Chapter 4

Huomatkaamme, kuinka hellä rakkaus ilmautuu Ainonkin äidin surussa tyttärensä kuolemasta, vaikka hänen sydämensä, täynnä maallisia luvunlaskuja, oli näyttänyt olevan niin kylmä elävän lapsen tuskalle. Kuinka herttaisesti esiytyy myös Pohjolan emäntä häälauluissa. Mutta syvempi kaikkia näitä, syvin kenties kaikesta, mitä ikinä mikään runous on osannut luoda tämän pyhän välin kuvaamiseksi, on kertomus siitä, kuinka Kullervon äiti kohtelee julmimpaan, luonnottomimpaan rikokseen syypääksi tullutta poikaansa. Kun kaikki muut kääntyvät hänestä pois inholla ja kammolla, ja hän, epätoivo sydämessä, viimein vielä kysyy:

»Äitiseni, armaiseni, Minun kaunis kantajani! Itketkös sinä minua, Koska kuulet kuolleheksi?»

Silloin hänelle tulee vastaan tuo sisimpiä ytimiäkin liikuttava vastaus:

»Et älyä äidin mieltä, Arvoa emon sydäntä! Itkenpä minä sinua, Kun sun kuulen kuolleheksi; Lumet itken iljeniksi, Iljenet suliksi maiksi, Sulat maat vihottaviksi, Vihottavat viereviksi. Mit'en itkeä ilenne, Itkeä inehmisissä, Itken saunassa saloa, Saunan lauat lainehille!»[61]

Tätä rajatonta äidin rakkautta lapsellensa vastaa myös, kumminkin johonkin määrään, lapsen rakkaus äitiinsä. Kullervonkin, tuon paatuneen ihmisvihaajan sydän aina heltyy, niin pian kun hänen äidistänsä tulee puhe. Lemminkäinenkin, tuo kevytmielinen liehuja, on aina uskollinen rakkaudessaan äitiänsä kohtaan. Kauniisti on Kalevala myös tätä lasten pyhää velvollisuutta kuvannut häärunoissa, morsiamelle annetussa viimeisessä neuvossa:

»Kuules vielä, kun sanelen, Kerran toisen kertoelen! Kun menet talosta tästä, Tulet toisehen talohon, Emoa elä unoha! Emopa sinun elätti, Imetti ihanat rinnat Ihanasta itsestänsä; Monet yöt unetta vietti, Monet atriat unohti, Tuuvitellessa sinua, Vaaliessa pienoistansa».[62]

Muullakin tavalla ilmaantuu tämä sydämen hellyys monessa paikassa, niin esim. siinä kun Wäinämöinen, kaskea kaataissansa, jättää yhden koivun seisomaan lintusille lepo- ja laulupaikaksi. Samaa sukua on myös yleensä Kalevalan läpi käyvä lempeys ja humanisuus eli ihmisellisyys. Emme tapaa tässä koskaan tuommoisia barbarisia julmuuksia, kuin esim. Germanein taruissa tuo »kotkan piirustaminen» vihollisen selkään,[63] tai kaatuneitten vihollisten veren juominen, lihan syöminen. Emme edes kohtaa tuommoisia vähemmin julmia, mutta kuitenkin ilettäviä raakuuksia, kuin esim. Kreikan runoissa kaatuneen vihollisen ruumiin laahauttaminen loassa tai syöttäminen susille ja kotkille.[64] Suurimmaksi osaksi on tämä ihmisellisyys epäilemättä seuraus siitä, että meidän Kalevalamme on kerätty kansan suusta vasta myöhempinä aikoina, jolloin kristin-usko jo oli kerinnyt siihen tuntuvasti vaikuttaa. Näemmehän me myös saksalaisessa Niebelungenlied'issä, joka 12:lla vuosisadalla, täydesti kristityssä yhteiskunnassa sai lopullisen muotonsa, noiden alkuperäisten julmuuksien (Gudrun'in lapsenmurhan puolisolleen kiusaksi ja Gunnar'in surmaamisen käärmekuopassa) kadonneen ja jättäneen sijansa lauhkeammille koston muodoille. Mutta tappelusta janostuneet Niebelungit yhtähyvin tässäkin juovat kaatuneitten verta. Johonkin määrään mahtaa siis Kalevalan humanisuudessa kuvautua Suomen kansan lempeämpi alkuluonne.

