Part 10

Kun Ilmarinen ei ota tätä uskoakseen, ryhtyy Väinämöinen todisteluihin ja panee liikkeelle toisen mielikuvituksen. Saatuaan täten Ilmarisen tajunnan ja huomion keskitetyksi ja samalla käteensä on tietäjän verrattain helppo »pyörremyrskyn avulla» siirtää se hetkeksi pois fyysillisestä ympäristöstä sisäiseen maailmaan. Kun Ilmarinen sitten selviää ja tulee tajuihinsa, huomaa hän olevansa Pohjolan pihalla. Hänen on käynyt samoinkuin Lemminkäisen: koirat eivät ole haukkuneet. Louhi tulee vastaan ja ihmettelee, kuka hän on, jota eivät koirat hauku, ja Ilmarinen, joka on sangen ällistynyt ja hämillään, ei osaa muuta vastata kuin ettei hän ole tänne tullutkaan koirien haukuttavaksi. Mutta kun keskustelussa selviää, kuka Ilmarinen on, ja Louhi häntä kohtelee kunnioittavasti, palaa Ilmarisen itseluottamus ja itsetietoisuus ja hän ilmottaa kyllä osaavansa takoa Sammon. On aivankuin Ilmarinen ajattelisi itsekseen: jollei Sammon taonta ole tämän vaikeampaa, niin kyllä minä tähän pystyn.

Ja hän sai nähdä Pohjan tytön.

Huomaamme eron Ilmarisen ja Lemminkäisen välillä. Lemminkäinen on tulisielu, hän etsii kiihkolla, hän tempaa väkivallalla itselleen taivaan, hän tahtoo ja himoitsee ja kompastuu omaan valmistumattomuuteensa. Ilmarinen taas on kylmä, hän on luonnostaan epäitsekkäämpi, hän ei pyydä itselleen mitä ei tiedä ansainneensa, ja sentähden kohtalo pitää huolen siitä, että hän ajallaan saa, mitä hänelle tulemaan pitää.

Eihän Ilmarinenkaan omin neuvoin Pohjolaan joutunut. Vaan se, että Ilmarista auttoi kohtalo Väinämöisen personassa, osottaa, että Ilmarinen oli valmistunut, että hänen aikansa oli tullut. Lemminkäinen ryösti itselleen sen, mikä Ilmariselle annettiin, ja sentähden hän--Lemminkäinen--ei osannut sitä pitää. Että Ilmarinen henkisesti katsoen oli valmistunut uutta kokemusta vastaanottamaan, näkyy siitäkin, että vaikkei hän päivätajunnassaan takonut Sampoa, hän kuitenkin haltiotilassaan oli sen tekevinään. Tajuntansa salatilassa ollen hän järkiperäisesti selvittää itselleen, mikä avain on sisäaistimusten maailmaan, mutta hän ei tuo sitä tietoa yli päivätajuntaansa. Kun hänen herätessään Väinämöinen kysyy, onko Sampo laadittu, vastaa Ilmarinen muistonsa nojalla, että laadittu se on ja ruumiin kätköissä se on, mukana hänellä sitä ei ole. (18: 495-510).

Ei Ilmarinen myöskään ole saanut Pohjan neittä. Siinä suhteessa hän on samassa asemassa kuin Lemminkäinen, vaikka muuten on neidon nähnyt. Ja moneksi aikaa unohtuu nyt Ilmariselta hänen kohtalokas kokemuksensa. Vasta myöhemmin hänessä herää kaiho uudelleen eloon--se kaiho, joka ei voi sammua, ennenkuin päämäärä on voitettu ja korkeampi itse löydetty,--ja silloin hän omasta halustaan lähtee Pohjan neitiä kosimaan. Mutta vaikka hänen onnistuukin päästä Pohjolaan, ei silti ihana impi heti suostu hänelle tulemaan. »Suorita ensin ansiotyöt, että näen, rakastatko minua.» »Ansiotyöt» ovat okkultiskäytännöllisesti katsoen tavallaan samaa kuin Sammon takomisen oppimista. Mutta niillä on samalla laajempi ja monipuolisempi tarkotus. Ennenkuin näet korkeampi minä suostuu tekemään ikuisen liiton alemman kanssa, täytyy alemman valmistamalla ja puhdistamalla itseään osottaa ja todistaa, että se tulee liittoa pyhänä pitämään. Samaa vaaditaan Ilmariselta kuin Lemminkäiseltä!

