Part 2

Mie olen nuori Joukahainen, vaan sano oma sukusi, kult' olet sinä sukua, kuta, kurja, joukkioa?

VÄINÄMÖINEN

Kun liet nuori Joukahainen, veäite syrjähän vähäisen, sie olet nuorempi minua!

JOUKAHAINEN (ylpeästi)

Vähä on miehen nuoruuesta, nuoruuesta, vanhuuesta, kumpi on tieolta parempi, muistannalta mahtavampi, sep' on tiellä seisokahan, toinen tieltä siirtykähän; lienet vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, ruvetkamme laulamahan, saakamme sanelemahan, mies on miestä oppimahan, toinen toista voittamahan.

VÄINÄMÖINEN

Mitäpä minusta ompi laulajaksi, taitajaksi, ain' olen aikani elellyt näillä yksillä ahoilla, kotipellon pientarilla kuunnellut kotikäkeä; vaan kuitenki, kaikitenki sano korvin kuullakseni, mitä sie enintä tieät, yli muien ymmärtelet.

JOUKAHAINEN

Tieänpä minä jotaki, sen on tieän selvällehen, tajuelen tarkoillehen: reppänä on liki lakea, liki lieska kiukoata.

(_Väinämöinen_ tekee halveksivan liikkeen. _Joukahainen_ kiivaammin:)

Hyvä on hylkehen eleä, ve'en koiran viehkuroia, luotansa lohia syöpi, sivultansa siikasia.

Siiall' on sileät pellot, lohella laki tasainen; hauki hallalla kutevi, kuolasuu kovalla säällä; ahven arka, kyrmyniska, sykysyt syvillä uipi, kesät kuivilla kutevi, rantasilla rapsehtivi.

(Väinämöinen kuten edellä.)

Kun ei tuosta kyllin liene, vielä tieän muunki tieon, arvoan yhen asian: Pohjola porolla kynti, Etelä emähevolla, Takalappi tarvahalla; tieän puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla, pitkät on puut Pisan mäellä, hongat Hornan kalliolla.

Kolme on koskea kovoa, kolme järveä jaloa, kolme vuorta korkeata tämän ilman kannen alla: Hämehess' on Hälläpyörä, Kaatrakoski Karjalassa, ei ole Vuoksen voittanutta, yli käynyttä Imatran.

(Lyhyt vaitiolo.)

VÄINÄMÖINEN (hymähtäen)

Lapsen tieto, naisen muisti, ei ole partasuun urohon, eikä miehen naisekkahan; sano syntyjä syviä, asioita ainoisia!

JOUKAHAINEN (epätoivon vimmalla)

Tieän mä tiasen synnyn, tieän linnuksi tiasen, kyyn viherän käärmeheksi, kiiskisen veen kalaksi, rauan tieän raukeaksi, mustan mullan muikeaksi, varin veen on vaikeaksi, tulen polttaman pahaksi.

Vesi on vanhin voitehista, kosken kuohu katsehista, itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista.

Vuoresta vetosen synty, tulen synty taivosesta, alku rauan ruostehesta, vasken kanta kalliosta.

Mätäs on märkä maita vanhin, paju puita ensimmäinen, hongan juuri huonehia, paatonen patarania.

VÄINÄMÖINEN (otsaansa rypistäen)

Muistatko mitä enemmän vai jo loppuivat lorusi?

JOUKAHAINEN (rehennellen)

Muistan vieläki vähäisen, muistanpa ajan mokoman, kun olin merta kyntämässä, meren kolkat kuokkimassa, kalahauat kaivamassa, syänveet syventämässä, lampiveet on laskemassa, mäet mylleröittämässä, louhet luomassa kokohon.

Viel' olin miesnä kuuentena, seitsemäntenä urosna tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistämässä, taivon kaarta kantamassa, kuuhutta kulettamassa, aurinkoa auttamassa, otavaa ojentamassa, taivoa tähittämässä.

VÄINÄMÖINEN

Sen varsin valehtelitki; ei sinua silloin nähty, kun on merta kynnettihin, kalahauat kaivettihin. Eikä lie sinua nähty, ei lie nähty eikä kuultu tätä maata saataessa, ilmoa suettaessa, ilman pieltä pistettäissä, taivon kaarta kannettaissa.