Sangen usein menee kuitenkin tämä syvätunteisuus luonnollisten rajojenkin yli ja muuttuu itkusuiseksi hempeämielisyydeksi. Ei ole yhtään Kalevalan uroista, joka ei joskus itkisi ja parkuisi kurjimmalla tavalla. Tosin ei ole Kreikan sankarienkaan sydän niin rautainen kuin muinaisten Germanien; hekin itkevät ja valittavat sangen usein, vaan eivät he koskaan kuitenkaan mene siinä miehuuden rajan yli. Sitä vastaan on yhtä surkeaa kuin naurattavaa kuulla Wäinämöisen voivotuksia Pohjolan rannalla:

»Onpa syytä itkeäni, Vaivoja valittoani; Kauan oon meriä uinut, Lapioinut lainehia. Tuota itken tuon ikäni, Kun ma uin omilta mailta Näille ouoille oville; Kaikki täällä puut purevi, Kaikki havut hakkoavi, Joka koivu koikkoavi, Joka leppä leikkoavi; Yks on tuuli tuttuani, Päivä ennen nähtyäni».[65]

Samaa laatua ovat myös Tieran ja Lemminkäisen uikutukset heidän yhteisellä Pohjolan-retkellänsä[66] ja johonkin määrään myös Kullervon valitus yksinäisyydestänsä, sen jälkeen kun hän oli paennut Ilmarisen talosta.[67] Osaksi on kuitenkin tämä rumentava ylellisyys silminnähtävästi myöhemmin tunkeunut, oikeastaan toiseen tarkoitukseen sepitetyistä, lyyrillisistä lauluista.

Toiselta puolen on taas Kalevalassa ansio, josta ei Homeron lauluissa näe paljon ollenkaan jälkeä, nimittäin leikillisyys ja humorillinen pilanteko.[68] Tämä osoittautuu meidän runoissamme kahdessa erimuodossa: ensiksi tavassa, jolla runotar joskus kohtelee sankareitansa, toiseksi näiden omissa lauseissa. Vaikka esim. Wäinämöinen ylimalkaan on runottaren lemmikki, tehdään hänestä kosioretkillä nähtävästi sangen usein pientä pilaa. Sama on myös Lemminkäisen laita, kun hän, ajattelemattomasti, hurjasti kulkien, ajaa rekensä kumoon ja joutuu Saaren naisten nauruksi, taikka kun hän Pohjolan retkellä, suurta haukea tavoittaessaan, putoo mereen ja vedetään tukastansa ylös. Vielä paljoa tiheämmässä näemme samaa humoria toimivain henkilöin omissa puheissa. Erittäin on semmoinen leikillinen veitikkamaisuus omituinen Pohjolan neidolle ja Lemminkäiselle. Esimerkkejä siitä ei kuitenkaan tässä nyt tuoda esiin, koska niillä on soveliaampi paikka itsekunkin henkilön vastaisessa erityisessä luonteenkuvauksessa.

Aika onkin meidän nyt vuorostaan ottaa tarkasteltavaksi tapaa, jolla Kalevala ulkonaisia kohtia: henkilöinsä ulkonäköä, vaatteusta, aseita, asuntoja y.m. kuvaa. Ensiksimainitussa suhteessa käy meidän runoelmamme jokseenkin kreikkalaisen rinnalla, toisissa sitä vastaan ei voi kieltää, että sen kuvaus, vaikka kyllä sangen eläväinen, on vähemmin täydellinen, laihempi kreikkalaista. Kumpasetkin yhtähyvin, noudattaen todellisen kertomarunouden vaatimusta, yhdistävät tämmöiset ulkoseikkain kuvaukset melkein aina johonkuhun tekoon, taikkapa myös liittävät sen henkilön nimeen lyhyenä, mutta ytimekkäänä, vakinaisena mainesanana tai mainelauseena, samalla tavalla kuin myös joskus luonteen osoituksia. Näin on Lemminkäinen veitikka »verevä», Kullervo on »hivus keltainen korea», Tuonen ukko on »kolmisormi», Tuonen akka »koukkuleuka», Manalan tyttö, »matala ja musta». Toiselta puolen taas saamme tietää Ilmarisen tukan värin silloin, kun hän panee kypärän »kultaisille kutrisille», samoin että hänen silmänsä ovat »meren vaahen valkeuiset, meren ruo'on ruskeuiset», silloin kun Pohjolan emäntä, hänen sulhasena astuissansa tupaan, niitä tarkastaapi. Minkä karvainen Lemminkäisen parta oli, sen näemme siitä, kun hän suutuksissaan »mursi mustoa haventa».

Sama on myös vaatteuksen ja aseitten y.m. ulkoseikkain kuvauksen laita. Ilmarisen puku esim. tuodaan meille silmien eteen siinä tilaisuudessa, kun hän panee kappaleen toisensa jälkeen yllensä, hankkiessaan kosiomieheksi. Pohjolan neidon koristeet luetellaan meille yksitellen, sitä myöten kuin hän niillä somistaa itseänsä Ilmarisen tullessa Sammon taontaan. Ainon kalleudet niin-ikään opimme tuntemaan ensiksi, koska hän ne harmissaan heittää maahan, ja sitten kun hän pukeikse äidiltä saatuihin uusihin. Lemminkäisen sotavarukset ja aseet kuvataan meille sitä myöten kuin hän niitä, Pohjolaan lähtiessä, käsiinsä ottaa ja koettaa. Joukahaisen jousi, Wäinämöisen miekka ja Tieran keihäs ovat koko komeudessaan kuvattuna, osaksi kun ne taotaan (samoin kuin Iliadissa Achilleen kilpi), osaksi kun ne tarvittaessa otetaan alas seinältä. Me näemme kuinka esim. viimeinmainittu astala oli kuvapiirroksilla kaunistettu:

Heponen sulalla seisoi, Varsa vaapui lappealla, Susi ulvoi suoverolla, Karhu karjui naulan tiessä.[69]

Toiselta puolen myös ei puutu lyhyitä, nimen lisäksi aina pantuja, vaatteuksen kuvauksia. Tapio esim. on »havuhattu, naavaturkki», hänen puolisonsa Mimerkki »siniviitta, punasukka»; Kullervo on »sinisukka», »kullan solki», »kengän kanta kaunokainen». Joskus harvoin vaan on ulkonäkö ja vaatteus laveammin kuvattu, mihinkään tekoon liittämättä. Niin esim. ovat muutamassa painamattomassa toisinnossa yllä esiintuodut, jo itsessään tavallista pitemmät maineet Kullervosta vielä jatketut sanoilla:

Tinatuppi, vyö hopea, Parta kullan palmikoissa, Pää kullan ripalehissa.[70]

Toinen esimerkki samasta menettelytavasta on merestä noussut vaskimies, joka sitten tammen kaatoi. Syy näihin poikkeuksiin on kuitenkin silminnähtävä: edellisessä tahtoo runotar näyttää sotaan lähtevän Kullervon täydessä, entisestä orjan halpuudesta eroavassa sankariloistossansa; jälkimmäisessä taas osoittaa, ettei tuo kääpiöjättiläinen ollut nykyisemmän rauta-ajan miehiä.

Vielä edelleen samaa ainetta tutkien saamme kilpakosinta-retken hankkeissa täydellisen käsityksen Wäinämöisen komeasta laivasta:

Pani haalien haljakkahan, Punaisehen pursipuolen, Kokat kullalla kuvasi, Hopealla holvaeli. Nosti päälle purjepuunsa, Veti puuhun purjehia, Veti purjehen punaisen, Toisen purjehen sinisen.[71]

Samassa tilaisuudessa Ilmarisen orja, kosiorekeä varustaissaan:

Pani kuusi kukkulaista, Seitsemän sini-otusta Vempelille viekumahan, Rahkehille raukumahan. Kantoi tuohon karhun taljan, Istuaksensa isännän, Toip on toisen turskan taljan Kirjokorjan katteheksi.[72]

Pohjolan tuvan näöstä taas on meille laveasti kerrottu, silloin kun se valmistetaan häitä varten.[73]

Merkillinen seikka on se, että runotar aseitten ja huonekalujen kuvauksissa niin tuhlaavaisesti käyttää kalleita aineita. Karhunpeijaisissa esim. karhun liha keitetään kullatussa kuparissa, ja keitto sitten syödään kultaveitsillä, hopealusikoilla: Pohjolan pidoissa sulhasen oritkin syötetään koropasta kultaisesta; Wäinämöisen verikin noidan talossa otetaan vastaan kultakannuun, hopeatuoppiin; jopa näemme joskus hongissakin hopeaoksia, kuusissa kulta-omenia. Samoin ovat silkki ja sametti sangen tavallisia aineita ihmisten pukimissa ja sänkyvaatteissa, niin myös hevosten päitsissä y.m. Melkein voittavat Suomen runot tässä ylellisyydessä kreikkalaisetkin, vaikka todellisuudessa kullat näillä meidän poloisilla Pohjan perillä enimmiten mahtoivat olla »Kuuttaren kutomat», hopeat »Päivättären kehreämät».

Kertomarunouden luonteesen näimme viimein myöskin kuuluvan ympäröivän luonnon kuvaamisen. Tässä on Kalevala menetellyt samalla taidolla kuin Kreikan laulut, ainoasti vähän eriävällä tavalla. Iliadissa ilmautuu luonnon kuvauksia melkein yksistään vertauksissa. Me näemme niiden kautta elävästi edessämme Kreikan ja Vähän-Aasian maisemat korkein vuorineen, kuohuvin merineen, leijonineen, metsäkarjuineen, metsäkauriineen y.m. Odysseiassa tulee näiden lisäksi vielä tarkkoja, luultavasti todenmukaisia kuvauksia erinäisten maakuntien ja seutujen luonnosta. Tämmöisiä paikalliskuvauksia on Kalevala kokonansa vailla; sen tapausten tanner ei ole sovitettu mihinkään määrättyyn, todelliseen seutuun; mutta sitä vastaan astuu Suomenlahden rannikkoin ylimalkainen luonto tässä eteemme melkein vielä elävämpänä kuin Kreikan luonto Homeron lauluissa. Etelä-Suomen meri ja järvet, sen kuusikot, hongikot yhdessä harvinaisempain tammien ja vaahterain kanssa; sen karhut ja hirvet, sen kotkat ja käet ovat tässä kaikki kuvattuna. Samoin myös Pohjolan eli Lapin puuttomat tunturit peuroinensa. Osaksi ilmautuvat ne Kalevalassakin vertauksissa, vaan vielä useammin jonkun teon yhteydessä. Niin esim. Pellervoisen kylväessä metsiä, tuodaan jokainen tärkeämpi puulaji esiin soveliaan kasvinpaikkansa ohella. Pohjolan neiden hyvästijätössä kodilleen ovat kuvatut kaikki lähiseudun paikat omituisessa puvussansa, omituisin asukkaineen. Enimmiten ovat nämät luonnonkuvaukset, niinkuin oikein onkin, ainoasti lyhyet, tehdyt muutamilla harvoilla piirteillä. Joskus näemme kuitenkin myös vähän laveampia, täydellisempiä. Onpa meille häärunoissa yhdessä paikassa tarjona kokonainen pikkukuva perisuomalaisesta maisemasta:

Ohoh kultaista kyläistä! Nurmet alla, pellot päällä, Keskellä kylä välillä, Kylän alla armas ranta, Rannassa rakas vetonen; Se sopivi sorsan uia, Vesilinnun vieretellä.[74]

Runoelmassa esiintyvät luontokappaleet ovat enimmiten myös kuvatut ainoasti muutamilla ainoilla, vaikka omituisuutta osaavasti näyttävillä piirteillä; vaan joskus tapaamme niistäkin laveamman kuvauksen, joka silloin on tehty metsissä ikänsä eläneen koko tarkalla tuntemisella ja taidolla. Sanomaa Ainon kuolosta tuova jänis astuu esim. ilmi-elävänä: ristisuuna, paltsasilmänä, pitkäkorvana ja vääräsäärenä etehemme. Vielä täydellisemmin ja osaavammin on karhu kuvattuna:

Kasvoi otso kaunihiksi, Yleni ylen ehoksi: Lyhyt jalka, lysmä polvi, Tasakärsä talleroinen, Pää levyt, nenä nykerö, Karva kaunis röyhetyinen.[75]

Niinkuin äsken sanottiin, on Homeron lauluissa luonto kuvattu etenkin vertauksissa. Mutta vertaukset kreikkalaisten kertomalauluissa eivät ole sitä vastaan suinkaan kaikki otetut luonnosta; suuri osa, jos ei suurin, on ottanut kuvansa ihmisten jokapäiväisistä askareista, paimenen ja maanviljelijän elämästä. Sama ei ole laita Kalevalan vertauksissa, jotka juuri harvoin hakevat vastinettansa ihmisen käden kautta muuttuneen luonnon piiristä. Esimerkkinä tämmöisistä olkoon kuitenkin vertaus raudan kiehumisesta Ilmarisen ahjossa:

Rauta _vellinä_ viruvi, Venyi _vehnäisnä tahasna_, _Rukihisna taikinana_.[76]

Mutta melkein aina kääntyy Suomen runotar vertauksissansa viljelemättömän luonnon esineisin ja ilmiöihin. Näitä kuvaannollisia lauseita on muuten Kalevalassa tosin paljoa harvemmassa kuin Homeron lauluissa, tiheämmältä ainoasti lyyrillisissä häävirsissä. Mutta se puute on yltäkyllin palkittu niissä ilmautuvan hienon ja syvän luonnonkäsityksen tai omituisen keksintövoiman tai ihanan suloisuuden kautta. Kääntäkäämme hetkiseksi huomiomme muutamiin esimerkkeihin semmoisista. Vipusen laulaessa vanhoja luottehia Wäinämöiselle:

Kieli laski lausehia, Kuin on sälkö sääriänsä, Ratsu jalkoja jaloja.[77]

Morsiamen kutomista kehutaan häävirsissä:

Niin sen piukki pirran ääni, Kuin käki mäellä kukkui; Niin sen suihki sukkulainen, Kuin on portimo pinossa; Niin sen käämi käännähteli, Kuin käpy oravan suussa.[78]

Vieraitten vaatteuksesta on häälauluissa sanottu:

Kaikk' on kansa haljakassa, Niinkuin metsä huutehessa, Alta niinkuin aamurusko, Päältä niinkuin päivän koite.[79]

Itse morsian puolestansa:

On kuin puola puolikypsi, Niinkuin mansikka mäellä, Tahi kuin käkönen puussa, Pieni lintu pihlajassa, Koivussa koreasulka, Valorinta vaahterassa.[80]

Saajanaisen kauneutta taas ylistetään myöhemmin näillä sanoilla:

Saajanaisen sirkut silmät, Niinkun tähet taivahalla; Saajanaisen kuulut kulmat, Kuni kuu meren-ylinen.[81]

Aino onnettomuudessansa vertailee toisten oloa ja omaansa:

Niin on mieli miekkosien, Autuaallisten ajatus, Kuin on vellova vetonen Eli aalto altahassa; Niinpä on poloisten mieli, Kuin on hanki harjun alla, Vesi kaivossa syvässä.[82]

Sukua näille vertauksille ovat myös ne kuvaannolliset lempisanat, joissa erittäin nuoria tyttöjä mainitaan kaikellaisilla rakasten elävien ja kasvien nimillä, esim. näädiksi, sinisotkiksi, alleiksi, perhosiksi, kukiksi, lehdiksi, mansikoiksi y.m. Joskus harvoin on tämmöinen nimi otettu ihmiskäden kautta muuttuneesta luonnosta, koska esim. neitoa puhutellaan sametiksi tai veran nukaksi. Hyvin harvoin niin-ikään ovat tämmöiset mielistys-sanat käytetyt miehistä; silloin heitä mainitaan heille sopivalla tavalla haukoiksi tai kotkiksi; pieni Jesus poikanen viimeisessä runossa taas on nimitetty kultaomenaksi. Muutamat näistä nimityksistä ovat kuitenkin sivistyksen kautta kovin aristuneelle korvallemme hiukan oudot. Naurattaa esim. tahtoo meitä, kun näemme tyttösen mainittuna kanaksi tahi hanheksi. Mutta raittiista luonnon-ihmisestä eivät semmoiset sanat tunnu loukkaavilta. Vertaahan Kreikankin runous, naurua pelkäämättä, sankareitansa milloin aaseiksi, milloin pässeiksi.

Jos ihmiset näissä mielistysnimissä muutetaan järjettömän, jopa hengettömänkin luonnon valtakuntaan, niin on myös Kalevalassa sen sijaan tämä luonto vielä useammin tehty ihmisen kaltaiseksi, vertaiseksi, mielelliseksi ja kielelliseksi. Kaikilla elävillä on tunteensa, ajatuksensa ja siveellinen käsityksensä. Ihminen heitä puhuttelee ja he vastaavat hänelle; jopa tapahtuu välistä, että he sangen tärkeinä hetkinä antavat ihmiselle ratkaisevia neuvoja. Näin osoittaa esim. tianen Wäinämöiselle, kuinka maa on raivattava pelloksi, kyntörastas vaikuttaa Pohjolan neidon käsitykseen avio-elämästä, varis herättää kostontuumat Kullervon sydämessä. Eikä siinä kyllä, vaan samoin myös tuntevat, ajattelevat ja puhuvat kaikki puut ja kivet, jopa myös ihmisen itsesepittämät kalutkin, miekat, veneet, y.m. Ihminen Kalevalassa vielä elää kreikkalaisesta maailmankatsannosta jo aikaa kadonneessa lapsellisessa, puoleksi itsetajuttomassa yhteydessä luonnon kanssa. Tämä käsitystapa, vaikka tietysti meidän sivistyskannallemme vielä oudompi kuin kreikkalaiselle, miellyttää kuitenkin sangen usein naivisuutensa kautta ja on paitsi sitä synnyttänyt useampia mitä suloisimpia luonnon-idyllejä, jotka kuuluvat Kalevalan kalleimpihin helmiin. Semmoinen on varsinkin koivun valitus elämästänsä toisessa kanteleensynty-runossa. Etsiessään ainepuuta kanteleeksi, kuulee Wäinämöinen koivun itkevän ja kysyy siltä:

»Mit' itket, ihana koivu, Puu vihanta vierettelet, Vyöhyt valkea valitat?»

Siihen vastaa surullinen koivu:

»Vajauttani valitan, Kun olen osaton raukka, Tuiki vaivainen varaton Näillä paikoilla pahoilla. Osalliset, onnelliset Tuota toivovat alati: Kesän kaunihin tulevan, Suven suuren lämpiävän. Toisin vaivainen varoan: Kuoreni kolottavaksi, Lehtivarvat vietäväksi. Useinpa minun utuisen, Usein utuisen raukan Lapset kerkeän keväimen Luokseni lähenteleikse, Veitsin viisin viiltelevät Halki mahlaisen mahani; Paimenet pahat kesällä Vievät vyöni valkeaisen, Ken lipiksi, ken tupeksi, Kenpä marjatuohiseksi! Use'in minun utuisen, Use'in utuisen raukan Tytöt allani asuvat, Lehvät päältä leikkelevät, Varvat vastoiksi sitovat! Use'in minä utuinen, Use'in utuinen raukka Kaadetahan kaskipuiksi, Pinopuiksi pilkotahan; Kolmasti tänä kesänä Miehet allani asuivat, Kirvestänsä kitkuttivat Mun poloisen pään menoksi, Heikon henkeni lahoksi. Se oli ilo kesästä, Riemu suuresta suvesta; Ei ole talvi sen parempi, Lumen aika armahampi. Jopa aina aikaisehen Mure muo'on muuttelevi, Pääni painuvi pahaksi, Kasvot käypi kalveaksi, Muistellessa mustat päivät, Pahat ajat arvellessa. Siitä tuuli tuskat tuopi, Halla huolet haike'immat; Tuuli vie vihannan turkin, Halla kaunihin hamehen; Niin minä vähävarainen, Minä koito koivu raukka Jään aivan alastomaksi, Varsin vaattehettomaksi Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan.»[83]

Tähän kuvausten elävyyteen ja tuoreuteen liittyy viimein vielä Kalevalassa yhtä elävä, raikas, kuvaavista sanoista ja muodoista rikas kieli. Mikä voima esim. on noilla lukemattomilla, niin monellaisia luonnon-äänten vivahduksia, jopa myös ulkomuotoa tai yhtä ja toista fysikallista ominaisuutta osoittavilla onomatopoetisilla sanoilla! Niissä on mahtava kuvauskeino, jota viljelyksen kautta enemmin kuluneet kielet, yksinpä tuo rikas, sointuva Kreikan kielikin, kipeästi kaipaavat. Voihan Suomessa yksi ainoa sana jo ilmi-elävästi tuoda etehemme työn koko tavan tai esineen päälaadun. Hyvin sopiva kertomarunoelman luonteesen on myös tuo Suomen runouden koriste, jota ajatuskerroksi nimitetään. Kun näet sama asia on sanottava toistamiseen toisilla sanoilla, tulee se sen kautta katsotuksi useammilta haaroilta, kokonaisuudessaan. Kuitenkin on myönnettävä, että tämä ajatuskerto toisinaan, etenkin jos liian monta kertovärssyä peräkkäin asetellaan, on haitallinen tapauksen luonnolliselle kululle ja synnyttää pitkäveteisyyttä.

Kreikkalaisten kuusimitta-värssy on pituutensa ja sointuisuutensa tähden sekä vaihtelevaisuutensa kautta erijaloissa epäilemättä soveliain epilliseen runouteen. Meidän vanha runomittamme on kovin lyhyt, josta osaksi mahtaa tulla kuvausten lyhyys kreikkalaisiin verraten; sillä, koska jokainen lyhyt värssy on kerrottava, venyisi pitempi kuvaus helposti ikäväksi. Toiselta puolen kuitenkin on myönnettävä, että juuri tämä runomitta on erin-omaisen luonteva Suomen kielen koko sointuisuutta esiintuomaan. Tässä mitassa näet sanojen tavallinen puhekorko ja värssyjalkojen paino enimmiten eivät satu yhteen. Tällä tavoin »runomitan tahti ja kieli väliin yhdistyvät, väliin erkanevat toisistansa, taistelussaan juuri sitä selvemmin näyttäen yhteyttänsä. Ne ovat niinkuin kaksi rakastavaista, jotka riitaantuvat ja jälleen sopivat, tässä leikissä ilmoittaen liittonsa luonnetta, joka on vapaata vapauden uhraamista».[84] Tämän kautta saapi vanha runomittamme suuren, vaihtelevaisen moninaisuuden, josta tähän asti tehdyt ruotsalaiset ja saksalaiset käännökset eivät anna vähintäkään käsitystä; ne ovat näet väärentäneet mitan yksitoikkoiseksi, säännölliseksi trokeiseksi, joka koko runoelmaan painaa mitä väsyttävimmän ikävyyden merkin.[85]