On kuitenkin huomattava, että Ilmarinen se ansiotyöt suorittaa. Alkuperäisesti ei liene Lemminkäisestä kerrottukaan, että hän kaikkia ansiotöitä olisi suorittanut. Koska runo Lemminkäisen personassa esittää etsijää, jonka ei onnistu voittaa taivaallinen puoliso, on otaksuttava, että Lemminkäinen tulisella luonteellaan heti ryhtyy vaikeimpaan ansiotyöhön käsiksi ja siihen sortuu, kuten hänen kohtalonsa eli karmansa onkin. Kalevala kyllä kertoo Lemminkäisestäkin, että hän onnistuu kahdessa ensimäisessä ansiotyössä, mutta on samalla antanut sattuvan värityksen Lemminkäisen puuhille, joissa hänen hätäinen ja uhmaileva luontonsa koko ajan pistää näkyviin (13: 31-270 ja 14: 1-372).

Ilmarinen taas, joka ei hätäile eikä häikäile, suorittaa tyynesti ja rehellisesti kaikki ansiotyöt, ja nostaa sitten palkkansa niistä.

Nyt tehtäväksemme jää tutkia, mitä nämä »ansiotyöt» ovat.

23.

ANSIOTYÖT.

Ansiotöitä on kolme. Ilmarisen tehtäväksi määrätään kyntää kyinen pelto, suistaa Tuonen karhu ja tuoda Tuonelan hauki Tuonelan joesta, Lemminkäisen taas hiihtää Hiiden hirvi, suistaa Hiiden ruuna ja ampua Tuonelan joutsen. Ansiotyöt ovat molemmilla samat ja tarkottavat, kuten edellä sanoimme, alemman minän eli personallisuuden puhdistumista ja »häihin valmistautumista», ja tässä minuudessa on kuten olemme nähneet, kolme »taloa» eli tajunnantilaa: päivätajunta, unitajunta ja sisätajunta. Näitä kolmea on puhdistettava--ja siinä ansiotyöt ovat.

Ensimäinen ansiotyö on päivätajunnan puhdistus. Kuinka se käy päinsä? Hiihtämällä Hiiden hirvi eli kyntämällä kyinen pelto, vastaa Kalevala. Mitä tämä kuvaa? Sen ymmärrämme, jos muistamme, mikä on päivä- eli valvetajuntamme oleellisin, niin sanoaksemme itsetietoisin, itseämme lähinnä oleva ominaisuus: mikä muu se olisi kuin järkemme, ymmärryksemme, ajatuksemme! Ja kyllä ajatuksemme on kuin Hiiden hirvi, kyllä loogillinen ymmärryksemme korkeammalta kannalta kuin kyinen pelto.

»Hiihtää Hiiden hirvi» merkitsee oppia ajatustaan hillitsemään. Hiiden hirvi on nopsajalkainen--mikä on ajatusta nopeampi? Se on hiihdettävä, maisema on siis talvinen--kuinka kylmä ja välinpitämätön, kuinka sydämestä riippumaton ajatus saattaa olla! Se on myös »Hiiden» hirvi, koska ajatus on altis palvelemaan pahaa ja itsekkyyttä. Ensimäisen innostuksen puuskassa sen herraksi ei pääse, sitä Lemminkäinen sai kokea (13: 31-270). Vasta kun hän nöyrtyy, rukoilee apua sekä luonnolta että Jumalalta ja ryhtyy »hiljalleen hiihtelemään», taipuu ajatus ja antautuu käskettäväksi (14: 1-270).

