Chapter 10

Yksi toimi vaan Kullervolta onnistuu. Hän lähtee Untamolle sukunsa surmaa kostamaan. Siihen työhön hän kelpaa; sen hän viepi perille; siinä toimessa aseet tottelevat hänen kättänsä.

Pahanteko näin on saanut kostonsa, mutta kostaja itsekin on kostontyössään tullut syylliseksi; senvuoksi hänen nyt lopuksi täytyy itselleenkin kostaa tämä syynsä. Näin on näkyväinen maailma rauennut, himojen nautintoa ei enään ole, vaan oikeus itsessään riemuitsee.

Täten ilmautuu, sanoo professori Perander, Kullervo-runoissa korkeampi käsitys kuin muissa Kalevalan osissa. Niissä ei enään etsitä ulkonaisia taikakoneita, onnen tuottajia. Sampo, kohtalo on ihmisen omassa rinnassa. Tässä on siis Suomen runotar kohonnut luonnollisesta käsityksestä henkiseen.

VIII. Aino.

Professori Cygnaeus oli kirjoituksessaan lausunut, että Kullervo-runoissa ei ilmau ainoastaan joku yksityinen tragillinen kohtaus ihmis-elämästä, vaan itse tragillisuus, ihmiselämän tragillinen puoli yleensä. Tähän professori Perander huomauttaa, ettei kuitenkaan koko ihmiselämän tragillisuus ole käsitetty Kullervon elämässä. Siinä on ainoasti _miehen_ tragillinen kohtalo kuvattuna. Mutta Kalevala ei olekaan tyytynyt tähän yksipuoliseen tragillisuuden kuvaamiseen; se on meille _Aino_-runoissa myös luonut kuvauksen _neitsyen_ tragillisesta kohtalosta. Kuinka hienosti on kansamme runoaisti keksinyt molempien sukupuolten omituiset ja erilaiset luonteet! Kullervo koston töissä, elämän myrskyisellä merellä, itse elämän toiminnossa joutuu tragillisen surman alaiseksi. Hän viimein tuottaa itselleen omalla kädellään elämän lopun. Ainon kohtalo on hänen omassa sydämessään, hänen tunteissaan. Sydämen surun sortamana vaipuu hän tosi-naisena ilman omaa tekoaan kohtalonsa valtaan. Hänen tragillinen loppunsa valmistuu siten, että hänen sydämensä joutuu epäsointuun ulkomaailman kanssa, kun tämä leppymättömästi vaatii, mitä neidon sydän ei voi sallia.

Hänen veljensä, nuori Joukahainen, on lunnaikseen luvannut sisarensa vanhalle Wäinämöiselle puolisoksi. Näin on Ainon kohtalo määrätty hänen suostumattansa, tietämättänsä. Tähän uhkaavaan siteesen liittyy pian toinen vieläkin lujempi. Äiti, jolle Joukahainen surullisesti kertoo lupauksestaan, ei siitä ollenkaan säikähdy; hän päinvastoin ihastuu siitä toivosta, jonka sanoo jo kauan kyteneen salaa sydämessään: että hän nimittäin vävykseen saisi Wäinämöisen, sukuhunsa niin suuren miehen. Inhimillinen heikkous saattaa äidin ainoasti ajattelemaan, kuinka suuri kunnia ja maine on suvulle tuleva liiton kautta tuon kuuluisan laulajan kanssa. Näin asettuu Ainoa vastaan toinenkin ulkopuolinen voima, vaatien saada määrätä hänen sydämensä kalliimmista asioista, ja tää voima on vielä edellistä suurempi, sillä se on äidin tahto, jota on tyttären luonnollinen velvollisuus totella.

Aino, kun saa kuulla kenelle hänet on määrätty, hyrähtää katkeraan itkuun. Hän ei katso tarjotun liiton etuja samoilla silmillä kuin äitinsä. Wäinämöinen on tosin mainio laulaja, kansansa arvokkaimpia miehiä, mutta hän ei ole Ainon sydämen valittu. Kaikki vanhuksen maine ja varallisuus ei voi nuorelle neidolle palkita palavan nuoruuden rakkauden tarvetta. Sydämensä laki vaatii, ettei hän mene miehelle, jota hän ei rakasta. Se laki vaatii, että hän puolustaisi sydämensä neitseellistä puhtautta kaikkea pakoitusta vastaan. Tämä velvollisuus on yhtä pyhä kuin kuuliaisuus äidin tahdolle. Näin ovat nämät molemmat velvollisuudet tragillisessa ristiriidassa.

