Chapter 9

Kullervon kohtalon tragilliseksi perisyyksi arvelee Cygnaeus sen, että luonto hänet on aikonut sankariksi, mutta kova onni tehnyt orjaksi. Hän on syntyissänsä saanut jättiläisvoiman ja tulisen halun tätä voimaansa täydellä innolla käyttää sitä vastaaviin urostöihin; mutta hän on samassa myös syntynyt orjuuden ahtaisin oloihin, ja orjan halvassa pakkotyössä tuo mahtava sankari-into muuttuu kaikki turmelevaksi viaksi. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten palava ikävöiminen saada rakastaa ja nauttia rakkautta; mutta maailma raatelee hänen sydäntänsä armottomimmalla tylyydellä. Hänellä on kaikkein jaloin sydänten heltymätön vaatimus saada kunnioitusta, saada suuri arvonsa täydesti käsitetyksi; mutta tähän vaatimukseen vastataan jääkylmällä ivalla, ja koko miehen ei arvioida maksavan enempää kuin

Kaksi kattilarania, Kolme koukun puoliskoa, Viisi viikatekulua, Kuusi kuokan kuoliota.[208]

Kohta kolmantena ikäpäivänänsä Kullervo jo näyttää synnynnäistä yliluonnollista voimaansa sillä, että repäisee kapalovyönsä, särkee kätkyensä. Nämät aikaiset, paljoa lupaavat ponnistukset olisivat ympärillä olevissa nostaneet iloa ja ylpeyttä, jos pojalla olisi ollut sukua ja isänmaata. Mutta sotavangissa, orjassa nähtynä ne vaan herättävät voitonpyynnön himoa, niinkuin vastasyntyneen varsan tai vasikan huomattu kunto. Untamo toivoo

Tätä tästä kasvavaksi, Mieltyväksi, miestyväksi, Oikein urostuvaksi, Saavaksi sataisen orjan, Tuhantisen turpuvaksi.[209]

Mutta pojallakin puolestaan on jo tulevaisuuden toiveensa:

Jopa kuuna kolmantena, Poika polven korkeuisna Alkoi itse arvaella: »Kunpa saisin suuremmaksi, Vahvistuisin varreltani, Kostaisin isoni kohlut, Maksaisin emoni mahlat».[210]

Tämän kuulee Untamokin ja säikähtyy; hän huudahtaa:

»Tästä saa sukuni surma, Tästä kasvavi Kalervo!»

Koko Untamon suku, naiset niinkuin miehet, nyt yksissä tuumin neuvoittelevat, mitenkä tuo vaarallinen poika saataisiin hyvissä ajoin hävitetyksi. He koettavat jos joitakin surmakeinoja. Viimein he hirttävät hänet puuhun, mutta siinäkin hän huoleti piirustelee kuvia tammen tyveen:

Siinä miehet, siinä miekat, Siinä keihä'ät sivulla.[211]

Tässäkin tilassa siis osoittaa hän selvästi sielunsa sisimmän halun: suuriin sotiin, tasapäihin tappeluihin, mainioihin miehen töihin!

Nyt lakataan noista turhista surma-yrityksistä Kullervon ruumista vastaan; sen sijaan koetetaan tästä lähtein masentaa, surmata hänen sankarihenkeänsä halvoilla, hänelle sopimattomilla askareilla. Näihinkin panee hän koko luontaisen voimansa ja intonsa, mutta turmelee vaan sillä kaikki, mihin koskee. Hänen työstään ei ole mitään siunausta, ainoasti häviötä. Sanomattoman tragilliset ovat nämät halvennetun orjan yliluonnolliset voimanponnistukset! Hän niillä lakkaamatta ikään kuin huutaa isäntäväellensä: »osoittakaa minulle korkea tarkoitusperä, minä siihen itseni kohotan -- antakaa minulle suuri tehtävä, minä sen perille saatan!» Mutta hänen kova kohtalonsa tekee kaikki semmoiset pyrinnöt ja työt mahdottomiksi. Hänellä ei ole omaa kansaa, jonka puolesta taistelia; hänellä ei ole isänmaata, jonka hyväksi elää ja kuolla. Yksi tarkoitusperä, yksi tehtävä hänelle vaan on mahdollinen -- se on _kosto_.