JOUKAHAINEN

Kun ei lie minulla mieltä, kysyn mieltä miekaltani; oi on vanha Väinämöinen, laulaja laveasuinen, lähe miekan mittelöhön, käypä kalvan katselohon.

(Paljastaa miekkansa.)

VÄINÄMÖINEN

En noita pahoin pelänne miekkojasi, mieliäsi, tuuriasi, tuumiasi, vaan kuitenki, kaikitenki lähe en miekan mittelöhön sinun kanssasi, katala, kerallasi, kehno raukka.

JOUKAHAINEN (murtaen haventaan)

Ken ei käy miekan mittelöhön, lähe ei kalvan katselohon, sen minä siaksi laulan, alakärsäksi asetan, panen semmoiset urohot sen sikäli, tuon täkäli, sorran sontatunkiohon, läävän nurkkahan nutistan!

(_Kuoro_, joka edellisen aikana on jännityksellä seurannut kohtauksen kehittymistä, kavahtaa ylös loukkauksen kuullessaan. Itse _Väinämöinen_ on hätkähtänyt ja astahtanut askeleen taaksepäin. Oikaisee nyt itsensä täyteen mittaan, kohottaa oikean käsivartensa ja vaientaa yhdellä ainoalla mahtipontisella liikkeellä _Joukahaisen_, joka painuu sen voimasta ehdottomasti polvilleen.)

ESILAUSUJA (voimakkaasti)

Jopa suuttui Väinämöinen, jopa suuttui ja häpesi, itse loihe laulamahan, sai itse sanelemahan; ei ole laulut lasten laulut, lasten laulut, naisten naurut, ne on partasuun urohon, joit' ei laula kaikki lapset.

KUORO

Lauloi vanha Väinämöinen, järvet läikkyi, maa järisi, vuoret vaskiset vapisi, paaet vahvat paukahteli, kalliot kaheksi lenti, kivet rannoilla rakoili.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Lauloi nuoren Joukahaisen, lauloi suohon suonivöistä, niittyhyn nivuslihoista, kankahasen kainaloista.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Jo nyt nuori Joukahainen jopa tiesi, jotta tunsi, tiesi tielle tullehensa, matkallen osannehensa, voittelohon, laulelohon kera vanhan Väinämöisen!

JOUKAHAINEN (surkealla äänellä)

Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, pyörrytä pyhät sanasi, peräytä lausehesi, päästä tästä pälkähästä, tästä seikasta selitä, panenpa parahan makson, annan lunnahat lujimmat!

VÄINÄMÖINEN

Niin mitä minulle annat, jos pyörrän pyhät sanani?

JOUKAHAINEN

Onp' on mulla kaarta kaksi, jousta kaksi kaunokaista, yks on lyömähän riveä, toinen tarkka ammunnalle; ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN (ylenkatseellisesti)

Huoli en, hurja, jousistasi, en, katala, kaaristasi, on noita itselläniki joka seinä seisoteltu, joka vaarnanen varottu, miehittä metsässä käyvät, urohitta ulkotöillä.

(Tekee jälleen äskeisen kädenlilkkeensä. _Joukahainen_ painuu yhä syvemmä polvilleen.)

JOUKAHAINEN

Onp' on mulla purtta kaksi, kaksi on kaunoista venoa, yks on kiistassa kepeä, toinen paljo kannattava; ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN (päätä pudistaen)

Enp' on huoli pursistasi, venehistäsi välitä, on noita itselläniki joka tela tempaeltu, joka lahtema laottu, mikä tuulella tukeva, mikä vastasään menijä.

(Sama mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

On mulla oritta kaksi, kaksi kaunoista hepoa, yks on juoksulle jalompi, toinen raisu rahkehitta; ota niistä jompi kumpi!

VÄINÄMÖINEN

En huoli hevosiasi, sure en sukkajalkojasi, on noita itselläniki joka soimi solmieltu, joka tanhua taluttu, vesi selvä selkäluilla, rasvalampi lautasilla.

(Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

Oi on vanha Väinämöinen, pyörrytä pyhät sanasi, annan kultia kypärin, hopeita huovan täyen, isoni soasta saamat, taluttamat tappelosta!

