Part 2

Kourin helmansa kokosi, käsivarsin vaattehensa, pian juoksi matkan pitkän, sekä juoksi jotta joutui; mäet mätkyi mennessänsä, norot nousi, vaarat vaipui, ylähäiset maat aleni, alahaiset maat yleni, tuli Pohjolan tuville, kysytteli poikoansa.

(_Louhi_ tulee vasemmalta, _Äiti_ rientää häntä vastaan.)

ÄITI

Oi sie Pohjolan emäntä, kunne saatoit Lemminkäisen, minne poikani menetit.

LOUHI (nopeasti)

Enpä tieä poikoasi, kunne kulki ja katosi; istutin oron rekehen, korjahan kovan tulisen; oisko uhkuhun uponnut, meren jäälle jähmettynyt, vai saanut sutosen suuhun, karhun kauhean kitahan?

ÄITI

Jo vainen valehtelitki! Susi ei syö minun sukua, karhu ei kaa'a Lemminkäistä, sormin sortavi sutoset, käsin karhut kaatelevi; kunp' on et sanone tuota, kunne saatoit Lemminkäisen, rikon uksen uuen riihen, taitan Sampuen saranat.

LOUHI

Syötin miehen syöneheksi, juotin miehen juoneheksi, apatin alanenäksi, istutin venon perähän, laitoin kosket laskemahan, enkä tuota tunnekana, kunne sai katala raukka, koskihinko kuohuvihin, virtoihin vipajavihin.

ÄITI (katsoo häneen)

Jo vainen valehtelitki! Sano tarkkoja tosia, valehia viimeisiä, kunne saatoit Lemminkäisen, kaotit Kalevalaisen, taikka surmasi tulevi, kuolemasi kohtoavi.

LOUHI

Jospa jo toen sanonki: laitoin joutsenen hakuhun, pyhän linnun pyyäntähän; nyt en tuota tunnekana, mi on tullunna tuhoksi, esteheksi ennättännä, kun ei kuulu jo tulevan morsianta pyytämähän, tyttöä anelemahan.

(_Äiti_ jättää heti hänet ja lähtee ympäri näyttämöä Lemminkäistä etsimään. _Louhi_ katsoo hetkisen hänen hommiaan ja palajaa päätään pudistaen vasemmalle.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

Emo etsi eksynyttä, kaonnutta kaipoavi, juoksi suuret suot sutena, kulki korret kontiona, ve'et saukkona samosi, maat käveli mauriaisna, neuliaisna niemen reunat, jäniksenä järven rannat; kivet syrjähän sytäsi, kannot käänti kallellehen, risut siirti tien sivuhun, haot potki portahiksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Viikon etsi eksynyttä, viikon etsi, eipä löyä; kysyi puilta poikoansa, kaipasi kaonnuttansa, puu puheli, honka huokui, tammi taiten vastaeli: "On huolta itsestäniki, huolimatta pojastasi, kun olen koville luotu, pantu päiville pahoille, pinopuiksi pilkkumahan, haloiksi hakattamahan, riutumahan riihipuiksi, kaskipuiksi kaatumahan."

ÄITI (maassa mataen)

Oi tiehyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani, kullaista omenatani, hopeaista sauvoani?

1:NEN VUOROLAUSUJA

Tiellä on huoli itsestänsä, huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, joka koiran juostavaksi, ratsahan ajeltavaksi, kovan kengän käytäväksi, kannan karskuteltavaksi.

ÄITI (polvillaan, kätensä kohottaen)

Kuu-kulta, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani?

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kuulla on huoli itsestänsä huolimatta poiastasi, kun ompi koville luotu, pantu päiville pahoille, yksin öitä kulkemahan, pakkasella paistamahan, talvet tarkoin valvomahan, kesäksi katoamahan.

ÄITI (kohoten seisomaan)

Oi päivyt, Jumalan luoma, etkö nähnyt poikoani?

ESILAUSUJA

Jo on poikasi, poloisen, kaotettu, kuoletettu Tuonen mustahan jokehen, Manalan ikivetehen, mennyt koskia kolisten, myötävirtoja vilisten, tuonne Tuonelan perille, Manalan alantehille.

(_Äiti_ rientää oikealle. Löytää Lemminkäisen ruumiin ja vaipuu sen ääreen itkemään. Pitkä vaitiolo.)

ÄITI (hiljaa)

Vieläkö tästä mies tulisi, uros uusi toimeaisi?

Suonetar, sorea vaimo, soma suonten kehreäjä sorealla kehrinpuulla, vaskisella värttinällä, tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa suonia sitelemähän, päitä suonten solmimahan!

Mehiläinen, meiän lintu, metsän kukkien kuningas, lähe nyt mettä noutamahan, simoa tavottamahan, yli kuun, alatse päivän, taivon tähtien välitse, perille pyhän Jumalan, asunnoille autuahan; siell' on viljalta simoa, siellä mettä mielin määrin, joilla ennen luoja loitsi, puheli puhas Jumala, voiti luoja lapsiansa, pahan vallan vammaksissa!

Nouse pois makoamasta, ylene uneksimasta näiltä paikoilta pahoilta, kovan onnen vuotehelta!

(_Lemminkäinen_ kohoaa ryntäilleen. Kuoro nousee hämmästyneenä.)

KUORO

Nousi mies makoamasta, heräsi uneksimasta!

LEMMINKÄINEN (hymyillen)

Viikon, utra uinaelin, kauan, malkio, makasin, makasin unen makean, sikeäisen siuvattelin.

ÄITI

Oisit maannut kauemminki, vielä viikomman venynyt, ilman äitittä pahatta, katalatta kantajatta.

Sano nyt, poikani poloinen, kerro korvin kuullakseni: mi sinut Manalle saattoi, työnti Tuonelan jokehen?

LEMMINKÄINEN

Märkähattu karjan paimen, Untamolan umpisilmä se minun Manalle saattoi, vesikyyn ve'estä nosti.

ÄITI

Voipa miestä mieletöintä! Kehuit noiat noituvasi, lappalaiset laulavasi, et tieä vesun vihoa, umpiputken ailuhia: sylki Syöjätär vesille, vesi sen pitkäksi venytti, päivä paistoi pehmeäksi.

(Kohottaa ylös hänet.)

LEMMINKÄINEN

Viel' olen äijeä vajoa: tuollapa syämmykseni, tuolla tuntoni makaapi noissa Pohjan neitosissa, kaunoisissa kassapäissä: homekorva Pohjan eukko eip' on anna tyttöänsä ilman allin ampumatta, joutsenen osoamatta tuosta Tuonelan joesta.

ÄITI

Heitä herjat joutsenesi, anna allien asua Tuonen mustassa joessa, palavissa pyörtehissä; sie lähe kotiperille kanssa äitisi katalan, vielä kiitä onneasi, julkista Jumalatasi, kun antoi avun totisen, vielä henkihin herätti, Tuonen tieltä tiettävältä, Manalan majan periltä; en minä mitänä voisi, en mitänä itsestäni ilman armotta Jumalan, toimetta totisen luojan.

(Menee oikealle taustaan. _Lemminkäinen_ seuraa horjuen häntä.)

ESIRIPPU.

POHJOLAN HÄÄT.

HENKILÖT.

VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. LEMMINKÄINEN. ANNIKKI. LEMMINKÄISEN ÄITI. POHJOLAN ISÄNTÄ. LOUHI. POHJAN NEITI. PIIKA PIKKARAINEN ASKARVAIMO. HÄÄKANSAA. KUORO.

(_Kuoro_ paikallaan uhrikuusen alla. Kirkas keskipäivän valaistus.)

ESILAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen arveli, ajattelihe mennä neittä kosjomahan pimeästä Pohjolasta, Pohjan kuulua tytärtä, Pohjan mointa morsianta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Annikki hyväniminen, joutui sotkut sotkemassa, vaattehet viruttamassa, päässä portahan punaisen, nenässä utuisen niemen; ylähällä päivä paistoi, alahalla aallot välkkyi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Katselevi, kääntelevi ympäri ihalat ilmat, päänsä päälle taivahalle, rannatse meriä myöten, näki purren Väinämöisen, laivan laulajan ikuisen, jo luoksi lähentelihe, pakinoille painatteli.

(_Annikki_ on tullut oikealta karsikosta ja katselee oikealle. Osoittaa äkkiä vilkkaan uteliaisuuden ja mielenkiinnon merkkejä.)

ANNIKKI (huutaa oikealle)

Kunne läksit Väinämöinen, suorihit, Suvannon sulho?

VÄINÄMÖINEN (oikealta)

Läksin hanhien hakuhun, kirjasiipien kisahan; Saksan salmilta syviltä, ulapoilta aukeoilta.

ANNIKKI (keveästi kätensä ojentaen)

Tunnen mie toen puhujan sekä keksin kielastajan, sano totta Väinämöinen, kunne kuitenki käkesit.

VÄINÄMÖINEN

Tule, tytti, purteheni, neitonen, venoseheni, niin sanon toet totiset, valehettomat vakaiset.

ANNIKKI

Tuuli sulle purtehesi, ahava venosehesi! Käännän purtesi kumohon, jos en saa tosia kuulla.

VÄINÄMÖINEN

Toki ma sanon toetki, jos vähän valehtelinki: läksin neittä kosjomahan pimeästä Pohjolasta.

(_Ilmarinen_ tulee oikealta karsikosta. _Annikki_ rientää häntä vastaan.)

ANNIKKI

Veli, seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen! Taos mulle sukkulainen, niin sanon teot totiset.

ILMARINEN (hymyillen)

Kun sanot hyvät sanomat, taon sulle sukkulaisen, sanonet pahat sanomat, rikki murran muinaisetki.

ANNIKKI

Ohoh seppo Ilmarinen! Muistat sa mokomin naia, jonka muinen kihlaelit, varoittelit vaimoksesi! Jo nyt vievät viekkahammat, etevämmät ennättävät, ottavat sinun omasi; jo menevi Väinämöinen melan vaskisen varassa pimeähän Pohjolahan.

(_Ilmarinen_ säpsähtää ja katsoo hämmästyneenä häneen. _Annikki_ nyykäyttää päätään hänelle ja osoittaa oikealle.)

ILMARINEN (huutaa oikealle)

Oi on vanha Väinämöinen! Tehkämme sula sovinto, jos on kiistoin kihlonemme.

VÄINÄMÖINEN

Teen minä sulan sovinnon: ei neittä väellä vieä, vastoin mieltä miehelähän.

(Tulee oikealta. _Väinämöinen ja Ilmarinen_ puhelevat keskenään. _Annikki_ menee oikealle taustaan. _Louhi ja Pohjan neiti_ tulevat vasemmalta.)

LOUHI

Kummallenp' on mieli mennä, kun tulevat tahtomahan ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi?

POHJAN NEITI (jyrkästi)

Mene en Väinölän ukolle, ikivanhalle varaksi, vaiva vanhasta tulisi, ikävä iällisestä.

LOUHI

Hän tuo haahella hyvyyttä, aluksella aartehia.

POHJAN NEITI

Oi emo, ylentäjäni! En mene osan hyvyylle, enkä miehen mielevyylle, menenp' on otsan hyvyylle, varren kaiken kauneuulle; neiti on ilman antaminen Ilmariselle sepolle, ku on Sampuen takonut, kirjokannen kalkutellut.

LOUHI (ylenkatseellisesti)

Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, vaahti-otsalle varaksi, sepon hurstin huuhtojaksi.

(Menee tyytymättömänä taustaan. _Väinämöinen ja Ilmarinen_ astuvat oikealta ja lähestyvät _Pohjan neitiä_, joka mielihyvällä kiinnittää silmänsä jälkimmäiseen. _Ilmarinen_ on jäänyt jälemmäksi ja silmäilee neitoa yhtä suurella ihastuksella.)

VÄINÄMÖINEN

Tuletko minulle, neiti, ikuiseksi ystäväksi kainaloiseksi kanaksi?

POHJAN NEITI

En taia sinulle tulla ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi.

(_Louhi_ oikealta taustasta tulee tuoppi kädessään ja tarjoaa sen Väinämöiselle. Juttelevat keskenään. _Ilmarinen_ lähestyy sillä aikaa Pohjan neitiä ja tarttuu hänen käteensä.)

ILMARINEN

Yön tyttö, hämärän neito! Muistatko ajan mokoman, kun kuvasin uuen Sammon, kirjokannen kalkuttelin, sie vannoit ikivalasi eessä julkisen Jumalan, alla kasvon kaikkivallan, tullaksesi toivottelit mulle miehelle hyvälle ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi?

(Jatkavat keskustelua. _Louhi_ huomaa sen ja tuiskauttaa tuopin töykeästi Ilmariselle.)

ILMARINEN

Onko valmis valvattini, valmis valvateltavani?

LOUHI (äkeästi)

Äsken on valmis valvattisi, kun sa kynnät kyisen pellon.

(_Ilmarinen_ hämmästyy ja jää sanattomaksi. _Pohjan neiti_ kuiskaa hänelle jotakin. _Ilmarinen_ hyrähtää hyville mielin.)

ILMARINEN

Auran kultaisen kuvailen, sillä kynnän kyisen pellon.

LOUHI

Äsken neiti annetahan, kun sa tuonet Tuonen karhun.

(Sama mykkä näyttely kuin edellä.)

ILMARINEN (hymyilleni)

Päitset rauasta rakennan, niillä tuonen Tuonen karhut.

LOUHI

Äsken alli annetahan, sinisotka suoritahan, kun saat suuren suomuhau'in Manalan alentehesta.

(Sama mykkä näyttely kuin edellä.)

ILMARINEN

Taonpa tulisen kokon, vaakalinnun valkeisen, sillä saanen suuren hau'in Tuonen mustasta joesta.

LOUHI (turhaan etsien vastaväitettä enää)

Jo on valmis valvattisi, valmis valvateltavaksi! Annettava on alliseni Ilmariselle sepolle polviseksi puolisoksi, kainaloiseksi kanaksi.

(_Väinämöinen_ kääntyy pois ja peittää kasvonsa murhemielin. _Ilmarinen_ on ilahtuen tarttunut _Pohjan neidon_ käsiin. _Kuoro_ nousee.)

ESILAUSUJA

Jo tuli tuville näille liika lintu linnahamme, iski parvesta parahan, sorsajoukosta somimman, heleimmän, hempeimmän, verevimmän, valkeimman; senpä iski ilman lintu, kynsi pitkä piirrällytti, ku oli pysty pään piolta sekä varrelta valittu, sulkasiltahan sulavin, hienokaisin höyheniltä.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Mistä tiesit, teltamoinen, kuulit, kultainen omena, tämän neien kasvavaksi, tukan liina liikkuvaksi? Huohtiko hopeat neien, neien kullat sinne kuului, sinne paistoi meiän päivät, meiän kuuhuet kumotti?

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siitä tiesi teltamoinen, onnen myyrä tien osasi neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon: hyvä oli isosta huuto laivan suuren laskennalta, emosta sitäi parempi leivän paksun paistannalta, vehnä leivän leivonnalta, vierahan ravitsennalta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Siitä tiesi teltamoinen neien nuoren nousneheksi, kun kävi pihatse kerran varsin aamulla varahin, noki nousi nuoraisesti, savu paksusti pakeni neien kuulusta koista, kasvavaisen kartanosta; neiti oli itse jauhamassa, kivenpuussa kiikkumassa, kivenpuu käkenä kukkui, laklana kiven lapatta, kiven siili sirkkusena, kivi helmenä helasi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Kävi siitä toisen kerran, astui pellon pientaretse, neiti oli mataramaalla, keikkui keltakankahilla, paineli punapatoja, keitti keltakattiloita.

MOLEMMAT

Kävi kerran kolmannenki neien akkunan alatse, kuuli neitosen kutovan, pirta käessä piukkoavan; sukkulainen suikahteli kuin kärppä kiven kolossa, pirkaeli pirran pii'it kuin on tikka puun kylessä, käärilauta käännähteli kuin orava oksapuussa.

LOUHI (tarjoten tuopin lausujille)

Kutti, kutti, neitoseni! Enkö jo sanonut aina: elä kuusissa kukahu, elä laula laaksoloissa, näytä kaulan kaarevuutta, käsivarren valkeutta, ripeyttä rinnan nuoren, muun on muo'on muhkeutta!

ESILAUSUJA

Helppo on hepo salata, sorajouhi suojaella, paha on neitonen salata, hivus pitkä piilotella; laatisit kivisen linnan keskelle meren selästä siellä piikoja piellä, kanojasi kasvatella, eip' on piile piiat siellä, eipä impyet ylene, ettei pääse suuret sulhot, suuret sulhot, maan kosijat, miehet pystyisin kypärin, hevoset teräskapein.

VÄINÄMÖINEN (kasvonsa paljastaen)

Voi minua mies-kuluista, kun en tuota tuntenunna naia nuorella iällä, etsiä elon ajalla!

Kaikkiansa se katuvi, joka nuorta naimistansa, lasna lapsen saamistansa, pienenä perehtimistä.

(_Louhi_ koettaa häntä lohdutella. _Ilmarinen ja Pohjan neiti_ menevät käsi kädessä vasemmalle karsikkoon. _Louhi ja Väinämöinen_ seuraavat heitä. _Kuoro_ istuu. Pitkä vaitiolo.)

ESILAUSUJA

Mitä nyt laulamme lajia, mitä virttä vieretämme?

1:NEN VUOROLAUSUJA

Tuota laulamme lajia, tuota virttä vieretämme: noita Pohjolan pitoja, jumalisten juominkia.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Viikon häitä hankittihin, valmistettihin varoja noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Kuut kiviä kuumettihin, kesät vettä keitettihin, salot puita poltettihin, kaivot vettä kannettihin; jo salot saristui puista, veet väheni lähtehistä olosia pantaessa, kaljoja kyhättäessä Pohjan pitkiksi pioiksi, hyvän joukon juomingiksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Savu saarella palavi, tuli niemen tutkaimella, nousipa savu sakea, auer ilmahan ajoihe tuimilta tulisijoilta, varavilta valkeilta, täytti puolen Pohjan maata, kaiken Karjalan sokisti.

(_Lemminkäinen ja Äiti_ tulevat oikealta taustalta.)

LEMMINKÄINEN

Mistäpä savunen saapi, auer ilmahan ajaikse? Pienikö soan savuksi, suuri paimosen paloksi.

ÄITI

Näen minä savun sakean pohjaisilla maailmoilla; nuo ompi soan savuja, varsin vainovalkeita.

LEMMINKÄINEN

Josp' on kaalan katsomahan, likeltä tähystämähän, mistä tuo savunen saapi, auer ilman täyttelevi.

(Tulee keskinäyttämölle. Äiti tähystäen hänen jäljessään.)

ÄITI

Eivät lie soan tulia, eikä vainovalkeita, ollevat oluttulia, kaljankeitto-valkeita Sariolan salmen suulla, niemen kaiskun kainalossa.

LEMMINKÄINEN (nyrkkiään puristuen)

Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä! Laitapa oluet oivat, keitä kaljat kelvolliset juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenki noissa häissänsä omissa kera nuoren tyttäresi!

(_Äiti_ ohjaa hänet pois takaisin oikealle. _Louhi ja Piika pikkarainen_ tulevat hetken perästä vasemmalta.)

LOUHI (kiireisesti)

Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Kutsu rahvasta kokohon, miesten joukko juominkihin, kutsu kaikki Pohjan kansa ja kaikki Kalevan kansa, elä kutsu Kaukomieltä, tuota Ahti Saarelaista!

PIIKA PIKKARAINEN

Miks en kutsu Kaukomieltä, yhtä Ahti Saarelaista?

LOUHI

Siks et kutsu Kaukomieltä, kun on kaikitse toraisa, tehnyt on häissäki häpeät, pitoloissa pillat suuret, nauranut pyhäiset naiset pyhäisissä vaattehissa!

PIIKA PIKKARAINEN (nokkelasti)

Mistä tieän Kaukomielen, jotta heitän kutsumatta? En tunne Ahin kotia, Kaukomielen kartanoa.

LOUHI

Ahti saarella asuvi, veitikka vesien luona, laajimman lahen sivulla. Kaukoniemen kainalossa.

(Työntää hänet menemään ja palajaa itse takaisin vasemmalle. _Piika pikkarainen_ juosten pois oikealle taustaan.)

ESILAUSUJA

Siitä Pohjolan emäntä syötti, juotti vierahia. syötti suin sulassa voissa, kourin kuorekokkaroissa, noita kutsuvieraina, vävyänsä liiatenki.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Olipa lohta luotasella, sivulla sian lihoa, kupit kukkuraisillansa, va'it varpelaitehilla, syöä kutsuvierahien ja vävysen liiatenki.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Antoi tuopin totta tehä, viisivantehen vikoa, huuhtoa humalan parrat, vaahen parrat valkoella noilta kutsuvierahilta ja vävyltä liiatenki

(Hetken perästä vasemmalta taustasta _Pohjan neiti_ morsiuspuvussa, vanha _Askarvaimo_ hänen takanaan.)

POHJAN NEITI (itkien)

Miten lieki mieli muien, mieli muien morsianten, tok' ei muut muretta tunne, kanna kaihoista syäntä kuin kannan minä katala, kannan mustoa muretta, syäntä syen näköistä, huolta hiilen karvallista.

ASKARVAIMO

Kunis huiskit hunnutoinna, sinis huiskit huoletoinna; kunis liikuit liinatoinna, liikuit liioitta suruitta; äsken huntu huolta tuopi, palttina pahoa mieltä, liina liikoja suruja, pellava perättömiä.

POHJAN NEITI (kuten edellä)

Noinpa tiesin, noinpa luulin, noinpa arvelin ikäni: et sä, neiti, neiti olle oman vanhemman varassa, äskenpä olisit neiti miehelähän mennessäsi; kun oisi jalka kynnyksellä, toinen korjassa kosijan, oisit päätäsi pitempi, korvallista korkeampi.

ASKARVAIMO

Kuules, neiti, kuin sanelen, kuin sanelen, kuin puhelen! Olit kukkana kotona, ilona ison pihoilla, iso kutsui kuutamaksi, emo päivän paisteheksi, veikkosi vesivaloksi, siskosi siniveraksi; menet toisehen talohon, appi haukkuvi havuiksi, anoppisi ahkioksi, kyty kynnysportahiksi, nato naisien pahoiksi.

(_Pohjan neiti_ itkee kahta katkerammin. _Joukko hääneitoja_ tulee vasemmalta.)

POHJAN NEITI

Hoi sisaret, sirkkuseni, entiset ikätoverit, kaikki kasvinkumppalini! Olen kuin alli aallokossa, tavi laajalla lahella, uiessa vilua vettä, vettä jäistä järkyttäissä.

(Kaikki itkevät. _Jouhi ja Pohjolan_ isäntä y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.)

Voi isoni, voi emoni, voi on valtavanhempani!

(Rientää heitä syleilemään)

Millä maksan maammon maion, millä taattoni hyvyyen?

(_Ilmarinen_ tulee ja ojentaa kätensä hänelle. _Pohjan neiti_ koettaa kuivata kyyneleitään.)

Paistanevi luojan päivä, kuu luojan kumottanevi, tähet taivon välkkynevi, otavat ojentunevi ilmassa etempänäki, maailmassa muuallaki ei yksin ison pihoilla, näillä kasvinkartanoilla.

(_Ilmarinen_ osoittaa kärsimättömyyden merkkejä.)

Jää nyt pirtti terveheksi, pirtti lautakattoinesi, sintsi lautasiltoinesi, piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi, maat ja metsät marjoinensa, kujavieret kukkinensa, kankahat kanervinensa, järvet saoin saarinensa, syvät salmet siikoinensa, hyvät kummut kuusinensa, korpinotkot koivuinensa!

ILMARINEN (leikillisesti)

Jää hyvästi, järven rannat, järven rannat, pellon penkat, kaikki mäntyset mäellä, puut pitkät petäjikössä, pajupehkot, kuusen juuret, lepän lehvät, koivun kuoret!

(Johdattaa _Pohjan neidin_ oikealle taustaan. Kalevalaiset häävieraat, joiden joukossa _Väinämöinen_, seuraavat häntä.)

PIIKA PIKKARAINEN (itkien)

Lenti tänne musta lintu, läpi korven koikutteli, suostutteli meiltä sorsan, maanitteli meiltä marjan, otti tuo omenan meiltä, vietteli ve'en kalasen.

(Kaikki itkevät. Tarjotaan olutta, mieliala kohoaa jälleen, kaikki palajavat meluten jo räyhäten vasemmalle karsikkoon. Hetken perästä oikealta taustasta _Lemminkäinen ja Äiti_.)

ÄITI

Kunne lähet, poikueni, lähetkö ilveksen ajohon vaiko hirven hiihäntähän, vai oravan ammuntahan?

LEMMINKÄINEN

Lähen Pohjolan pitoihin, salajoukon juominkihin.

ÄITI (surullisena)

Ellös menkö, poikueni! Ei sua kutsuttu sinne, ei tarkoin tahotakana.

LEMMINKÄINEN

Kurjat kutsuen menevi, hyvä ilman hyppeleikse; tuoss' on kutsut kuun ikuiset, airuhut alinomaiset miekassa tuliterässä, säilässä säkenevässä.

(lyö kädellään miekankahvaansa.)

ÄITI

Ellös menkö, poikueni! Siell' on miehet miekka vyöllä, urohot sota-aseissa, humalassa hullut miehet, pahat paljo juotuansa, laulavat sinun poloisen miekkahan tuliterähän; jo on laulettu paremmat, jalommatki jaksettuna.

LEMMINKÄINEN

Jo olen ennenki elellyt noilla Pohjolan tuvilla, ei minua laula Lappi eikä tunge Turjalainen.

ÄITI

Ohoh, poikani poloinen, vielä muistat muinaistasi, kerskut ennen käynnistäsi: jo olet ennenki elellyt noilla Pohjolan tuvilla, Tuonen kosket tunnustellut, mitannut Manalan virrat; siell' oisit tänäki päänä ilman äitittä pahatta.

(_Lemminkäinen_ syleilee häntä sanattomana ja ohjaa hänet ystävällisesti oikealle karsikkoon.)

ESILAUSUJA

Jo nyt Kaukoni kuletan, saatan Ahti Saarelaisen monen surman suun ohitse, kalman kielen kantimetse noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Nyt ompi saneltavana, kielin kertoeltavana, miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika-veitikka verevä, heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle, silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti.

(_Lemminkäinen_ on sillä välin astahtanut reippaasti vasemmalle.)

LEMMINKÄINEN (korkealla äänellä)

Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! Kuules, Pohjolan isäntä, oisiko talossa tässä ohria orosen purra, olutta urohon juoa?

(_Pohjolan isäntä_ tulee sangen juovuksissa vasemmalta.)

POHJOLAN ISÄNTÄ

Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla, eikä kielletä sinua, kun liet siivolla tuvassa.

(_Louhi_ y.m. hääväkeä tulee vasemmalta.)

LEMMINKÄINEN

Enpäs liene lempivieras, kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle.

LOUHI (mielevästi)

Ohoh poika Lemminkäisen, mi sinusta vierahasta! Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan; ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä; oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä.

LEMMINKÄINEN

Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla, leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, muun on kutsuit kaiken kansan, minun heitit kutsumatta.

LOUHI (Piika pikkaraiselle)