Ilmarisen ensimäisen ansiotyön määrittelee Pohjan akka näillä sanoilla:

»...Kun sa kynnät kyisen pellon, Käärmehisen käännättelet Ilman auran astumatta, Vaarnojen värisemättä; Senpä Hiisi ennen kynti, Lempo varsinki vakoili Vaarnaisilla vaskisilla, Auralla tuliterällä, Oma poikani poloinen Heitti kesken kyntämättä.»

»Kyinen pelto» on loogillinen ymmärrys, sillä sen on »Hiisi ennen kyntänyt», se on alussa ollut itsekkyyden ja pahan palveluksessa ja saanut siltä kasvuvoimansa; sitten on kyllä Pohjan »oma poika», ihmisen personallinen minä sitä »kyntänyt», koettanut sitä hyötyyn ja hyvään päin kasvattaa, mutta heittänyt työnsä kesken, koska ei ole kyennyt sitä loppuun viemään. Tämä pelto on nyt kynnettävä »ilman auran astumatta», ymmärrys puhdistettava niin ettei jälkiäkään näy, ja voima siis ylhäältä otettava.

Ilmarinen ei ole neuvoton. Hän on tavannut korkeamman itsensä, hän saattaa vedota siihen niinkuin ihminen, joka uskoo ja tietää, että hän voi hengessään keskustella Jumalansa kanssa; hän kysyy heti Pohjan neidiltä: mitenkä nyt kyinen pelto on kynnettävä? Eihän meidän tarvitse välttämättä ajatella, että hänen oma intuitsioninsa yksin keksii keinoin: hän on saattanut kuulla siitä tietäjiltä. Mutta hänen herännyt intuitsioninsa sanoo hänelle heti, että keino on tepsivä ja että sitä on noudatettava. Näin kuuluu neuvo:

»Ohoh seppo Ilmarinen, Takoja iänikuinen! Aura kultainen kuvoa, Hopeinen huolittele! Sillä kynnät kyisen pellon, Käärmehisen käännättelet.»

»Tao kultainen aura», s.o. muodosta itsellesi ajatustyön ja mietiskelyn avulla selväpiirteinen maailmankatsomus parhaimmista käsitteistä ja tiedoista, mitä voit itsellesi hankkia. Tällä tavalla puhdistat realisen minäsi ajatussisältöä, ja kun mietiskelyssä uskosi kultaisella auralla kynnät ymmärryksesi peltoa, saat ihmeeksesi nähdä, kuinka paljon on nostettava »kyitä kynnökselle, käärmehiä käännökselle». Mutta pukeudu samalla rehellisyyden rautapaitaan ja totuuden teräsvöihin, ettet itsesi kanssa joudu ristiriitaan ja siten harhojen ja valheiden saaliiksi; ja valjasta intosi ja tarmosi tulinen ruuna, ettet väsy ja heitä mietiskelyä kesken (19: 59-74).

Ilmarinen ajatustyöhön tottuneena suorittaa menestyksellä vaikean tehtävän. Hän huomaa puhdistaneensa mielensä ja päässeensä ajatuksensa herraksi. Ja Pohjolan emäntä antaa hänelle toisen tehtävän:

»...Kun sa tuonet Tuonen karhun, Suistanet suen Manalan Tuolta Tuonelan salosta, Manalan majan periltä; Sata on saanut suistamahan, Tullut ei yhtänä takaisin.»

»Suistaa suuri ruuna, Hiien ruskea hevoinen, Hiien varsa vaahtileuka Hiien nurmien periltä»--kuuluu sama ansiotyö Lemminkäiselle annettuna.

