaksi sulhoksi Pohjan neidolle. Hänen työnsä oli henkisesti katsoen kielteistä ja passiivista, ehkä saisimme sanoa »naisellista» laatua. Nyt sitä vastoin hänellä samporetkeläisenä on edessään henkisesti katsoen täysin »miehellinen», aktiivinen ja positiivinen elämäntehtävä. Olemme jo nähneet, kuinka alkuvalmistuksissa--»kultaisen neidon taonnassa» ja »nuoremman Pohjan tytön kosinnassa»--on kysytty tarmokasta aktiivisuutta, vaikka nekin vielä olivat jonkun verran puhdistusluontoisia.

Mikä nyt sitten on vihityn totuuteen pyrkijän oleellinen tehtävä? Kuten jo ennen olemme sanoneet: hänen tehtävänsä on omasta katoavaisesta ruumiistaan rakentaa itselleen tiedon ja vallan hankkimisen ja käyttämisen kuolematon väline, johon Logoksen eli jumalan tajunta voi laskeutua, milloin ihmiskunnan pelastus sitä vaatii. Ei näet vihitty tee työtä personallisessa tarkotuksessa, ei mitään itse voittaakseen. Hänen vaikuttimensa on hänen syvä ja voittamaton rakkautensa totuuteen, Jumalaan, ihmiskuntaan, ja tämän rakkauden ajelemana hän ensin harhailee niinkuin Ilmarinen, ennenkuin hänelle selviää, mitä varsinaisesti on tehtävä. Kun hän nyt ryhtyy kuolematonta käyttövälinettä itsestään luomaan, on hänellä sentähden silmämääränä se, että Logoksen oma tajunta eli maailmankaikkeuden pyhä viisaus voisi vapaasti käyttää häntä ja hänen olemustaan jumalallisen tahtonsa tarkotuksiin--ellei heti alussa, niin joskus, kun aika olisi tullut.

Tähän suureen työhön hän ei ennen vihkimystään olisi voinut ryhtyä. Ennen vihkimystä hänellä ei ole itsetietoista minää, joka olisi fyysillisen ruumiin elämästä riippumaton; hänen personallinen minänsä on kuolevainen niinkuin ruumiskin. Kuinka siis kuolevainen voisi kuolematonta aikaansaada? Vihkimyksessä personoituu hänen kuolematon minänsä, ja nyt hän siis todellisessa minätajunnassaan on fyysillisen ruumiinsa yläpuolella ja siitä riippumaton. Vaikka hän uudestaan inkarnoidessaan onkin tietämätön päivätajunnassaan sisäisestä saavutuksestaan, kestää tämä tietämättämyys vain niin kauan kuin hänelle on tarpeen erehdyksistä oppia; kun oppi on saavutettu, palaa sisäinen varmuus ja harmonia. Ja silloin hänellä alkaa rakennustyö: sisästä ja ylhäältäpäin on hänen muodostettava ruumiistaan taikaväline, johon kuolema ei koske.

Mitä tämä rakentaminen on? Onko se katoovaisen ja kuolevaisen fyysillisen ruumiin muuttamista--jonkinlaisten taikakeinojen avulla--katoomattomaksi? Ei, vaan se on katoomattoman luomista ruumiin avulla: Sammon ottamista ruumiin kätköstä, niinkuin Kalevala sanoo.

Tässä kohtaakin meitä vihdoin Samposanan okkultis-psykofysiologinen merkitys: Sampo on se uusi kuolematon taikaruumis, jonka vihitty itsellensä luo fyysillisen ruumiinsa välityksellä. Ja tässä yhteydessä tahdomme muistuttaa seuraavista Paavalin lauseista, etteivät lukijat luulisi meidän puhuvan perättömiä: »Sillä tämän katoavaisen on pukeutuminen katoamattomuuteen ja tämän kuolevaisen oli pukeutuminen kuolemattomuuteen. Mutta kun tämä katoavainen pukeutuu katoamattomuuteen ja tämä kuolevainen pukeutuu kuolemattomuuteen, silloin toteutuu se sana, joka on kirjotettu: Kuolema on nielty voitossa. Missä on sinun voittosi, kuolema? Missä on sinun otasi, kuolema?»[53] Paavali kutsuu samporuumista »taivaalliseksi» ja »hengelliseksi» ruumiiksi, kuten näkyy saman epistolan seuraavasta otteesta: »Ja on taivaallisia ruumiita ja maallisia ruumiita; mutta toinen on taivaallisten kirkkaus, toinen taas maallisten. Toinen on auringon kirkkaus ja toinen kuun kirkkaus ja toinen tähden kirkkaus; sillä yhden tähden kirkkaus on erilainen kuin toisen. Niin on myös kuolleiden ylösnousemus: katoavaisuudessa kylvetään, katoamattomuudessa herätetään; heikkoudessa kylvetään, voimassa herätetään; kylvetään luonnollinen ruumis, herätetään hengellinen ruumis. Kun on luonnollinen ruumis, niin on myös hengellinen.»[54] Ja vielä: »Mutta mikä on hengellistä, se ei ole ensimäinen, vaan se mikä on luonnollista, on ensimäinen; sitten on se mikä on hengellistä. Ensimäinen ihminen oli maasta, maallinen, toinen ihminen on Herra taivaasta. Mimmoinen maallinen on, semmoisia ovat myöskin maalliset; ja mimmoinen taivaallinen on, semmoisia ovat myös taivaalliset. Ja niinkuin meissä on ollut maallisen kuva, niin meissä on myös oleva taivaallisen kuva.»[55] Ja ikäänkuin osottaakseen, ettei hän tässä ole puhunut ruumiillisesta ylösnousemuksesta (jälleensyntymisestä), vaan henkisestä uudestasyntymisestä, Paavali kuiskaten lisää: »katso, minä sanon teille salaisuuden: emme kaikki kuoloon nuku, mutta kaikki me muutumme...»[56]

