Chapter 5

Aika- ja paikka-suhteilla leikittelee Kalevala monesti semmoisella mielikuvituksen rohkeudella, jolla ainoasti Indian runoudessa on vertaisensa. Wäinämöinen, ennen kuin syntyi, venyi vuotta seitsemänsataa, yheksän uroon (yrön) ikää äitinsä kohdussa. Häätupa Pohjolassa taas on niin avara, että:

Kukko kun laessa lauloi, Ei sen ääni maahan kuulu; Penin haukunta perässä Ei kuulu ovelien asti.[87]

Vielä suunnattomampi oli samoja häitä varten lihoitettu härkä:

Hämehessä häntä häilyi, Pää keikkui Kemijoella; Päivän lenti pääskyläinen Härän sarvien väliä; Kuun juoksi kesä-orava Häpähältä hännän päähän, Eikä päähän päässytkänä, Ensikuussa ennättänyt.[88]

Samallaisia jättiläis-eläviä tapaamme useampia, esim. kotkia ja haukia. Heidän sukuunsa kuuluu myös tuo summaton tammi, joka pilviä pidätti, päivän pimensi; niinikään ensin niin pikkuinen tammen kaataja, ja Antero Vipunen, jonka suonia myöten Wäinämöinen souteli veneellä, jonka vatsaan rakensi pajan. Huomattava on kuitenkin, ettei tämä ruumiin ko'on suunnattomuus ilmau muissa kuin eläimissä ja ihmiskunnan ulkopuolella seisovissa jättiläisissä. Itse sankareitaan kuvatessaan pysyy Suomen runotar aina kohtuuden ja kauneuden rajoissa.[89] Onpa myös paikkoja, joissa tuolla suunnattomuudellakin, jos kerran luovumme todennäköisyyden vaatimuksista, on kauneutensa kuvauksen yliluonnollisessa mahtivaikutuksessa. Katsokaamme esim. Ilmarisen takoman kotkan ja Tuonen hau'in suurenmoista taistelua.[90] Tuon jättiläislinnun lentäessä:

Yksi siipi vettä viisti, Toinen taivasta tapasi; Kourat merta kuopaeli, Nokka luotoja lotaisi.

Hau'illa taas oli:

Kieli kahta kirvesvartta, Hampahat haravan varren, Kita kolmen kosken verta, Selkä seitsemän venehen.

Vaihtelevaisen taistelun jälkeen, joka läpitsensä on mestarillisesti kuvattu, kotka

Kivastihe vielä kerran -- Siivet välkkyi valkeana, Silmät selvänä tulena -- Saipa hau'in kynsihinsä, Nosti suuren suomuhau'in Alta aaltojen syvien.

Mutta heidän ottelunsa kautta koko luonnossa aikaansaatu hämminki ei vielä asettunut samassa:

Ei vesi ve'elle tullut Hau'in suuren suomuloista; Ilma ei ilmalle hajaissut Kokon suuren höyhenistä.

Vielä oudompi meille, vielä häiritsevämpi Kalevalan kauneuden nautinnolle on usein loitsiminen, varsinkin kun se toimitetaan ulkonaisilla taikatempuilla. Koska esim. Lemminkäinen höyhentä hieromalla synnyttää teeriparven, villan untuvasta lammaslauman, syötiksi Pohjolan tiellä vastaantulevalle tuliselle kotkalle sekä porttia vartioivalle karhulle ja sudelle; taikka koska Wäinämöinen viskaamalla taulapalasen mereen luopi karin, johon Pohjolan laiva rikkoutuu -- niin nämä teot eivät nykyaikana voi huvittaa muualla kuin lapsikamarissa. Sama on laita, koska Kalevalan urhot tai Pohjolan emäntä muuttavat itsensä kyiksi, haukoiksi, kyyhkysiksi y.m. Paljoa parempi ei myös ole sanoilla loitsimisen, »laulamisen», vaikutus hyvin useassa tapauksessa, erittäin jos tuolla yliluonnollisella keinolla pyydetään saada aikaan aivan tavallisia askareita taikkapa myös jos se käytetään jonkun odotetun sankariteon asemesta. Koska esim. Wäinämöinen panee kaiken noitavoimansa liikkeelle tavallisen veneen rakentamiseen, Osmotar samaten tavallisen oluen keittoon; koska Lemminkäinen ja Pohjolan isäntä, ennen kuin miehuulliseen, rehelliseen tappeluun ryhtyvät, ensin pitkät ajat laulavat esille kaikellaisia otuksia toisillensa kiusaksi, taikka koska Wäinämöinen, suurelle kansalliselle sankariretkelle lähteissään, ei kerää laivaansa todellista kansaa, vaan täyttää teljot »laulamallansa», siis olemattomalla väellä -- niin menettää koko tapaus todennäköisyytensä ja samassa enimmän osan viehättäväisyydestään.