Tuskastuneena kelvottomaan orjaansa, joka »kaikki tuhmin turmelevi», myöpi hänet viimein Untamo yllämainittuun mitättömään hintaan Ilmariselle. Tämä onnenvaihde olisi samassa voinut olla onnenvaihdos Kullervon elämässä. Jos joku, niin kuuluisa seppä, joka on itse taivaan kannenkin takonut ja Sammon sepittänyt, olisi ollut mies johtamaan eriskummallisen orjansa työ-intoa töihin, joissa tämä ainaisen halunsa mukaan olisi saanut panna liikkeelle voimansa »tarmonsa takaa». Mutta noihin moniin sielutieteellisesti ihmeen todenmukaisesti kuvattuihin seikkoihin Kullervo-runoissa kuuluu sekin, että kaikki, jotka orjan kanssa tekemisiin sattuvat, hänelle ovat tylyt ja sydämettömät. Ilmarinen ei viitsi tutkia uuden osto-orjansa mahdollista salaista kuntoa; hän kai pitää hänet, entuudesta päättäin, ainoasti halvimpiin töihin kelpaavana. Siksi hän antaa hänet kokonaan vaimonsa käskyin alle. Tämän määräyksen olisi myös luullut päivänsäteen kajastamiseksi Kullervon elämän sysimustalta pilvitaivaalta. Hän on tullut hellän, suloisen Pohjolan neidon, Ilmarisen emännän vallan ja hoidon alle. Tämä olisi luultavasti paremmin kuin kukaan muu saanut orjan ynseän luonteen taipumaan, talttumaan, jos hän vaan olisi pysynyt omassa luonteessansa. Lempeyshän on voima, joka paatuneimmankin sydämen vielä voi sulattaa. Mutta orjalle ei häneltäkään tule muuta kuin armottomuutta, muuta kuin tylyyttä, muuta kuin ilkeätä ivaa osaksi.

Ilmarisen emäntä lähettää Kullervon metsään karjansa paimeneksi. Tämä virka on vielä alentavaisempi, halvempi kaikkia, jotka orjalla oli Untamon kodissa. Tässä ei ole edes tilaisuutta väärinkäyttämisellä, turmelemisella näyttää suurta voimaansa. Helppo on arvata, kuinka katkeraksi Kullervon mieli käy tästä uudesta häväistyksestä. Ja aution salon häiritsemättömässä yksinäisyydessä on hänellä yltäkyllin aikaa miettiä, märehtiä kaikkea häntä kohdannutta sortoa.

Ensi-silmänräpäyksessä on hänessä alennuksen tunne niin masentavainen, että hän menettää koko tavallisen rohkeutensa ja puhkeaa valituksiin, vaikeroimisiin:

»Voi minä poloinen poika! Jo minä johonkin jou'uin, Jou'uin joutavan jälille, Härän hännän paimeneksi, Joka suon on sotkijaksi, Maan pahan matelijaksi.»[212]

Jonkun hetken kuluttua alkaa hänen ponteva henkensä kuitenkin jälleen tointua. Mutta tointumisen ensimmäinen osoite on samassa myös osoite Kullervon sydämessä alkaneesta turmeltumisesta, joka on sorron ja orjuuden välttämätön kirous. Kaiken jalouden juurta kaluava, karsas-silmäinen kateus on hänessä saanut vallan. Näin hän laulaa auringolle:

»Paistapa Jumalan päivä Poloiselle paimenelle, Älä Ilmarin tuville, Emännälle ensinkänä. Emäntä hyvin elävi, Vehnäsiä viiltelevi, Voita päälle vuolaisevi; Paimen parka kuivan leivän, Kuivan kuoren kurskuttavi, Petäjäisen peiputtavi, Veen lipillä luikkoavi, Märän mättähän nenästä.»[213]

Hän nyt istahtaa maahan, vihannalle turpehelle ja ottaa halvan eväänsä esihin. Epäluulolla hän sitäkin tarkastelee, sillä kenties se on vieläkin halvempi, kuin mitä ulkonäkö näyttää. Hän katselee, kääntelee leipäänsä ja virkkaa:

»Moni on kakku päältä kaunis, Kuorelta kovin sileä, Vaan on silkkoa sisässä, Akanoita alla kuoren.»[214]

Epäluuloisuus on taas toinen sorrosta syntyneen sydämenturmeluksen merkki.

Mutta todellisuus olikin vielä paljoa pahempi, kuin mitä orja-paran epäluuloinen mieli oli osannut itsellensä kuvitella. Hän oli pelännyt tapaavansa hätäleipää, olkia ja akanoita, kakkunsa sisästä; mutta siihen olikin kivi pantu, johon Kullervon puukko, ainoa vanhemmilta hänelle jäänyt perintö, nyt katkeaa. Tätä oikein perkeleellistä ilkeyttä ja pilkantekoa ei olisi edes Kullervo, vaikka jo armottomuuteen kyllin tottunut, voinut ennalta arvata. Ensi-silmänräpäyksessä suru siitä, että hän nyt on menettänyt ainoan kotimuistonsa, vielä valtaa hänen sydämensä niin täydellisesti, ettei siinä ole sijaa muille tunteille. Hän itkee katkerasti ja valittaa:

»Yksi oli veitsi veikkoutta, Yksi rauta rakkautta.»[215]

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä nähdäänkin jo, että todella ainoa rakkauden, ainoa veljeyden side, joka Kullervon vielä oli sitonut ihmiskuntaan, nyt on veitsen kanssa katkennut. Kosto, kosto on nyt hänessä ainoana intohimona! Hän surmaa Ilmarisen emännän ja lähtee pois talosta, ääneensä ilkkuen siitä työstä.

Läksi soitellen seposta, Ilon lyöden Ilman mailta.[216]

Mutta illan tullen, yön pimeten, raukeaa jälleen tuo vimman aikaan-saama luonnoton mielenkiihtymys. Hän käsittää nyt vajonneensa vielä alemmaksi entistäkin tilaansa. Paimenellakin, orjallakin toki on vielä kotinsa ja perheellinen olonsa; mutta pilttualla murhamiehellä on vaan korpi kotina, metsän pedot seurakumppalina. Sydäntä vihlaisevalla katkeruudella valittaa hän nyt sitä, että hän on niin luonnottomassa tilassa, niin aivan armotonna:

»Mikä lie minunkin luonut, Kuka kurjaisen kuvannut, Kuuksi, päiväksi kululle, Ijäkseni ilman alle! Kotihinsa muut menevät, Majoillensa matkoavat; Mull' on korvessa kotini, Tuulessa tulisijani! Päivä pääskyille tulevi, Ilo ilman lintusille, Ei minulle milloinkana, Ei ilo sinä ikänä! Iso kuoli, äiti kuoli, Kuoli mun sukuni suuri, Jätti jäisille jälille, Pyöriville portahille, Joka suohon sortumahan Likahan litistymähän.»[217]

Pian kuitenkin hänen luja, miehuullinen periluonteensa taaskin ponnistaikse ylös tästä alakuloisuudesta, huudahtaa kohta jälleen ylpeästi ja rohkeasti:

»Vaan en vielä jouakana Silloiksi likasijoille, Enkä sinnes suohon sorru Kunnes kannan kahta kättä, Viittä sormea viritän!»[218]

