Chapter 7

Mitähän Pohjolan neito tarkoittaa näillä sanoilla? Nähtävästi siinä ilmautuu juuri samallainen, veitikkamainen keikaileminen, samallainen kokettisuus, kuin Wäinämöisellekin annetuissa vastauksissa. Mutta yhtähyvin on tällä kertaa neidon sydän salaa taipuvainen, vaikka neidon ylpeys ei vielä salli sen heikkouden tunnustusta. Mikä arvo muka sitten olisi tytön rakkaudella, jos sen kohta ensipyytämällä saisi? Kuuluuhan se juuri nimenomaan kuuluisain kaunotarten maineesen, etteivät he liian helposti »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Yhtähyvin on tuo leikillinen kielto niitä hienoja harsikoita, joista suloinen suostumus kuultaa läpi; se on silminnähtävästi tuommoinen miettimis-aika, jonka jälkeen ei mikään »ei!» tule masentamaan rakastajan toivoa.

Tämä kaikki tulee aivan selväksi, silloin kun molemmat kosijat 18:ssa runossa toistamiseen ja yhtä-aikaa saapuvat Pohjolan tuville. Heidän lähetessään Louhi tyttäreltään kysyy:

»Kummallenko mielit mennä, Kun tulevat tahtomahan Ikuiseksi ystäväksi, Kainaloiseksi kanaksi?»

Itse äiti neuvoo häntä Wäinämöiselle; sillä tämä

»Tuopi laivalla eloa, Aluksella aartehia»,

jota vastaan Ilmarinen vaan

»Tuopi tyhjeä valetta, Korjan täyden luottehia!»

Mutta neidolla on toinen mieli kuin äidillä; hän ilmoittaa rohkeasti, ettei hän huoli osan (s.o. varojen) hyvyydestä eikä myös mielen (s.o. viisauden) hyvyydestä; hän valitsee otsan hyvyyden, koko varren kauneuden. Turhaan koettaa vielä äiti varoittaa, osoitellen sepän emännän muka vaivaloista elämää:

»Ohoh lasta lampahutta! Menet seppo Ilmarille, Vaahti-otsalle varaksi, Sepon hurstin huuhtojaksi, Sepon pään pesettimeksi!»[133]

Mutta tähänkin sukkela tyttö kohta keksii osaavan vastauksen; kuvattua vaivaa vastaan asettaa hän toisen vaivan, vieläkin suuremman, syystä, ettei siitä olisi mitään palkintoa:

»Mene en Wäinölän ukolle, Ikivanhalle varaksi! Vaiva vanhasta tulisi, Ikävä iällisestä».[134]

Sillä onkin nyt asia ratkaistu; äiti, vaikka muuten valtava, ei koetakaan pakoittaa tytärtänsä.

Koska sitten Wäinämöinen ensiksi ennättää perille ja pyytää Pohjolan neitoa »ikuiseksi ystäväksi», muistuttaa tämä veitikkamaisesti heidän edellistä yhtymistänsä ja silloin kesken jäänyttä ehtoa:

»Jokos sä venosen veistit, Joko laait laivan suuren Kehrävarteni muruista, Kalpimeni kappaleista»?[135]

Wäinämöinen viittaa rannalla seisovaan komeaan alukseensa, vaikka se ei ollutkaan oikeastaan kokoonpantu määrätyistä aineista. Mutta nytpä neiti heittää kaiken leikin sikseen ja ilmoittaa peittelemättä, ettei tule ikinä hänen omakseen. Hienosti ja arkatuntoisesti ei hän kuitenkaan kieltonsa oikeata syytä, Wäinämöisen liikaa ikää, puhu ilmi. Hän vastaa vaan, ettei merimiehen ammatti ole hänelle mielenmukainen; tällä lailla välttää hän taitavasti tuon arvokkaan, vaikka vastenmielisen kosijansa tarpeettoman loukkaamisen. Ihan toisella tavalla, suotuna sulhasena, otetaan sitten Ilmarinen vastaan, koska hänkin vähää myöhemmin saapuu sinne. Tosin täytyy hänen vielä, ennenkuin toivojensa perille voi päästä, tehdä kaikellaisia suuria urhotöitä. Sen, joka tahtoi tulla vaimon mieheksi, piti, vanhain Suomalaisten jalon tavan mukaan, ensin todella todistaa, että hänessä oli _miehen_ urhous ja _miehen_ voima. Mutta näiden ansiotöitten toimeensaamisessa on Pohjolan neiti aina älykkäillä neuvoillansa sulhasensa uskollisna apuna.

Ja nyt alkaa Pohjolan mainioitten häitten kuvaus, esiytyen meille laveudella, joka ei ole tavallinen kertomarunoelmassamme. Herkullista ruokaa ja juomaa on yltäkyllin; laulu ja soitto vielä enentävät yleistä riemua. Ei ollut kuitenkaan ilo aivan yksinvaltiaana noissa komeissa pidoissa. Ovathan tosin häät täällä maan päällä suurin riemujuhla; mutta on niissä kuitenkin ilon pikarissa aina myös pisara katkeruutta pohjassa. Voisihan, vaikka se oudolta kuuluu, sanoa häät kuoleman likimmäiseksi heimoksi. Kumpaisetkin vievät meidät toivottuun parempaan elämään; mutta kumpaisissakin tilaisuuksissa tekee ero entisistä tutuista ja rakkaista oloista sekä levottomuus vielä yhtähyvin hämärän tulevaisuuden tähden tuon päättävän hetken sangen vaikeaksi. Tätä hää-juhlan ja ylimalkaan koko avio-elämän totista puolta tuovat nyt seuraavat Kalevalan runot esiin hienoimmalla ihmis-sielun tuntemisella sekä erin-omaisella, lyyrillisellä kauneudella. Emme siis voi mennä tämän uhkuavan runouden-lähteen ohitse, ammentamatta siitä ko'ommalta, kuin mitä aineena oleva Pohjolan neidon luonteen kuvaaminen yksistään vaatisi.

Äiti ensiksi lausuu toivonsa, ettei se ole »kaduttu kauppa, ijän kaiken itkettävä», jonka tytär tässä on tehnyt, muistuttaen että entinen suruton, kepeä elämä nyt on muuttuva paljon huolta vaativaksi:

»Mi oli sinun eleä Näillä taattosi tiloilla! Kasvoit kukkana kujilla, Ahomailla mansikkana; Ei ollut huolta ollenkana, Annoit huolla honkasien, Surra suolla suo-petäjän; Itse liehuit lehtysenä, Pyörähtelit perhosena».[136]

Mutta uudessa talossa, vieraassa perheessä:

»Toisin siellä, toisin täällä; Toisin siellä torvet soivat, Toisin ukset ulvaisevat, Toisin vierevät veräjät, Sanovat saranarauat. Et osaa ovissa käyä Talon tyttären tavalla, Et tunne puhua tulta Talon miehen mieltä myöten».[137]

Tätä kuvausta täydesti käsittääksemme, pitää meidän tuntea vanhain Suomalaisten patriarkallinen asuintapa. Uudet, nuoret pariskunnat eivät eronneet eri-taloksi, vaan asuivat edelleen yhdessä ja samassa talossa lankoin, kälyin ja niiden lasten kanssa. Usein karttui tämmöinen suku 60:n-100:n hengen lukuun, joilla oli kaikki talous, melkeinpä kaikki omaisuuskin yhteinen, ja kaikilla ylitsensä yhteinen vanhan talon vaarin ja muorin valta. Tavallisissakin avio-oloissa on aina ensialussa yhtä ja toista tasoittamista, yhteensulattamista tarvis puolisoin välillä, jotka kumpikin tuovat kotoa omat tapansa, omat tottumuksensa. Tämän yhteensulamisen tekee kuitenkin rakkaus helpoksi; puolelta kuin toiseltakin myönnytään, mukaannutaan mielellänsä oman armaan tähden. Mutta toista oli noissa suurissa, lukuisissa suku-perheissä. Siellä kohtasi miniä valmiin, vakautuneen, taipumattoman talontavan, johon hänen oli pakko mukaantua. Ei edes rakastavainen miehensäkään voinut lievittää sitä pakkoa millään omalla myönnytyksellään; sillä hänkin oli saman ankaran patriarkka-vallan alla. Tämä seikka selittää, miksi miniän oloa on Suomen runoissa niin usein verrattu orjan elämään. Kuinka hienosti on tässäkin paikassa tuo nuorikolle outo tapa miehelässä kuvattu sillä, että kaikki hengettömätkin kappaleet uudessa kodissa antavat toisen äänen kuin tuttavat omassa kodissa!

Tämä kohtalonsa muutos kuvautuu nyt selvästi morsiamenkin silmäin eteen. Hän huokailee, henkäilee; hän sanoo ennen aina arvelleensa:

»Äskenpä olisit neiti Miehelähän mennessäsi; Oisit päätäsi pitempi, Kun ois jalka kynnyksellä, Toinen korjassa kosijan».

Tätä hän oli toivonut kaiken ikänsä:

»Toivoin kuin hyveä vuotta, Katsoin kuin kesän tuloa».

Nyt on hänen toivonsa toteen käynyt, mutta yhtähyvin:

»En mä tuota tunnekana, Mikä multa muutti mielen! En lähe ilolla mielin, Lähen hoikka huolissani, Kuin syksyisen yön sylihin, Kevähisen kierän päälle!»

Muilla onnellisilla on toinen mieli-ala, toinen hällä. Heidän mielensä on:

»Kuin keväinen päivän nousu, Kevät-aamun aurinkoinen».

Mutta morsiamen oma sydän on nyt:

»Kuin pimeä pilven ranta, Kuin syksyinen yö pimeä, Talvinen on päivä musta; Viel' on mustempi sitäkin!»[138]

Eräs talon palkkavaimo vielä enentää morsiamen surua. Hän sanoo kylläkin varoittaneensa neitoa, ettei suostuisi sulhasen viekoituksiin eikä menisi orjuuteen. Mutta:

»Et sinä sitä totellut; Käeten kävit tulehen, Tieten tervan keittehesen».

Tämä akkakin vertaa toisiinsa tytön sekä miniän elämää:

»Niin neito ison kotona, Kuin kuningas linnassansa, Yhtä miekkoa vajoa. Toisin tuon miniä raukan; Niin miniä miehelässä, Kuin vanki Venäehellä, Yhtä vahtia vajoa».[139]

Kotona oli tyttö ollut kaikkein lemmikki:

»Iso kutsui kuutamaksi, Emo päivän paisteheksi, Veikkosi vesivaloksi, Siskosi siniveraksi».[140]

Uudessa talossa ei hänelle anneta hyvää sanaa, vaikka hän tekisi mitä hyvänsä. Silloin vaan hän kenties kelpaisi uutten sukulaistensa mielestä, jos hän töissänsä:

»Utuna ulos menisi, Savuna pihalle saisi, Lehtisenä lenteleisi, Kipunoina kiiättäisi».

Vaan sehän on mahdotonta:

»Et ole lintu lentäjäksi, Etkä lehti liehujaksi, Et kipuna kiitäjäksi, Savu saajaksi pihalle».[141]

Nuori neito kasvaessaan muka oli aina luullut:

»Huolet loppui, työt väheni, Tämän illan istuimilla.»

Mutta nythän:

»Vasta valvoa pitääpi, Vasta huolta hoivatahan; Äsken huntu huolta tuopi. Liina liikoja suruja».[142]

Kovin tulee tästä morsian paran sydän raskaaksi; hän itkee ja valittaa katkerasti:

»Toisin tiesin, toisin luulin, Toisin toivoin tuon ikäni: Käkesin käkenä käyä, Kukahella kukkuloilla, Näille päivin päästyäni. Enpä nyt käkenä käyne, Kukahelle kukkuloilla; Olen kuin alli aallokossa, Tavi laajalla lahella, Uiessa vilua vettä, Vettä jäistä järkyttäissä!»[143]

Nyt neuvotaan morsianta, kuinka hänen pitäisi taitavasti menetellä, että noissa tulevissa arkaluontoisissa ja vaikeissa oloissansa voisi tulla toimeen ja taivuttaa puolelleen uutten sukulaisten suosion. Tapa on nyt uusi otettava:

Ajatellen astuminen, Tuumitellen toimiminen; Ei kuin taaton tanterilla Laaksoloissa laulaminen, Kujilla kukahteleminen.[144]

Kaikki tyttö-ajan laulut, tyttö-ajan huimuus on kotiin jätettävä; sillä:

Tapoja talo kysyvi, Tapoja talo hyväkin; Mies se mieltä koittelevi, Mies mieltä ani paraskin.[145]

Senvuoksi varoitetaan neittä:

»Piä herkät hiiren korvat, Terävät jalat jäniksen; Niska nuori notkuttele, Kaunis kaula kaarruttele, Kuni kasvava kataja Tahi tuore tuomen latva!»[146]

Aikaiseen aamulla, ennen kaikkia muita, tulee miniän nousta. Tulta puhuttua pitää mennä karjaa hoitamaan, lempeästi elukoita kohdellen; ei edes sioille saa sinkua vihaisella äänellä. Navetasta pitää sitten »tuiskuna» rientää tupaan, josta jo kuuluu oman pienokaisen itku:

Eikä lausu lapsi parka, Saata kieletön sanoa: Onko vilu, vaiko nälkä, Vaiko muu tapahtumainen, Ennen kuin tulevi tuttu, Kuulevi emonsa äänen.[147]

Sen jälkeen lattioita pestessä ja laastessa tulee miniän varoa, ettei viskaa vettä lasten päälle:

»Nähnet lapsen lattialla, Jos kohta kälynkin lapsen, Nosta lapsi lautsaselle, Pese silmät, pää silitä, Anna leipeä kätehen, Vuole voita leivän päälle; Kun ei leipeä talossa, Anna lastunen kätehen!»[148]

Mikä hellyys, mikä syvä lapsen mielen käsitys näissä sanoissa!

Suoritettuaan nuot likaiset aamutyöt, pitää nuorikon siivosti pukea päällensä:

»Älä liiku liinasetta, Älä kengättä kehaja! Tuosta sulho suuttuneisi, Mies nuori nuristuneisi».[149]

Ennenkuin hän sitten taas toisiin askareisin ryhtyy, pitää ensin lempeästi kysyä anopilta, kuinka ne talon tavan mukaan ovat tehtävät. Ei edes vaivaloisimmassa työssä, jauhamisessa käsikivellä, saa puhkailla, ei ähkäillä:

»Ettei appi arveleisi, Anoppi ajatteleisi, Ä'issäsi ähkeävän».[150]

Vettä noutaessa ei saa kovin kauan viipyä, ettei luultaisi:

»Kuvoasi katselevan, Itseäs ihastelevan, Kauneuttas kaivosehen».[151]

Vieraan tullessa taloon, tulee häntä kohteliaasti ottaa vastaan:

»Käske vieras istumahan, Lausuttele laaskavasti, Syötä vierasta sanoilla, Kunnes keitto kerkiävi».[152]

Vaan kohteliaisuudessakin on joku varovaisuus noudatettava, ettei nosta oman miehen mustasukkaisuutta:

»Taas kun lähtevi talosta, Jäähyväiset jättelevi, Ällös viekö vierastasi. Ulkopuolelle ovea! Tuosta sulho suuttuneisi, Kaunosi kamaltuneisi».[153]

Joskus itse kylässä käydessään, ei saa miniä moittia uutta kotiansa, varsinkaan ei anoppia:

»Kysyvät kylän miniät: Antoiko anoppi voita, Kuin ennen emo kotona? -- Sano aina annettavan Kapustalla kannettavan, Jos kerran kesässä saanet, Senkin toisen talvellista».[154]

Mutta vaikka vaimolta näissä runoissa vaaditaan hyvin paljon, ei sitä vaadita kuitenkaan yksipuolisesti; suomalainen vaimo ei ole Kalevalassa kuvattu halvaksi orjaksi, jolla ei olisi omaa arvoansa; häntä pidetään päinvastoin melkein miehen vertaisena. Erittäin osoittavat lapset, yksinpä suurimmat sankaritkin äidillensä syvää kunnioitusta; myöskin on huomattava Pohjolan emännän, Louhen, suuri valta talossansa, jopa kansassansa. Tämän vuoksi ei teroitetakaan häärunoissa velvollisuuksia yksistään nuorikolle, vaan myös sulhanenkin saapi nyt opetuksista osansa. Ja vertaillessamme noita toiselle ja toiselle tulevia neuvoja keskenänsä, havaitsemme, että ne ovat jaetut samalla syvällä ihmisluonteen tuntemisella kuin Raamatussa. Kaikista niistä monellaisista opetuksista, joita nuorikolle annettiin, kaikui vastanamme yksi läpikäyvä perus-sävel: »nöyryys, nöyryys!» Vaan miehen velvollisuudeksi puolisoansa kohtaan teroitetaan sitä vastaan yhä uudestaan ja eri muodoissa: »lempeys, lempeys!» Sulhasta kehoitetaan, ettei hän uudessa kodissa saattaisi vaimoansa

Nurkkihin nuhajamahan, Soppihin sohajamahan.

Nuorikko on isän kodissa tottunut kunniasijoihin:

Aina istui ikkunoissa, Keikkui keskilattioilla.[155]

Älköön myös sulhanen häntä:

»Ikävällä itketelkö! Jos tulisi tuhma tunti, Saisi neiollen ikävä, Pistä valko valjasihin, Tuo neito ison kotihin, Emon tuttavan tuville!»[156]

Ei saa mies olla liian yksinvaltias talossa, niin ettei yhteisissä asioissa sallisi vaimolleenkin äänen sijaa:

»Ällös liinalintustasi Oletelko orjanasi; Älä kiellä kellarista, Älä aitasta epeä!»[157]

Viimein vielä suojelkoon hän vaimoansa kaikissa tilaisuuksissa:

»Seiso seinänä e'essä, Äl' anna anopin lyöä, Äläkä apen torua, Talon toisen soimaella!»

Ja jos he käskevät häntä itseään pieksemään nuorikkoa,

»Ethän raahi raukkaistasi, Ethän henno herttaistasi!»[158]

Mutta jos ilmaantuu vaimossa joku vika:

»Neuvo, sulho, neitoasi, Opeta oven takana; Yksi vuosi suusanalla, Toinen silmän iskennällä, Kolmas on jalan polulla!»

Vasta neljäntenä vuonna, jos ei vaimo varoituksista ottaisi totellakseen, tuokoon mies vitsan kotiin, vaan:

»Tuopa turkin helman alla, Talon toisen tietämättä!»

Ei nytkään ensi-aluksi pitäisi muuta kuin uhkailla: vasta kun se keino nähdään riittämättömäksi, kurittakoon mies vaimoansa, mutta salaa:

»Neuvo nelisnurkkaisessa, Älä nurmella nukita! Kuuluisi kumu kylähän, Naisen itku naapurihin».

Ei myös saa sivaltaa kasvoille, ettei jäljet jäisi näkyviksi:

»Nauraisi kyläiset naiset: Onko tuo sodassa ollut? Vai susiko sulhasena, Karhu kanssakumppalina?»[159]

Koska näin molemmat aviopuolisot ovat saaneet tarpeelliset neuvot ja varoitukset ohjeekseen elämän tielle, ei ole enää muuta kuin lähtö edessä:

Erotuopit tyhjettynä, Kohti korjat käännettynä, Päin ulos, perin tupahan.

Hellästi kiittää nyt morsian jäähyväisissään kotiväkeä, erittäinkin vanhempiansa, kaikesta hänelle osoitetusta rakkaudesta. Tänä tärkeänä hetkenä valtaa hänet myös muisto kaikista noista rakkaista kasvinpaikoista, joilla hän on lapsena leikkinyt, joita impenä ihastellut. Vielä viimeisen jäähyväis-sanan heittää hän niille, jokaista erittäin mainiten nimeltänsä:

»Jää nyt, pirtti, terveheksi, Pirtti lautakattoinesi! Jääpä piha terveheksi, Piha pihlajaisinesi! Jätän kaikki terveheksi Maat ja metsät marjoinensa, Kujavieret kukkinensa, Kankahat kanervinensa, Järvet saoin saarinensa, Syvät salmet siikoinensa, Hyvät kummut kuusinensa, Korpinotkot koivuinensa!»[160]

Odottavalle Ilmariselle käypi kuitenkin tämä sydämen kyllyydestä virtaava tunteitten tulva jo pitkäksi. Väkevällä kädellä koppaa hän nuorikon rekeensä, helähyttää virkkua helmiruoskalla ja matkii morsiamen sentimentalisia jäähyväisiä pienellä, mestarillisesti humorillisella pilapuheella:

»Jää hyvästi, järven rannat, Järven rannat, pellon penkat, Kaikki maassa marjan varret, Marjan varret, heinän korret, Pajupehkot, kuusen juuret, Lepän lehvät, koivun kuoret!»

Tähän päätämme nyt tämän muutamien mielestä kenties jo myös liian pitkäksi venyneen esityksen häärunojen kauneuksista. Sallittakoon lopuksi ainoasti vielä huomauttaa yhtä seikkaa. Tuo vakava, tuo helläsydäminen, jopa liiankin hempeä-tunteinen morsian, voiko se olla sama henkilö kuin kosiorunojen hilpeä, veitikkamainen, vallaton Pohjan neito? Eiköhän tässä lienee kyhätty yhteen kahta aivan erilaista luonnetta, eikö liene sulattamatta pantu yhteen kahta erillänsä kasvanutta runojaksoa? Eikö tämäkin liene niitä monia ristiriitaisuuksia, joihin Kalevalan syntymis-tapa, niinkuin kerrottiin, on syynä -- taikkapa, toisten selityksen mukaan, todistus Kalevalan puuttuvaisesta yhtenäisyydestä? Minun mielestäni ei tässä ole mitään ristiriitaisuutta, vaan päinvastoin hieno, sielutieteellisesti todellinen kuvaus. Onhan meillä nykyisessäkin kirjallisuudessamme samallainen mielenmuutos kuvattuna. Kuka ei muistaisi Runebergin Hanna-runoelmasta kertomusta Hannan veljen morsiamesta, kopeasta, itsevaltaisesta, oikullisesta Mariasta, joka yht'äkkiä muuttui hiljaiseksi, helläksi, koristelemattomaksi. Yhtä todellisesti kuin taiderunoilija Runeberg on käsittänyt tämän sielutieteellisen salauden, yhtä todellisesti myös kansanrunous Pohjolan neidon kuvassa. Me näemme siinä vaan rakkauden kaikkivoittavan voiman, joka ylpeyden poissulattaa, vallattomuuden muuttaa nöyräksi antaumiseksi, pilaa tekevän veitikkamaisuuden syvätunteiseksi hellyydeksi; me näemme rakkauden voiman, joka, käyttääksemme runomme omia sanoja, »vasta tekee neidon oikein täydeksi neidoksi».

Mutta Kullervo-runoissa ilmaantuu Pohjolan neito Ilmarisen vaimona vielä kolmannessakin muodossa. Voiko myös tuo armoton, niin perkeleellisesti ivaavainen emäntä, joka orja paran eväskakkuun kiven leipoo, olla sama kuin tämä hellä morsian tässä, taikka edes kuin tuo ylempänä kuvattu veitikkamainen, mutta kuitenkin aina niin hienotunteinen Louhen tytär? Voipi kyllä, sen on valitettavasti todellisuus todistanut liiankin monta kertaa. Onhan se orjuuden ainainen kauhea kirous, että se paaduttaa niin hyvin sortajainkin kuin sorrettuin sydämet. Olemmehan me vielä nykyään meidänkin aikoinamme kuulleet siitä, kuinka Amerikan Yhdysvaltain etelävaltioissa hienosti sivistyneet, hellätunteiset rouvat ja neidot, joiden sydän oli säälistä pakahtua, jos heidän lempikoiransa astui puikon jalkahansa, joiden silmät vettä tulvailivat liikuttavaa romaania lukiessa, kuitenkin kylmällä mielellä, kivenkovalla sydämellä määräsivät ja katselivat orjainsa ruoskimista veriin asti. Ihmis-sydän on niin täynnä salasopukoita, että ristiriitaisimmiksikin näyttävät tunteet voivat siitä ilmi tulla, jos vaan ulkonaiset kohdat niiden kehkiämiselle suovat tilaisuutta.

VI. Lemminkäinen.

»Aik' on Ahtia sanoa, Veitikkata vieretellä!»

Näillä sanoilla nyt Suomen runotar itse tuopi etehemme omituisimman kaikista luomistansa. Ja edessämme onpi uljas sankari, jonka mieli yhä palaa retkille ja taisteluihin, niinkuin rohkeimman Skandinavian vikingin, sekä samassa kevytmielinen neitoin viekoittaja, jonka mieli yhä palaa impien iloihin, kassapäiden karkeloihin, täysi Don Juan'in hengenheimolainen; -- edessämme on suurisuinen kerskailija, ajattelemattomin hurjapää, joka, seurauksista huolimatta, niinkuin puolikasvuinen poikanen, syöksee sinne, tänne, minne häntä hetken oikku ajaa, sekä samassa mahtava loitsija, joka tiedossaan, taidossaan milt'ei on vanhan, viisaan Wäinämöisen vertainen; edessämme on iloinen veitikka, joka vaikka kuinka vaikeissa, vaarallisissa tiloissa ei voi olla leikkiä laskematta, sekä samassa syvätunteinen sydän, joka rakastaa äitiänsä totisimmalla, hellimmällä rakkaudella.

Sodan- ja rakkauden-halun yhdistys ei vielä yksinään olisi mitään harvinaista. Onhan meillä omassakin uudemmassa kirjallisuudessamme esimerkki siitä Kulnev'issa, joka tappeluin jälkeen kohta laittoi tanssit ja joi kauniimman tytön maljan hänen kengästään. Jos hurjapäisyyden lisäämme kolmanneksi ominaisuudeksi, niin saamme kreikkalaisen Alkibiadeen kuvan. Mutta siinä onkin vasta _puoli_ Lemminkäistä; toisen puolen on ainoasti Suomen runotar osannut haravoida runouden monimuotoisesta virrasta; ainoasti hän on osannut liittää nämät näennäisesti niin ristiriitaiset piirteet yhteen ja puhaltaa elävän hengen luomaansa.

Kaikesta näkyykin selvästi, että tämä lapsi on suomalaisen runottaren oikea lemmikki. Aina kun uusi Lemminkäis-runoin jakso alkaa taikka loppuu, lausuu hän pari tervehdys- tai jäähyväis-värssyä, jota ei hänelle muissa tilaisuuksissa satu mieleen tehdä. Tähän suosittuun tuhlataan myös niin hyvin nimiä kuin myös kehuvia mainesanoja monenmoisella tavalla. Milloin sanotaan häntä Ahdiksi ja siis ikään kuin tehdään mieli-elementtinsä hallitsijaksi, milloin Kaukomieleksi, kauas pyrkivän seikkailuhalunsa kuvaukseksi, milloin taas Lemminkäiseksi tai Lemmin pojaksi, rakastavan ja rakkautta sytyttävän luonteensa osoitteeksi. Välistä mairitellaan häntä »kauniiksi», välistä »veitikaksi vereväksi l. punaveriseksi», ylistellen hänen sekä ulkomuotoansa että avujaan. Sanalla sanoen, Lemminkäinen on »mies mitä parahin», vaikka tosin »tuli vähän vialle», koska liian paljon tahtoi elää »impien iloissa», kassapäiden karkeloissa. Tässä, niinkuin muulloin, kun moite on välttämätön, antaa sen runotar juuri samalla tavalla, kuin hemmoitteleva äiti, jonka suu kyllä lausuu nuhteita vallattomalle pojalle, mutta samassa kuitenkin hymyllään osoittaa, että äidin sydän salaa hyppelee ilosta samassa vallattomuudessa ilmauvasta hilpeydestä ja uljuudesta.

Tämä runottaren rakkaus onkin paras todistus, että Lemminkäisen luonne ei ole muodostettu jonkun vieraan kansanluonteen perikuvan mukaan, vaan on Suomen kansan omaa luuta sekä lihaa. Tosin eroittaikse se suuresti siitä hitaasta, rehellisestä, vakavasta Suomalaisluonteesta, joka on Ilmari sepässä kuvattu. Mutta voiko toiselta puolen retkeilijä-halu olla mahdoton kansalle, joka, vikingein merirosvousten lakattua, teki Skandinavian niemimaan kaikki itäiset ja eteläiset rannat rauhattomiksi, jopa poltti mainion Sigtunan kaupungin tuhkaksi ihan Ruotsin sydämessä? Voikos sitä sanoa mahdottomaksi sille kansalle, josta sitten siirtolaisjoukkoja läksi suurin määrin Vermlannin vuorille ja Ruijan vuonoille, sekä molemmista näistä paikoista vieläkin kauemmaksi valtameren taakse? Voikos kukaan Suomen kansan likeisessä tuttavuudessa ollut kieltää siltä leikkisyyttä, humorillisuutta? Eikö viimein, paha kyllä, tilastotieteemme liiankin selvästi todista, että Don Juan'in tulinen sydän voi syttyä Pohjolan polttavassa pakkasessa yhtä hyvin kuin Etelän polttavassa päivänpaisteessa?

Lempiretkellä me tietysti tutustumme Lemminkäiseen kaikkein ensiksi. Saaressa kasvaa Kyllikki, »Saaren neiti, Saaren kukka», jota Päivä ja Kuu ja Tahtikin olivat turhaan kosioineet. Siinäpä oli jotakin Lemminkäisen mieltä myöten; siinä ei ollut joku noista helpoista voitoista, joihin hän oli muualla tottunut:

Kunnepäin on päätä käänsi, Siinä suuta suihkatahan; Kunne kättänsä ojensi, Siinä kättä käpsätähän.[161]

»Korea» Kyllikki oli lujempaa luonnetta; hän oli osoittanut, ettei hän »suostu sulhasihin, mielly miehi'in hyvihin». Tässä oli voitto voitettava, joka vaivaa vaati ja vaivan maksoi.

Lemminkäinen suoriutuu siis kosiomieheksi. Turhaan epää häntä äiti, huomauttaen, että Saaren suku on korkeampaa arvoa; siihen kenties ei suvaitakaan halvempiarvoista. Mutta Lemminkäinen pöyhkeilee kauneudellaan:

»Jos en oo koiltani korea, Suvultani aivan suuri, Mä valitsen varrellani, Otan muilla muo'oillani!»[162]