Sitä vastaan löytyy kuitenkin myös sangen monta kohtaa, joissa loitsiminen ei ollenkaan vähennä runollista nautintoamme, vaan päinvastoin jylhänjalolla mahtavuudellaan nostaa ihmetteleväistä ihastusta, niin että unohdamme, mitä siinä on luonnotonta. Semmoinen on se voimallinen laulu, jolla Wäinämöinen rankaisee röyhkeätä Joukahaista,[91] semmoiset Lemminkäisen varous-sanat[92] ja raudan manaus.[93] Samoin myös on laita, koska loitsiminen pikemmin on jumalain avun rukoilemista. Tätä laatua esim. ovat Lemminkäisen metsäluvut,[94] Ilmarisen emännän karjaluvut[95] y.m. m. Tässä jälkimmäisessä tapauksessa onkin yliluonnollisuus oikeastaan poistettu, edellisessä kumminkin saanut puhtaasti henkisen ilmestymismuodon ja on paitsi sitä sovitettu niin mahtavan keinon vertaiseen suureen tehtävään.

Oikeastaan, »jos voisimme unohtaa, mitä me lapsuudessa olemme oppineet pitämään kauniina», ei pitäisi Kalevalan loitsimisen laajemmassakaan käsityksessä kovin loukata ja oudostuttaa meitä. Eikö tapahdu Iliadissakin sekä Odysseiassa paljon yliluonnollista, silloin kun jumalat, niinkuin yhä tekevät, ilmautuvat sen tai sen syrjähenkilön muodossa, vaikuttaen päätöksiin ja ottaen osaa tappeluihin, torjuen pois peitsiä ja nuolia, jotka heidän lemmikeitänsä uhkaavat, ja oikaisten näiden omain aseitten suuntaa vihollisille vahingoksi? Se on heissä aivan luonnollista, vastattaneen siihen, koska he ovat yliluonnollisia olentoja. Aivan oikein, niin on laita kreikkalaisen käsityksen mukaan; mutta Suomalaisten muinainen usko se asetti taas ihmisten käsiin suurimman yliluonnollisen vallan. Perinjuurinen erotus on näet Kreikkalaisten ja Pohjan kansain maailmankatsannossa. Eteläläiset kumartuivat nöyrästi jumalain vallan alle, jopa siihenkin määrään, että käsittivät kaikki tärkeimmät tuumansa ja päätöksensä, samoin kuin hankkeittensa menestyksen, jumalien antamiksi. Aivan toinen oli ihmisten ja jumalain väli täällä Pohjan perillä. Skandinavian vikingi ylpeydessään, rajattomassa rohkeudessaan sangen vähän huoli jumalain avusta; hän luotti omaan ruumiinvoimahansa, oman rautapaitansa vahvuuteen, oman miekkansa terävyyteen. Samaa itsevaltaista periluonnetta oli myös hänen suomalainen naapurinsa: erotus oli vaan siinä, että tämä enemmän luotti sanansa tenhoon kuin miekkansa terään, enemmän henkensä mahtiin kuin ruumiinsa väkevyyteen. Olipa hän, jos perinpohjin tutkimme, vieläkin ylpeämpi, vieläkin varmempi voimastansa, vieläkin itsenäisempi kuin Skandinavian sankari. Vikingi kuitenkin tunnusti jumalain olevan häntä itseään voimakkaampia, vaikka kyllä hän useinkin uhallaan vastusteli heidän tahtoansa, pelkäämättä syösten itsensä siitä hänelle välttämättömästi tulevaan turmioon. Mutta suomalainen noita katsoi oman voimansa vielä jumalainkin voimaa suuremmaksi; hän katsoi heidät ainoasti välikappaleiksi kädessänsä. Jumalat Kalevala-runostossa eivät sekaannu asioihin omatakeisesti, itsenäisesti; jos Kalevalan urhot heitä lähettävät Pohjolata vastaan, niin he rientävät sille tuottamaan vahinkoa; jos Pohjolan emäntä heitä Kalevalan turmioksi nostaa, he tottelevat yhtä hyvin hänenkin käskyjään. Heidän apunsa tai vastustuksensa ei ole koskaan mitään hurskauden palkitsemista tai pahuuden rankaisemista; hyvän ja pahan erotus ei ole ylimalkaan vielä kehittynyt selväksi suomalaisessa muinaisessa käsitystavassa. Hyvin harvoin jumalille edes tarjotaan uhreja heidän suosionsa taivutukseksi; heidän vaan täytyy, niinkuin orjain, ilman omaa ehtoansa, ilman palkinnon toivoa, täyttää annettu käsky. He ovat vaan jonkunlaisia, tavallista tehokkaampia taikakaluja, joita taitava loitsija käyttää, miten hänen tarpehensa vaatii.[96]