Hänelle juohtuu mieleen tuo vanha, mutta vielä toimeenpanematon päätöksensä: kostaa Untamolle,

»Kostoa sukuni surma, Ison kohlut, maammon mahlat.»[219]

Mutta juuri kun hän tälle veriretkellensä lähtee, saapi hän sen arvaamattoman sanoman, että hänen isänsä ja äitinsä eivät olekaan joutuneet surman omiksi Untamon sodassa, vaan päässeet pakoon pieneen piilopirttiin, jylhän korven sydämeen. Nyt Kullervon synkkä kohtalo näkyy kerrassaan kokonaan valjenneen. Hänelle tarjoutuu, mitä hän on äsken niin katkerasti kaivannut, oma koti! Hän, joka nykyisin vielä luuli olevansa aivan armoton, ypö-yksin maailmassa, kohtaa nyt äidin sydämen, niin sanomattomasti rikkaan rakkaudesta, kuin vaan äidin sydän yksin täällä maan päällä voipi olla. Mutta kaikki tämä onni tulee nyt -- liika myöhään. Orjuudessa, sorron alla on Kullervon sydän jo liian villiynyt, raivoutunut, viihtyäksensä, sopiaksensa enää kodin rauhaisiin hiljaisiin oloihin. Paitsi sitä ei hänen suurta, korkealle pyrkivää sankariluonnettansa täällä kotonakaan käsitetä paremmin kuin ulkona vieraassa maailmassa. Hän on altis vaikka mihin työhön kodin hyväksi. Mutta kun hän nuotalla oltaessa, soutamaan tai tarpomaan ruvetessa, kysyy:

»Veänkö väen mukahan, Tarvonko olan takoa, Panenko miehuuen nojassa, Vai panen asun mukahan, Tarvon tarpehen takoa?»[220]

niin sukulaiset, jotka eivät ymmärrä hänessä piilevää jättiläisen voimaa, käskevät vaan panemaan koko mahtinsa liikkeelle, arvellen sitäkin kyllin tarvittavan. Silloin hän loukatun sankari-ylpeyden vallattomuudessa vetää kaikki airot poikki, tarpoo nuotan tappuroiksi. Suuttuneena pojan kelvottomuudesta koti-askareissa, lähettää nyt isä hänet ulos kaukaiselle, vaaralliselle retkelle. Hänen pitää mennä verorahaa viemään.[221]

»Lienet matkassa parempi, Taipalella taitavampi»,

arvelee isä; kenties oli hänellä myös sydämensä pohjassa se salainen toivomus, että tuo epämukava jättiläispoika on sille tielle jäävä palaamattomiin. Mutta tämä toimi oli ensimmäinen »miehen mukainen», jonka Kullervo vielä oli saanut, ja sen hän toimittaakin kohta kunnon tavalla. Iloisena siitä ajaa hän jälleen kotiin päin; mutta tällä matkalla onkin juuri kaikkein julmin hänen kovan onnensa kohtauksista hänet saavuttava.

Hän tapaa tiellä nuoren, kauniin neidon, jonka viettelee kultiensa, hopeittensa avulla. Neidon kysyessä hän ilmaisee sukuperänsä ja tiedustelee myös puolestansa neidon sukuperää; silloin hän saapi sen kauhistavan tiedon, että vietelty tyttö on hänen oma sisarensa, josta jo äiti hänelle oli kertonut, kuinka se oli marjatielle eksynyt ja kadonnut. Molempiin syyllisiin tekee tämä keksintö sydäntä pakahduttavan vaikutuksen.

Neito kohta paikalla hyppää lähellä olevan kosken palavaan pyörteesen:

Löysi turvan Tuonelassa, Armon aaltojen seassa.

