Part 11

Pohjolan häissä Ilmarinen, totuuden etsijä, vihitään pyhään liittoon Pohjolan neidon, korkeamman minänsä kanssa. Ihmisen »korkeampi minä» on hänen jumalsyntyisen itsensä minätajunta, josta »alempi» eli »personallinen minä» on heijastuma aivoihin.[49] Tavallinen »uudestasyntymätön» ihminen ei tunne tätä sisätajuntansa minuutta; hän on vain kuolevainen personallinen olento, jota vastoin korkeampi eli »yksilöllinen» minä on kuolematon. Vasta valmistavalla tiellä kulkija eli »kosintaretkeläinen» käyttääksemme Kalevalan nimitystä saa joskus tuntea jumalallisen itsen läsnäoloa sielussaan--silloin nim., kun sisätajunnasta hetkeksi virtaa vaikutus päivätajuntaan. Mutta vasta se kosintaretkeläinen, joka Ilmarisen tavalla onnistuu kaikissa ansiotöissä, vihitään erottamattomasti sisäiseen minäänsä. Tämä ei nyt merkitse, että ihminen siitä lähtien tuntisi päivätajuisena olentona kuolemattoman minänsä kokonaan, kaikkia sen ominaisuuksia ja kykyjä; päinvastoin voi melkein sanoa, ettei hän vielä tunne varsinaista itseään ollenkaan. Mutta rikkomaton silta on rakennettu ylemmän ja alemman välille, ikuinen »yhteys Jumalan kanssa» on saatu aikaan, joka tekee hänelle nyt mahdolliseksi toden teolla »tutkia Jumalan hengen syvyyksiä», uppoutua oman itsensä valtamerisalaisuuksiin. Nyt vasta, kuten olemme sanoneet, avautuu hänen eteensä tiedon ja vallan tie--ja samalla aavistamattomien erehdysten ja murheitten tie.

Tehkäämme itsellemme vielä kerran selväksi, mitä vihkiytyminen korkeampaan minään käytännöllisesti katsoen merkitsee, mitä Ilmarinen totuudenetsijänä Pohjolan häissä voittaa.

Ennen tätä vihkimystä ihminen helposti erehtyy luulemaan, että hänen todellinen itsensä on tämä hänen fyysillinen ruumiinsa tai nämä hänen moninaiset tunteensa tai ajatuksensa, toisin sanoen se »realinen minä», josta sielutiede puhuu. Mutta puhdistuksen tiellä hän aste asteelta oppii erottamaan itsensä ruumiillisista tavoistaan ja taipumuksistaan, tunteistaan ja ajatuksistaan; kosintaretkeläisenä hän oppii astumaan realisen minänsä ulkopuolelle, hän oppii näkemään, että ajatukset, joita hän voi hallita ja ohjata, eivät ole häntä itseään, että himot ja halut, tunteet ja tuulet, joita hän voi hillitä, eivät ole häntä itseään, että tavat ja taipumukset, joita hän voi muuttaa ja kasvattaa, eivät ole häntä itseään. Siten kehittyy hänessä »formalinen minä» subjektikäsitteestä eläväksi odottavaksi olennoksi, joka vihkimyksessä saa sisältönsä.

Ennen vihkimystä ihminen voi uskoa ja rakennella itselleen minkälaisia teorioja tahansa elämästä; hänen olemuksessaan voi piillä itsekkyyttä ja pahuutta, jota hän ei ollenkaan aavista, mutta joka kriitillisinä hetkinä astuu näyttämölle; hän voi uskoa rakkauden voimaan ja ihailla sitä, mutta viha voi myös asua hänen omassa sydämessään. Kuinka toisin on totuudenetsijän laita silloin, kun hän on korkeampaan minäänsä vihitty! Nyt ruumiillisen elämän tarkotus on hänelle paljastettu: hän tietää, että rakkaus on ainoa jumalallinen elämänlaki; mikään paha hänessä itsessään ei saa pysyä salassa hänen silmiltään, sen täytyy tulla päivänvaloon ja hänen täytyy se voittaa; vihalla ei ole sijaa hänen sydämessään, joka uhkuu lämpöä ja rakkautta kaikkia eläviä kohtaan. Kaiken tämän hän on itselleen taistellut kosintaretkeläisenä ja voiton seppeleenä hän on sen saavuttanut Pohjolan häissä.