Tältä muinais-suomalaisen maailmankatsannon kannalta katsoen ei loitsiminen olekaan mitään luonnotonta, sillä loitsijat ovat taitonsa kautta yliluonnollisia olentoja. Ja miksikä ei voisi katsoa tätä yhtähyvin suomalaisen muinaisuskonnon kannalta kuin Kreikan jumalain sekaantumista asioihin kreikkalaiselta? Miksikä? -- siinäpä asia juuri onkin! -- siksi että emme ole lapsuudesta asti semmoiseen katsantotapaan tottuneet; siksi että me siis tosin älyllämme voimme semmoisen katsantotavan käsittää, vaan että koko kasvatuksemme kautta muodostunut kauneudenaistimme sitä oudoksuu, sitä vieroo. Tämä on, suunnitelman toimeenpanon vaillinaisuuden ohessa, syynä siihen, ettei Kalevala ensilukemisella annakaan meille niin suurta ja puhdasta runollista nautintoa, kuin mitä se kuitenkin oikeastaan sisältää. Itse tapaus monin eriskummallisuuksineen vetää ensiksi huomiomme puolehensa; vasta sitten, koska, useammin kerroin luettua, noiden ulkonaisten seikkain vaikutus on tylstynyt, aukeaa silmämme yhä enemmän ihailemaan niiden välillä ja alla piilevää ikuista kauneutta. Kalevalan lukeminen on siinä aivan kuin matkustus meidän Suomen-niemellämme. Meidän täytyy sangen paljon kulkea kuivia kankahia taikka autioita louhikoita, jotka viljelykseen tottunutta silmää oudoksuttavat ja kammoksuttavat. Mutta yht'äkkiä kimaltaa sitten taas vastahamme joku sinisilmä järvi sadoin saarineen, tuhansin niemineen, vihreäin lehtojensa, visertäväin lintujensa, taivaan rannalla sinertäväin, korkeain honkaharjujensa keralla -- ja meille on siinä tarjona nautinto, jonka vertaa saa hakea kaukaa avarasta maailmasta, nautinto, johonka päästäksemme me toiste mielellämme kuljemme noiden sulottomainkin seutuin läpi.

Sangen moneen näistä Kalevalan ihanuuksista olemme jo likemmin tutustuneet tässä yleisessä katsauksessa; mutta sangen monta, ja juuri kaikkein viehättäväisimmät, ovat vielä esiin tuomatta. Lähin tehtävämme on nyt tutustuminen toimivain henkilöin luonteenkuvauksiin, jotka, niinkuin jo ylempänä viitattiin, ovat aivan verrattomat kansan-epillisyyden alalla, ja sitten viimein meidän on kääntäminen huomiomme kahteen välitapaukseen, jotka puhtaassa ihmisellisyydessään, mistä vanha taikamaailma jo on melkein kokonaan haihtunut, sekä muutenkin syvien peri-aatteittensa ja taiteellisen kokoonpanonsa puolesta ovat runottaremme jaloimmat luomat.

III. Wäinämöinen.

Pääsankarissaan Wäinämöisessä on Suomen kansa tahtonut luoda perikuvan siitä luonteensa puolesta, johon se itse on aina suurimman arvon pannut. Hänessä on personoitu suomalainen syvä-aatteisuus ja runollisuus, suomalainen mielihalu henkisiin pyrintöihin ja luottamus hengen voimaan.

Wäinämöinen keksii Suomen soiton, kanteleen, ja ihastuttaa sillä koko luonnon. Hän on samassa suurin tietäjä; hän osaa laulaa

Noita syntyjä syviä, Muinaisia muisteloita, Joit'ei laula kaikki lapset, Ymmärrä yhet urohot.

Hän ilmoittaa myös viisautensa neuvoillaan ja varoituksillaan, joita jokaisen tärkeämmän tapauksen johdosta lausuu kansallensa.[97] Joskus ilmautuu tämä viisaus kuitenkin muodossa, joka ei ole aivan suora, jota me pikemmin sanoisimme viekkaudeksi. Valhe livahtaa sangen liukkahasti hänen kieleltänsä, jos se tarkoitukseen sopii. Katsokaamme esim. kuinka hän kiertävillä selityksillään pyytää saada Ilmarisen sisaren[98] sekä Tuonen neidon[99] petetyksi, ja kuinka hän kavalasti viekoittaa Ilmarisen Pohjolan matkalle. Hänessä me näemme siis Kreikkalaisten viisaan Nestorin ja kiveräneuvoisen Odysseyn yhdistettynä yhdeksi ja samaksi personaksi.

Tämmöinen on ja sinä pysyy hänen luonteensa perustus kaikissa vaiheissa. Mutta muut piirteet, jotka hänen kuvaansa täydentävät, eivät olekaan yhtä vakinaiset: toinen on Wäinämöinen monin puolin luomis-runoissa, toinen kosiohankkeissansa, toinen viimein taistelussaan Pohjolan kansaa vastaan. Olisiko tässä, niinkuin muutamat väittävät, lisätodistus Kalevalan yhteyttä vastaan? Vai olisiko se luettava noihin vaillinaisuuksiin suunnitelman toimeenpanossa, joista on ollut puhe? Vai olisiko joku muu selitys mahdollinen, joka luonnollisesti sovittaisi erilaisuudet tapauksen omaan kehittymiseen? Luullakseni eriseikkojen tarkempi tutkimus, vaikka tosin tuokin ilmi yhtä ja toista selittämätöntä ristiriitaisuutta, on pääasiallisesti vahvistava viimeksi esiintuodun mielipiteen.

Luomis-runoissa, niiden nykyisessä muodossa, ei näy Wäinämöinen vielä ilmauvan täydessä taidossansa, voimassansa. Päästyään niemelle nimettömälle, manterelle puuttomalle, elelee hän siellä monta vuotta, ennen kuin havaitsee tarpeelliseksi, että maa tulisi verhotuksi vihriäisellä kasvivaipalla. Eipä hän sittenkään itse ryhdy tähän tärkeähän työhön; sen toimittaa Pellervoinen, eikä runo ilmoita, tapahtuuko se Wäinämöisen käskystä vai itsenäisellä tavalla, ainoasti hänen pyynnöstänsä. Muiden puitten jo rehoittaissa, on vielä tammi taimimatta; senkin kasvattaminen viimein ei ole Wäinön vaikuttama, vaan merestä noussut Tursas kylvää tammen terhon polttamiensa heinäin tuhkaan. Yhtä vähän myös kykeni Wäinämöinen tuota liian suureksi kasvanutta tammea maahan kaatamaan; hänellä ei ole tässä työssä muuta osaa, kuin että äitinsä, veden emo, hänen pyynnöstään lähettää kaatajan. Meren rannalta löydettyin ohran siementen kylväminen on ensimmäinen työ, johon Wäinämöinen itse ryhtyy; mutta tässäkin saapi hän vasta tiasen neuvon kautta tietää, että maa sitä varten on raivattava, kaski kaadettava. Samoin ei hän sitten itse osaa sytyttää kaskeaan; kotka, ilman lintu, iskee hänelle siihen tulta. Vasta kylvönsä jälkeen lausuu hän ensimmäiset loitsulukunsa viljan kasvua vaurastuttaakseen; kuitenkin ovat nämät vielä vasta puoleksi tietäjän mahtikäskyjä luonnon voimille, toiseksi puoleksi rukousta. Näyttää siis siltä, kuin olisi runotar tässä tahtonut kuvata nuoren neron oppivuodet, kotkanpojan ensimmäiset lento-yritykset vielä keskenkasvamattomilla siivillään.[100]

Tästä hyppäämme nyt sitten kerrassaan pitkän ajanjakson yli. Kolmannessa runossa me jo näemme Wäinämöisen vanhana, mutta samassa peri-oppineena, kuuluisana tietäjänä, joka

Laulelevi, taitelevi Noita syntyjä syviä, Muinaisia muisteloita, Joit' ei laula kaikki lapset, Ymmärrä yhet urohot.