Tämä on nyt toisen »talon» eli unitajunnan puhdistamista ja sen herraksi pääsemistä. Minkähän tähden sitä kutsutaan suureksi tuliseksi hevoseksi ja karhuksi eli sudeksi, joka on monta tappanut? Sentähden että unitajunta on mielikuvituksen ja tunteiden tajunta, jonka voima on pelättävän suuri. Siihen on luettava osa siitä tajunnasta, jota tiedemiehemme kutsuvat alitajunnaksi, nimittäin se osa, jonka sivistynyt ihminen pitää aisoissa tai ainakin salassa maailmalta, mutta joka ruumiin nukkuessa pääsee vapaasti valloilleen. Okkultisesti katsoen siitä näkyy ihmisen siveellinen tila, ja kuinka moni onkaan, niinkuin Kalevala sanoo, siihen kompastunut. Ihmisen intohimot ovat todella kuin raatelevat pedot. »Älä karhua vitsalla lyö», sanoo sananlaskukin, johon voisimme lisätä: »silloin kun se nukkuu.» Ja kuitenkin tämän tajunnan puhdistaminen ja hallitseminen on välttämätön sisäisen tien kulkijalle. Tunteiden ja intohimojen voittaminen käy yhtäkaikki verrattain helposti mietiskelyyn tottuneelta, sillä jo mietiskelyä harjottaessaan hän on mielikuvitustaan ohjannut ja puhdistanut.

Kun Ilmarinen kysyy neitoseltaan neuvoa, vastaa tämä empimättä:

»Ohoh seppo Ilmarinen, Takoja iänikuinen! Teräksestä tehkös suitset, Päitset rauasta rakenna Yhellä vesikivellä, Kolmen kosken kuohumilla, Niillä tuonet Tuonen karhut, Suistanet suet Manalan.»

Asiantuntija oivaltaa tämän neuvon pätevyyden. Ajatuksissa on luotava koski, s.o. mielikuva jostakin tunteesta täydessä kuohussaan, ja kivellä keskellä koskea tehtävä teräksestä suitset, toisin sanoen oppia näkemään se järkiperäinen ajatus, joka kuvitellun tunteen asettaa. Kun tämmöisillä teräskirkkailla ja teräskovilla totuudenajatuksilla on kuviteltuja tunteita tottunut asettamaan, alkavat ne itsestään hillitä todellisiakin tunteita. Ja kun menettelyn siirtää unitilan alalle lujan päätöksen avulla ennen nukkumista, säilyttää tajunta lujuutensa unimaailmassakin ja oppii siinäkin petoja hillitsemään näiden pahaa aavistamatta, kuten Ilmarisesta kerrotaan (19: 135-143).

Jälellä on sitten vielä kolmannen talon haltuunotto eli itse sisätajunnan herraksi pääseminen. Tästä kolmannesta ansiotyöstä sanotaan Lemminkäisestä kerrottaessa:

»...Kun ammut joutsenen joesta, Virrasta vihannan linnun, Tuonen mustasta joesta, Pyhän virran pyörtehestä, Yhellä yrittämällä, Yhen nuolen nostamalta.»

Samansuuntaisena se Ilmariselle annettuna kuuluu:

»...Kun saat suuren suomuhau'in, Liikkuvan kalan lihavan Tuolta Tuonelan joesta, Manalan alantehesta Ilman nuotan nostamatta, Käsiverkon kääntämättä; Sata on saanut pyytämähän, Tullut ei yhtänä takaisin.»

Tämä on nyt viimeinen ansiotyö. Ken sen onnellisesti suorittaa, hän on niin sanoaksemme oppinut Sampoa takomaan, hänet vihitään Pohjan ihanalle immelle.

24.

TUONELAN JOUTSEN.

»Tuonelan joutsenen ampuminen» tuli tuhoisaksi Lemminkäiselle.

Ymmärtääksemme tämän ja ymmärtääksemme samalla, miksi Ilmarinen yrityksessään onnistui, tahdomme hieman tarkastaa tuota salattua sisäaistimusten tajuntaa ja sen suhdetta fyysilliseen ruumiiseemme.