VÄINÄMÖINEN (ylevästi)

En huoli hopeitasi, kysy en, kurja, kultiasi, on noita itselläniki joka aitta ahtaeltu, joka vakkanen varottu, ne on kullat kuun ikuiset, päivän polviset hopeat.

(Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN

Oi on vanha Väinämöinen, päästä tästä pälkähästä, annan aumani kotoiset, heitän hietapeltoseni oman pääni päästimeksi, itseni lunastimeksi!

VÄINÄMÖINEN

En halaja aumojasi, herja, hietapeltojasi, on noita itselläniki peltoja joka perällä, aumoja joka aholla, omat on paremmat pellot, omat aumat armahammat.

(Mykkä-näyttely kuin edellä.)

JOUKAHAINEN (suurimmassa hädässä)

Oi on viisas Väinämöinen, tietäjä iän-ikuinen, laula jo laulusi takaisin, heitä vielä heikko henki, laske täältä pois minua, virta jo jalkoa vetävi, hiekka silmiä hiovi.

Kun pyörrät pyhät sanasi, luovuttelet luottehesi, annan Aino siskoseni, lainoan emoni lapsen sulle pirtin pyyhkijäksi, lattian lakaisijaksi, hulikkojen huuhtojaksi, vaippojen viruttajaksi, kutojaksi kultavaipan, mesileivän leipojaksi.

(_Kuoro_ on Ainon nimen kuullessaan säpsähtänyt, katsonut toinen toiseensa, mutta yhtyy nyt Joukahaisen rukoukseen.)

KUORO

Pyörrä pois pyhät sanasi, perin laske lausehesi!

_Väinämöinen_ kohottaa riemastuneena ylös Joukahaisen ja katsoo hetken lämpimästi silmiin häntä. Kääntyy sitten vitkalleen oikealle, jääden suu hymyssä ja silmät ilosta säteilevinä sinistä järvenselkää ihailemaan. -- Joukahainen seisoo kotvan paikoillaan kuin ei oikein ymmärtäisi mitä on tapahtunut. Kääntyy sitten vasemmalle, hänen suunsa vääristyy äänettömään itkuun ja hän peittää kasvonsa käsivarrellaan. _Kuoro_ istuu jälleen paikoilleen.

ESILAUSUJA

Jopa vanha Väinämöinen ihastui ikihyväksi, kun sai neion Joukahaisen vanhan päivänsä varaksi.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Pääsi nuori Joukahainen, pääsi leuan liettehestä, parran paikasta pahasta.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Tuossa nuori Joukahainen, itkeä vetistelevi alla päin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin.

(_Äiti_ tulee vasemmalta karsikosta ja huomaa Joukahaisen.)

ÄITI

Mitä itket, poikueni, nuorna saamani nureksit?

JOUKAHAINEN

Oi on maammo, kantajani, jo on syytä syntynynnä, taikoja tapahtununna, syytä kyllin itkeäni, Liikoja nureksiani! Tuot' itken tämän ikäni, puhki polveni murehin: annoin Aino siskoseni, lupasin emoni lapsen Väinämöiselle varaksi, laulajalle puolisoksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle.

ÄITI (ilahtuen)

Elä itke, poikueni, ei ole itkettäviä, suuresti surettavia: tuota toivoin tuon ikäni, puhki polveni halasin sukuhuni suurta miestä, rotuhuni rohkeata, vävykseni Väinämöistä, laulajata langokseni.

(Ohjaa hänet vasemmalle karsikkoon. Pitkä vaitiolo. _Kanteletar_ näkyy puiden lomasta vasemmalta.)

KANTELETAR

Sisar nuoren Joukahaisen itse itkullen apeutui, itki päivän, itki toisen poikkipuolin portahalla, itki suuresta surusta, apeasta miel'alasta.

(_Aino_ tulee itkien vasemmalta karsikosta. _Äiti_ heti hänen jäljessään.)

ÄITI (mielistellen)

Mitä itket, Ainoseni, kun olet saava suuren sulhon, miehen korkean kotihin, ikkunoillen istujaksi, lautsoille lavertajaksi?