Taivaallista taikaruumista eli Sampoa kutsutaan myös »aurinkoruumiiksi» eli »kirjokanneksi», koska se valmiiksi muodostuneena hohtaa kuin aurinko ja tietäjän silmällä nähtynä on kuin ylen loistava valokehrä (_aura_), jonka keskeltä siintää täydellisen ihmisen ihana haahmo--»Herra taivaasta», _augoeides_, kuten mysterioihin vihityt kreikkalaiset filosofit sanoivat.[57]

Tämän ruumiin rakentamisessa erotetaan eri jaksoja vastaavine saavutuksineen, joita nykyaikaisessa teosofisessa kirjallisuudessa vanhaan kreikkalaiseen tapaan kutsutaan »vihkimyksiksi»; puhutaan ensimäisestä, toisesta, kolmannesta j.n.e. vihkimyksestä ja selitetään, mitä kykyjä ja tietoja kussakin voitetaan. Nimitykset ja jaot vaihtelevat järjestelmäin mukaan, mutta olennaisesti tietysti päämäärä ja niin muodoin tiekin on sama.

Muinaissuomalaisessa järjestelmässä mainittiin kaksi pääkohtaa ihmissielun toivioretkellä; toinen oli Pohjolan häät, joka lopetti kosintaretkeläisen pitkän taipaleen, toinen Sammon saavuttaminen, joka päätti sampolaisen vaivalloisen matkan. Mutta samoinkuin kosintaretkeläisellä oli useampia ansiotöitä suoritettavana, samoin samporetkeläisellä oli useampia seikkoja täytettävänä, ennenkuin hänen onnistui hankkia itselleen Sampo, ja Kalevala esittää näitä verrattain seikkaperäisesti.

Ne ovat, kuten sanoimme, eri jaksoja taivaallisen ruumiin luomisessa, eri kohtia Pohjolan pitkällä matkalla, ja Kalevala erottaa niitä neljä, kutsuen niitä seuraavilla nimillä: 1) veneen souto, 2) kanteleen soitto, 3) Sammon otto ja 4) viimeinen ottelu, jossa Sampo pirstaantuu. Veneensoudossa muovaillaan aurinkoruumista siihen kohtaan saakka, jota myös kutsutaan »vesiruumiiksi», kanteleen soitossa sitä hienonnetaan »ilmaruumiiksi» ja Sammon otossa se muodostuu »tuliruumiiksi», joka viimeisessä ottelussa auringon tavalla lähettää voimansa ulos maailmaan.[58]

Joka kohdalla Kalevala viittaa esityksessään, mikä hyvän saavutuksen vastaava paha on: veneensouto selvittää Ilmariselle lopullisesti psyykillisyyden ja mediumisuuden läksyn, jota hän kävi oppimaan lähtiessään kosimaan Pohjolan nuorempaa tytärtä; kanteleensoitto taas selvittää erotuksen oikean ja väärän vaikutusvallan välillä; Sammon otto erotuksen hyvän ja pahan noituuden välillä; viimeinen ottelu erotuksen inhimillisen itsevanhurskauden ja jumalallisen uhrautumisen välillä.