Kuinka siis Lemminkäistä voitaisi häihin kutsua? Kuinka kuninkaan pojan häissä voisi olla mukana vieras, jolla ei ole häävaatteita? Kaikki muistokin onnistumattomista yrityksistä, omista tuulentuvista ja pikku teorioista pyyhitään mielestä pois. Mutta köyhät ja kurjat, sokeat, vaivaiset ja rammat kutsutaan pitoihin, sillä laadullista laulajaa ei ole eikä alkuperäiset kutsuvieraat saavu. Vanhat säädylliset käsitykset elämästä, ulkoa opittu vanhurskaus, moitteettomuus, hyveellisyys, joita ihminen on uskonnon, sivistyksen ja tieteen kautta lahjaksi saanut ja joita odottaisi häissä näkevänsä, loistavat kaikki poissaolollaan, sillä yksikään niistä ei pysty laulamaan elämän todellista laulua. Sitä vastoin ihmisen synnit ja heikkoudet, hänen virheensä ja puutteellisuutensa ottavat hääiloon osaa, sillä hänen sydämensä ylivuotava sääli ja rakkaus pukee hetkeksi häävaatteihin ja antaa hänen ymmärtää niiden opettaman läksyn; ja kaikki säädyllisten ihmisten silmissä hulluilta ja mielettömiltä näyttävät elämänkäsitykset, vanhat taikauskot ja ihanteet kutsutaan häihin, sillä niiden pohjalla piilee totuutta ja ne kestävät kuunnella, kun vanha Väinämöinen eli ikiviisaus häälaulua laulaa:

Siinä lauloi Väinämöinen, Pitkin iltoa iloitsi, Naiset kaikki naurusuulla, Miehet mielellä hyvällä Kuuntelivat, kummeksivat Väinämöisen väännätystä, Kun oli kumma kuulianki, Ime ilmanki olian.

Voiko sanoin kuvatakaan sitä autuutta ja riemua, mikä ihmissielun valtaa, kun hän korkeampaan minäänsä yhtyen saa tuntea jumalallisen rakkauden rajatonta voimaa ja viisautta? Mestari-ihmisen, tietäjän ääni kaikuu hänen olemuksessaan, niin nöyränä ja samalla niin taikavoimaisen mahtavana, että hän tuntee ja tietää itsekin kerran kohoutuvansa luojaksi, jonka sanaa olemisen voimat hänessä itsessään ja avaruuksien olennot tottelevat, niin että kaikki muuttuu hyväksi ja hyödylliseksi. Kuinka vaatimattoman vaikuttavasti tätä tunnelmaa on ilmituotu Väinämöisen häävirren loppusäkeissä:

»Mitäpä minusta onpi Laulajaksi, taitajaksi, En minä mitänä saata, En kuhunkana kykene; Oisi luoja laulamassa, Suin sulin sanelemassa, Luoja laulun lauleleisi, Lauleleisi, taiteleisi. Laulaisi meret mesiksi, Meren hiekat hernehiksi, Meren mullat maltahiksi, Suoloiksi meren someret, Lehot laajat leipämaiksi, Ahovieret vehnämaiksi, Mäet mämmikakkaroiksi, Kalliot kanan muniksi. Lauleleisi, taiteleisi, Saneleisi, saatteleisi... Annap' ainaki Jumala, Toisteki totinen luoja, Näin näissä elettäväksi... Näissä Pohjolan tuvissa... Jotta päivin lauleltaisi, Illoin tehtäisi iloa I'ällä tämän isännän, Elinajalla emännän!»

Kun totuuden etsijä on läpikäynyt Pohjolan häiden valtavan kokemuksen,

ei hän enää voi epäillä elämän tarkotusta eikä hän voi olla jumalaansa uskomatta. Hän on saanut tuntea oman jumalallisuutensa ja hän tietää, että sama jumalallisuus on kätkettynä jokaisen ihmislapsen sieluun. Mutta sumuun voi hänen järkensä peittyä, ja hän voi unohtaa olevansa yhtä jumalallisen minänsä kanssa.

26.

KULTAINEN NEITO.