Kullervokin, samaten, vaikka maailman kovassa koulussa paatunut, puhkeaa julminta tuskaa ja omantunnon vaivaa ilmaiseviin parkumisiin:

»Voi, poloinen, päiviäni, Voipa, kurja, kummiani! Voi isoni, voi emoni, Minnekä minua loitte, Kunne kannoitte katalan? Parempi olisin ollut Syntymättä, kasvamatta, Ilmahan sikiämättä!»[222]

Komea korjarekensä on hänelle tässä mielentilassa kauhistus; se muistuttaa hänelle liian elävästi tuota luonnotonta rikosta. Hän jättää sen siis sinne ja rientää ratsain kotiin. Tässä hän, näöltänsä semmoisena, »kuin jos Tuonelta tulisi», kertoo äidilleen sen kamalan tapauksen. Nyt on hänellä vaan kuolo ainoana keinona, jonka sisar-parka jo on valinnutkin; sitä vaan hän sanoo epäilevänsä, mihinkä kuoloon hän menisi. Mutta äidin rakkaus ei kammoksu kirotuimmankaan pahantekijän näköä, jos se on hänen oma kantamoisensa; hän ei voi käsittää, ei myöntää, että tämäkään on semmoinen kuolemansynti, joka kaiken anteeksi-annon toivon olisi ulos-sulkenut. Hän epää poikaansa surmaan menemästä; hän kehoittaa Kullervoa piilemään pahantekoansa korvessa vuotta viisi, kuusi tai yhdeksän,

Kunnes aika armon tuopi, Vuoet huolen huojentavi.

Tämä lohduttava osoitus, että elämä vielä on mahdollinen, on siis kuitenkin katkeroittu sillä lisäyksellä, että semmoinen häpeän-alainen elämä ainoasti on mahdollinen piilossa, kaukana ihmisten silmistä. Loukatun ylpeyden tunto nyt Kullervossa taas voittaa omantunnon tuskan. Hän päättää elää, vaan ei häpeän tähden piileskellen; hän päättää päinvastoin nyt vasta oikein astua esiin kuuluville, nähtäville; hän päättää tuon kirouksenalaisen nimensä nyt vasta oikein antaa soida ihmisten korvissa, mutta yhdistettynä suureen sankarityöhön, joka tuon ilkityön unohduttaisi; hän päättää verillä pestä maineensa puhtaaksi. Hän huutaa:

»Enkä lähe piilemähän, En paha pakenemahan! Lähden surman suun esille, Suurille sotasijoille, Miesten tappotanterille! Viel' on Unto oikeana, Mies katala kaatamatta, Kostamatta taaton kohlut, Maammon mahlat maksamatta, Itseni hyvin piännät».[223]

Turhaan kuvaelee lemmikkinsä surmaa pelkäävä hellä äiti hänelle kaikkia sodan hirmuja. Uljaasti vastaa hän jalolla ylistyksellä soturin kuolemasta:

»En mä silloin suohon sorru, Enkä kaau kankahalle, Korppien kotisijoille, Variksien vainioille, Kun sorrun sotatiloille, Vaivun vainotanterille! Somap' on sotahan kuolla, Kaunis miekan kalskehesen: Äkin poika pois tulevi, Potematta pois menevi, Laihtumatta lankeavi!»[224]

Turhaan myös äiti huomauttaa, minkälainen suru tulisi koko suvulle hänen kuolostansa. Silloinkin kun hellä kantaja kysyy:

»Mitä jääpi maammollesi Vanhan päivänsä varaksi?»;

hän vaan jääkylmästi vastaa:

»Kuolkohon kupo sylihin, Läävähän läkähtyköhön!»[225]