Tämä hänen syvä oppinsa ja mahtava taitonsa kuvaellaan meille verrattuna tavallisten ihmis-lasten viisauteen. Nuori Joukahainen lähtee hänen kanssaan kilpataisteluun, ylpeillen omista tiedoistansa ja varmana voitosta. Röyhkeänä hän Wäinölle ajaa vastaan, tietä antamatta, ja särkee häneltä reen pirstoiksi. Vanhus luulee tämän teon satunnaiseksi, taitamattomuudesta lähteneeksi, ja moittii nuorukaista tyynesti, huomauttaen, että nuoremman toki sopisi vähää enemmän väistyä syrjään vanhemman edestä. Mutta Joukahainen nyt ilmoittaa röyhkeytensä ja ylenkatseensa myöskin sanoilla: --

»Vähä on mielien nuoruuesta, Nuoruuesta, vanhuuesta; Kumpi on tieolta parempi, Sep' on tiellä seisokahan, Toinen tieltä siirtykähän!»

Hänen vaatimukseensa kilpailemiseen opilla vastaa Wäinämöinen yhä vielä tyynesti, nöyrästi, kuitenkin jo pienellä salaisella pilalla:

»Mitäpä minusta onpi Laulajaksi, taitajaksi? Ain' olen aikani elellyt Kotipellon pientarilla».

Samassa hän yhtähyvin ilmoittaa suostuvansa tuohon mielen mittelöön. Joukahainen nyt ensiksi ottaa tietovarastostaan esille kaikellaisia seikkoja luotuis-tieteen, maatieteen ja kansatieteen alalta. Mutta vanha Wäinämöinen arvostelee tämän havainto-opin sangen halvaksi:

»Lapsen tieto, naisen muisti, Ei ole partasuun urohon; Sano syntyjä syviä!»

Joukahainen tietääkin todella enemmän, paitsi tuommoista alkeis-oppia. Hän selittää nyt luontokappalten jakaantumisen sukuihin ja heimoihin, luettelee muutamain luonnon-aineitten pää-ominaisuudet, ja tutkii viimein vielä näitten ynnä muutamien toistenkin alkuperää sekä syntyä. Näin tuopi hän esiin luonnonjärjestelmän kokeen, sen lisäksi fysikansa ja muinaistieteensä. Mutta vaikka tämä oppi jo nähtävästi on korkeammalla kannalla, miettivän älyn piiriin kuuluva, ei se sittenkään tyydytä Wäinämöistä:

»Muistatko vielä enemmin, Vai jo loppuivat lorusi?»

Viimeisenä hätävaranansa kantaa Joukahainen tuosta näytteelle geologillisenkin oppinsa, selittäen koko maapallon sekä maailmanrakennuksen synnyn ja muodostumisen; paneepa hän, paremman vaikutuksen vuoksi, hiukan omiakin sekaan, kehuen olleensa osallisna maailman luomisessa. Mutta nytpä Wäinämöisen kärsivällisyys, jonka ärtymistä edellisetkin vastaukset jo olivat osoitelleet, vihdoin loppuu kokonansa, ja hän julistaa nuorukaisen viimeisen lisäyksen hävyttömäksi valheeksi. Näin voitettuna opissa, toivoo Joukahainen kuitenkin vielä voivansa korvata tuota tappiota miekkailulla. Tottapa hän, vahva nuorukainen, on siinä asiassa voittava vanhuksen:

»Kun ei lie minulla mieltä, Kysyn mieltä miekaltani. Oi sie vanha Wäinämöinen, Lähe miekan mittelöhön!»

Mutta Wäinämöinen kovin halveksii vastustajaa, joka on vailla sekä todellista oppia että miehen suoruutta; hän ei tahdo semmoiselle suoda niin suurta kunniaa, että ryhtyisi tappeluun hänen kanssansa:

»En noita pahoin pelänne, Miekkojasi, mieliäsi, Tuuriasi, tuumiasi; Vaan kuitenkin, kaikitenkin Lähe en miekan mittelöhön Kerallasi, kehno raukka!»

