Chapter 8

Saareen tultuansa palkkautuu Lemminkäinen paimeneksi ja on pian muuttanut naisten ensihetkisen naurun tulisimmaksi rakkaudeksi. Ei ollut Saaressa naista, ei naitua, ei naimatonta, joka ei hänen tähtensä olisi unohtanut kaikkia muita siteitä. Yksin vaan Kyllikki vastaa hänen kosimisiinsa ylenkatseella. Lemminkäinen ei saanut tätä neittä suostumaan, ainoata, josta hän todentotta huoli. Silloin vikingi hänessä voittaa Don Juan'in; hän ryöstää Kyllikin väkisin, keskeltä leikkiketoa. Tyttö hänen reessänsä itkee sekä parkuu; varsinkin hän suree sitä, että hän nyt on joutuva puolisoksi mitättömälle, arvottomalle miehelle, joka ei ole rikkaan, vankan talon omistaja, vaan ainoasti ympärikulkeva soturi. Lemminkäinen puolestaan häntä lohduttelee, suosittelee maireimmilla sanoillansa:

»Kyllikki, syänkäpyni, Minun maire marjueni, En sua pahoin pitäne: Sylissäni syöessäni, Käsissäni käyessäni!»[163]

Rikkautta hän ei tosin voi luvata vaimollensa; mutta hän osaa kuitenkin peittää sen puutteen humorisella sanaleikillä, tehden metsän marjat muka lehmiksensä:

»Ällös olko milläkänä! Mont' on lehmeä minulla: Yks on suolla Muurikkinen, Toinen mäellä Mansikkinen, Kolmas Puolukka palolla. Ne on syömättä soreat; Ei ole illoin kytkemistä, Eikä aamuin laskemista, Heinävihkon heittämistä.»[164]

Ja kun sitten hänen halpa sukuperänsä tulee puheeksi, lisää hän arvonsa tuntevan miehuuden jalolla ylpeydellä:

»Jos en oo suvulta suuri, Enkä korkea ko'ilta, On mulla tulinen miekka, Se onpi sukua suurta, Onpi Hiiessä hiottu, Jumaloissa kirkastettu; Sillä suurennan sukuni!»[165]

Viimein vihdoin täytyykin ryöstetyn neidon myöntyä välttämättömään kohtaloonsa. Ehdoksi hän vaan vaatii sen, että Lemminkäinen luopuisi kaikesta sodankäynnistä; hän itse puolestaan vannoo pysyvänsä kotona, käymättä enää kylän kisoissa. Vaan näin väkinäisellä tavalla aloitettu avioliitto ei voinut tietysti olla pitkällinen. Kyllikki ei kauan tyytynyt uuteen kotiinsa, joka hänelle alusta oli ollut niin vastahakoinen ja sen lisäksi mahtoi olla hyvinkin yksinkertainen. Kahdestoista runo alkaa sillä, että Kyllikki taas kerran juoksee ulos kylän leikkeihin. Tämä itsessään ei vielä kovin vaarallinen seikka[166] muuttaa äsken niin palavasti rakastavan Lemminkäisen jääkylmäksi, väliäpitämättömäksi. Olisiko liikaa arvata, että hän, tuo »lieto», vaihtelevainen veitikka, jo oli kerinnyt kyllästyä kauniisen saaliisensa ja varsin mielellään tarttui kiinni ensitilaisuuteen päästä hänestä irti kunniallisella tavalla?

Lemminkäinen ilmoittaa lähtevänsä sotaan Pohjolan kansaa vastaan. Turhat tietysti ovat Kyllikin epäämiset, turhat myös äidinkin rukoukset. Sattuvasti kuvautuu Lemminkäisen vastauksissa hänen hillitsemätön ikävänsä kaukaisille retkille, vaarallisiin seikkoihin. Hän pyytää, että tuotaisiin hänen sotivaatteensa:

»Mieleni minun tekevi Juomahan soan olutta, Soan mettä maistamahan!»[167]

Turhaan muistuttaa äiti, että olutta on kotonakin yltäkyllin, vaikka kaiken päivää juoda. Lemminkäinen tuota ylenkatsoo:

»En huoli koti-oloista! Ennen juon joesta vettä, Melan tervaisen terältä; Makeamp' on juoakseni, Kuin kaikki kotoiset kaljat!»[168]

Paitsi sitä ei olekaan oikeastaan oluenjuonti hänellä mielessä tällä retkellä, vaan kullan, hopean ryöstäminen. Turhaan muistuttaa äiti, että kotona on

»Aittaan salvattu satoja, Tuhansia tukkueltu».