Tämä luonnoton tylyys sulaa kuitenkin jäähyväishetkellä kokonaan. Hellästi kysyy hän isältä, veljeltä sekä siskolta: tokko he surisivat häntä, jos hän kaatuisi? Mutta he ovat hänen äskeisistä ylenkatseellisista sanoistansa, niinkuin koko hänen edellisestä käytöksestään, suutuksissa ja vastaavat puolestansa myös kylmäkiskoisesti, kieltämällä. Ahdistuneella sydämellä kääntyy nyt lähtevä Kullervo myös äidin puoleen samalla kysymyksellä. Me tunnemme, kuinka paratiisin autuus tai helvetin ikuinen kadotus hänelle riippuu vastauksesta; me tunnemme, kuinka ainoa hellä ja puhdas, heikosti vaan kytevä kipuna tuon turmeltuneen, paatuneen miehen kivenkovassa sydämessä pelolla vapisee, tuleeko sen ijäksi sammua vai voikos se kenties vielä eloon viritä. Ja hän saapi silloin tuon ikään kuin taivaan autuailta asunnoilta tulleen vastauksen, josta jo tässä on ennen huomautettu.[226]

Sen kautta oli vuotanut niin ylenmääräinen lohdutus Kullervon sydämeen, että koko hänen entinen uhkauljuutensa ja vallattomuutensa jälleen palaa. Hän lähtee sotaan yhtä meluavalla ilolla, kuin tuonnoin Ilmarin talosta poismennessään. Tämä ilo ei vähääkään masennu siitä, kun hänen jälkeensä tulee sanoma isän kuolosta.

»Jos on kuollut, kuolkahansa! On meillä kotona ruuna, Millä maahan vietäkähän.»[227]

Yhtä tylysti vastaa hän myös sanomiin veljensä ja sisarensa kuolemasta. Tuodaan viimein vielä tieto äidinkin pois-menosta. Tässä on Suomen runotar mennyt runollisen kauneuden äärimmäiselle rajalle asti; vielä yksi askel, niin tämä sen luoma olisi ollut kauneuden rajan ulkopuolella. Jos Kullervo tähänkin sanomaan olisi vastannut samalla tylyydellä, samalla ylenkatseellisella yhtäkaikkisuudella, niin olisi hän muuttunut luonnottomaksi hirviöksi, jonka edempiä kohtaloita katselemasta silmä olisi inholla poiskääntynyt. Mutta tämä viimeinen sanoma sulattaakin jään hänen rinnassansa. Hän virkkaa ja nimeää:

»Voi minä poloinen poika, Kun kuoli emo minulta, Enk' ollut luona luopuessa, Läsnä hengen lähtiessä. Lie kuollut kovin viluhun, Vaiko leivän puuttehesen!»[228]

Hellästi antaa hän käskynsä vainajan hautaamisesta kaikella mahdollisella kunnialla. Itse ei hän kuitenkaan jouda sinne hautajaisiin mennä; hänellä on nyt vaan kosto Untamolle mielessä, joka viimeinkin on suoritettava.

Ja se suoritetaankin täysin mitoin, täysin määrin. Kullervo kaataa kaiken tuon vihatun kansan:

Joukon Untamon hävitti, Tuvat poltteli poroksi, Kivet jätti kiukahista, Pitkän pihlajan pihoista.[229]

Näin perinjuurisen voiton saatuansa palautuu hän kotitaloon takaisin. Hän oli kyllä jo sotaan mennessään kuullut kaikkein asukkaitten siitä kuolleen sukupuuttoon; mutta ei hän sitä kuitenkaan näy vielä voineen oikein käsittää. Vasta kun hän kädellänsä on koettanut hiilosta ja havainnut sen kylmäksi; kun hän on katsellut lattiaa ja nähnyt sen siivoomattomaksi; kun hän on käynyt valkamassa, siinä venettä tapaamatta, vasta silloin hän täysin tajuaa, mitä hän on tässä menettänyt. Nyt hän jo käsittää myös noiden rauhan askareitten arvon, joita hän tähän asti oli pitänyt niin ylen halpoina. Hän on nyt päässyt toivonsa perille, hän on saanut loistavan voiton, saanut perinjuurisen koston, mutta ei siitä ole hänelle nyt mitään iloa. Hän tuntee, että ihmisen sydän muutakin ravintoa tarvitsee, paitsi vihollisen veriä ja kyyneleitä; hän tuntee, kuinka heikko se on, joka on erottanut itsensä erilleen muusta ihmiskunnasta.