Tästä ylenkatseesta vimmastuneena uhkaa Joukahainen laulaa Wäinämöisen alakärsäksi siaksi. Se oli varomaton, turmiollinen sana, jonka hän saa maksaa kalliilla hinnalla! Puolestansa on nyt Wäinämöinenkin kiihtynyt alkuperäisesti ylenkatseellisesta tyyneydestään. Mitä toinen vaan kykeni uhkaamaan, sitä kykenee mahtava loitsija Wäinämöinen toimeensaamaan. Hän, kun nyt loihe laulamahan, niin lauloi Joukahaisen suohon suonivöistä, kankahasen kainaloista. Tässä hengenhädässä masentuu koko Joukahaisen röyhkeys; nöyrästi rukoilee hän Wäinämöistä peruuttamaan tuota ankaraa tuomiota ja lupaa jos jotakin lunnaiksensa, vihdoinpa oman kauniin sisarensa. Tämä viimeinen lupaus oli ainoa, joka Wäinämöisen sydämeen vaikutti; hän siitä »ihastui ikihyväksi» ja päästi Joukahaisen jälleen irti.

Näin olivat siis vanhuuden viisaus, taito ja nero saaneet loistavan voiton opissansa vaillinaisesta, ajattelemattomasta, itseensä liian luottavasta nuoruudesta; mutta tämä voitto oli samassa, paha kyllä, Pyrrhon voitto vanhalle Wäinämöiselle, josta hänelle nyt alkaa pitkä häväistysten, pilkkailemisten ja mielenmasennusten jakso. Joukahaisen lupaus on hänessä sytyttänyt rakkaudenkipinän; tämä on hänessä syttynyt sangen myöhään, mutta leimahtaa nyt sitä hillitsemättömämmäksi tuleksi, samoin kuin kulovalkea loppupuolella kesää, jolloin jo lehti puussa, ruoho maassa on menettänyt tuoreutensa, pahemmin rajuaa, kuin mehuisan kevään aikana. Ukko-parka ei tästä lähtien voi nähdä yhtään »hienohelmaa», ettei hänen sydämensä kohta paikalla kosiotuumiin helly. Hän pyytää Ainoa omaksensa, sitten Pohjolan tytärtä kaksi kertaa, vieläpä Ilmarisenkin sisarta, kesken kosiomatkaansa Pohjolaan. Ihmepä vaan, ettei hän myös rakastu Tuonelan matalaan, mustaan neitoon, joka hänet jokensa yli saattaa! Tämä onneton himo tekee hänen koko mielensä aivan hölläksi; hän, tuo vakava, taitava mies, tulee itkusuiseksi, häilyväiseksi, saamattomaksi. Siinä ei tosin vielä ole moittimista, että hän katkerasti itkee kauniin Ainon kuoloa; mutta jo tuntuu jokseenkin imelältä, äitelältä, kun tuo vanha, parrakas uros, Ainon onkimisen merestä käytyä tyhjäksi, surkeimmalla tavalla ruikuttelee, kuikuttelee, viimein hakien lohdutusta äidiltänsä, niinkuin pikku piimäsuu. Itse onkimisessaankin on hän jo myös osoittanut, kuinka kaikki hänen tietonsa on hämmennyksissä. Hän ei enää tiedä missä Wellamon neidot asuvat, joiden joukkoon Aino on mennyt. Ja kun Aino hänen onkeensa on tarttunut, ei hän tunnekaan kallista saalistansa, vaan tahtoo sitä veitsellä leikata, jolloin taas on niin kömpelö, että päästää kalan veteen takaisin luiskahtamaan. Vielä kurjempi on hänen käytöksensä ensimmäisellä Pohjolan-retkellä. Menetettyään hevosensa Joukahaisen nuolen kautta ja jäätyään aaltojen ajeltavaksi, ei hänellä ole muu kuin itku ja parku neuvoksi. Hän, joka pienenä, vastasyntyneenä uiskenteli meressä niinkuin omassa elementissään, siksi kun kahdeksan vuoden kuluttua maalle pääsi, on nyt jo muutamien päivien jälkeen vaipunut viimeiseen epätoivoon. Hän, joka on maailman kuuluisin loitsija ja osaa laulullaan luoda vaikka mitä, ei nyt osaa hankkia itselleen edes pölkynpäätä, jonka nojassa kulkea vesillä:

»Enkä tuota tunnekana, Arvoa, älyäkänä, Kumpi kuoloksi tulevi: Nälkähänkö nääntyminen, Vai vetehen vaipuminen!»[101]