Kun totuuteen pyrkijä on solminut pyhän liiton korkeamman minänsä kanssa, kutsutaan häntä hindulaisissa pyhissä kirjoissa »kodittomaksi vaeltajaksi» (_parivraadshaka_), joka muistuttaa Jeesuksen sanoja: »Ketuilla on luolansa ja taivaan linnuilla on pesänsä, mutta Ihmisen Pojalla ei ole mihin päänsä kallistaisi.»[50] Teosofisissa kirjoissa selitetään tällä tarkotettavan, että ihminen, joka on vihkiytynyt korkeampaan minäänsä, on todella koditon maan päällä, sillä hänen varsinainen kotinsa on jo jumalallisen itsensä taivaallisessa tilassa ja maallisessa elämässään hän on vain kuin lähettiläs, joka »täyttää taivaallisen Isänsä tahdon». Hänellä ei ole eikä hän halua täällä »pysyväistä kotia», sillä missä tahansa hän ihmiskuntaa palvellen voi täyttää Jumalan tahdon, siellä on hänen kotinsa. Hindulainen nimitys ja Jeesuksen yllä toistetut sanat eivät siis sisällä mitään valitusta, vaan tuovat ilmi säännön.

Niin totta kuin tämä onkin, voidaan asiaa katsoa myös toiselta kannalta, ja mielestämme Kalevala kertomuksessaan tuo esille toisiakin puolia henkisesti vihityn ihmisen psykologiasta. Kalevala kertoo, kuinka Pohjolan häitten jälkeen nuori pari siirtyy Ilmarisen kotiin, missä Pohjan neidolle valmistetaan pysyväinen olosija. Vaikka siis toisin sanoen liitto ylemmän ja alemman välillä solmitaan Pohjolassa eli sisätajunnassa, valmistetaan ylemmälle varsinainen koti eli sija Ilmarisen päivätajunnassa. Päivätajunnassaan ihmisen tietysti täytyy kyetä olemaan yhtä korkeamman minänsä kanssa. Niin onkin alussa laita. Ensimäiset ajat vihkimyksen jälkeen ihminen elää autuaan onnellisena ja tuntee itsensä turvatuksi niinkuin se, joka on saanut oman kodin itsellensä laitetuksi. Mutta sitten tulee katastroofi: korkeampi minä häviää näkyvistä.

Tämä tapahtuu joko samassa elämässä tahi ainakin ihmisen syntyessä uudestaan maan päälle. Kun ihminen jälleen ruumistuu, ei hänellä ole uudessa päivätajunnassaan itsetietoista muistoa vihkimyksestään: sanomaton kaiho ja ikävä vain, syvä sääli kärsiviä kohtaan ja varma tunne siitä, että on jotakin kadottanut, joka olisi saatava takaisin. Kalevala on kuvannut tätä tapahtumaa Pohjan neidin kuolemaksi ja Ilmarisen siitä aiheutuvaksi suruksi. Voimme hyvällä syyllä sanoa, että 37 runo alkaa uutta lehteä Ilmarisen elämänkirjassa, että itse asiassa nyt on kysymys uudesta Ilmarisen inkarnatsionijaksosta:

Se on seppo Ilmarinen Naista itki illat kaiket, Yöt itki unettomana, Päivät einehettömänä, Aamut aikaisin valitti, Huomeniset huokaeli, Kun oli kuollut nuori nainen, Kaunis kalmahan katettu; Eipä kääntynyt käessä Vaskinen vasaran varsi, Kuulunut pajasta kalke, Yhen kuuhuen kululla.

Ihminen on todella tässä tilassa omituisessa asemassa. Hän on uusi personallisuus, joka ei tiedä vanhoista mitään, mutta hänen sisätajunnassaan asuva yksilöllinen minänsä on kokenut rakkauden suuren vihkimyksen ja pyrkii nyt alinomaa osallisuuteen uuden personallisuutensa päivätajunnasta. Tämä herättää voittamattoman kaihon jumalalliseen totuuteen, lujan uskon, että totuus on löydettävissä ihmisen omasta itsestä, ja yhtämittaista, väsymätöntä henkistä ponnistelua ja työskentelyä. Vaikkei pyrkijä saata eksyä kauas jumalansa teiltä, vie hänen oma intonsa ja ikävänsä hänet erehdyksiinkin, joista hänellä on oppimista kärsimysten ja murheiden kautta.

Meillä onkin täysi oikeus kysyä: eikö luonto näin aseta ihmistä samaan kosintaretkeläisen asemaan, jossa hän oli, ennenkuin oli puhdistuksen tien kulkenut? Eikö tämä ole taaksepäin kulkua kehityksessä? Eikö se ole vääryyttä inhimillisesti katsoen? Minkätähden kaikki ponnistukset ja kaikki saavutukset, jos niiden hedelmä kuitenkin katoaa ihmisen käsistä?

Emme suinkaan tahdo luontoa sokeasti puolustaa. Ulkonaisesti katsoen ihminen aina menettää jotakin kuolemassa, s.o. levätessään. Kuolema on yksilön elämässä mitä uni on personallisuuden. Jos taiteilija esim. valmistelee suurempaa taideteosta, katkaisee lepo joka kerta hänen työskentelyään eikä hän levon jälkeen heti saa langan päästä kiinni. Kuta taitavampi hän on, sitä nopeammin käy langan etsintä, mutta elämässä ja luonnossa vallitsee ajottaisuuden ja periodisiteetin syyklinen laki, jota ihminen ei voi muuttaa. Kalevalakin on tätä tosiseikkaa selvästi painostanut. Pohjan neidin omakseen voittaminen edellyttää, että ihminen on suorittanut määrätyn työn: hän on takonut mystillisen Sammon. Tämä merkitsee: hänen on onnistunut--joko ennen varsinaista puhdistustaan taikka sitten ansiotöittensä ohella--päästä sisätajuntaansa, siis näkymättömään maailmaan, päivätajuisena eli itsetietoisena, niinkuin Ilmarinen joutui Pohjolaan ensin Väinämöisen toimesta, myöhemmin omalla taidollaan. Sammon taonta tässä mystillis-psykologisessa merkityksessä on välttämätön ennen vihkimystä.

Mutta kun onnellisen avioliiton päätyttyä Ilmarinen jälleen astuu näyttämölle, kerrotaan, että Sampo yhtäkaikki on jäänyt Pohjolaan! Siis Ilmarisen on täytynyt joko unohtaa, miten takominen käy päinsä, tai hän on uudestaan ruumistunut maan päälle ja luonnollisista syistä estetty muistamasta.

Onko tämä nyt luonnon puolelta vääryyttä vai saatammeko katsoa asioita toiselta kannalta? Toinen näkökanta onkin itse asiassa tarjona.

Vaikka kerran vihittynä on siis Ilmarisen edessä työ, josta hän ei vielä itsekään ole tietoinen: Sammon hankinta Pohjolasta, eli jos niin tahdomme sanoa, Sammon takominen uudestaan päivätajunnassa. Se on toisin sanoen päivätajunnan laajentamista sisätajuntaan päin eli paremmin sisätajunnan saattamista päivätajuisen itsetietoiseksi yhä suuremmassa ja suuremmassa määrässä.

Nyt on väärinkäsitys tarjona: voisimme luulla, että sisätajunta astuessaan vihkimyksessä korkeampana minänä päivätajuntaan olisi sillä askeleellaan tyhjentänyt itsensä eli kokonaan ilmaissut itsensä päivätajuiselle minälle; voisimme myös luulla, että sisätajunta »jumalallisena» minänä on muuttumaton tekijä, joka ei kehity eikä kasva. Tämä olettamus on erehdyttävä. Vihkimyksessä personoituu päivätajuntaan ainoastaan osa sisätajunnasta, sillä jumalallinen itse on rajaton. Ja kaukana siitä, että korkeampi minä ei voisi kehittyä, se onkin varsinaisesti tämä sisätajunta, joka niittää hedelmän kaikesta kehityksestä: kuolemattomana olentona sen edessä on rajattoman kasvun mahdollisuudet. Vihityn itsekasvatus täten ei saa asettaa rajoja sisäisen minuuden vapaalle kasvamiselle, jota se tekisi, jos se vain pyrkisi päivätajunnan avulla ilmentämään, mitä se vihkimyksessä on sisäisestä minästä saanut kiinni. Sentähden on välttämätöntä, että korkeampi minä vetäytyy piiloon päivätajunnasta, jotta ihminen taas olisi pakotettu sitä etsimään ja samalla laajentamaan käsityksiään siitä. Tämä on miltei yleinen sääntö, koska vihityn yksinään on sangen vaikea ymmärtää asioita edeltäkäsin. Ainoastaan suuren ja viisaan opettajan läsnäollessa voi kehitys käydä päinsä nopeasti. Mutta tavallinen sääntö on, että ruumistus kuluu ruumistuksen perästä näissä ponnistuksissa, ja kehityksen laki täten vaatii, että vihitty kadottaa tiedon vihkimyksestään ja syntyy uudestaan maan päälle--että Ilmariselta kuolee Pohjan neiti...

Ensi alussa Ilmarinen ei siis aavistakaan, että häntä odottaa suuri tehtävä: Sammon hankinta. Hän ei todellisuudessa koko Sammosta mitään tiedä. Hän vain antautuu surunsa ja kaipauksensa, s.o. yksinäisyyden tunteen, säälin tunteen ja maailmansurun valtaan. Mutta ei ylen pitkiksi ajoiksi:

Seppo naisetta elävi, Puolisotta vanhenevi; Itki kuuta kaksi, kolme, Niinpä kuulla neljännellä Poimi kultia mereltä, Hopeita lainehilta; Keräsi kekosen puita, Kolmekymmentä rekoista, Puunsa poltti hiililöiksi, Hiilet ahjohon ajeli.

Jo herää toiminnanhalu Ilmarisessa. Onhan muuallakin surevia. Maailma on täynnä kärsimyksiä. Ehkä hän voisi oman tuskansa unohtaa, jos hän ryhtyisi työhön, jos hän jotakin loisi. Ehkä hän löytäisi rauhansa jälleen, jos hän antaisi kaiholleen muodon, jos hän loisi ihanteensa itsestään ulos:

Otti noita kultiansa, Valitsi hopeitansa Syksyisen uuhen verran, Verran talvisen jäniksen, Työnti kullat kuumentohon, Ajoi ahjohon hopeat, Pani orjat lietsomahan, Palkkalaiset painamahan. Orjat lietsoi löyhytteli, Palkkalaiset painatteli Kintahattomin kätösin, Hatuttoman hartioisen; Itse seppo Ilmarinen Ahjoa kohentelevi, Pyyti kullaista kuvaista, Hopeista morsianta.

Ja nyt Kalevalassa seuraa tuo omituinen ja tuttu kertomus kultaisen neidon taonnasta.

Se tietenkin tuo mieleemme kreikkalaisen tarun Pygmalionista, joka oli kuvanveistäjä ja marmorista veisti itselleen ihanan naisen kuvan: Galatean. Pygmalion rakastui Galateaansa, ja koska marmoripatasas oli kylmä ja eloton, rukoili hän jumalilta apua ja elämää kuvalleen. Jumalat suostuivat, Galatea tuli eläväksi, ja Pygmalion ylen onnelliseksi.

Niin ei kuitenkaan käynyt Ilmariselle ja hänen kultaiselle morsiamelleen, mutta näemme kohta, että Kalevalan kuvaus on psykologisesti oikea, sopien täydellisesti mystilliseen kokonaisuuteen, jota kreikkalainen taru tässä yhteydessä ei tekisi.

Kultainen neito ei heti valmistu. Ensimäisellä kerralla työntäytyy ahjosta uuden Kalevalan mukaan uuhi eli lammas, vanhan Kalevalan mukaan miekka; toisella kertaa syntyy pitkän puuhan jälkeen uuden Kalevalan mukaan varsa, vanhan mukaan ori. Vasta kolmannella kerralla valmistui kultainen neitonen. Edellisillä kerroilla »muut hyvin ihastuivat», muttei Ilmarinen itse, viimeisellä Ilmarinen oli tyytyväinen, muut »pahoin peljästyivät».

Tässä on mielestämme kuvattu luovan neron toimintaa, taiteen, tieteen, filosofian, uskonnon, politiikan ja millä alalla tahansa. Ihminen nousee sotaan maailman vääryyttä vastaan tai hän luo esim. jonkun ihanan taideteoksen. Tunnustusta ja kunniaa hän saavuttaa maailman puolelta, mutta tyhjäksi hänen rakastava sydämensä jää, sillä sitä maailma ei ymmärrä. Lopulta hän luulee keksineensä keinon millä sydäntänsä tyydyttää: hänen tulee luoda omasta personallisuudestaan semmoinen täydellinen ihmisolento, joka kuvastaa salattua ihannetta ja jota koko maailma voi rakastaa. Täydellisyyden vaatimus herää hänen jäsenissään: »minä tahdon olla täydellinen, vanhurskas personallisuus». Ja hän ryhtyy

jättiläistyöhön:

Siitä seppo Ilmarinen Takoi kullaista kuvoa, Takoi yön levähtämättä, Päivän pouahuttamatta; Jalat laati neitoselle, Jalat laati, käet kuvasi: Eipä jalka nousekana, Käänny käet syleilemähän. Takoi korvat neiollensa, Eipä korvat kuulekana; Niin sovitti suun sorean, Suun sorean, sirkun silmät, Saanut ei sanoa suuhun, Eikä silmäin suloa.