Ja hän »loihe itkemään», itkee päivän, itkee toisen, yli muiden hän äitiänsä itkee. Tuskassansa on hänellä aina vaan äitinsä mielessä; hän ei voi uskoa, ettei hänen hellä kantajansa olisi poismennessään jättänyt hänelle toki jotain lohdutusta. Hän huudahtaa:

»Oi on ehtoinen emoni, Mitäs mulle tänne heitit, Eläessä tällä maalla?»[230]

Samassa kuitenkin hänelle tämän kysymyksen turhuus juohtuu mieleen. Onhan äiti kuollut; mitä hän voi tietää elävien huolista?

»Et kuule emo minua, Jos ma silmillä sinerrän Eli kulmilla kujerran!»

Mutta kas ihmettä! hänen ensihetkinen lapsellinen sydämen-luottamuksensa onkin toteen osannut paremmin kuin tuo sittemmäinen järjen päätelmä. Äiti tosin on kuollut, nukahtanut hautaan, mutta äidin rakkaus ei ole suomalaisen käsityksen mukaan kuollut haudankaan syvyyteen; se valvoo sielläkin ja pitää hellää huolta rakkaasta lapsesta. Nurmen alta vastaa hänelle ääni ja käskee hakemaan uskollista Mustia, jonka äiti on jättänyt onnettomalle orpopojallensa kumppaliksi, lohdutukseksi ja avuksi.

Tämän ainoan ystävänsä kanssa kahden kesken lähtee nyt Kullervo metsälle, aikoen pyytää itselleen sen otuksia elatukseksensa. Huomaamatta vievät hänet askelensa silloin sille paikalle, missä hänen rikoksensa sisaren kanssa oli tapahtunut. Kuinka syvällä tunteella kuvaa Suomen runotar sen kauhunpaikan näköä! Koko luonto siellä yhä vielä itki tuota luonnotonta tekoa.

Siin' itki ihana nurmi, Aho armahin valitti, Nuoret heinät hellitteli, Ruikutti kukat kanervan Tuota piian pillamusta, Emon tuoman turmelusta; Eikä noussut nuori heinä, Kasvanut kanervan kukka, Tuolla paikalla pahalla.[231]

Tämän luonnon surun näkö herättää vähän aikaa nukuksissa olleet Raivottaret Kullervon povessa. Viaton luonto ei enää voi elää tällä kammottavalla paikalla, jossa hänen rikoksensa oli tapahtunut. Kuinka siis itse rikoksentekijä saisi edelleen elää tään maan päällä, joka hänen työnsä tähden on kirottu, hengehtiä tätä ilmaa, jonka hän on myrkylliseksi saastuttanut?

Kullervo ymmärtää, mitä hänellä on tässä tehtävää: hän tempaa miekkansa tupesta, kääntelee, katselee sitä, ja kysyy viimein:

»Tokko tuon tekisi mieli Syöä syyllistä lihoa, Viallista verta juoa?»[232]

Ja miekka isäntänsä mielen käsittää; se vastaa:

»Miks' en söisi mielelläni, Söisi syyllistä lihoa, Viallista verta joisi? Syön lihoa syyttömänkin, Juon verta viattomankin».[233]

Se on muistutus kostajalle, että hän silmittömälle kostonhimollensa oli uhrannut syyllisten kanssa myöskin ihan syyttömät, oli tuhonnut koko Untamon kansan vaimoinensa, lapsinensa!

Kullervo syöksee itsensä miekkansa kärkeen ja hiljaa tulee kaikki hänen ympärillään, hiljaa, niinkuin tappelutanterella, josta voittajat ovat riemuiten pois lähteneet, jättäen kaatuneet yksin jäljelle veriselle maalle. Voittajana tässä taistelussa on ihmiskunnan siveyden laki, joka, saatuansa ijanikuisen oikeutensa jälleen järkähtämättömästi vahvistetuksi, iloitsee voitostansa, samassa kuitenkin säälien ja surren kaatuneen sankarin kohtaloa, jonka syyllisyys niin suureksi osaksi oli toisten syytä.