Lemminkäinen ei niitä pidä minkään-arvoisina:

»En huoli koti-eloista! Jos markan soasta saanen, Parempana tuon pitelen, Kuin kaikki kotoiset kullat, Auran nostamat hopeat!»[169]

Nyt vasta hän ilmoittaakin oikean tarkoituksensa, mennä omin silmin katsomaan:

»Onko neittä Pohjolassa, Jok' ei suostu sulhasihin, Mielly miehi'in hyvihin!»[170]

Äiti kokee nyt kumminkin estää tämän kamalan, siveyttä syvästi loukkaavan päätöksen täyttämistä; siksi hän kuvailee pojallensa Pohjolan noitien suurta mahtavuutta. Mutta Lemminkäinen ei näistä varoituksista ole milläänkään. Hän sanoo noitien ennenkin jo yritelleen tehdä hänelle turmiota:

»Senpä hyötyivät minusta, Min kirves kivestä saapi, Järky jäästä iljanesta, Tuoni tyhjästä tuvasta!»[171]

Vaikka näin ylenkatseellinen vihollisia vastaan, ei hän kuitenkaan lähtiessään laimiinlyö mitään varouskeinoja. Hän pukeupi lujiin rautavaruksiin. Näissä on hän nähtävästi oikeassa elementissään; iloisella ylpeydellä hän lausuu:

»Mies on luustossa lujempi, Rautapaiassa parempi, Teräsvyössä tenhoisampi!»[172]

Samoin hän sitten ottaa käteen kuuluisan, tuliteräisen miekkansa,

Jok' oli Hiiessä hiottu, Jumaloissa kuuraeltu.

Näiden ulkonaisten varustusten lisään tulee sitten vielä sisällisiä, henkisiä. Hän laulaa mahtavia, tenhokkaita loitsulukuja kaikkein mahdollisten vastustajien varalle. Myöskin perille tultuansa, Pohjolassa, on hän yhtä varovainen. Luulo oli näet vanhaan aikaan semmoinen, että oli vaarallista tulla huomatuksi, ennen kuin itse toisen näki; saattoihan vihollinen käyttää tuon ensisilmäyksen turmiollisiin loitsuihin. Senvuoksi Lemminkäinen ensiksi katsahti sisään seinän raon kautta ja pujahti sitten sitä tietä tupaan äkkiä, kenenkään arvaamatta.

Rohkeasti vaatii hän nyt Pohjolan emännältä parasta hänen tyttöparvestaan. Hänelle määrätään silloin ansiotyöksi Hiiden hirven pyytäminen. Se on Lemminkäisen mielestä sangen helppo tehtävä. Saatuansa uudet sukset alleen lähtee hän hiihtämään ja huudahtaa uhitellen:

»Eipä ilmalla Jumalan, Tämän taivon kannen alla, Löytyne sitä metsässä Jalan neljän juoksevata, Kut' ei näillä yllätetä, Kainuilla Kalevan pojan, Liukuimilla Lemminkäisen!»[173]

Vielä suuremmalla itseensäluottamuksella kerskailee hän sitten vähäistä myöhemmin, päästyänsä hirven jäljille. Hän jo edeltäpäin, ennen kuin edes vielä on otuksensa silmin nähnyt, käskee rohkeasti:

»Mi lienee Lapissa miestä, Kaikki hirven kannantahan; Mi lienee Lapissa naista, Kaikki kattilan pesohon; Mi lienee Lapissa lasta, Kaikki lastun poimintahan; Mi Lapissa kattilata, Kaikki hirven keitäntähän!»[174]

Tämä uhka-ylpeys ei kuitenkaan vie Lemminkäistä hänen toivonsa perille; vasta kun hän on rukoillut metsän haltijain apua, onnistuu hänen saada pyydetty saalis käsihinsä. Loitsulukuin lukemisella, jumalain avulla hän sitten myös ottaa kiinni Hiiden varsan; mutta kolmas ansiotyö, Tuonen joutsenen ampuminen, tuottaa surman hänelle itselleen. Toisessa paikassa on jo huomautettu Lemminkäisen äidin liikuttavaa, voimallisesti kuvattua rakkautta. Tässä tahdomme siis ainoasti vielä lisäksi osoittaa yhtä piirrettä äidin luonteessa, joka antaa meidän aavistaa, että yksi ja toinen Lemminkäisen ominaisuuksista mahtoi olla sukuperintöä. Pohjolan emännän kiertävään vastaukseen: että kaivattu oli hänen talostaan lähtenyt matkalle ja kenties joutunut petoin saaliiksi, vastaa sankarin äiti sanoilla yhtä uhkaylpeillä, kuin jos ne olisivat Kaukomielen omasta suusta tulleet:

»Susi ei syö minun sukua, Karhu ei kaada Lemminkäistä; Sormin sortavi sutoset, Käsin karhut kaatelevi!»[175]

Saatuaan viimein vihdoin poikansa jälleen eheäksi ja eläväksi, kysyy sitten äiti: olisiko hänellä vielä mitään vajaa? Varmaankin toivoo hän lemmittyiseltään saavansa kuulla pari lämmintä kiitos-sanaa, pari sanaa, jotka ilmoittaisivat halua mennä äidin kanssa täst'edes rauhallista elämää kotona viettämään. Mutta siinäpä äiti parka surkeasti pettyy! Hänen »veitikkansa» on sekä ruumiin että hengenkin puolesta kokonaan vironnut »evillensä entisille».

Sanoi lieto Lemminkäinen:

»Viel' olen äijeä vajoa! Tuollapa syämykseni, Tuolla tuntoni makaapi, Noissa Pohjan neitosissa, Kaunoisissa kassapäissä. Homekorva Pohjan eukko Eipä anna tyttöänsä, Joutsenen osoamatta Tuosta Tuonelan joesta!»[176]

Sen verran vaan hän hillitsee vallatonta luonnettansa, että nyt ensi-aluksi lähtee kotiin äitinsä luokse ja siellä jonkun aikaa lepäilee suuren vaaransa perästä.

Mutta yhtenä päivänä nähdään laaja ja paksu savu pohjosessa. Lemminkäinen sitä tähystelee, tarkastelee ja saapi sen vakuutuksen, että se nousee Pohjolan summattomista pitovalmistuksista.

Siinä Kauko katselevi; Silmä karsas Kaukon päässä, Silmä karsas, toinen kiero, Suu vähiten väärällänsä. Virkki viimein katsellessa: »Oi armas anoppiseni, Pohjan ehtoisa emäntä, Laitapa olutta paljon, Keitä kaljat kelvolliset Juotavaksi joukon suuren, Lemminkäisen liiatenkin Noissa häissänsä omissa Kera nuoren tyttäresi!»[177]

Ei hän kuitenkaan vielä kohta lähde sinne, asiaa tarkemmin tutkimaan. Ylpeydessänsä hän ei uskokaan mahdolliseksi, että Pohjolan neito voitaisiin antaa kellekään muulle, sen jälkeen kun _hän_ oli käynyt kosjomassa. Mutta yhtenä päivänä kuuluu pohjosesta tavaton jumu sekä melu. Sen kuulee Lemminkäinen, ja nyt hänelle vasta se »tuuma aivohon osasi», että viimeinen kumma, tuo mahdottomaksi luultu seikka oli yhtähyvin tapahtunut, että Pohjola on pitänyt neidollensa häät toisen miehen kanssa! Se on jo itsessään mitä hirvein häväistys! Mutta ei siinä vielä kaikki -- olipa Lemminkäistä niinkin halveksittu, ettei edes kutsuttu vieraaksi. Se oli häväistys, jota ei muu kuin veri voinut pois huuhtoa! Lemminkäinen

Murti suuta, väänti päätä, Murti mustoa haventa; Veret vierähti pahaksi Poloisilta poskipäiltä.[178]

Paikalla jättää hän työnsä kesken ja varustaa itsensä kiireesti toiselle Pohjolan retkelle.

Turhaan koettaa äiti taas varoittaa, evätä hurjaa poikaansa; hän huomauttaa:

»Ei sua kutsuttu sinne, Ei tarkoin tahotakana!»