Aino nyt lähtee lehtoon vastaksia taittamaan. Siellä hänet kohtaa Wäinämöinen. Ukko ei kysykään neidon omaa suostumusta kihlaukseen; hän pitää sitä jo päätettynä asiana, tehtynä kauppana. Tämän mielipiteensä hän ilmoittaa selvillä, vaikka sievillä sanoilla:

»Äläpä muille, neiti nuori, Kuin minulle, neiti nuori, Kanna kaulan helmilöitä, Rinnan ristiä rakenna, Pane päätä palmikolle, Sio silkillä nivusta!»[234]

Loukkaantuneena tästä vastaa Aino, ettei hän korista itseänsä Wäinämöistä eikä ketään muutakaan varten. Samassa hän tempaa pois kaikki koristeensa, viskaa ne maahan ja lähtee itkien kotiin. Ensisilmäykseltä näyttää tämä koristeitten poisviskaaminen mitättömältä seikalta, tyhjältä oikulta; mutta silläkin on salainen, syvä merkityksensä. Wäinämöisen käsky, ettei hän saisi muita kuin häntä varten pitää nuot korut, tekee ne neidolle inhottaviksi. Ne ovat hänen mielestään saastuneet sen kautta, että Wäinämöinen niihin oli yhdistänyt rohkean, muka omistus-oikeutta ilmoittavan puheensa. Ne eivät Ainon silmissä ole enään yhtä kirkkaita, yhtä puhtaita kuin ennen; senvuoksi hän ei niitä enää voi kärsiä.

Kun hän itkien tulee kotiin, ja isä, veli, sisar kysyvät syytä siihen, hän vaan sanoo surevansa korujensa katoomista:

»Kirpoi kullat kulmiltani, Hopeat hivuksiltani, Sinisilkit silmiltäni, Punanauhat pääni päältä.»

Niin huolellisesti koettaa arka naisen sydän muilta salata tilaansa. Aino mainitsee koristeittensa menettämisen tapaturmaisen kohtauksen muodossa, sillä lailla välttääksensä enempiä kysymyksiä. Ainoasti äidilleen hän rohkenee suoraan ja mutkailematta selittää asian todellisen laidan; että hän itse on riistänyt ristin rinnaltansa, karistanut helmet kaulaltansa, ja mikä siihen oli ollut syynä.

Mutta eipä äitikään käsitä tätä surun syytä sen paremmin. Hän luulee Ainon ainoasti hetkisestä, pian haihtuvasta mielipahasta menettäneen koristeensa. Hän katsoo mahdolliseksi poistaa surun toisten korujen hankkimisella. Hän käskee sentähden tyttärensä mennä aittaan ja ottaa sieltä ne vielä kauniimmat, Kuuttaren kutomat, Päivättären kehräämät koristeet, jotka äiti itse eräänä onnen hetkenä oli saanut Lemmen lahden liepehellä. Tämä äidin erhetys on tragillisesti hyvin kaunis kohta. Se ei tule rikoksellisesta mielestä; päinvastoin äidillinen hyvyys ja lempeys siinä täydesti osoittaikse, vaan samassa myös tämän maailman asukkaalle usein omituinen sokea lyhytmielisyys. Lieneekö missään muussa runossa äidin rakkauden erhetys kuvattu yhtä hellässä, yhtä hienossa, yhtä liikuttavassa, yhtä sattuvassa muodossa? Äiti tahtoo antaa tyttärellensä kaikki, mitä hänellä on kauneinta, yksinpä itse Luonnottarilta saamansa kauniit ihmelahjat. Mikä olisi liian kallista äidin rakkaudelle!

Pian näkee kuitenkin äiti, ettei siitä loistavasta lohdutuksesta ole apua. Aino yhä vaan itkee ja valittaa:

»Mieli ei tervoa parempi, Syän ei syttä valkeampi. Parempi minun olisi, Parempi olisi ollut Syntymättä, kasvamatta, Suureksi sukeumatta Näille parville pahoille, Ilmoille ilottomille! Öisin kuollut kuusi-öisnä, Kaonnut kaheksan-öisnä!»[235]

Viimein, kun äiti yhä vielä tiedustelee syytä tuohon lakkaamattomaan suruhun, sanoo tytär:

»Sitä itken impi rukka, Kaiken aikani valitan: Kun annoit minun poloisen, Oman lapsesi lupasit, Käskit vanhalle varaksi, Ikäpuolelle iloksi! Oisit ennen käskenynnä Alle aaltojen syvien Sisareksi Siikasille, Veikoksi veen kaloille!»[236]

Nämät sanat jo ovat turmion enteitä Ainon suussa: ne aavistavat sitä surmaa, johon hänen sydämensä suru hänet on saattava. Tässä ei ole mitään itsemurhan päätöstä; hänen neitsyellinen luonteensa ei sallisi semmoista. Ainon kohtalo, joka jo on itsenäiseksi voimaksi varttunut, valmistuu vaan itsestänsä onnettoman tytön rinnassa.