Ehkäpä nämä päältä katsoen niin vaikeatajuiset asiat hiukan selviävät, kun käymme niitä yksitellen selostamaan. Muuan asia on nyt mielessä pidettävä. Vaikka Kalevalan runossa samporetkeen ottavat osaa Kalevalan pääsankarit, Väinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen, eivät nämä kuvaa eri henkilöitä psykologisessa tulkinnassa. Yksi on vihitty totuudenetsijä--Ilmarinen. Väinämöinen ja Lemminkäinen edustavat eri puolia Ilmarisen omassa itsessä. Väinämöinen on kyllä mestaritietäjä mutta hän on samalla Ilmarisen tahto ja sisin jumalallinen ääni eli omatunto, jonka kautta muuten mestarikin puhuu. Lemminkäinen taas on Ilmarisen sisäinen rakkauden ja autuuden tunne, jonka hän vihkimyksessä voitti itselleen ja siis tavallaan Pohjan impi uudessa muodossa.

29.

VENEMATKA.

Väinämöinen alussa suostuu Ilmarisen pyyntöön, että Pohjolanmatka tehtäisiin maitse. »Koska et vielä käsitä asiaa, mennään maitse.» Etsitään siis hevonen, painetaan päähän kullan päitset ja ajaa ratustellaan »kahen miehen rantamaata» (39: 127-146).

Syy, miksi Ilmarinen epäilee merta ja tahtoo mennä Pohjolaan maitse, on sangen luonnollinen. Hän on vastikään tehnyt matkoja Pohjolaan, sisätajuntansa salattuun maailmaan, unitajunnan avulla, ja matkoista hänellä on ollut vain huolta ja harmia (Pohjan nuoremman neidin kosiminen). Kuitenkin hän on tehnyt matkansa »maitse» siinä mielessä, että on säilyttänyt fyysillisen »maaruumiinsa» päivätajuisen minän. Nyt hän sitä vastoin ymmärtää Väinämöisen tarkottavan »merimatkalla» toiselta puolen, että päivätajunnasta on luovuttava, toiselta puolen että on turvauduttava tuohon vaaralliseen unitajuntaan, jonka tähden ei tule ihmetellä, että Ilmarinen alussa tuntee rohkeutensa pettävän.[59]

Kauas eivät uroot ole ratsastaneet, ennenkuin tapaavat »purren itkemässä, venosen valittamassa.» Kun Väinämöinen tiedustaa surun syytä, vastaa vene:

»...Muut purret, pahatki purret, Ne aina sotia käyvät... Minä veistämä venonen, Satalauta laaittama Tässä lahon lastuillani, Venyn veistännäisilläni...»

Silloin Väinämöinen pitää kohtausta kohtalon viittauksena ja virkkaa lohdutellen:

»Elä itke, puinen pursi, Vene hankava havise, Kohta saat sotia käyä, Tappeloita tallustella! Lienet pursi luojan luoma, Luojan luoma, tuojan tuoma...»

Ja, kuulustelun jälkeen, josta käy selville, ettei tämä vene ole toisia ihmeellisempi, Väinämöinen

Heitti hiekalle hevoisen, Painoi puuhun marhaminnan, Ohjat oksalle ojenti, Lykkäsi venon vesille, Lauloi purren lainehille.

Tällä episodilla Kalevala tahtoo kuvata, mikä heräymys tapahtuu Ilmarisen tajunnassa, kuinka hänen käsityksensä Sammon hankinnasta muuttuvat ja laajentuvat, ja kuinka unimaailmakin esiintyy hänelle uudessa valossa.

Veneen valitus on kuin heräävän muistin ääni hänen sielussaan. »Etkö luota enää minuun, Ilmarinen? Olenhan minä paljon vanhempi sinun päivätajuntaasi. Päivätajuntasi sait, kun viimeksi synnyit maan päälle, mutta minut sinä sait Pohjolan häissä. Etkö muista, että olet vihkiytynyt Pohjolan ihanaan impeen? Etkö muista, että puolisosi ja sinä olitte yhtä minussa? Etkö muista, että päivätajuntasi yhtyessäsi Pohjolan impeen kasvoi ja laajeni aivankuin maasta taivaaseen? Missä tajuntasi silloin liikkui, minkä avulla se toimi? Juuri minun! Sinä säilytit silloin aivoissasi sen tietoisuuden, mikä sinulla oli minussa; nyt kun sinulla on uudet aivot, olet unohtanut. Mutta herätä muistosi uudestaan eloon! Kaikki, jotka konsanaan ovat Pohjan immen saaneet ja lähtevät sotaan Sammon puolesta, käyttävät veneitä semmoisia kuin minä olen. En minä ole toisia ihmeellisempi.»

Ilmariselle alkaa selvitä, ettei hänen tarvitsekaan turvautua äskeiseen vaaralliseen unitajuntaan. Se tajunta ja se tajunnanväline, mikä hänellä on tarjona, on tosin unimaailmasta kotoisin, mutta tämä ei ole itsessään vaarallista. Vaara oli siinä, että hän tahtoi siirtää päivätajuntansa unimaailmaan, kun sitä vastoin unimaailman suurempi tajunta vähitellen on heräävä päivätajunnassa.