Me olemme näin nyt uudestaan ihaelleet Kalevalan monipuolista kauneutta; me olemme vertailemalla muiden kansain luomiin samalla alalla, etenkin kreikkalaisiin, vakauneet siitä, että tämä ihastuksemme ei ole sokean kansallisen yksipuolisuuden vaikuttama; me olemme vielä nähneet, että useammat etevimmät ulkomaalaisetkin tutkijat innokkailla lausunnoilla ottavat osaa meidän ihastukseemme. Mutta me olemme kuitenkin samassa nähneet, että yksi näistä tutkijoista on rajoittanut ylistyslausuntonsa sangen ankaralla lisäyksellä. Max Müller myönsi Kalevalan vertaisuuden Homeron lauluin kanssa ainoasti sillä kovalla ehdolla, että ensin piti unohtaa kaikki, mitä lapsuudesta on oppinut katsomaan kauniiksi. Mikä on tähän tylyyn tuomioon voinut antaa syytä? Kuvaustapaa ei hän voinut tarkoittaa, sillä se on, niinkuin olemme nähneet, jokseenkin samallainen kuin Kreikkalaisten epoksissa. Vähempi taiteellisuus yhdessä tai toisessa suhteessa tietysti ei vielä oikeuta päätöstä, joka nähtävästi tarkoittaa jotain yleistä perus-vikaa. Tuskin myös mahtoi Kalevalan suunnitelma olla hänellä mielessä; sillä tämäkin, vaikka niin suuresti epäsuuntainen, ei kuitenkaan perilaadultaan eriä muissa samanlaatuisissa teoksissa yleisestä. Müller nähtävästi tarkoittaa jotakin omituisuutta Kalevalan koko maailmankatsannossa, joka on aivan vierasta niin hyvin muinais-kreikkalaiselle käsityskannalle kuin myös Euroopan nykyiselle, ja joka niin muodoin outoutensa kautta estää epoksemme kauneuden nauttimista. Tämä läpikäyvä vieras aine ei voi olla mikään muu kuin se, jonka Rosencrantz on katsonut meidän kertomarunoillemme niin luonteen-omaiseksi, että hän on keksinyt Kalevalalle nimen »_loitsu-epos_». Yliluonnollisuuksia ja loitsimista tapaamme tosin joskus muidenkin kansain kertomarunoelmissa, yksinpä myös Homeron lauluissa. Muistakaamme Iliadissa Chimaera lohikäärmettä, jonka Bellerophontes oli saanut hengiltä; muistakaamme Odysseiassa suunnatonta Polyphemos jättiläistä, ja Kirkeä, joka loitsi useampia Odysseyn kumppaleita »alakärsiksi». Mutta kaikki nämä ihmeet ovat kuitenkin muissa epoksissa ainoasti harvinaisina poikkeuksina ja moni niistä kerrotaan ammoin jo menneinä aikoina tai kaukaisissa tuntemattomissa maissa tapahtuneeksi. Mutta Kalevalassa ovat yliluonnolliset eriskummallisuudet aivan jokapäiväisiä ilmiöitä ja loitsimiseen perustuu suuri ja tärkeä osa itse toiminnasta.[86]