AINO

Oi emoni, kantajani, itkenpä minä jotaki, itken kassan kauneutta, tukan nuoren tuuheutta, hivuksien hienoutta, jos ne piennä peitetähän, katetahan kasvavana. Tuotapa ikäni itken, tuota päivän armautta, suloutta kuun komean, ihanuutta ilman kaiken, jos oisi nuorna jättäminen, lapsena unohtaminen veikon veistotanterille, ison ikkunan aloille.

ÄITI (ankarasti)

Mene huima huolinesi, epäkelpo itkuinesi! Ei ole syytä synkistyä, aihetta apeutua: paistavi Jumalan päivä muuallaki maailmassa, ei isosi ikkunoilla, veikkosi veräjän suulla; myös on marjoja mäellä, ahomailla mansikoita poimia sinun poloisen ilmassa etempänäki, ei aina ison ahoilla, veikon viertokankahilla.

(Menee vasemmalle karsikkoon. Aino pyyhkii hitaasti kyyneleensä ja poistuu vasemmalle puiden lomaan.)

KANTELETAR (vienosti)

Tuopa Aino, neiti nuori, sisar nuoren Joukahaisen, läksi luutoa lehosta, vastaksehen varvikosta, taittoi vastan taatollensa, toisen taittoi maammollensa, kokoeli kolmannenki verevälle veiollensa.

(_Aino_ palajaa takaisin, pari nuorta koivunlehvää sylissään. _Väinämöinen_ on sillä aikaa käännähtänyt ja ottanut päättävästi askeleen vasemmalle. Tervehtivät toisiaan äänettömästi, _Väinämöinen_ iki-ihastuneena, _Aino_ säikähtyneenä ja painaen sydänalaansa. Koivunlehvät ovat hänen sylistään maahan valahtaneet.)

VÄINÄMÖINEN

Eläpä muille, neiti nuori, kuin minulle, neiti nuori, kanna kaulan helmilöitä, rinnan ristiä rakenna, pane päätä palmikolle, sio silkillä hivusta!

(Sulkee tien häneltä.)

AINO (säpsähtäen)

En sinulle enkä muille kanna rinnan ristilöitä päätä silkillä sitaise; huoli en haahen haljakoista, vehnän viploista valita, asun kaioissa sovissa, kasvan leivän kannikoissa tykönä hyvän isoni, luona armahan emoni.

(Purskahtaa itkuun, riistää ristit rinnaltaan, kullat kulmiltaan ja putkahtaa nopeasti Väinämöisen ohi vasemmalle karsikkoon. Väinämöinen jää hämmästyneenä hänen jälkeensä katsomaan, painaa sitten päänsä alas ja peittää silmänsä kädellään. Poistuu hitaasti oikealle karsikkoon. Hetken perästä näkyy vasemmalta karsikosta Aino, yhä nyyhkien, ynnä _Äiti_ hänen jäljessään.)

ÄITI (lempeästi)

Älä itke, tyttäreni, nuorna saamani nureksi! Syö vuosi suloa voita, tulet muita vuolahampi, toinen syö sianlihoa, tulet muita sirkeämpi, kolmas kuorekokkareita, tulet muita kaunihimpi; astu aittahan mäelle, aukaise parahin aitta siell' on arkku arkun päällä, lipas lippahan lomassa, aukaise parahin arkku, kansi kirjo kimmahuta, siin' on kuusi kultavyötä, seitsemän sinihamoista, ne on Kuuttaren kutomat, Päivättären päättelemät. Niin tulet tupahan tuolta, astut aitasta sisälle sukukuntasi suloksi, koko heimon hempeäksi, kulet kukkana kujilla, vaapukkaisena vaellat, ehompana entistäsi, parempana muinaistasi.

(_Aino_ nyyhkii yhä esiliina kasvojensa edessä. Äiti häviää karsikkoon. Aino paljastaa kasvonsa ja ottaa surumielisenä askeleen eteenpäin.)

AINO

Miten on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus? Niinp' on mieli miekkoisien, autuaallisten ajatus, kuin on vellova vetonen eli aalto altahassa; mitenpä poloisten mieli, kuten allien ajatus, kuin on hanki harjan alla, vesi kaivossa syvässä. Parempi minun olisi, parempi olisi ollut syntymättä, kasvamatta, suureksi sukeumatta, näille päiville pahoille, ilmoille ilottomille; oisin kuollut kuusi-öisnä, kaonnut kaheksan-öisnä, oisi en paljoa pitänyt: vaaksan palttinapaloa, pikkaraisen pientaretta, emon itkua vähäisen, ison vieläki vähemmän, veikon ei väheäkänä.

(Äiti ilmestyy jälleen vasemmalta karsikosta, katsoo hetken häntä päätä pudistaen ja tulee hänen luokseen lempeänä ja hiljaisena.)

ÄITI (hiljaa)

Mitä itket, impi rukka, kuta, vaivainen, valitat?

(Aino purskahtaa hillittömään itkuun ja heittäytyy hänen parmailleen.)

AINO

Sitä itken, impi rukka, kaiken aikani valitan, kun annoit minun, poloisen, oman lapsesi lupasit, käskit vanhalle varaksi ikäpuolelle iloksi, turvaksi tutisevalle, suojaksi sopenkululle; oisit ennen käskenynnä alle aaltojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille; parempi meressä olla, alla aaltojen asua, sisarena siikasilla, veikkona ve'en kaloilla kuin on vanhalla varana, turvana tutisijalla.

(_Äiti_ ohjaa hänet lempeästi vasemmalle karsikkoon.)

KANTELETAR

Siitä astui aittamäelle, astui aittahan sisälle; aukaisi parahan arkun, kannen kirjo kimmahutti, löysi kuusi kultavyötä, seitsemän sinihametta, ne on päällensä pukevi varrellensa valmistavi; pani kullat kulmillensa, hopeat hivuksillensa, sinisilkit silmillensä, punalangat päänsä päälle. Läksi siitä astumahan ahon poikki, toisen pitkin, vieri soita, vieri maita, vieri synkkiä saloja, itse lauloi mennessänsä, virkki vieriellessänsä...

(_Aino_ tulee vasemmalta kalpeana, kyynelettömänä yllämainitulla tavalla koristettuna.)

AINO (tuijottavin silmin)

Syäntäni tuimelevi, päätäni kivistelevi, eikä tuima tuimemmasti, kipeämmästi kivistä, jotta, koito, kuolisinki, katkeaisinki, katala, näiltä suurilta suruilta, apeilta miel'aloilta.

Jo oisi minulla aika näiltä ilmoilta eritä, aikani Manalle mennä, ikä tulla Tuonelahan: ei mua isoni itke, ei emo pane pahaksi, ei kastu sisaren kasvot, veikon silmät vettä vuoa, vaikka vierisin vetehen, kaatuisin kalamerehen, alle aaltojen syvien, päälle mustien murien.

(Kulkee kuin unessa yli näyttämön oikealle. Pysähtyy, katsoo kasvot jäykistyneinä selälle. Istuu, itkee.)

KANTELETAR

Astui päivän, astui toisen, päivänäpä kolmantena ennätti meri etehen, ruokoranta vastahansa; tuohon yöhyt yllättävi, pimeä piättelevi.

Siinä itki impi illan, kaikerteli kaiken yötä rannalla vesikivellä, laajalla lahen perällä; aamulla ani varahin katsoi tuonne niemen päähän, kolme oli neittä niemen päässä, ne on merta kylpemässä, Aino neiti neljänneksi, vitsan varpa viienneksi.

AINO (kuin unessa)

Elköhön minun isoni sinä ilmoisna ikänä vetäkö ve'en kaloja tältä suurelta selältä!

Elköhön minun emoni sinä ilmoisna ikänä panko vettä taikinahan laajalta kotilahelta!

Elköhönp' on veikkoseni sinä ilmoisna ikänä juottako sotaoritta rannalta merelliseltä!

Elköhönp' on siskoseni sinä ilmoisna ikänä peskö tästä silmiänsä kotilahen laiturilta!

(Vavahtaa äkkiä, riisuu kenkänsä ja syöksyy oikealle rantavesakkoon.)

KANTELETAR

Heitti paitansa pajulle, hamehensa haapaselle, sukkansa sulalle maalle, kenkänsä vesikivelle, helmet hietarantaselle, sormukset somerikolle.

Kivi oli kirjava selällä, paasi kullan paistavainen, kiistasi kivellen uia, tahtoi paaelle paeta.

AINO (näkymättömänä)

Mikäli meren vesiä, sikäli minun veriä, mikäli meren kaloja, sikäli minun lihoja, mikä rannalla risuja, se on kurjan kylkiluita.

(_Kuoro_, joka edellisen aikana on seurannut tarkkaan hänen liikkeitään, nousee hämmästyneenä.)

KANTELETAR (kirkaisten)

Kilahti kivi vetehen, paasi pohjahan pakeni, neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa!

(Purskahtaa itkuun, peittäen kasvonsa hunnullaan.)

ESILAUSUJA

Se oli surma neien nuoren, loppu kaunihin kanasen.

(_Kuoron_ jäsenet istuvat alas ja peittävät pään käsiinsä. Pitkä vaitiolo.)

1:NEN VUOROLAUSUJA

Kukas nyt sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon?

2:NEN VUOROLAUSUJA

Jänö sanan saatantahan, kielikerran kerrontahan, neien kuuluhun kotihin, kaunihisen kartanohon.

KANTELETAR (valittaen)

Jop' on kaunis kaatununna, tinarinta riutununna, sortunut hopeasolki, vyövaski valahtanunna, mennyt lietohon merehen, alle aavojen syvien, sisareksi siikasille, veikoksi ve'en kaloille.

(_Äiti_ rientää pelästyneenä vasemmalta karsikosta, näkee Ainon puvun ja vaipuu hiljaiseen itkun-nyyhkytykseen.)

ÄITI

Elkätte, emot poloiset, sinä ilmoisna ikänä tuuitelko tyttäriä, lapsianne liekutelko vastoin mieltä miehelähän, niinkuin mie, emo poloinen, tuuittelin tyttöjäni, kasvatin kanasiani!

(Kyykistyy maahan, peittäen kasvonsa esiliinallaan).

KANTELETAR

Sai käköset kukkumahan, yksi kukkui: lemmen, lemmen! toinen kukkui: sulhon, sulhon! kolmas kukkui: auvon, auvon!

Kuka kukkui: lemmen, lemmen sep' on kukkui kuuta kolme lemmettömälle tytölle, meressä makoavalle.

Kuka kukkui: sulhon, sulhon! Sep' on kukkui kuusi kuuta sulholle sulottomalle, ikävissä istuvalle.

Kuka kukkui: auvon, auvon! se kukkui ikänsä kaiken auvottomalle emolle, iät päivät itkevälle.

ÄITI (keskeltä kyyneleitään)

Elköhön emo poloinen kauan kuunnelko käkeä; kun käki kukahtelevi, niin syän sykähtelevi, itku silmähän tulevi, ve'et poskille valuvi, hereämmät herne-aarta, paksummat pavun jyveä; kyynärän ikä kuluvi, vaaksan varsi vanhenevi, koko ruumis runnahtavi kuultua kevätkäkösen.

(Kohottaa käsivartensa avuttomana taivasta kohden. _Kuoro_ kääntyy pois liikutettuna, peittäen silmänsä käsillään.)

ESIRIPPU.

SAMMON TAONTA

HENKILÖT:

VÄINÄMÖINEN. ILMARINEN. JOUKAHAINEN. JOUKAHAISEN ÄITI. LOUHI. POHJAN NEITI. PIIKA PIKKARAINEN. KUORO.

(Kuoro paikallaan uhrikuusen alla. Valaistus: heleä kesä-aamu.)

ESILAUSUJA

Olipa nuori Joukahainen, laiha poika Lappalainen, piti viikoista vihoa, ylen kauaista käettä kera vanhan Väinämöisen, päälle laulajan ikuisen.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Laativi tulisen jousen, jalon kaaren kaunistavi, kaaren rauasta rakenti, vaskesta selän valavi, noita on kullalla kuvaili, hopealla huolitteli.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Vuoli piiliä pinosen, kolmisulkia kokosen, varret tammesta vanuvi, päät tekevi tervaksesta; minkä saapi valmihiksi, sen sitte sulittelevi pääskyn pienillä sulilla, varpusen vivustimilla.