Ilmarinen alkaa muistaa, mikä valtava henkinen kokemus hänellä on menneisyydessä takanaan, ja hänessä herää aivan kuin uusi luottamus omiin voimiinsa. Ei hänen tarvitse pelätä mitään tajuttomuutta, heittäytyessään oman salatajuntansa huomaan. Päivätajunnan takana ei ammota kuilu, ei tyhjä ja pohjaton avaruus, vaan laajempi tajunta, suurempi ja syvempi tietoisuus, joka jo ennestään on hänelle tuttu.

Ja Ilmarinen ymmärtää, että Sampoa ei muulla keinoin voi tavotellakaan. Päivätajunta yksin jätettynä ei omin voimin kykene sitä rakentamaan. Aurinkoinen ruumis on rakennettava sisästä ja ylhäältäpäin, sen siemen täytyy jo olla olemassa, siemen, joka aivankuin itsestään kehittyy ja kasvaa. Ja siemen--se on elämän antama silloin kun ihminen ihmiseksi syntyi. Mutta siitä siemenestä ihminen tuli tietoiseksi vihkimyksessä.

Nyt ei Ilmarinen enää vastustele sisintä ääntänsä, jonka kautta Väinämöisen viisaus puhuu. Lykätään vene vesille ja järjestetään se käyttökuntoon: silloinpa Lemminkäinenkin yhtyy matkaan.

Siitä vanha Väinämöinen Lauloa hyrähtelevi; Lauloi ensin laitapuolen Sukapäitä sulhosia, Sukapäitä, piipioja, Saapasjalkoja jaloja; Lauloi toisen laitapuolen Tinapäitä tyttäriä, Tinapäitä vaskivöitä, Kultasormia somia. Lauloi vielä Väinämöinen Teljot täytehen väkeä, Ne on vanhoa väkeä, I'än kaiken istunutta, Kuss' oli vähän sioa Nuorukaisilta esinnä.

Tästä näkyy, mikä ihmeellinen vene ja mikä ihmeellinen matka on kysymyksessä. Väinämöinen laulaa veneen täyteen väkeä; mutta ne eivät ole tavallisia ihmisiä, jotka muualta tänne olisivat saapuneet, vaan taikavoimalla näkyviin loihdittuja olentoja--mikä näkyy siitäkin, etteivät saa venettä liikkeelle. Väinämöinen istui perään ja

Pani sulhot soutamahan, Neiet ilman istumahan; Sulhot souti, airot notkui, Eipä matka eistykänä.

Samoin kävi neitosten, samoin vanhain, kun he soutivat: matka ei edistynyt (39: 303-310). Vasta kun Ilmarinen istui soutamaan, niin

Jopa juoksi puinen pursi, Pursi juoksi, matka joutui, Loitos kuului airon loiske, Kauas hankojen hamina.

Noin Kalevala kertoo, miten Ilmarinen tottui käyttämään uutta tajunnanvälinettään, Sammon ensimäistä muodostumaa eli n.k. vesiruumista. Ja runon omat sanat todistavat asiantuntijalle, mistä on kysymys. Jo nimitys »vene» viittaa siihen, että on puhe tunteitten unimaailmasta, jonka symbolina yleensä käytetään nimitystä »vesi» (kts. ed. esim. 13. lukua). Vesiruumis on tunteista muovaeltu, rakkauden voimasta luotu. Vaan minkätähden on valittu symboliksi vene? Eikö elävä olento olisi sopiva, esim. hevonen, joka osaa uida? Kun ansiotöistä puhuttiin, silloin Hiiden ruuna (Tuonelan karhu) vastasi tunteitten kuohua. Ja puhuuhan Platonkin, että ihminen järkiolentona on ratsastaja, tunteet ja himot hänessä se ratsu, jota hän ohjaa. Aivan niin, mutta Kalevalan valitsema venesymboli osottaa hienolla tavalla, ettei enää ole puhetta tavallisen ihmisen tunneluonnosta, jolla vielä, kuten eläimellä ainakin, saattaa olla oma tahtonsa; tässä on nyt kysymys vihityn puhdistuneesta tunne-elämästä, jonka itsekkyys on kuollut ja jota sentähden paremmin sopii verrata »elottomaan esineeseen», veneeseen, joka ehdottomasti tottelee ja palvelee omistajaansa.

Mikä kuitenkin ennen kaikkea todistaa, että Kalevala puhuu okkultisesta tajunnanvälineestä, on se paljous ihmismäisiä olentoja, joita Väinämöinen loihtii veneen teloille istumaan. Nämä kuvaavat vesiruumiin kykyjä eli aisteja, joilla tunteitten unimaailmaa tutkitaan, ja minkä nojalla? Se selviää seuraavasta kahdesta seikasta: