Part 3

(Huomaa Väinämöisen.)

Ohoh sinua, ukko utra, jo olet maalla vierahalla!

VÄINÄMÖINEN

Jo ma itseki tieän, olen maalla vierahalla, tuiki tuntemattomalla; maallani olin parempi, kotonani korkeampi.

LOUHI

Saisiko sanoakseni, oisiko lupa kysyä, mi sinä olet miehiäsi ja kuka urohiasi?

VÄINÄMÖINEN

Mainittihinpa minua, arveltihin aikoinansa illoilla iloitsijaksi, joka laakson laulajaksi noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; mi jo lienenki katala, tuskin tunnen itsekänä.

(Painaa päänsä jälleen.)

LOUHI (kunnioittavasti)

Nouse jo norosta, miesi, uros uuelle uralle, haikeasi haastamahan, satuja sanelemahan!

(Ojentaa kätensä, auttaa hänet ylös ja taluttaa vasemmalle keskinäyttämölle. _Piika pikkarainen_ tuo hänen viittauksestaan oluthaarikan. _Louhi_ tarjoaa sen suurella kohteliaisuudella _Väinämöiselle_, joka juo halukkaasti.)

VÄINÄMÖINEN

Terve tänneki Jumala!

LOUHI

Terve tervehyttäjälle!

(_Piika pikkarainen_ vie haarikan pois.)

Mitä itkit, Väinämöinen, uikutit, Uvantolainen, tuolla paikalla pahalla, rannalla meryttä vasten?

VÄINÄMÖINEN

Onpa syytä itkeäni, vaivoja valittoani, kauan oon meriä uinut, lapioinut lainehia noilla väljillä vesillä, ulapoilla aukeoilla.

LOUHI (mielistelevästl)

Hyvä tääll' on ollaksesi, armas aikaellaksesi, syöä lohta luotaselta, sivulta sianlihoa.

(Viittaa vieraanvaraisesti vasemmalle.)

VÄINÄMÖINEN (päätään pudistaen)

Kylkehen kyläinen syönti, hyvissäki vierahissa! Mies on maallansa parempi, kotonansa korkeampi. Soisipa sula Jumala, antaisipa armoluoja, pääsisin omille maille, elomaillen entisille! Parempi omalla maalla vetonenki virsun alta kuin on maalla vierahalla kultamaljasta metonen.

LOUHI (viekkaasti!)

Niin mitä minullen annat, kun saatan omille maille, oman peltosi perille, kotisaunan saapuville?

VÄINÄMÖINEN

Otatko kultia kypärin, hopeita huovallisen?

LOUHI

Kullat on lasten kukkasia, hopeat hevon helyjä! Taiatko takoa Sammon, kirjokannen kalkutella joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, yhen ohrasen jyvästä, yhen uuhen villasesta, niin annan tytön sinulle, panen neien palkastasi, saatan sun omille maille, oman linnun laulamille.

VÄINÄMÖINEN (miettiväisenä)

Taia en Sampoa takoa, kirjokantta kirjoitella; saata mie omille maille, työnnän seppo Ilmarisen, joka Samposi takovi, kirjokannet kalkuttavi, neitosi lepyttelevi, tyttäresi tyy'yttävi.

(Kehuskellen.)

Se on seppo sen mokoma, ylen taitava takoja, jok' on taivoa takonut, ilman kantta kalkutellut; ei tunnu vasaran jälki, eikä pihtien pitämät.

LOUHI

Sille työnnän tyttäreni, sille lapseni lupoan, joka Sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi. Panen varsan valjahisin, ruskean re'en etehen, saatan vanhan Väinämöisen elomaillen entisille.

(Poistuu vasemmalle taustaan. Väinämöinen jää keskinäytämölle seisomaan mietteissään.)

ESILAUSUJA

Tuo oli kaunis Pohjan neiti, maan kuulu, ve'en valio, istui ilman vempelellä, taivon kaarella kajotti pukehissa puhtahissa, valkeissa vaattehissa; kultakangasta kutovi, hopeista huolittavi kultaisesta sukkulasta, pirralla hopeisella.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Suihki sukkula piossa, käämi käessä kääperöitsi, niiet vaskiset vatisi, hopeinen pirta piukki neien kangasta kutoissa, hopeista huolittaissa.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen ajoa karittelevi pimeästä Pohjolasta, summasta Sariolasta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Ajoi matkoa palasen, pikkaraisen piirrätteli, kuuli sukkulan surinan ylähältä päänsä päältä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tuossa päätänsä kohotti, katsahtavi taivahalle, kaari on kaunis taivahalla, neiti kaaren kannikalla, kultakangasta kutovi, hopeista helskyttävä.

(_Pohjan neiti_, kultakuontalo kädessään, tulee vasemmalta taustasta. Väinämöinen kohottaa päänsä ja jää häneen huikaistuneena tuijottamaan.)

VÄINÄMÖINEN (avosylin)

Tule, neiti, korjahani, laskeite rekoseheni!

POHJAN NEITI

Miksi neittä korjahasi, tyttöä rekosehesi?

VÄINÄMÖINEN

Siksi neittä korjahani, tyttöä rekoseheni: mesileivän leipojaksi, oluen osoajaksi, joka lautsan laulajaksi, ikkunan iloitsijaksi noilla Väinölän tiloilla, Kalevalan kartanoilla.

POHJAN NEITI (ylpeästi!)

Valkea kesäinen päivä, neitivalta valkeampi, vilu on rauta pakkasessa, vilumpi miniävalta, niin on neiti taattolassa kuin marja hyvällä maalla, niin miniä miehelässä kuin on koira kahlehissa; harvoin saapi orja lemmen, ei miniä milloinkana.

VÄINÄMÖINEN

Lapsi on tytär kotona, vasta neiti naituansa. Tule neiti korjahani, en ole mitätön miesi.

POHJAN NEITI (ilkkuen)

Sillepä minä menisin, kenp' on veistäisi venosen kehrävarteni muruista, työntäisi venon vesille käsivarren kääntämättä.

VÄINÄMÖINEN

Liene ei maassa, maailmassa, koko ilman kannen alla mointa laivan laatijata.

(Kääntyy nyreänä oikealle. _Pohjan neiti_ menee ilkkuen vasemmalle.)

ESILAUSUJA

Siitä vanha Väinämöinen laulelevi, taitelevi, lauloi kuusen kukkalatvan, kukkalatvan, kultalehvän, latvan työnti taivahalle, lauloi kuun kumottamahan kultalatva-kuusosehen, lauloi oksillen otavan.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Ajavi karittelevi kohti kultaista kotia, alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kun oli seppo Ilmarisen, takojan iän-ikuisen, luvannut lunastimeksi, oman päänsä päästimeksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Jop' on seisottui oronen Osmon uuden pellon päähän, siitä vanha Väinämöinen päätä korjasta kohotti, kuuluvi pajasta pauke, hilke hiilihuonehesta.

(_Ilmarinen_ tulee oikealta karsikosta. Tervehtii sydämellisesti Väinämöistä.)

ILMARINEN

Oi sie vanha Väinämöinen, miss' olet viikon viipynynnä, kaiken aikasi asunut?

VÄINÄMÖINEN

Tuoll' olen viikon viipynynnä, kaiken aikani elellyt pimeässä Pohjolassa, summassa Sariolassa, liukunut Lapin lauilla, tietomiesten tienohiila.

ILMARINEN

Mitä lausut matkoiltasi, tultua kotituville?

VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)

Äijä on mulla lausumista: onp' on neiti Pohjolassa, impi kylmässä kylässä, jok' ei suostu sulhosihin, mielly miehi'in hyvihin, kiitti puoli Pohjan maata, kun ompi kovin korea: kuuhut paistoi kulmaluilta, päivä rinnoilta risoitti, otavainen olkapäiltä, seitsentähtinen selältä. Sinä seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, lähe neittä noutamahan, päätä kassa katsomahan! Kun saatat takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan.

(Vaitiolo. _Ilmarinen_ katsoo tiukasti häneen. _Väinämöinen_ ei kestä hänen katsettaan, vaan kääntää kasvonsa pois.)

ILMARINEN

Ohoh vanha Väinämöinen, joko sie minun lupasit pimeähän Pohjolahan oman pääsi päästimeksi, itsesi lunastimeksi! En sinä pitkänä ikänä, kuuna kullan valkeana lähe Pohjolan tuville, Sariolan salvoksille.

VÄINÄMÖINEN (viekkaasti)

Viel' on kumma toinen kumma, onp' on kuusi kukkalatva, kukkalatva, kultalehvä Osmon pellon pientarella; kuuhut latvassa kumotti, oksilla otava seisoi.

ILMARINEN

En usko toeksi tuota, kun en käyne katsomahan, nähne näillä silmilläni.

VÄINÄMÖINEN

Kun et usko kuitenkana, lähtekämme katsomahan, onko totta vai valetta.

(Osoittaa etualalle vasemmalle.)

ILMARINEN (hämmästyen)

Onhan oksilla otava, kuuhut kuusen latvasessa!

VÄINÄMÖINEN

Nyt sinä, seppo veikkoseni, nouse kuuta noutamahan, otavaista ottamahan kultalatva-kuusosesta.

(Ilmarinen astuu viehättyneenä askeleen eteenpäin.)

ESILAUSUJA

Voipa miestä mieletöntä, äkki-outoa urosta! Nousit, outo, oksapuuhun, lapsen mieli, latvapuuhun, kuvakuun on nouantahan, valetähtyen varahan.

VÄINÄMÖINEN (kätensä kohottaen)

Ota, tuuli, purtehesi, ahava, venosehesi vieä vieritelläksesi pimeähän Pohjolahan!

Nousi tuuli tuppurihin, ilma raivohon rakentui, otti seppo Ilmarisen vieä viiletelläksensä pimeähän Pohjolahan, summahan Sariolahan.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siinä seppo Ilmarinen jopa kulki, jotta joutui, kulki tuulen tietä myöten, ahavan ratoa myöten, yli kuun, alatse päivän, otavaisten olkapäitse; päätyi Pohjolan pihalle, Sariolan saunatielle.

(_Väinämöinen_ poistuu vitkalleen oikealle taustaan. _Ilmarinen_ on etennyt vasemmalle, silmät yhä kuviteltuun kuuseen kiintyneinä. _Louhi_ tulee vasemmalta.)

LOUHI

Mi sinä lienet miehiäsi ja kuka urohiasi? Tulit tänne tuulen tietä, ahavan rekiratoa, eikä koirat kohti hauku, villahännät virkkaele.

ILMARINEN (komeasti)

En ma tänne tullutkana kylän koirien kuluksi.

LOUHI

Oletko tullut tuntemahan, kuulemahan, tietämähän tuota seppo Ilmarista, takojata taitavinta? Jo on viikon vuotettuna sekä kauan kaivattuna näille Pohjolan perille, uuen Sammon laaintahan.

ILMARINEN

Lienen tullut tuntemahan tuon on seppo Ilmarisen, kun olen itse Ilmarinen, itse taitava takoja.

LOUHI

Neityeni nuorempani, lapseni vakavimpani, pane nyt päällesi parasta, varrellesi valkeinta, hempeintä helmoillesi, ripeintä rinnoillesi! Jo on seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saanut Sammon laaintahan, kirjokannen kirjantahan.

(Keskustelee Ilmarisen kanssa. Hetken perästä tulee vasemmalta taustasta _Pohjan neiti_ juhlapuvussaan oluthaarikka kädessään. Tarjoa sen Ilmariselle.)

ILMARINEN

Terve tänneki Jumala alle kuulun kurkihirren, alle kaunihin katoksen!

(Juo ja ojentaa haarikan takaisin Pohjan neidille, joka nähtävällä mielihyvällä mittailee hänen upeaa olentoaan.)

POHJAN NEITI

Terve tervehyttäjälle.

(Poistuu. _Ilmarinen_ jää hänen jälkeensä ihastuneena katsomaan. Louhi seuraa viekkaana heidän kasvon-ilmeitään.)

LOUHI

Ohoh seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, saatatko takoa Sammon, kirjokannen kirjaella, joutsenen kynän nenästä, maholehmän maitosesta, ohran pienestä jyvästä, kesä-uuhen untuvasta, niin saat neion palkastasi, työstäsi tytön ihanan?