Työn hedelmä ei tyydytä. Morsian on kaunis, mutta eloton. Pian Ilmarinen huomaa, että hänen sydämensä jää tyhjäksi, vaikka hänen oma personallisuutensa on niin moitteettoman siroksi muovaeltu, että sillä on kaikki siveelliset hyveet:

Siinä seppo Ilmarinen Heti yönä ensimmäisnä Kyllä peitettä kysyvi, Vaippoja varustelevi, Kahet, kolmet karhuntaljat, Viiet, kuuet villavaipat Maata kera puolisonsa, Tuon on kultaisen kuvansa. Se oli kylki kyllä lämmin, Ku oli vasten vaippojansa; Ku oli nuorta neittä vasten, Vasten kullaista kuvoa, Se oli kylki kylmimässä, Oli hyyksi hyytymässä, Meren jääksi jäätymässä, Kiveksi kovoamassa.

Ilmarinen oli siis erehtynyt, suuresti erehtynyt. Ja mikä oli hänen erehdyksensä? Se sama, josta edellä mainitsimme: hän yritti luoda muotoa, lopullista muotoa, oman sisäisen tajuntansa elävälle hengelle ja siis sen upeata kasvua rajottaa. Hän lankesi siihen syntiin, josta varotetaan käskyssä: älä tee itsellesi kuvia Minusta, sillä Minä olen sinun jumalasi. Kaikki täydellisyyskuvat, joita ihminen luo, ovat rajotuksia, ovat epäjumalankuvia. Elämä itse etsii muotonsa ilman ihmisen koskematta.

Ilmarinen itse säikähti: enhän minä osaakaan mitään tehdä tällä moitteettomalla personallisuudellani. Mitä, jumalani, minun on tehtävä?

Viepi neien Väinölähän; Sitte sinne tultuansa Sanan virkkoi, noin nimesi: »Oi sie vanha Väinämöinen, Tuossa on sinulle tyttö, Neiti kaunis katsannolta...»

Ja viisas, jonka ääni on yhtä Ilmarisen oman sisimmän tunteen kanssa, sanoo:

»Oi on seppo veikkoseni; Tunge neitosi tulehen, Tao kaikiksi kaluiksi... Ei sovi minun su'ulle, Ei minullen itselleni Naista kullaista kosia, Hopeista huolitella.»

Ei tarvitse elämä eikä elämän Jumala ulkonaisesti täydellisiä personallisuuksia. Epäjumalankuvat ovat olemassa sitä varten, että niitä rikottaisiin.

Kylmän kulta kuumottavi, Vilun huohtavi hopea.

27.

POHJAN NEIDON NUOREMPI SISAR.

Mutta vielä Ilmarinen lankesi toiseen erehdykseen, josta hänellä niinikään oli oppia ja hyötyä.

Tavotellessaan personallista ja siveellistä täydellisyyttä, uudistaessaan täten tietämättään puhdistuksen tien ansiotöitä, Ilmarinen alkoi tehdä merkillisiä havaintoja unielämänsä suhteen. Samalla tavalla kuin hänelle kosintaretkeläisenä oli tapahtunut--vaikkei hän tietysti sitä muistanut,--alkoi hänen unitajuntansa nytkin kirkastua ja hänen unennäkönsä kävivät ihmeteltävän eläviksi ja sisältörikkaiksi. Ja vielä niihin säännönmukaisesti liittyi piirre, joka enimmin hämmästytti Ilmarista. Tämä piirre oli seuraava: ensin Ilmarinen tunsi unissaan, nukkuessaan olevansa aivan samalla tavalla oma itsensä kuin päivälläkin; hän saattoi tehdä havaintoja, ajatella, hillitä itseään, suorittaa tekoja ja tehdä päätöksiä aivan kuin valveilla; ja sitten hän vähitellen huomasi omaavansa ruumiin samoinkuin päivälläkin, vaikkei se ollut hänen fyysillinen ruumiinsa; tämän nukkuvan fyysillisen ruumiinsa hän nimittäin joskus saattoi nähdäkin; mutta uusi ruumis mikä hänellä oli käytettävänään, oli kevyt ja niin hienon hieno, että hän sillä huomasi osaavansa kulkea vaikka seinän läpi; tämä hänen yöllinen käyttövälineensä oli samannäköinen kuin päiväruumis, vieläpä sillä oli samanlaiset vaatteet.