Mutta sillä hän ainoasti kaataa öljyä tulen sekaan. Lemminkäisen sankariluonne on nyt liikkeellä, ja se, ettei häntä tahdota nähdä noissa häissä, on hänelle juuri uusi lisäsyy lähteä Pohjolan pitoihin:

»Kurjat kutsuen menevi; Hyvä ilman hyppeleikse!».[179]

Ja jos ken uskaltaisi vaatia häneltä selitystä, millä oikeudella hän kutsumatta sinne tuli, niin on

»Tuossa kutsut kuun-ikuiset, Airuhut alin-omaiset, Miekassa tuliterässä, Säilässä sakenevassa!»[180]

Turhaan myös äiti koettaa peloittaa häntä matkalla vastaan tulevain surmain luettelemisella. Lemminkäinen siihen vastaa rohkeasti, ylpeästi:

»Ain' on surmia akoilla, Kaikin paikoin kuolemia; Ei uros hätäille noita. Ei varsin varannekana!»[181]

Hän ottaa nyt esille isältä perityt vankat, luotettavat sota-aseensa. Miekkaa hän kaikkein ensiksi koettaa permantoon:

Miekkanen käessä kääntyi, Kuni tuore tuomen latva Tahi kasvava kataja.[182]

Ilolla katselee sitä sankari ja kehuu:

»Tuskin on Pohjolan tuvissa, Sariolan salvoksissa Tämän miekan miettijäistä, Tämän kalvan katsojaista!»[183]

Samoin hän sitten sivaltaa jalon jousensa seinältä ja kerskaa:

»Sen mä mieheksi sanoisin, Urohoksi arveleisin, Joka jouseni vetäisi, Kiveräni kiinnittäisi Noilla Pohjolan tuvilla, Sariolan salvoksilla!»[184]

Äiti näkee nyt, ettei mikään voima, ei maallinen, ei taivaallinen, voi hillitä nuoren sankarin sotahalua eikä estää tätä vaarallista retkeä. Viimeisessä tuskassansa hän silloin kumminkin varoittaa huimapäätään, että tämä Pohjolassa itse nöyrästi, siivosti käyttäytyisi ja näin tavoin kenties kuitenkin välttäisi siellä uhkaavan turmion. Äiti rukoilee liikuttavimmalla hellyydellä:

»Poikueni, ainueni, Lapseni, vakauteni! Jos sä jou'ut juominkihin, Juopa puoli tuoppiasi, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli; Mato maljassa venyvi, Toukka tuopin pohjukassa! Istu puolella sijoa, Astu puoli-askelella, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli!»[185]

Nämät varoitukset olivat kuitenkin tuuleen lausutut, sillä Lemminkäinen jo silloin istui reessänsä ja iski virkkua vitsalla. Ainakin ne menivät korvasta sisään, toisesta jälleen ulos. Pohjolassa ei sankarimme suinkaan osoita nöyryyttä eikä puoleen kunniaan tyytymistä. Hän astuu uhkarohkeasti keskilattialle, vieläpä niin kovalla, mahtavalla jalan poljennalla, että

Silta liekkui lehmuksinen, Tupa kuusinen kumahti.[186]

Kun ei kukaan virka hänelle tervehdystä, tervehtii hän itseänsä itse:

»Terve tänne tultuani, Terve tervehyttäjälle!»[187]

Hänen ylpeytensä kohtaa kuitenkin samallaista ylpeyttä. Kysymykseensä, olisiko talossa sijaa, saapi hän kyllä myöntäväisen, vaan samassa pahasti loukkaavaisen vastauksen:

»Jos olet siivolla tuvassa, Oven suussa seisomassa, Oven suussa, orren alla, Kahen kattilan välissä, Kolmen koukun koskevilla.»[188]

Tähän orjille, kerjäläisille sekä naisille[189] määrättyyn halpaan sijaan ei voi tietysti ylimielinen Kauko tyytyä. Hän astuu rohkeasti vielä edemmäksi ja asettaa itsensä omin luvin korkeimpaan arvopaikkaan tuvassa:

Siitä siirtihe ylemmä, Pyörähtihe pöyän päähän, Istuihe rahin nenähän, Petäjäisen penkin päähän.[190]

Ja samoin kuin hän äsken oli uhallaan astunut niin kovasti, hän nyt myös istahti koko voimallansa, että:

Rahi vastahan rasahti, Petäjäinen penkki notkui.

Aina vielä istuu kuitenkin isäntäväki liikkumatta; ei ole pienintäkään merkkiä, että olisi aikomus suoda mitään vieraan varaa. Senvuoksi Lemminkäinen nyt rohkeasti itse muistuttaa heitä siitä velvollisuudesta:

»Enpä liene lempivieras, Kun ei tuotane olutta Tulevalle vierahalle!»[191]

Vihaisen sanataistelun jälkeen tuodaan viimein ruokaa, tuodaan juomaa, mutta minkälaista!

Luut lihoista, päät kaloista, Vanhat naatit naurihista, Kuoret leivistä kovista.[192]

Olut-tuopissa taas on toukkia pohjassa, matoja äärillä. Ja kun Lemminkäinen vaatii parempia vieraanvaroja, saa hän sen suoran, tylyn vastauksen:

»Mitä sie tulitkin tänne; Ken sinua koolle kutsui?»

Silloin vaatii Lemminkäinen kumminkin rahallaan saada ostaa juomaa. Nämä sanat olivat kovin loukkaus, pahin häväistys talon kunnialle; se oli moite siitä, että isäntäväki ahneuden tähden ei ollut tahtonut täyttää pyhää velvollisuuttaan matkalaista kohtaan. Kauemmin ei maitakaan Pohjolan isäntä nyt kärsiä vierahansa röyhkeyttä; hän käskee hänet ulos suorilla sanoilla:

»Ei tässä piot parane, Jos ei vierahat vähene; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäkin juomingista!»[193]

Ja kun ei tule tästäkään mitään apua, tempaa Pohjolainen aseensa seinältä ja käskee vierasta miekanmittelyhyn, joka temppu aina oli suoritettava ennen kahdentaistelua. Siihen kehoitukseen vastaa Lemminkäinen teeskellyllä nöyryydellä, josta kuitenkin sankarin ylpeys selvästi paistaa läpi:

»Mitä minun on miekastani, Kun on luissa lohkiellut, Pääkasuissa katkiellut! Vaan kuitenkin, kaikitenkin, Kun ei nuo piot parane, Mitelkämme, katselkamme, Kumman miekka mieluhumpi!»[194]

Tappelussa sivaltaa Pohjolan isäntä silmittömässä vimmassaan ohitse, josta kohta myrkyllinen pilkka livahtaa Lemminkäisen suusta:

»Min teki pahoa orret, Kamana tihua työtä, Jotta orsia osoitat, Kamanata kapsuttelet?»[195]

Vihollisensa surmattuaan, Lemminkäinen kiusaksi kiinnittää hänen päänsä yhteen aituuksen seipääsen. Sitten hän menee tupaan ja sanoo emännälle:

»Tuo vettä, vihainen piika, Käsiäni pestäkseni Veristä pahan isännän, Häijyn miehen hurmehista!»[196]

Näiden sanain kautta tuli pilkan ja häväistyksen mitta niin kukkuroilleen täytetyksi, että nyt kosto voi joka silmänräpäys ryöpsähtää siitä esiin kaikki tuohoovana koskena. Rohkean Lemminkäisenkin sydän ahdistuu, hänen miettiessään kaikkien tekojensa välttämätöntä seurausta. Hän pakenee kiireesti kotiinsa, jossa äiti neuvoo, että hän muutamaksi ajaksi menisi Saareen piiloon.

Mutta tuon veitikan vallattomuuden kautta muuttuu pian tää turvapaikkakin vaarapaikaksi, tää pelastusneuvo uudeksi hengenhädäksi. Hän rupeaa täälläkin taas kevytmielisesti pitämään iloa Saaren neitoin ja vaimoin kanssa. Hänen kauneutensa, hänen leikillisyytensä, hänen laulutaitonsa täälläkin taas lumoovat kaikki sydämet. Mutta tämä suunnaton suosio kauniilta sukupuolelta tietysti ja luonnollisesti nostaa yhtä rajattoman vihan ja vimman hylätyissä sulhasissa, petetyissä aviomiehissä. Lemminkäisen täytyy viimein paeta pois Saaresta. Kuinka olisi yksi ainoa mies, vaikka kuinka rohkea sankari, saattanut pitää puoltansa

Päälle saadessa satojen, Tuhansien tunkiessa.