ILMARINEN (kuin heräten)

Saattanen takoa Sammon, kirjokannen kalkutella, kun olen taivoa takonut, ilman kantta kalkuttanut!

(Menevät vasemmalle.)

ESILAUSUJA

Läksi Sammon laaintahan, kirjokannen kirjontahan, päivän laati palkehia, toisen ahjoa asetti, tunki ainehet tulehen, takehensa alle ahjon otti orjat lietsomahan, väkipuolet vääntämähän.

Orjat lietsoi löyhytteli, kolme päiveä kesäistä ja kolme kesäistä yötä, kivet kasvoi kantapäihin, vahat varvasten sijoille.

Itse seppo Ilmarinen, takoja iän-ikuinen, kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta, mitä tullehe tulesta, selvinnehe valkeasta.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Jousi tungeikse tulesta, kaari kulta kuumoksesta, kaari kulta, pää hopea, varsi vasken kirjavainen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Veno tungeikse tulesta, punapursi kuumoksesta, kokat kullan kirjaeltu, hangat vaskesta valettu.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Hieho tungeikse tulesta, sarvi kulta kuumoksesta, otsassa otavan tähti, päässä päivän pyöryläinen.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Aura tungeikse tulesta, terä kulta kuumoksesta, terä kulta, vaski varsi, hopeata ponnen päässä.

ESILAUSUJA

Se on seppo Ilmarinen ei ihastu tuotakana, auran katkaisi kaheksi, alle ahjonsa ajavi; laittoi tuulet lietsomahan, väkipuuskat vääntämähän.

VUOROLAUSUJAT (voimakkaasti)

Lietsoi tuulet löyhytteli, itä lietsoi, lietsoi länsi, etelä enemmän lietsoi, pohjainen kovin porotti, lietsoi päivän, lietsoi toisen, lietsoi kohta kolmannenki, tuli tuiski ikkunasta, säkehet ovesta säykkyi, tomu nousi taivahalle, savu pilvihin sakeni.

(Kaikki ovat nousseet innoissaan.)

ESILAUSUJA

Se on seppo Ilmarinen päivän kolmannen perästä kallistihe katsomahan ahjonsa alaista puolta; näki Sammon syntyväksi, kirjokannen kasvavaksi.

Takoa taputtelevi, lyöä lynnähyttelevi, takoi Sammon taitavasti: laitahan on jauhomyllyn, toisehen on suolamyllyn, rahamyllyn kolmantehen.

Siitä jauhoi uusi Sampo, kirjokansi kiikutteli, jauhoi purnun puhtehessa, yhen purnun syötäviä, toisen purnun myötäviä, kolmannen kotipitoja.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Niin ihastui Pohjan akka, saattoi sitte Sammon suuren Pohjolan kivimäkehen, vaaran vaskisen sisähän, yheksän lukon taa'aksi.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siihen juuret juurrutteli yheksän sylen syvähän, juuren juurti maa-emähän, toisen vesiviertehesen, kolmannen kotimäkehen.

(Istuvat. _Ilmarinen, Pohjan neiti ja Louhi_ tulevat vasemmalta karsikosta.)

ILMARINEN (Louhelle).

Joko nyt minulle neiti, kun sai Sampo valmihiksi, kirjokansi kaunihiksi?

(_Louhi_ kuiskaa jotakin tyttärelleen ja siirtyy itse viekkaasti taustaan. _Pohjan neiti_ kääntyy keimaillen Ilmarisen puoleen.)

POHJAN NEITI

Kukapa tässä toisna vuonna, kenpä kolmanna kesänä käkiä kukutteleisi, lintusia laulattaisi, jos minä menisin muunne, saisin, marja, muille maille!

Jos tämä kana katoisi, tämä hanhi hairahtaisi, eksyisi emosen tuoma, punapuola pois menisi, kaikkipa käet katoisi, ilolinnut liikahtaisi tämän kunnahan kukuilta, tämän harjun hartehilta.

Enkä joua ilmankana, pääse en neitipäiviltäni noilta töiltä tehtäviltä, kesäisiltä kiirehiltä: marjat on maalla poimimatta, lahen rannat laulamatta, astumattani ahoset, lehot leikin lyömättäni.

(Ilmarinen kääntyy pois murheissaan.)

ESIRIPPU.