Ilmarinen ei näihin seikkoihin tuhlannut paljon ajatusta, niin kauan kuin hänellä oli muuta mielessä; sen johtopäätöksen hän vain veti kokemuksistaan, että tämmöisessä hienossa yöruumiissa noidat ja tietäjät kai »Lapissa kävivät», tämmöistä välinettä kai käyttivät »loveen langetessaan.»[51]

Mutta kun Ilmarinen oli väsynyt siveellisen mallikelpoisuuden tavotteluun ja huomannut, että se oli tyhjää, silloin hänen mielensä kääntyi näihin yöllisiin havaintoihinsa ja hän rupesi niiden johdosta miettimään. »Koska olemuksessani piilee tuommoisia salaperäisiä mahdollisuuksia, tahdon ruveta niitä tutkimaan ja kehittämään. Sillä tiellä pääsen sen totuudenelämän, sen jumalanrauhan perille, jota halajan.»

Kalevala ei kerro mitään tästä välikohtauksesta, näistä Ilmarisen havainnoista, sillä se olisi realistista esitystapaa ja Kalevala verhoo totuuden vertauskuvien huntuun. Pyhiä kirjoja saa yleensä lukea niin, että tietää, mitä rivien välistä on poisjätetty.

Kalevala heittäytyy heti keskelle uutta seikkailua ja ryhtyy kertomaan, miten Ilmarinen yritti sisätajunnastaan etsiä sisältöä elämälleen sisätajunnan »nuoremman sisaren» eli unitajunnan välityksellä, toisin sanoen: miten Ilmarinen lähti Pohjolaan kosimaan Pohjolan emännän nuorempaa tytärtä:

Tuop' on seppo Ilmarinen, Takoja iän-ikuinen Heitti kultaisen kuvansa, Hopeisen neitosensa; Pisti varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, Itse istuvi rekehen, Kohennaikse korjahansa. Lähteäksensä lupasi Sekä mietti mennäksensä Pyytämähän Pohjolasta Toista Pohjolan tytärtä.

Kalevalan kertomuksesta päättäen 38:nnessa runossa Ilmarinen nyt hyvinkin muistaa entisen liittonsa Pohjan tytön kanssa. Louhen ensimäinen kysymys, kun hän Ilmarisen näkee, koskee tyttärensä, Ilmarisen puolison, eloa ja oloa »miniänä miehelässä, naisena anoppilassa». Mutta muistakaamme, että Kalevala näennäisesti esittää asioiden tapahtuneen yhdessä ja samassa Ilmarisen elämässä, ja silloin esteettinen kokonaisvaikutus vaatii yhtä ja toista semmoista, joka realistisesta kuvauksesta putoisi pois tai olisi toisenmuotoista. Saamme siis sivuuttaa runossa ne kohdat, jotka puhuvat Ilmarisen entisestä puolisosta, ja pystytellä itse pääjuonessa.

Kun Ilmarinen pyytää Pohjolan emännältä nuorempaa tytärtä puolisokseen, saa hän kieltävän vastauksen; ja kun hän kääntyy tytön itsensa puoleen tuvassa, laulaa lapsi lattialta:

»Neitonen, sinä sisari, Elä sulho'on ihastu, Elä sulhon suun pitohon, Eläkä jalkoihin jaloihin! Sulholl' on suen ikenet, Revon koukut kormanossa, Karhun kynnet kainalossa, Veren juojan veitsi vyöllä, Jolla päätä piirtelevi, Selkeä sirettelevi.»

Neitonen itse vastaa Ilmariselle:

»En lähe minä sinulle, Enkä huoli huitukoille... Onpa tässä neitosessa Paremmanki miehen verta, Kaunihimman varren kauppa, Korkeamman korjan täysi, Paikoille paremmillenki, Isommille istuimille, Ei sepon sysi-sioille, Miehen tuhmaisen tulille.»

Mutta Ilmarinen ei hellitä. Hän turvautuu väkivaltaan, kun muu ei auta:

Saa'utti tytön samassa, Käärälti käpälihinsä, Läksi tuiskuna tuvasta, Riepsahti rekensä luoksi, Työnnälti tytön rekehen, Koksahutti korjahansa, Läksi kohta kulkemahan, Valmistui vaeltamahan, Käsi ohjassa orosen, Toinen neien nännisillä.