* * * * *

Niin nerokkaana kuin tämä selitys Kullervo-runoista esiytyykin meille, niin kauniisti ja taitavasti kuin se meille viittaakin pienimpiä haaroja myöten kansamme jaloimman runotuotteen ihanuuksia, on siinä yhtähyvin yksi sangen suuri puute, nimittäin, ettei se kuitenkaan ole oikein osannut Kullervon luonteen ytimeen, hänen kohtalonsa päävaikuttimeen. Sillä se ei ole muuta kuin _verikosto_. Tämä koston halu ei synny vasta silloin, kun Kullervo näkee synnynnäisen voimansa ja jaloutensa väärin käsitetyksi ja halveksituksi -- niinkuin professori Cygnaeus selittää -- se jo on syntynyt hänen kanssansa; se ei olekaan ainoasti personallinen kosto, vaan peritty sukukosto. Tämän Kullervo-runoin todellisen peri-ajatuksen keksiminen on luettava professori Perander'in ansioksi.

Kullervon kohtalo, selittää hän, syntyy siitä, että hän on kostaja, että kosto on hänen elämänsä tarkoitus. Hänen kohtaloonsa, hänen surmaansa ei ole luonnon jokapäiväinen katoovaisuus syynä; ulkopuoliset vaarat, elämän onnettomat tapaukset eivät häntä turmele. Koston himo, joka on hänen sydämensä ainoa himo, koston työ, joka on hänen elämänsä päätarkoituksena, hänet turmelee. Kosto on kostajan omakin surma, häviönsä syy on hänen omassa rinnassaan.

Kullervo kätkyessä rikkoo kapalonsa. Se ei osoita, niinkuin tavallisesti käsitetään, mitään erin-omaista, hänessä olevaa ruumiillista voimaa. Se osoittaa vaan, että siveydellisen maailman järjestys, jonka Untamo julmalla veljensurmalla on rikkonut, vaatii välttämätöntä kostoa. Kun muita kostajia ei löydy, oppii pikku lapsi jo kätkyessä koston sanan, ilman kasvattajan opetuksettakin; hän rikkoo kapalonsa ja kypsyy jo ennen aikaa tuohon kauheaan virkaansa. Hänen täytyy rikkoa luonnon tavallinen järjestys, hän ei saa nauttia lapsuuden tyventä, viattomuuden rauhaa. Rikos on tapahtunut; kosto ei saa viipyä. Kullervo ei itse päätä ruveta kostajaksi, hän ei tätä tointa itsellensä valitse; hän on siihen ja sitä varten syntynyt.

Samoin sitten myös tuo hänelle määrättyin töitten turmeleminen, työkalujen pilaaminen ei tarkoita tuommoista ylenmääräistä urhovoimaa, joka ei muka voi hillitä itseänsä. Kullervo on luotu yksistään kostontyöhön; koko hänen luonteensa, kaikki hänen avunsa, kaikki luonnon antamat lahjansa ovat niin ankarasti suunnitetut tähän yhteen ainoaan päätarkoitukseen, että kaikki muu jää hänelle oudoksi ja hän siihen kykenemättömäksi. Niissäkin toimissa, jotka eivät kohdastansa ole missään yhteydessä koston kanssa, hän ainoasti menettää ja turmelee. Myöskin päästyänsä isän kotiin, äidin huomaan pysyy hänen kohtalonsa samallaisena. Sielläkin hän vastoin mieltänsä ja tahtoansa kaikki pilaa, menettää, turmelee. Äitinsä ja sisarensa onneen jättää hän syntisen olentonsa jäljet.