Tästä kykenemättömyydestä ei hän toinnu silloinkaan, kun jo kotka on hänet pelastanut merestä ja Pohjolan rantaan vienyt. Wäinämöinen on nyt siinä maassa, mihin hänen matkansa piti, mutta ei muista ollenkaan mikä aikomus hänellä lähtiessään oli. Hän nyt vaan ikävöitsee kotihinsa, ja itkee, parkuu sitä, kun ei muka osaa tietä -- hän, tuo kaikkitunteva tietäjä! Hänen itkunsa kuuluu kauas, aina Pohjolan tuville, josta emäntä viimein rientää apuun, viepi ukon kotiinsa, syöttää, juottaa, kohtelee mitä suurimmalla kunnialla, jopa viimein tarjoo hänelle oman kauniin tyttärensä, jos hän osaisi takoa Sammon Pohjolan hyväksi. Mutta ei tällä tarjouksella nyt ole mitään viehättävää voimaa; Wäinämöinen vaan yhä edelleen itkee kotiansa, ja lupaa vihdoin, jos hänet sinne viedään, lähettää veljensä Ilmarisen Sampoa sepittämään ja tyttöä kosimaan.

Luultavasti ei olisi hän kuitenkaan puhunut sillä lailla, jos Pohjan neito olisi ollut kotona; sillä matkalla nähtyänsä tämän kaunottaren, kosii hän heti paikalla ja tekee kaikki, mitä oikullinen tyttö, hänestä pilkkaa läskein, käskee. Hätäillessään iskee hän viimein suuren haavan jalkahansa. Itsessään ei olisi tämä vahinko vielä ollut niin kovin vaarallinen taitavalle tietäjälle, satojen parannus-lukuin tuntijalle. Mutta kas ihmettä! Wäinämöisen pää on nyt niin aivan pyörällä, ettei hän muistakaan kaikkia niin tavalliseen loitsuun kuuluvia sanoja! Muualta, kaukaa täytyy hänen mennä etsimään apua! -- Haavan tuska on myös nyt jälleen haihduttanut kosiotuumat hänen mielestänsä; kotiin tultuaan lähettää hän Ilmarisen sijastansa Pohjolaan. Vaan eipä aikaakaan, niin jo lemmen tuima tuli hänessä jälleen nähdään vireillä; hän rupeaa rakentamaan venettä kosiomatkaa varten. Tässä työssä hän taaskin osoittaa kummallisinta hajamielisyyttä; hän ei muista kaikkia siihen tarpeellisia sanoja, eipä edes ilman paimenen neuvomatta olisi osannut mennä hakemaan niitä vanhalta Vipuselta. Kaikki nämät hankkeet ovat kuitenkin aivan turhat; Ilmarinen saapi työllänsä ansaitun Pohjan kaunottaren. Nyt viimeinkin huomaa Wäinämöinen rakkauden puuhain olevan sopimattomain hänen ijällensä;

Siinä kielsi Wäinämöinen, Epäsi Suvantolainen Vanhan nuorta noutamasta, Kaunista käkeämästä.[102]

Rauhoittuneena, vakautuneena ottaa hän ilman mitään kateutta osaa onnellisen kilpakosijansa häihin Pohjolassa, kaunistaen juhlaa laulullaan. Eipä hän edes anna enää silmänräpäykseksikään viekoittaa itseänsä, silloin kun Ilmarinen hänelle takomaansa kultamorsianta tarjoilee.

Joskus harvoin vaan oli tuolla pitkällä heikkouden ajalla Wäinämöisen todellinen vankka miehuus pilkoittanut esille, nimittäin noilla vaarallisilla retkillä Tuonelaan ja Vipusen luokse. Vaikka Tuonen akka suoraan ilmoittaa, ettei hänen valtakunnastaan ole enään koskaan pääsemistä, ei Wäinämöinen antaukaan pitkiin, akkamaisiin vaikeroimisiin, vaan muuttaa itsensä neuvokkaasti kyyksi ja pujahtaa pois Tuonen verkkojen lomitse. Samoin myös ei hän hätäänny siitä, kun Vipunen on hänet niellyt kitanansa, rohkeasti ryhtyy hän kaikellaisiin keinoihin, tehdäkseen olonsa jättiläiselle niin vaivaloiseksi, että tämän täytyy päästää hänet irti.