Okkultisen psykologian mukaan jaetaan sielulliset ilmiöt kolmeen luokkaan: 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet, 2) vaihtelevat, mutta pysyväisemmät tunteet, mielialat, tunnelmat, mielikuvat, ideat, ihanteet ja 3) pysyvät ja luonteenomaiset vaistot, vietit, tavat, kyvyt, ominaisuudet, intohimot. Tämä jako suhtautuu suoranaisesti edellä esitettyyn tajunnantilajakoon, niin että 1) hetkelliset ajatukset ja tunteet kuuluvat varsinaisesti päivätajuntaan, vaikka päivätajuntaan tietysti vaikuttavat ikäänkuin merestä nousseina jumalattarina tai hirviöinä 2) ja 3) alla mainitut sieluelämän ilmaukset; 2) unitajuntaan varsinaisesti kuuluvat tunteet, tunnelmat, mielialat j.n.e., vaikka tietysti siihenkin heijastuvat päivätajunnan aistimusten herättämät ajatukset ja tunteet ja vaikuttavat sisätajunnan tavat ja vaistot; ja 3) tavanomaiset vaistot, kyvyt j.n.e. kuuluvat varsinaisesti sisätajuntaan, johon vaikutus toisista tajunnantiloista on sangen heikko.

Samalla näiden tajunnantilojen suhde ihmisen (formaliseen) minään ja hänen ruumiiseensa luonnollisesti on seuraava: 1) päivätajunta on lähinnä hänen personallista minäänsä ja minän valta on täten välittömin ajatuksiin ja tunteihin, jotka varsinaisesti kuuluvat päivätajuntaan; päivätajunta on samalla kauimpana ruumiista ja ikäänkuin vähimmin riippuvainen ruumiista; 2) unitajunta on askel etäämpänä personallisesta minästä ja minän valta sen yli on suhteellisesti pienempi samalla kuin unitajunta on askel lähempänä ruumista; 3) sisätajunta on kaikista kauimpana personallisesta minästä ja aivankuin riippumaton siitä samalla kuin se ollen toimintansa puolesta kätkettynä eetterihahmoon on ruumista lähimpänä. Sentähden ihmisen on miltei mahdoton muuttaa tapojaan, luonteenominaisuuksiaan, kykyjään j.n.e., sillä hänestä--aivan oikein--tuntuu, niinkuin hänen pitäisi saada aikaan muutoksia omassa ruumiissaan. Ja jos sanomme, että päivätajunta toimii isojen aivojen välityksellä, unitajunta pienien aivojen, selkäytimen ja sympatisen hermoston ja sisätajunta ruumiin salaisten voimakeskusten, on selvä, että jos tahdomme päivätajuntamme ulottumaan alitajuntoihimme, tulee meidän niin sanoaksemme kaivautua yhä syvemmälle ruumiimme sisään.

Ja kuitenkin tämä on puhdistustyössä tapahtuva, ei tietysti millään täydellisellä tavalla, ei siten, että ihmisellä olisi vapaasti käytettävänään sisätajuntansa yliaistillisia ja maagillisia voimia--kaukana siitä, ne kuuluvat vasta salaisen tiedon tiehen,--vaan siten, että hän on puhdistanut ruumiinsa vaarallisista tavoista ja vaistoista, ennen kaikkea vihasta, rakkaudettomuudesta, välinpitämättömyydestä, kylmyydestä, tunteettomuudesta, omanvoitonpyynnöstä ja muista itsekkyyden silmiinpistävistä merkeistä.

Tämä on Kalevalan runojen kolmas ansiotyö, joka on mahdoton suorittaa ilman toisten ansiotöiden antamaa apua. Olemme jo viitanneet siihen, että mietiskelyn avulla harjotettu ajatusten ja tunteiden puhdistus vaikuttaa itsestään pysyväisiin mielialoihin, ja voimme nyt lisätä: siis myös vaistoihin ja tapoihin, vaikka tämä vie aikaa. Kolmannessa ansiotyössä on vain keksittävä positiivinen tausta niin sanoaksemme, joka antaa päivätyön käteen mietiskelytyön tulokset.

»On ammuttava Tuonelan joutsen», sanoo Kalevala, »Tuonen mustasta joesta, pyhän virran pyörtehestä.» Näillä sanoilla, jotka lukijamme mielestä ehkä tuntuvat tekaistuilta ja etsityiltä--sillä mitä tekemistä on tottumuksillamme ja tavoillamme Tuonen s.o. kuoleman kanssa?--osottaa runo itse asiassa, että sillä on syvälliset okkultiset tiedot. Ensinnäkin ovat tapamme, varsinkin pahat tapamme, sangen läheisessä suhteessa kuolemaan, koska ne--paitsi että henkisen kehityksen kannalta itse ovat tuomitut kuolemaan--saattavat meidätkin kuolemaan ja syntymään uudestaan. Mutta toiseksi ne ovat aivan erityisellä tavalla tekemisissä Tuonelan joen kanssa, kuten kohta näemme.

Mikä on nimittäin »Tuonen musta joki»? Kuten kreikkalaisten Styx se on raja ja samalla juopa kahden maailman välillä: elävien ja kuolleitten. Kuolleet asuvat siinä näkymättömässä maailmassa, jota meidän fyysilliset ulkoaistimme eivät kykene meille paljastamaan, mutta jonka yhteyteen me voimme päästä sisäaistiemme välityksellä. Niinkuin päivätajunta välittää yhteytemme meitä ympäröivän fyysillisen maailman kanssa, niin sisätajuntamme välittää yhteytemme meitä ympäröivän näkymättömän maailman kanssa. »Tuonen joki» on siis samalla raja ja juopa valvetajuntamme (ynnä unitajunnan) ja salatajuntamme välillä; se on »musta», koska se on pimeä eli tajuton. Jos esim. päivätajunnasta äkkiä--ulkonaisesta tai sisäisestä syystä--syöksymme sisätajuntaan, sanotaan, että olemme »tainnoksissa», emmekä mitään herätessämme muista; samaten jos nukkuessamme siirrymme sisätajuntaan, sanotaan, että nukumme syvää unetonta unta. (Poikkeustapauksia tietysti ovat esim. haltiotilat, profetalliset valvenäyt ja unienteet.) Itse tilamme luonnollisesti ei ole ollut tajutonta--ainoastaan matka eli ylimeno sisätajunnasta valvetajuntaan kulkee tavallisesti tajuttomuuden merkissä eli »Tuonen mustan joen» yli.[46]

Koska nyt tottumukset ja tavat, luonteemme heikkoudet ja viat samoinkuin sen hyveet ja kyvyt asuvat sisätajunnassamme, ovat ne eristettyinä tietoisesta itsestämme ja aivankuin suojassa meiltä. Etua tästä on hyville ominaisuuksillemme--emme pääse niitä muitta mutkitta tuhrimaan ja tappamaan,--mutta vaikeutta siitä on meille, kun pahoista tavoistamme ja ominaisuuksistamme tahtoisimme vapautua: emme liioin välittömästi saata niitä muuttaa, parantaa tai tappaa. Olemme nähtävästi pakotetut vain turvautumaan esim. siihen mietiskelymenettelyyn, joka vähitellen itsestään sivistyttää tapojamme ja luonnettamme.

Mutta Kalevala sanoo: on ammuttava Tuonelan joutsen »yhellä yrittämällä, yhen nuolen nostamalta» ja vielä: on saatava suuri suomuhauki »ilman nuotan nostamatta, käsiverkon kääntämättä». Tällä Kalevala ilmeisesti viittaa siihen, että on keksittävä keino, millä ruumiin kätkössä asuvia tapoja ja vaistoja voisi kasvattaa ja muuttaa, ja samalla keino, millä tajuntansa tietoisesti voisi siirtää sisäiseen maailmaan. Eikä Kalevala ainoastaan viittaa siihen, että tämmöisen keinon keksiminen on välttämätön. Se myös nimenomaan keinon mainitsee. Eikä meidän ole vaikea ymmärtää, mitä keinoa Kalevala tarkottaa.

Minkätähden näet Lemminkäinen ei onnistunut ansiotyössään? Sentähden tietysti, että hän ei tätä keinoa keksinyt. Ja kun tarkemmin ajattelemme hänen historiaansa, huomaamme epäonnistumisen syyn. Lemminkäisen tappaa Tuonelan joella se »märkähattu karjanpaimen», jonka hän Pohjolaan tullessaan oli jättänyt laulamatta ulos Pohjolan tuvasta, jota hän oli sanoillaan solvannut ja joka siitä lähtien oli miettinyt kostoa Lemminkäiselle. Mikä ominaisuus se siis Lemminkäiselle niin kohtalokkaaksi muodostui? Hänen oman sydämensä ylpeys, viha ja ylenkatse. Kuinka voisi ajatella, että Lemminkäinen osaisi muuttaa luonnettaan, kasvattaa ja puhdistaa vaistojaan ja tapojaan, niin että ne taivaalliselle morsiamelle kelpaisivat, ennenkuin hän olisi oman sydämensä läpeensä puhdistanut? Ja vaikka osaisikin, mitä olennaista hyötyä siitä olisi, jos sydämessä vielä asuisi ylpeyden ja vihan ja ylenkatseen mahdollisuudet?

Lemminkäisen epäonnistuminen osottaa, kuten jo edellä huomautimme, että hän todellisuudessa ei ollut suorittanut kahta ensimäistäkään ansiotyötä. Olisihan hänen muuten pitänyt ymmärtää, että Tuonelan joutsenen ampuminen tarkotti juuri jotakin menetelmää sydämen suhteen, joka olisi tehnyt luonteen uudestaan luomisen vastaisuudessa mahdolliseksi ja antanut hänen käteensä keinon siirtyä tajunnassaan sisämaailmaan. Nyt hän ei tätä ymmärtänyt, sillä hänen sydämessään ei vieläkään asunut sääli eikä myötätuntoa uhkuva rakkaus.

Me voimme ymmärtää, mikä tuo menetelmä on. »Ampua Tuonelan joutsen» merkitsee: upottaa tajuntansa sydämeen ja elähyttää se voimakeskus, joka sydämessä piilee ja se voimakanava, joka sydämestä kulkee aivoihin. Kun tämä on tehty, on ihmisen sydän uusi ja koko ihminen kuin uudestasyntynyt: hän on hyvä, hän on säälivä, hän on myötätuntoinen. Lemminkäisluonteelle se olisi ollut helppo tehdä, ellei samassa sydämessä olisi asunut hänen suurin vihollisensa. Kuinka kauniisti Kalevala kuitenkin kuvaa hänen kohtaloansa. Rohkaisuksi kaikille etsijöille--tulisieluille varsinkin--se terottaa mieleen jälleensyntymisen suuren totuuden. Onhan meillä kaikilla niinkuin Lemminkäisellä luonto-äiti, joka aina säälii ja rakastaa ja antaa meidän uudestaan yrittää. Kun taistelussa kaadumme, herättää äiti meidät uudelleen eloon, antaa meille uuden ruumiin ja uuden personallisuuden, ja vieläpä paremmin varustettuina kuin edellisellä kerralla käymme uudestaan sfinksin arvotusta ratkaisemaan.

Ilmarisen ansiotyössä »hauki» niinikään merkitsee sydäntä. Ilmarinen oivaltaa, mistä on kysymys ja rientää Pohjan neidiltä neuvoa saamaan. Ja morsian auttaa:

»Ohoh seppo Ilmarinen, Ellös olko milläskänä! Taop' on tulinen kokko, Vaakalintu valke'inen! Sillä saanet suuren hau'in, Liikkuvan kalan lihavan Tuonen mustasta joesta, Manalan alantehesta.»

Eikö tämä ole niinkuin hänen korkeampi minänsä neuvoisi ja lohduttaisi: »älä pelkää, sinä, että sydämesi tekee sinulle haittaa. Sinä olet toiminnan mies. Suorita vain enemmän semmoisia tekoja, joista sinulle muodostuu apua kriitillisenä hetkenä. Tee rakkauden ja laupeuden töitä, ole avulias ja palvelevainen. Tämä ei ole luonnollesi vaikeata.»

Ilmarinen noudattaa neuvoja ja kiitää siten hyvien töittensä siivillä oman sydämensä portille. Hänen hyvä karmansa--kuten buddhalaiset sanovat--auttaa häntä vaikeuksia voittamaan ja häviää sitten taivaaseen Jumalan luo, mutta Ilmarisen itsensä on onnistunut elähyttää sydämensä, joka hänen vaatimattoman arvostelunsa mukaan on vain hauinpään veroinen (19: 185-318).

Ilmarinen on nyt kaikki ansiotyöt suorittanut, jonka tähden ryhdytään viettämään hänen häitään Pohjan ihanan immen kanssa.

25.

POHJOLAN HÄÄT.

Pohjolan komeille häille ja Ilmarisen kotiintulolle nuoren emäntänsä kera omistetaan Kalevalassa kokonaista kuusi runoa (20-25), mutta vaikka se mystillinen kokemus, jota tässä tarkotetaan, on valtaava ja suurenmoinen, on ilmeistä, että kuvauksen laajuus johtuu yksinomaan siitä, että runo on ottanut esittääkseen ulkonaisia kansanomaisia tapoja, joilla ei ole suoranaista yhteyttä runon mystillisen sisällön kanssa. Niinpä meistä näyttää, että ainoa kohta, joka varsinaisesti liittyy mystillisen avioliiton kuvaukseen, on se, missä kerrotaan häiden valmistuksista (20 runo), olletikin seuraavat säkeet:

Silloin Pohjolan emäntä Pani kutsut kulkemahan, Airuhut vaeltamahan, Ise tuon sanoiksi virkki: »Ohoh piika pikkarainen, Orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon, Miesten joukko juominkihin, Kutsu kurjat, kutsu köyhät, Sokeatki, vaivaisetki, Rammatki, rekirujotki, Sokeat venehin soua, Rammat ratsahin ajele, Rujot re'in remmätellös! Kutsu kaikki Pohjan kansa, Ja kaikki Kalevan kansa, Kutsu vanha Väinämöinen Lailliseksi laulajaksi, Elä kutsu Kaukomieltä, Tuota Ahti Saarelaista!»

Nämä ovat merkillisiä säkeitä, sillä ne tuovat pyytämättä mieleemme Jeesuksen vertauksen kuninkaan pojan häistä. Samoinkuin Pohjolan emäntä lähettää kutsun ympäri maita ja kyliä, kun ei ollut häissä »laaullista laulajata, kunnollista kukkujata», samoin kuningas pahastuu siitä, etteivät kutsutut häävieraat tule, ja käskee palvelijalleen: »mene kiireesti kaupungin kaduille ja kujille ja tuo tänne sisälle köyhät ja rammat ja sokeat ja ontuvat» ja vielä uudelleen: »mene teille ja aitovierille ja pakota ketä löydät tulemaan sisälle, jotta minun taloni täyttyisi.»[47] Ja samoinkuin Pohjolan emäntä kieltää kutsumasta Lemminkäistä häihin, samoin kuningas käskee heittämään ulos vieraan, joka ei ollut häävaatteisiin puettu.[48] Yhtäläisyydet ovat niin silmiinpistäviä, että heti ymmärtää saman mystillisen totuuden piilevän molempien vertausten takana.