Tällä erohetkellä kuvaa runotar vielä oikein elävästi lemmikkinsä vastaanseisomatonta viehätystä. Katkerasti itkevät hänen lähtöänsä Saaren immet; he kysyvät:

»Mitä läksit, Lemminkäinen? Läksitkö piikojen pyhyyttä, Vaiko vaimojen vähyyttä?»[197]

Nähtävästi hävettää Lemminkäistä lausua ilmi oikeata syytä pakohonsa; olisihan pelko, vaikka suuressa vaarassa, sopimaton tunne sankarin sydämessä. Liian selvä valhe taas olisi naisten kysymykseen myöntämällä vastaaminen. Hänen täytyy siis keksiä toinen, uskottavampi este:

»Lähe en piikojen pyhyyttä, Enkä vaimojen vähyyttä; Saisin jos satakin naista, Tuhat piikoa piellä; Vaan tuli kova ikävä, Ikävä omia maita, Oman maani mansikoita, Oman niemen neitosia!»[198]

Yksin jäivät siis Saaren neidot, ja he itkivät katkerasti:

Sini itki Saaren immet, Niemen neiet voikerrehti, Kunnes purjepuu näkyvi, Rautahankki haimentavi; Ei he itke purjepuuta, Rautahankkia haloa, Itki purjepuun alaista, Hankkinuoran haltijata.[199]

Kotipaikalleen palattuaan Lemminkäinen hämmästyksellä näkee oudon näön. Poltettu on talo, viidakko kasvamassa pelloilla. Pohjola oli hänen poissa-ollessansa käynyt kostamassa. Ja hän hyrähtää itkuun, itkee katkerasti. Kauniisti, vienosti ilmoittaa runotar suurimman syyn hänen suruunsa:

Ei hän itkenyt tupoa, Eikä aittoa halannut; Itki tuttua tuvassa, Aitallista armastansa.[200]

Ainoa, jota tuo lieto, häilyväinen rakastelija todellisesti ja pysyvästi oli rakastanut, on nyt kadonnut, on saanut surmansa vihollisen kädestä, saanut surmansa oman poikansa teon kostoksi! Tämä ajatus on niin katkera, että se silmänräpäykseksi masentaa Lemminkäisen koko miehuuden. Hän kiroo nyt sielunsa ylintä, suurinta iloa, tuota sotahaluansa, joka ennen aikaa on saattanut hellän äidin Tuonelan synkille tuville. Hän vaikeroipi:

»Jo olet kuollut, kantajani, Mennyt, ehtoinen emoni! Kostohon minäkin koito, Kostohon kova-osainen Mittaelin miekkojani Noilla Pohjolan tuvilla, Surmaksi oman sukuni, Kateheksi kantajani!»[201]

Juuri tuimimmassa tuskassa ollessaan keksii hän kuitenkin hitusen jälkiä ja löytää, niitä myöten käyden, äitinsä korvesta, salaisesta piilopirtistä, johon hän sodan tullen oli ottanut pakonsa. Tämä arvaamaton ilo palauttaa hetipaikalla Lemminkäisen tavallisen rohkeuden. Hän lupaa rakentaa uudet tuvat, paremmatkin entisiä; hän uhkaa lähteä uuteen sotaan Pohjolata vastaan ja kostaa kaikki vihollisen pahanteot. Jopa pilkistää veitikkakin jälleen kyynelten takaa hänen silmistänsä. Äidin kysymykseen, miltä elämä oli tuntunut Saaressa, vastaa hän hullunkurisimmalla leikkipuheella, peittäen voittoriemunsa ja ylpeytensä läpikuultavalla nöyryyden verholla:

»Hyvä oli siellä ollakseni, Armas aikaellakseni; Siitä oli paha elämä: Pelkäsivät piikojansa, Luulivat lutuksiansa Pahasti piteleväni. Minä piilin piikasia, Varoin vaimon tyttäriä, Kuin susi sikoja piili, Havukat kylän kanoja!»[202]

Kostoretkelle lähtiessään päättää Lemminkäinen toiseksi miehekseen viedä kanssansa vanhan, monissa yhteisissä otteluissa koetetun sotakumppaninsa Tieran. Hän kehoittaa häntä näillä sanoilla:

»Tokko muistat muinaistamme, Entistä elämätämme, Kun ennen kahen kävimme Suurilla sotatiloilla? Ei ollut sitä kyleä, Kuss' ei kymmenen taloa, Ei ollut sitä taloa, Kuss' ei kymmenen urosta, Ei ollut sitä urosta, Eikä miestä melkeätä, Kuta emme kaatanehet Ja kahen kapistanehet!»

Ja, Tiera, vaikka äsken nainut, ei voi vastustaa tätä houkuttelevaa Sireni-laulua. Nuot sotakumppanin herättämät muistot muinaisista mainepäivistä ei suo hänelle mitään rauhaa, ei viihtymystä hiljaisessa kodissa. Hän hyppää ylös, niin kiireesti, että jo kiukaalla panee kengän jalkahansa, toisen pankolla, veräjällä vasta vyöteleikse. Hän tempaa myös jalon keihäänsä nurkasta ja koettaa voimiansa, vieläkö ne on entisellään:

Sylkytteli keihoansa, Sylkytteli, nyrskytteli, Sylen syöksi keihäsvartta Peltohon saviperähän.

Entinen voima on entisen halun kanssa yhä vielä tallella; Tiera siis kohta rientää Lemminkäiselle »sodan avuksi».[203]

Mikä elävä kuvaus muinaisesta, myöskin meidän kansassamme aikanaan elävästä retkeilijähengestä, kuvaus, joka ei tässä enää rajoitu yhteen ainoaan sen hengen personoitumaan, Lemminkäiseen, vaan antaa meidän vilahdukselta nähdä, että se oli yleinen, kaikille yhteinen.

Aiottu Pohjolan retki päättyy kuitenkin kesken sangen surkeasti. Uroot eivät saakaan tilaisuutta koettaa kalpojensa terää kaltaisiinsa vihollisiin. Pohjolan emännän lähettämä pakkanen jäätää heidät kiinni meren selän keskelle. Siinä ei auta Lemminkäisen voittoisa miekka, siinä ei Lemminkäisen mahtava loitsutaito. Välttämätön kuolo näkyy nyt olevan edessä, kuolo pakkasen tai nälän kautta, kummassakin tapauksessa maineheton, sankareille sopimaton surma. Tiera tästä puhkee surkeihin vaikeroimisiin; Lemminkäinen myöskin hetkiseksi masentuu ja valittaa. Mutta eipä hän edes tässä vihoviimeisessäkään tuskassa voi unohtaa noita »kaunokaisia», jotka vuoroin tasapäitten tappelujen kanssa ovat kaiken hänen ikänsä vallinneet veitikan sydämessä:

»Vaan en huoli huolimahan, Suuresti sureksimahan, Jos immet hyvin eläisi, Naiset kaikki naurusuulla, Mesimielin morsiamet!»[204]

Ja tämä muisto näkyy samassa yht'äkkiä antaneen hänen hengelleen takaisin koko sen kadotetun pontevuuden! Uljaasti huudahtaa hän taasen:

»Viel' ei meitä noiat noiu, Noiat noiu, näe näkijät Näille teille kuolevaksi, Matkoille masenevaksi!»[205]

Ja samassa hän keksii keinon, joka heidät pelastaa hädästä. Tähän voimmekin me nyt päättää tämän Lemminkäisen luonteen tarkastuksen. Tosin ilmautuu hän vielä Kalevalan sankarien yhteisellä Sampo-retkellä; mutta hän on siinä, niin kuin olemme nähneet, lykätty taemmaksi syrjähenkilöksi, jonka tähden ei myös runotar enää ole lisännyt monta silmäänpistävämpää piirrettä hänen kuvaansa.

VII. Kullervo.

Kalevalan kaikkein suurin kauneus, niinkuin jo ennen sanottiin, on siihen punoutuneessa kahdessa erinäisessä, pienemmässä runojaksossa: Kullervo- ja Aino-lauluissa. Näissä molemmissa ilmautuu täydellinen, melkein taiderunouden mestariuteen kohoava yhtenäisyys, näissä ovat luonteet vielä elävämmin ja tarkemmin kuvatut, niissä on läpikäyvä periajatuskin verrattomasti syvempi kuin muissa kertomarunomme osissa. Ihmekö siis, jos kaunotieteellinen tarkastus niihin kaikkein ensiksi on luonut silmänsä. Jo v. 1853 painatti professori Cygnaeus nerokkaan selityksensä Kullervosta kirjoituksessaan »tragillisesta aineesta Kalevalassa».[206] Nykyisimpinä aikoina on sitten ylimääräinen professori Fr. Perander uudestaan tutkinut Kullervon luonteen ja sen lisäksi vielä kirjoittanut syvälle tunkeuvan selityksen Aino-runoista.[207] Näiden molempien tutkijoitten jälkien parsiminen olisi samaa, kuin jos elonleikkuun jälkeen menisi sänkipellolle karisseita jyviä kokoonpoimimaan. Siitä syystä on nyt seuraava tarkastus näistä molemmista runojaksoista melkein kokonaan lainattu yllämainituista teoksista.