Part 2

Enkä lähe piilemähän, en, paha, pakenemahan; lähen Surman suun esille, Kalman kartanon oville, suurille sotasijoille, miesten tappotanterille: viel' on Unto oikeana, mies katala kaatamatta, kostamatta taaton kohlut, maammon mahlat maksamatta, muistamatta muutki vaivat, itseni hyvin-piännät.

(Menee vasemmalle. Palajaa hetken perästä kypärä päässä ja miekka kädessään. _Äiti_ seuraa häntä.)

ÄITI

Ellös, poikani poloinen, saako suurehen sotahan, menkö miekan melskehesen! Ken suotta sotahan saapi, tahallansa tappelohon, se soassa surmatahan, tapetahan tappelossa, miekkoihin menetetähän, kalpoihinsa kaaetahan.

KULLERVO (miekkaansa välkyttäen)

En mä silloin suohon sorru enkä kaau kankahalle, korppien kotisijoille, variksien vainiolle, kun sorrun sotatiloille, vaivun vainotanterille; somap' on sotahan kuolla, kaunis miekan kalskehesen, sorea sotainen tauti, äkin poika pois tulevi, potematta pois menevi, laihtumatta lankeavi.

ÄITI

Kun sinä sotahan kuolet, mitä jääpi taatollesi vanhan päivänsä varaksi?

KULLERVO

Kuolkohon kujarikoille, kaatukohon kartanolle!

ÄITI (valittaen)

Mitä jääpi maammollesi vanhan päivänsä varaksi?

KULLERVO

Kuolkohon kupo sylihin, läävähän läkähtyköhön!

ÄITI (aina surkeammin)

Mitä jääpi veikollesi päivän vastaisen varaksi?

KULLERVO

Metsähän menettyköhön, vainiolle vaipukohon!

ÄITI

Mitä jääpi siskollesi päivän vastaisen varaksi?

KULLERVO

Kaivotielle kaatukohon, sotkutielle sortukohon!

(Kalervo tulee vasemmalta.)

Hyvästi, hyvä isoni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?

KALERVO (raskaasti)

En minä sinua itke; poika toinen tehtänehe, poika paljoa parempi.

KULLERVO

Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman taaton, suun savesta, pään kivestä, silmät suolta karpaloista.

(Veli tulee vasemmalta.)

Jää hyvästi, veikkoseni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?

VELI

En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi.

KULLERVO (aina katkerampana)

Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman veljen hiukset kuivista kuloista, jalat raian haarukasta.

(Toinen sisar tulee vasemmalta.)

Hyvästi, sisarueni! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?

TOINEN SISAR

En itke minä sinua; veli toinen saatanehe, veli paljoa parempi.

KULLERVO

Enkä itke mie sinua; saan minä mokoman siskon korvat lammin lumpehista, varren vaahteren vesasta!

(Kääntyy äitinsä puoleen.)

Äitiseni, armaiseni, minun kaunis kantajani, kultainen kulettajani! Itketkö sinä minua, koskas kuulet kuolleheksi?

ÄITI (katsoo surullisesti häneen)

Et älyä äitin mieltä, arvoa emon syäntä, itkenpä minä sinua, kun sun kuulen kuolleheksi, itken tulville tupamme, siltalauat lainehille, kujat kaikki kuurullani; lumet itken iljeniksi, iljenet suliksi maiksi, sulat maat vihottaviksi, vihottavat viereviksi.

(Itkee hänet syliinsä. Itkee valtoinaan. Muut kääntyvät hitaasti pois. Pitkä vaitiolo. _Kullervo_ irtautuu lempeästi hänen syleilystään. Äiti poistuu itkuaan pidättäen vasemmalle. Kullervo jää murhemielisenä hänen jälkeensä katsomaan. Äkkiä kuin heräten:)

KULLERVO

Viel' on Unto kostamatta, mies katala kaatamatta, ilkeä hävittämättä!

ESILAUSUJA

Kullervo, Kalervon poika, sinisukka äijön lapsi, läksi soitellen sotahan, ilotellen tappelohon; soitti suolla, soitti maalla, kajahutti kankahalla, rojahutti ruohikossa, kulahutteli kulossa.

(_Kullervon_ torvi kuuluu vasemmalta karsikosta.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

Saip' on miekan mielehisen, kalvan kaikkien parahan, jolla kaatoi kaiken kansan, joukon Untamon hävitti; tuvat poltteli poroksi, kypeniksi kyyätteli, kivet jätti kiukahista, pitkän pihlajan pihoista.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kullervo, Kalervon poika, jo tuosta kotihin kääntyi ison entisen tuville, vanhempansa vainioille; tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa, ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Antoi kättä hiilokselle: hiilet kylmät kiukahassa; tuosta tunsi tultuansa, ei ole emo elossa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Pisti kättä kiukahalle: kivet kylmät kiukahassa; tuosta tunsi tultuansa, ei ole iso elossa.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Loi on silmät sillan päälle: silta kaikki siivomatta; tuosta tunsi tultuansa, ei ole sisar elossa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vieri valkamavesille: ei venettä valkamassa, tuosta tunsi tultuansa, ei ole veli elossa.

(_Kullervo_ tulee synkkänä ja vitkalleen karsikosta.)

KULLERVO

Voi minä, poloinen poika, kun kuoli emo minulta, uupui uutimen tekijä, vaipui vaipan kirjoittaja; enk' ollut luona luopuessa, läsnä hengen lähtiessä, lie kuollut kovin viluhun, vainko leivän puuttehesen.

(Siniviitta _Viian eukko_ tulee vasemmalta.)

VIIAN EUKKO

Jäip' on sulle Musti koira käyäksesi metsämaille; ota koirasi keralle, mene tuonne metsämaille, ylös korpehen kohoa metsän tyttöjen tyköhön, sinipiikojen pihalle, havulinnan liepehille, evähiä etsimähän, antia anelemahan.

(_Kullervo_ nyykäyttää raskasmielisesti päätään hänelle ja etenee vasemmalle etualalle.)

ESILAUSUJA

Kullervo, Kalervon poika, otti koiransa keralle, läksi tietä telkkimähän, korpehen kohoamahan; kävi matkoa vähäisen, tuli tuolle saarekselle, kuss' oli piian pillannunna, turmellut emonsa tuoman.

VUOROLAUSUJAT (hiljaa)

Siin' itki ihana nurmi, aho armahin valitti, eikä nousnut nuori heinä, kasvanut kanervan kukka, ylennyt sijalla sillä, tuolla paikalla pahalla, kuss' oli piian pillannunna, emon tuoman turmellunna.

(_Kullervo_ vetää hitaasti miekan huotrastaan ja katsoo synkkänä sen terää.)

KULLERVO

Tokko tuon tekisi mieli syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa?

VIIAN EUKKO (hiljaa)

Miks ei söisi mielellänsä, söisi syyllistä lihoa, viallista verta joisi? Syö lihoa syyttömänki, juo verta viattomanki.

(_Kullervo_ lankeaa äkisti miekkaansa.)

KUORO

Se oli surma nuoren miehen, kuolo Kullervo urohon!

ESILAUSUJA

Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän! Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama, ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan, vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi.

ESIRIPPU.

SAMMON RYÖSTÖ

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. LEMMINKÄINEN LOUHI. KANTELETAR. KUORO.

(_Kuoro_ paikallaan uhrlkuusen alla. Valaistus: hämärtyvä ilta, joku tähti takaisella taivaankannella.)

ESILAUSUJA

Se on seppo Ilmarinen naista itki illat kaiket, yöt itki unettomana, päivät einehettömänä, aamut aikaisin valitti, huomeniset huokaeli, kun oli kuollut nuori nainen, kaunis kalmahan katettu, eipä kääntynyt käessä vaskinen vasaran varsi, kuulunut pajasta kalke yhen kuuhuen kululla.

(_Ilmarinen_ tulee hitaasti ja murhemielisenä oikealta karsikosta.)

ILMARINEN (raskaasti)

En tieä, poloinen poika, miten olla, kuin eleä; istun yön eli makoan, äijä on yötä, tunti tuhma, vaivoja, matala mahti.

Ikävät on iltaseni, apeat on aamuseni, äsken yöllä äitelämpi, havatessa haikeampi; ei ole iltoja ikävä, ei apea aamujani, mure muita aikojani: ihanaistani ikävä, apeainen armastani, mure mustakulmaistani.

Jo vainen iällä tällä usein minun utuisen keski-öisissä unissa koura tyhjeä kokevi, käsi vaalivi valetta kupehelta kummaltaki.

(Etenee hitaasti vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

Lähteäksensä lupasi sekä mietti mennäksensä pyytämähän Pohjolasta toista Pohjolan tytärtä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Sai päivän ajaneheksi, tuosta toisen vierneheksi, päivälläpä kolmannella tuli Pohjolan pihalle.

(_Louhi_ tulee vasemmalta. _Ilmarinen_ tekee torjuvan liikkeen kädellään.)

ILMARINEN

Ellös nyt, anoppiseni, ellös sie kyselkö tuota elämiä tyttäresi, asuntoa armahasi! Jo sen on surma suin piellyt, kova loppu loukahtanut; maassa on jo marjaseni, kankahassa kaunoseni, mustakulmani kulossa, hopeani heinikossa.

(Voi tuskin pidättää itkuaan enää. Vaitiolo.)

Annapa, anoppiseni, työnnä toinen tyttäresi naisen entisen eloille, sijalle sisaruensa!

LOUHI (voivotellen)

Pahoin tein minä poloinen, kun ma lapseni lupasin, työnsin sulle toisenkana nuorena nukahtamahan, annoin kuin sutosen suuhun, karhun kiljuvan kitahan. (Äkeästi.) En nyt toista annakana nokiesi nuoliojaksi, ennen työnnän tyttäreni, laitan lapseni vakavan koskehen kohisevahan, Tuonen hau'in hampahisin.

(Menee tuimana vasemmalle. _Ilmarinen_ suuttuneena seuraa häntä. Palajaa hetken perästä takaisin allapäin ja pahoilla mielin. _Väinämöinen_ tulee oikealta taustasta.)

VÄINÄMÖINEN

Veli, seppo Ilmarinen, mit' olet pahoilla mielin, kahta kallella kypärin Pohjolasta tullessasi? Miten Pohjola elävi?

ILMARINEN (katkerasti)

Mi on Pohjolan eleä, kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siin' on kylvö, siinä kasvu kaikenlainen, siinäpä ikuinen onni.

VÄINÄMÖINEN

Ohoh seppo Ilmarinen, lähtekämme Pohjolahan hyvän Sammon saa'antahan, kirjokannen katsantahan.

ILMARINEN (päätä pudistaen)

Ei ole Sampo saatavana pimeästä Pohjolasta! Siell' on Sampo saatettuna, kirjokansi kannettuna Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon ta'aksi; siihen juuret juurruteltu.

VÄINÄMÖINEN

Laatikamme laiva suuri, johon Sampo saatetahan vaaran vaskisen sisästä.

ILMARINEN

Vakavampi maisin matka, Lempo menköhön merelle, Surma suurelle selälle! Siellä tuuli turjuttaisi, siellä viskaisi vihuri saisi sormet soutimeksi, kämmenet käsimeloiksi.

VÄINÄMÖINEN

Vakavampi maisin matka, vakavampi, vaikeampi, vielä muuten mutkaisempi; lysti on venon vesillä, purren juosta jolkutella, ve'et väljät välkytellä; aalto laivoa ajavi, länsituuli läikyttävä, etelä e'elle viepi; vaan kuitenki, kaikitenki, kun et mieline merisin, niin on maisin matkatkamme.

Tao nyt mulle uusi miekka, tee miekka tuliteräinen, jolla hurttia hutelen, Pohjan kansan kaikottelen saaessa otolle Sammon tuonne kylmähän kylähän.

(Menevät oikealle taustaan. Palajavat hetken perästä, _Väinämöinen_ miekka kädessään.)

VÄINÄMÖINEN

Onko miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan?

ESILAUSUJA

Olipa miekka miestä myöten, kalpa kantajan mukahan, jonka kuu kärestä paistoi, päivä paistoi lappeasta, tähet västistä välötti, hevonen terällä hirnui, kasi naukui naulan päässä, penu putkessa puhusi.

VÄINÄMÖINEN (miekkaansa hujautellen)

Jo minä terällä tällä vaikka vuoret poikki löisin, kalliot kaha jakaisin.

ILMARINEN

Milläpä minä poloinen, millä, tuima, turveleime, hyöteleime, vyöteleime maan varalle, veen varalle?

VÄINÄMÖINEN

Mies on luustossa lujempi, rautapaiassa parempi, teräsvyössä tenhoisampi.

(_Ilmarinen_ viittaa oikealle taustaan. _Orja_ tuo sotavarukset, joihin hän nopeasti pukeutuu. _Lemminkäinen_ tulee oikealta taustasta ja tervehtii heitä.)

LEMMINKÄINEN

Minnekä menette miehet?

VÄINÄMÖINEN

Kohti pohjaista kulemme Sampoa tapoamahan, kirjokantta katsomahan Pohjolan kivimäestä.

LEMMINKÄINEN (Ilahtuen)

Ohoh vanha Väinämöinen! Otapa minua, miestä, urohoksi kolmanneksi kirjokannen kannantahan! Vielä mieli miestä maksan, jos saisi tapella tarve, annan käskyn kämmenille, olkapäilleni opaston.

(_Väinämöinen_ nyykäyttää päätään hänelle. Sankarit neuvottelevat keskenään. _Kanteletar_ näkymättömänä nyyhkii oikealla. _Väinämöinen_ kuuntelee ja viittaa oikealle.)

VÄINÄMÖINEN

Siell' on impi itkemässä, kana kaikerrehtamassa.

ILMARINEN (katsoo oikealle)

Onpa pursi itkemässä, venonen valittamassa.

VÄINÄMÖINEN

Mitä itket, puinen pursi, vene hankava, valitat, itketkö sa puisuuttasi, hankavuuttasi haveksit?

KANTELETAR

Vesille venosen mieli tervaisiltaki teloilta, mieli neien miehelähän korkeastaki koista; sitä itken, pursi-raukka, vene vaivainen, valitan, itken viejäistä vesille, laskijata lainehille.

Sanottihin tehtäessä, laulettihin laitettaissa saatavan sotivenettä, vainopurtta puuhattavan, tuovan täyteni eloa, alustani aartehia; ei ole sotahan saatu, eloteillen ensinkänä.

Oisi kahta kaunihimpi olla mäntynä mäellä, petäjänä kankahalla, oksilla oravan juosta, penun alla pyörähellä.

VÄINÄMÖINEN

Elä itke, puinen pursi! Kohta saat sotia käyä.

(Sankarit jatkavat neuvotteluaan.)

ESILAUSUJA

Siitä vanha Väinämöinen lauloa hyrähtelevi; lauloi ensin laitapuolen sukapäitä sulhosia, lauloi toisen laitapuolen tinapäitä tyttäriä, tinapäitä, vaskivöitä, kultasormia somia.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Jopa juoksi puinen pursi, pursi juoksi, matka joutui, loitos kuului airon loiske, kauas hankojen havina.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen laskea karehtelevi, laski laulellen vesiä, ilon lyöen lainehia.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Neiet niemien nenissä katselevat, kuuntelevat: "Mi lienee ilo merellä, mikä laulu lainehilla?"

2:NEN VUOROLAUSUJA

Laski vanha Väinämöinen laski päivän maavesiä, päivän toisen suovesiä, kolmannen kosen vesiä.

MOLEMMAT (hilpeästi)

Soutavi sorehtelevi, teljot rytkyi, laiat notkui, airot piukki pihlajaiset, airon pyörät pyinä vinkui, terät teirinä kukerti, nenä joikui joutsenena, perä kaarskui kaarnehena, hangat hanhina havisi.

(_Sankarit_ etenevät vasemmalle. _Louhi_ tulee heitä vastaan.)

LOUHI

Mipä miehillä sanoma, urohilla uusi tieto?

VÄINÄMÖINEN

Sammosta sanomat miesten, kirjokannesta urosten; saimme Sampuen jaolle, kirjokannen katselulle.

LOUHI (nokkelasti)

Ei pyyssä kahen jakoa, oravassa miehen kolmen; hyvä on Sampuen hyrätä Pohjolan kivimäessä, hyvä olla itseniki Sammon suuren haltiana.

VÄINÄMÖINEN

Kun et antane osoa, tuota Sammon toista puolta, niin on kaiken kantanemme, vienemme venehesemme.

(Menevät vasemmalle. _Louhi_ hätääntyneenä seuraa heitä. _Kuoro_ on noussut ja katsoo jännityksellä vasemmalle.)

KUORO

Saivat Sammon purtehensa, kirjokannen kaarillensa, työntivät venon vesille, satalauan lainehille!

ILMARINEN (huutaa vasemmalta)

Minne Sampo saatetahan?

VÄINÄMÖINEN (vastaa hänelle vasemmalta)

Tuonne Sampo saatetahan nenähän utuisen niemen, päähän saaren terhenisen.

(_Louhi_ syöksyy epätoivoisena vasemmalta.)

LOUHI (kätensä kohottaen)

Ututyttö, terhenneiti! Seulo seulalla utua, laske talma taivahalta, jottei päästä Väinämöisen osata Uvantolaisen!

Iku-Turso, Äijön poika, nosta päätäsi merestä, kaataos Kalevan miehet, hävitä häjyt urohot, saata Sampo Pohjolahan venehestä vierimättä.

Oi Ukko, ylijumala, rakenna rajuinen ilma, nosta suuri säien voima, luo tuuli, lähetä aalto aivan vastahan venettä.

(Näyttämö pimenee.)

ESILAUSUJA (voimakkaasti)

Nousi tuulet tuulemahan, säät rajut rajuamahan; kovin läikkyi länsituuli, luoetuuli tuikutteli, enemmän etelätuuli, itä inkui ilkeästi, kauheasti kaakko karjui, pohjonen kovin porasi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Tuuli puut lehettömäksi, havupuut havuttomaksi, kanervat kukattomaksi, heinät helpehettömäksi; nosti mustia muria päälle selvien vesien.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Louhi, Pohjolan emäntä, kutsui Pohjolan kokohon, pani joukon jousihinsa, laittoi miehet miekkoihinsa, rakenteli Pohjan purren, suoritti sotavenosen,

1:NEN VUOROLAUSUJA

Latoi miestä laivahansa suoritti sota-urohot, kuni sotka poikasensa, tavi lapsensa latovi, sata miestä miekallista, tuhat jousella urosta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kohenteli purjepuita, vaatevarpoja varasi, nosti puuhun purjehia, vaattehia varpapuihin, kuin on pitkän pilven longan, pilven tönkän taivahalla.

(Näyttämöllä on melkein pimeä. _Sankarit_, samoin kuin _Kuoron_ jäsenetkin, vain epäselvinä hahmoviivoina.)

ILMARISEN ÄÄNI (kuuluu pimeydestä)

Voi, poloinen, päiviäni! Jo on tukka tuulta nähnyt, hivus säätä hirveätä, parta päiviä pahoja, nähnyt näilläki vesillä; harvoin on havaita tainnut tuulta ennen tuon näköistä.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

Itku ei hä'ästä päästä, parku päivistä pahoista.

Oi sie lieto Lemmin poika, nouse purjepuun nenähän, katsaise etinen ilma, tarkkoa takainen taivas, onko selvät ilman rannat.

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

Selvänä etinen ilma, taakea takainen taivas; pieni on pilvi pohjosessa, pilven lonka luotehessa.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

Se on pursi purjehinen; katso toisti tarkemmasti.

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

Saari kaukoa näkyvi, etähältä haamottavi, havukoita haavat täynnä, koivut kirjokoppeloita.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

Ne on Pohjan poikasia; katso tarkoin kolmannesti!

LEMMINKÄISEN ÄÄNI (hätääntyneenä)

Jo tulevi Pohjan pursi, satahanka hakkoavi, sata on miestä soutimilla, tuhat ilman istumassa.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

Soua, seppo Ilmarinen, soua, lieto Lemminkäinen, soutakatte, kaikki kansa, jotta juoksisi venonen, pursi eellä ennättäisi!

VUOROLAUSUJA!

Lyllyivät melat lylyiset. hangat piukki pihlajaiset, vene honkainen vapisi, nenä hyrski hylkehenä, perä koskena kohisi, vesi kiehui kelloloissa, vaahti palloissa pakeni.

ESILAUSUJA

Kilvan kiskoivat urohot, miehet veikaten vetivät; eipä matka eistykänä, ei pakene puinen pursi eestä purren purjehisen tuon on Pohjolan venosen.

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

Salasaari kasvakohon, johon juosta Pohjan purren!

KUORO

Lenti poikki puinen pursi, satakaari katkieli, mastot maiskahti merehen, purjehet putoelivat.

Louhi, Pohjolan emäntä, tohti toisiksi ruveta, otti viisi viikatetta, nepä kynsiksi kyhäsi, puolen purtta särkynyttä, senpä allensa asetti, laiat siiviksi sivalti, peräpuikon purstoksensa, sata miestä siiven alle, tuhat purston tutkaimehen, sata miestä miekallista, tuhat ampuja-urosta.

Kokkona kohotteleikse tavoitellen Väinämöistä, siipi pilviä sipaisi, toinen vettä vieprahteli.

ILMARISEN ÄÄNI (parahtaen)

Kaitse, kaunoinen Jumala, ettei poika pois tulisi!

VÄINÄMÖISEN ÄÄNI

Ohoh Pohjolan emäntä! Joko saat jaolle Sammon nenähän utuisen niemen?

LOUHEN ÄÄNI

En lähe jakohon Sammon sinun kanssasi, katala, kerallasi, Väinämöinen!

LEMMINKÄISEN ÄÄNI

Maahan miehet, maahan miekat, maahan untelot urohot, sa'at miehet siiven alta, kymmenet kynän nenästä!

ESILAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, arvasi ajan olevan, tunsi hetken tulleheksi; jo veti melan merestä, tammen lastun lainehesta, sillä kalhaisi kavetta, iski kynsiä kokolta; muut kynnet meni muruiksi, jäi yksi sakarisormi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Pojat siiviltä putosi, melskahti merehen miehet, sata miestä siiven alta, tuhat purstolta urosta!

2:NEN VUOROLAUSUJA

Itse kokko kopsahtihe, kapsahutti kaaripuille, kuni puusto koppeloinen, kuusen oksalta orava.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Siitä Sampoa tavoitti sormella nimettömällä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Sammon vuoalti vetehen, kaatoi kaiken kirjokannen.

MOLEMMAT

Siinä sai muruiksi Sampo, kirjokansi kappaleiksi!

LOUHEN ÄÄNI (parahtaen)

Jo minulta valta vaipui, jo aleni arvioni, eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehisin!

(Pitkä vaitiolo. Näyttämö valkenee vähitellen. _Väinämöinen_ näkyy seisovana mietteissään keskinäyttämöllä, _Kanteletar_ nojaavana puun runkoon oikealla.)

KANTELETAR

Niin meni muruja noita, Sammon suuria paloja, alle vienojen vesien, päälle mustien murien, ne jäivät ve'en varaksi, ahtolaisten aartehiksi; siitäp' ei sinä ikänä, kuuna kullan valkeana, vesi puuttune varoja, ve'en Ahto aartehia.

Jäipä toisia muruja, pienempäisiä paloja selälle meren sinisen, meren laajan lainehille, tuulen tuuiteltavaksi, aaltojen ajeltavaksi.

Niitä tuuli tuuitteli, meren läikkä läikytteli, selällä meren sinisen, meren laajan lainehilla, tuuli maalle työnnytteli, aalto rannallen ajeli.

VÄINÄMÖINEN (miettivästi)

Tuost' on siemenen sikiö, alku onnen ainiaisen, tuosta kyntö, tuosta kylvö, tuosta kasvu kaikenlainen, tuosta kuu kumottamahan, onnen päivä paistamahan Suomen suurille tiloille, Suomen maille mairehille.

(Louhi näkyy puiden lehvien lomitse vasemmalta.)

LOUHI

Vielä ma tuohon mutkan muistan: tungen kuuhuen kivehen, päivän kätken kalliohon!

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

Anna, luoja, suo Jumala, anna onni ollaksemme, hyvin ain' eleäksemme, kunnialla kuollaksemme suloisessa Suomen maassa, kaunihissa Karjalassa!

(_Kuoro_ kertaa viimeisen säejakson.)

ESIRIPPU.

VÄINÄMÖISEN LÄHTÖ.

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. MARJATTA. MARJATAN ÄITI. PIIKA PIKKARAINEN. LOUHI. VIROKANNAS. KANTELETAR. KUORO.

(_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: kesäyön hämärä. _Kanteletar_ nojaa puun runkoon vasemmalla etualalla.)

ESILAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen kauan soitti kanteletta, sekä soitti, jotta lauloi, jotta ilmankin iloitsi.

Soitto kuului kuun tupihin, ilo päivän ikkunoille, kuu tuvastahan tulevi, astui koivun konkelolle, päivä päätyi linnastansa, loihe latvahan petäjän kanteletta kuulemahan, iloa imehtimähän.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Louhi, Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas, siitä päivän kiinni saapi, kuuhuen käsin tavoitti.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kätki kuun kumottamasta kirjarintahan kivehen, lauloi päivän paistamasta vuorehen teräksisehen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Jopa valkean varasti, tulen Väinölän tuvilta; sai tuvat tulettomaksi, pirtit valkeattomaksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tukela on tuletta olla, vaiva suuri valkeatta, ikävä inehmisten, ikävä itsen Ukonki.

MOLEMMAT

Jo oli yö alinomainen, pitkä, pilkkosen pimeä; oli yö Kalevalassa, noilla Väinölän tuvilla, sekä tuolla taivahassa, Ukon ilman istuimilla.

ESILAUSUJA (nousee)

Tuo Ukko, ylijumala, itse ilman suuri luoja, alkoi tuota ouostella, arvelee, ajattelevi, mikä kumma kuun e'essä, mikä terhen päivän tiessä, kun ei kuu kumottakana eikä päivä paistakana.

(_Väinämöinen_ tulee mietteissään vasemmalta karsikosta.)

VÄINÄMÖINEN

Ain' on päivä paistamatta, kuu-kulta kumottamatta, noilla Väinölän tuvilla, Kalevalan kankahilla; vilu viljalle tulevi, karjoille olo kamala, outo ilman lintusille, ikävä imehnosille, kun ei konsa päivyt paista eikä kuuhuet kumota.

Hauki tiesi hauan pohjat, kokko lintujen kulennan, tuuli haahen päiväyksen; ei tieä imehnon lapset, milloin aamu alkanevi, milloin yö yrittänevi nenässä utuisen niemen, päässä saaren terhenisen Jos ma nyt lähen Pohjolahan, Pohjan poikien poluille, saan ma kuun kumottamahan, päivä-kullan paistamahan,

(Etenee yli näyttämön vasemmalle. _Louhi_ tulee häntä vastaan.)

LOUHI

Ku sanoma kurjan miehen?

VÄINÄMÖINEN (ankarasti)

Kuusta on sanomat kummat, päivästä iki-imehet; minnes meiltä päivä päätyi, kunnes meiltä kuu katosi?

LOUHI

Tuonne teiltä päivä päätyi, tuonne teiltä kuu katosi, kirjarintahan kivehen, rautaisehen kalliohon; sielt' ei pääse päästämättä, selviä selittämättä.