Ainon sielu nähtävästi on sumuun peittynyt, hurmautunut. Nyt, kun surman enteet jo hänen mielessään liikkuvat, kun hän jo on kuoleman omaksi joutumaisillaan, kun hän elämän tiellä horjuessaan ei enää selvästi tiedä mitä tekee, noudattaa hän vihdoin äitinsä käskyä ja pukee itsensä äidin tarjoomiin juhlavaatteisin.

Siitä astui aittamäelle, Astui aittahan sisälle, Aukaisi parahan arkun, Kannen kirjo kimmahutti: Löysi kuusi kultavyötä, Seitsemän sinihametta. Ne hän päällensä pukevi, Varrellansa valmistavi, Pani kullat kulmillensa, Hopeat hivuksillensa, Sinisilkit silmillensä, Punalangat päänsä päälle.[237]

Oliko uusi onnen toivo nyt syttynyt Ainon sydämeen? Oliko hän nyt valmis häihin rientämään? Hän hohtaa kullalta ja hopealta; hän on omalla kädellään kaunistanut itsensä Kuuttaren ja Päivättären lahjoilla. Hän on koristettu kuin morsian, ja hän onkin morsian, mutta -- kuolon morsian. Kuinka liikuttava on tämä vastakohtaisuus loistavan ulkomuodon ja sysimustan sydämen välillä!

Tässä riemupuvussa lähtee nyt Aino astuskelemaan, itsekään tietämättä minne.

Läksi siitä astumahan Ahon poikki, toisen pitkin, Vieri soita, vieri maita, Vieri synkkiä saloja. Itse lauloi mennessänsä, Virkkoi vieriellessänsä: »Syäntäni tuimelevi, Päätäni kivistelevi, Eikä tuima tuimemmasti, Kipeämmästi kivistä, Jotta koito kuolisinkin, Katkeaisinkin katala Näiltä suurilta suruilta, Ape'ilta miel'-aloilta. Jo olisi minulla aika Näiltä ilmoilta eritä; Ei mua isäni itke, Ei emo pane pahaksi, Ei kastu sisaren kasvot, Veikon silmät vettä vuoa, Vaikka vierisin vetehen, Kaatuisin kalamerehen, Alle aaltojen syvien, Päälle mustien murien.»[238]

Ainon harhaileminen ilmoittaa hänen levottomuuttansa, jota ei hän enää voi henkensä voimilla hallita. Hän ei erämaasta mitään etsinyt, hänellä ei siellä ollut mitään askaretta toimitettavana. Raivoisena, epätoivoisena mielessänsä hän vaan harhailee ilman mitään tarkoitusta. Tämä ei ole tavallista eksyksissä kulkemista; henkensäkin on eksynyt, ei ainoasti jalkansa. Hänen sielunsa valo on pimentynyt. Luonnon haltijain valta hänen ylitsensä yhä kasvaa suuremmaksi yön pimeydessä, oudolla matkalla. Näin hän saapuu meren rannalle. Siellä hän aamulla näkee:

Kolme oli neittä niemen päässä, Ne on merta kylpemässä; Aino neiti neljänneksi.[239]

Kun hengen valo surun kautta on sumuun peittynyt, ei ihmisellä enään ole itsessään tukea; hän joutuu ulkopuolisten valtimusten valtaan. Nuo meressä kylpevät neidot, nuot luonnon lapset, jotka viettävät elämäänsä ilman surua, ilman rakkautta, ilman vaivaa, ilman muistoa, ilman toivoa, ne oudosti viekoittavat epätoivoon vajonnutta neitoa. Hän heittää vaatteensa rannalle ja uipi kullanpaistavalle paadelle vedessä. Mutta tämä paasi petti:

Kilahti kivi vetehen, Paasi pohjahan pakeni; Neitonen kiven keralla, Aino paaen palleassa.[240]