1:NEN VUOROLAUSUJA

Karkaeli nuoliansa, puretteli piillänsä maon mustissa mujuissa, käärmehen kähyverissä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Siitä vuotti Väinämöistä, saavaksi Suvantolaista, vuotti illan, vuotti aamun, vuotti kerran keskipäivän.

(Joukahainen näkyy väijyen lähestyvän vasemmalta karsikosta.)

ESILAUSUJA

Oli vanha Väinämöinen, laulaja iän-ikuinen, matkoava Pohjolahan, kulkeva Pimentolahan orihilla olkisella, hernevarrella hevolla.

(_Joukahainen_ tähystelee oikealle, äkkää saaliinsa ja jännittää jousensa. _Äiti_ tulee vasemmalta taustasta.)

ÄITI

Kelle jousta jouahutat, kaarta rauta rauahutat?

JOUKAHAINEN

Pään varalle Väinämöisen, surmaksi Suvantolaisen.

ÄITI

Elä ammu Väinämöistä, kaota Kalevalaista, Väinö on sukua suurta.

JOUKAHAINEN

Ammun vanhan Väinämöisen, lasken laulajan ikuisen läpi syämmen, maksan kautta, halki hartiolihojen!

(_Kuoro_ nousee kauhistuneena.)

ÄITI

Ampuisitko Väinämöisen, kaataisit Kalevalaisen, ilo ilmalta katoisi, laulu maalta lankeaisi!

KUORO (rukoillen)

Ilo on ilmalla parempi, laulu maalla laatuisampi kuin ompi Manalan mailla, noilla Tuonelan tuvilla.

JOUKAHAINEN (hurjasti)

Kaotkohot jos kahesti kaikki ilmaiset ilomme, kaikki laulut langetkohot; varsin ammun, en varanne.

(Kohottaa jousensa.)

Min käsi alentanehe, sen nuoli ylentäköhön, min käsi ylentänehe, sen nuoli alentakohon!

(Liipaisee.)

ESILAUSUJA (parahtaen)

Ampui olkisen orihin alta vanhan Väinämöisen

JOUKAHAINEN (riemuiten)

Et sinä, vanha Väinämöinen, enempi elävin silmin sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana astu Väinölän ahoja, Kalevalan kankahia!

1:NEN VUOROLAUSUJA

Suistui vanha Väinämöinen selästä sinisen hirven!

2:NEN VUOROLAUSUJA

Sormin suistui mies sulahan, käsin kääntyi lainehesen!

(Istuvat, peittävät kasvonsa murhemielin. _Äiti_, joka edellisen aikana on seisonut selin Joukahaiseen, kädet silmillään, kääntyy nyt hiljaa valittaen.)

ÄITI

Joko ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevan poian?

JOUKAHAINEN

Jo nyt ammuin Väinämöisen ja kaaoin Kalevalaisen, loin on merta luutimahan, lainetta lakaisemahan; tuohon lietohon merehen, aivan aaltojen sekahan sortui ukko sormillehen, kääntyi kämmenyisillehen.

(Menee ylpeänä vasemmalle. _Äiti_ seuraa häntä surullisena.)

ÄITI

Pahoin teit sinä poloinen, kun on ammuit Väinämöisen, kaotit Kalevalaisen, Suvantolan suuren miehen, Kalevalan kaunihimman.

(Molemmat pois. Pitkä vaitiolo. Kuuluu vanhan miehen valitusta oikealta. Kuoro kuuntelee. Väinämöinen nousee vaivaloisesti rantapenkereelle.)

ESILAUSUJA

Vaka vanha Väinämöinen!

1:NEN VUOROLAUSUJA

Sata haavoa sivulla, tuhat tuulen pieksemätä.

2:NEN VUOROLAUSUJA

Partaki pahoin kulunut, tukka mennyt tuuhakaksi.

PIIKA PIKKARAINEN (juosten vasemmalta)

Kuulen mie mereltä itkun, poikki joen juorotuksen!

LOUHI (tulee hänen jälestään)

Ei ole itku lapsen itku eikä vaimojen valitus, itku on partasuun urohon, jouhileuan juorottama.