Tätä Ainon loppua ei suinkaan saa käsittää paljaaksi tapaturmaiseksi hukkumiseksi. Näin runottomalla tavalla ei ole kansa luomaansa pilannut. Nuo neitoset sekä tuo paistava kivi meressä nähtävästi vaan ovat pidettävät hourion valhehaamuina, jotka viekoittavat Ainon veteen. Neidon hengenvoima on sortunut, hukkunut suruun ja tuskaan, siveydellisen maailman ristiriitaisuuteen, ennenkuin ruumiinsakin hukkuu. Toinen valmistaa toista. Mikä henkisesti on rauennut, se myös raukenee ruumiillisesti tragillisen kohtalonsa voimasta.

Sana Ainon kuolosta viedään hänen kotiinsa. Nyt äiti huomaa suuren, turmiollisen erhetyksensä ja suree kaiken ikänsä sitä, että oli yrittänyt pakoittaa lastansa vasten sen omaa mieltä miehelään. Kuinka hellästi on Suomen runotar kuvannut tätä surua! Äidin itkemistä vesistä kasvaa kolme jokea, joka jokeen kolme koskea, joka koskeen kolme luotoa, joka luodon partaalle kultainen kunnas, joka kunnaalle koivu ja sen latvaan kolme kultaista käkeä.

Sai käköset kukkumahan. Yksi kukkui: lemmen, lemmen! Toinen kukkui: sulhon, sulhon! Kolmas kukkui: auvon, auvon! Kuka kukkui lemmen, lemmen! Sepä kukkui kuuta kolme Lemmettömälle tytölle, Meressä makoavalle. Kuka kukkui: sulhon, sulhon! Sepä kukkui kuusi kuuta Sulholle sulottomalle, Ikävissä istuvalle. Kuka kukkui: auvon, auvon! Se kukkui ikänsä kaiken Auvottomalle emolle, Ijän kaiken itkevälle. Näin emo sanoiksi virkki, Kuunnellessansa käkeä: »Älköhön emo poloinen, Kauan kuunnelko käkeä! Kun käki kukahtelevi, Niin syän sykähtelevi, Kyynärän ikä kuluvi, Vaaksan varsi vanhenevi, Koko ruumis runnahtavi, Kuultua kevätkäkösen.»[241]

Kuinka ihanasti on tässä luonnon ääni käytetty ihmissydämen surun ilmoitukseksi. Tuo kevätkäkösen ääni, jonka valitus meitä niin oudosti liikuttaa metsissämme, vaan jonka syy ja synty näyttää meille olevan tuntematon, se ei osoitakaan käen omaa murhetta, se osoittaa äidin surua, joka on erehtynyt, miettiessään lapsellensa hyvää, määrätessään tyttärensä kohtaloa.

* * * * *

Näissä molemmissa välitapauksissa on Suomen runotar, samassa kun se niille on antanut tuon syvän, suurenmoisen, liikuttavan peri-ajatuksen, astunut niin likelle kuin mahdollista kertomarunouden alan äärimmäisiä rajoja. Tässä on taistelu suureksi osaksi siirretty henkilöin omaan sisustaan, omaan sydämeen; ja ulkonaisessa käytöksessään he käyvät lujaan vastarintaan olevia oloja vastaan, siitä seuraavaa kuolemaakaan kammomatta. Tämä tragillinen itsenäisyys ja suuruus on oikeastaan draamalliseen runoilemislajiin kuuluva. Mutta samoin kuin saksalainen Niebelungenlied,[242] jonka peri-ajatus on yhtä tragillinen, on Suomenkin runo osannut tehdä tämän, todellisen epoksen luonteesta luopumatta. Ei ilmau näet Kullervo- eikä Aino-runoissa kuitenkaan vielä »tuota aivan itsetietoista periajatusten taisteloa, ja kohtalon kulkua viivyttävät monet laveat väliseikat». Kullervossa vaikuttaa peritty verikosto pikemmin luonnonvoiman kuin oma-ehtoisen päätöksen tavalla. Koston Ilmarisen emännälle, johon hänellä on personallinen aiheensa, hän kyllä päättää itse, tieten, taiten; mutta sen toimeenpanemisen tavan kuitenkin hänelle vasta lintu neuvoo. Hänen suurin syynsä toiselta puolen, sisaren turmelus, on tietämättä tehty teko, eikä siis täydeksi syyksi luettava. Kuoloon hän tosin menee täydellä päätöksellä, mutta tämän päätöksen on hänessä satunnainen ulkonainen seikka, rikoksen tapahduspaikan näkö, vaikuttanut. -- Samoin Aino tosin itsenäisesti vastustaa hänelle ulkoa määrättyä luonnotonta kohtaloa ja pakenee, sen täyttymistä paeten, vesihaudan turviin. Mutta hänen itsemurhansa tapahtuu kuitenkin mielenhäiriössä, aivan vaistomaisesti.

Huomattava on viimein vielä näiden molempien tragillisten luonteitten perinjuurinen vastakohtaisuus Lemminkäisen ja Pohjolan neidon kanssa. Täten on Suomen runotar osannut personoida kahteen suureen haaraansa jakauneen Kauneuden molemmat olomuodot, vieläpä esittäen kumpaisetkin sekä miehen että naisen omituisessa luonteessa ja luoden näin ihmeesti, mestarillisesti täydellisen, kokonaisen kuvan.

VIITESELITYKSET:

[1] Zeitschrift für Völkerpsyohol. u. Sprachwissensch. R. 5.

[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.

[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.

[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.

[5] Fosterländskt Album I.

[6] Ennen mainitussa paikassa.

[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.

[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.

[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.

[10] Verhandl. d. gelehrt. Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B. V. H. 4, s. 16.

[11] Lönnrotin esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.

[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849 s. 16.

[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.

[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.

[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului Kalevan _poikien_ tehtävään.

[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.

[17] R. 5, v. 230.

[18] R. 10, v. 270.

[19] R. 43, v. 233.

[20] R. 25 v. 711.

[21] R. 29 v. 413, 452.

[22] R. 2 v. 265, 361.

[23] R. 15 v. 230.

[24] R. 42 v. 75.

[25] R. 10, v. 423. r. 47, v. 21.

[26] Tässä ovat kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot luetut yhdeksi runoksi.

[27] Huomattava yhtähyvin on, että eräs inkeriläinen toisinto sisältää hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille tultuaan tervehtii: »Terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset, Selkeä sedän miniä!» Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu: »Etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta. Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!» Länkelän keräelm.. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P VIII toisinto 23.

[28] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska frågan.

[29] Niebelungenlied'in nykyiseen muotoonsa valajaksi arvellaan erästä Kürnberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock tätä arvelua jyrkästi vastustaa.

[30] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.

[31] R. 42 v. 61.

[32] R. 43 v. 3-12.

[33] R. 12 v. 59-118.

[34] R. 36 v. 25.

[35] R. 39 v. 51-61, 109-114.

[36] R. 39 v. 167.

[37] Kanteletar III, 21.

[38] Lönnrotin Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.

[39] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta, myös Tengström'in kirjoitusta _Kalevala_, Fosterl. Album I.

[40] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d. Sprache, 1846 I, 1, S. 13.

[41] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.

[42] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.

[43] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisen kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on taiderunoilijan tekemä.

[44] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.

[45] R. 3 v. 295.

[46] R. 42 v. 469.

[47] R. 43 v. 83.

[48] R. 45 v. 187.

[49] R. 35 v. 56.

[50] R. 8 v. 11.

[51] R. 10 v. 7. -- Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistustä r. 43 v. 1-22 y.m.

[52] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat toisinnotkin antavat syytä.

[53] R. 10 v. 311-408.

[54] R. 43 v. 41-74.

[55] R. 6. v. 65.

[56] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.

[57] R. 44 v. 207.

[58] R. 37 v. 13.

[59] R. 15 v. 51.

[60] R. 15 v. 123.

[61] R. 36 v. 126-155.

[62] R. 23 v. 447.

[63] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.

[64] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina anopille syötäväksi.

[65] R. 7 v. 247.

[66] R. 30 v. 363-438.

[67] R. 34 v. 43-86.

[68] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.

[69] R. 30 v. 103-106.

[70] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 474.

[71] R. 18 v 9-12, 19-22.

[72] R. 18 v. 409-416.

[73] R. 21 v. 153-174.

[74] R. 25 v. 375.

[75] R. 46 v. 399.

[76] R. 9 v. 161.

[77] R. 17 v. 560.

[78] R. 24 v. 35.

[79] R. 25 v. 663.

[80] R 25 v. 283.

[81] R. 25 v. 631.

[82] R. 4 v. 199.

[83] R. 44 v. 84.

[84] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.

[85] Prof. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän vastaavalla runomitalla.

[86] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme, liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten »vanhempain sankarein» töissä on loitsimisella sangen suuri osa, »nuorempien» seikkailuissa se on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut. Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt kuin Kalevalaan.

[87] R. 20 v. 123.

[88] R. 20 v. 21.

[89] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v. 17.

[90] R. 19 vv. 203-288.

[91] R. 3 vv. 285-330.

[92] R. 12 vv. 253-296.

[93] R. 9 vv. 271-392.

[94] R. 14 vv. 31-78, 106-230.

[95] R. 32 vv. 49-158. 207-314, 493-542.

[96] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut, ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.

[97] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.

[98] R. 18 vv. 111-160.

[99] R. 16 vv. 181-226.

[100] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä; alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'en maailmaksi; niin myös virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta. Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.

[101] R. 7 v. 83.

[102] R. 19 v. 511.

[103] R. 39 v. 112.

[104] R. 39 v. 178.

[105] R. 40 v. 141.

[106] R. 40 v. 259.

[107] R. 40 v. 307.

[108] R 2 v. 366.

[109] R. 41 v. 23.

[110] R 41 vv. 175, 176, 183, 184.

[111] R. 41 v. 263. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt, ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen lyyrillisessä runoudessa heliseekin »murhe, mutta murhe ruusun punertava!»

[112] R. 43 v. 78.

[113] R. 49 v. 403.

[114] R. 18 v. 247.

[115] R. 10 v. 107.

[116] R. 17 v. 43.

[117] R. 40 v. 216.

[118] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.

[119] R. 10 v. 291.

[120] R. 39 v. 35.

[121] R. 38 v. 279.

[122] R. 37 v. 209.

[123] R. 24 v. 467.

[124] R. 18 v. 267.

[125] R. 37 vv. 1-34.

[126] R. 10 v. 480.

[127] R. 10 v. 89.

[128] R. 8.

[129] R. 8 v. 71.

[130] R. 8 v. 93.

[131] R. 10 v. 245.

[132] R. 10 v. 441-462.

[133] R. 18 v. 650.

[134] V. 657.

[135] V. 679.

[136] R. 22 v. 75.

[137] V. 99.

[138] R. 22 vv. 137-183.

[139] V. 314.

[140] R. 22 v. 249.

[141] V. 263-272,

[142] V. 295-311.

[143] V. 403.

[144] R. 23 v. 29.

[145] R. 23 v. 83.

[146] V. 231.

[147] V. 169.

[148] V. 185.

[149] V. 217.

[150] R. 23 v. 291.

[151] V. 313.

[152] V. 419.

[153] V. 423.

[154] V. 437.

[155] R. 24 v. 107-116.

[156] V. 140.

[157] V. 148.

[158] V. 199.

[159] R. 24 vv. 211-264.

[160] Vv. 443-462.

[161] R. 29 v. 227.

[162] R. 11 v. 75.

[163] R. 11 v. 247.

[164] V. 261.

[165] V. 277.

[166] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A. II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin lisää: Miehen toisen tarpehella.

[167] R. 12 v. 62.

[168] R. 12 v. 75.

[169] V. 100.

[170] V. 115.

[171] V. 151.

[172] V. 221.

[173] R. 13 v. 97.

[174] R. 13 v. 203.

[175] R. 15 v. 75.

[176] R. 15 v. 612.

[177] R. 20 v. 485.

[178] R. 26 v. 15.

[179] R. 26 v. 91.

[180] V. 93.

[181] V. 107.

[182] V. 345.

[183] V. 349.

[184] V. 357.

[185] R. 26 v. 393-412.

[186] R. 27 v. 19.

[187] V. 23.

[188] V. 36.

[189] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall. Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.

[190] V. 61.

[191] R. 27 v. 68.

[192] V. 134.

[193] V. 259.

[194] R. 27 v. 284.

[195] 319.

[196] V. 401.

[197] R. 29 v. 359.

[198] V. 365.

[199] V. 387.

[200] R. 29 v. 479.

[201] R. 29 v. 501.

[202] R. 29 v. 589.

[203] R. 30 vv. 55-116.

[204] R. 30 v. 439.

[205] R. 30 v. 447.

[206] Afhandlingar i populära ämnen II.

[207] Tragililsesta peri-aatteesta Kullervossa, Kaikuja Hämeestä I, ja Kalevan Aino-runosta, saman kalenterin II vihkossa.

[208] R. 31 v. 369.

[209] V. 100.

[210] R. 31 v. 106.

[211] R. 31 v. 191.

[212] R. 33 v. 7.