Chapter 1

Produced by Tapio Riikonen

KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA

Kirj.

Julius Krohn

Suomal. Kirjall. Seuran kilpapalkinnon saanut teos.

Osakeyhtiö Weilin & Göös Aktiebolag, Helsinki, 1908.

SISÄLLYS:

Esipuhe Johdatus Kalevala katsottuna kaunotieteen kannalta I. Kalevalan yhtenäisyys II. Kalevalan runollinen kauneus ylimalkaan III. Wäinämöinen IV. Ilmarinen V. Pohjolan neito VI. Lemminkäinen VII. Kullervo VIII. Aino Viiteselitykset

Esipuhe

_Lukuvuonna 1874-5 pidin Helsingin nais-akatemiassa luentoja suomalaisen kirjallisuuden historiasta. Näitä varten olin tarkemmin tutkinut Kalevalaa niin hyvin sen kaunotieteelliseen arvoon kuin myös syntymisen historiaan nähden. Edellinen tutkimus on ollut ensimmäisenä alkuna nyt yleisön eteen astuvaan kokeesen, jälkimmäinen vielä tekeillä olevaan teokseen. Akatemian hajottua täytyi tämän mielityöni monien muitten tointen tähden väistyä syrjään, niin että siihen ainoasti harvoina lomahetkinä saatoin palata. Vasta 1880, sen jälkeen kun Suom. Kirj. Seura oli palkintonsa haettavaksi julistanut, ryhdyin jälleen siihen täydellä voimalla. Näin valmistui määrä-ajan kuluessa nyt käsillä oleva kaunotieteellinen katsahdus ynnä joku osa tieteellisestä tutkimuksesta. Palkinnon saatuani oli tietysti minun velvollisuuteni mitä pikimmin toimittaa koko teos valmiiksi; mutta kova taudinkohtaus syksyllä 1881 esti minut kaikista kirjallisista toimista koko vuoden ajaksi. Sen jälkeen on työ taas jatkunut, mutta hitaasti, aineen äärettömän laveuden ja vaikeuden tähden. Nyt huomatessani, etten vieläkään ennen kuin myöhemmin talvella 1884 voi saada loppua käsistäni, olen siis päättänyt päästää kaunotieteellisen osan erikseen julkisuuteen, täten toki edes osaksi suorittaakseni velkaani Suom. Kirj. Seuralle.

Se seikka, että nämät arkit jo ovat maanneet kaksi vuotta valmiiksi painettuna, lienee jonakuna selityksenä ja puolustuksena siihen, eitä mielipiteeni parista kohdasta on muuttunut. -- --

Yhtenäisyyden todisteitten seassa näet on s. 15 mainittu, että kotka, jota varten Wäinämöinen 2:ssa runossa oli jättänyt puun kaskeensa, sitten kiitollisuudesta kantaa hänet Pohjolaan. Tätä paikkaa nyt epäilen, koska kaikissa käsikirjoituksissa tuuli ajaa Wäinämöisen rantaan. -- -- Huomautus s. 89, että Ilmarin emännän luonnoton kovuus Kullervoa vastaan on orjuuden ainaisia vaikutuksia, on otettu Cygnaeus'en tunnetusta teoksesta, josta sen arvattavasti olin lukenut, vaikka sitten lähteen unohtanut ja luullut omaksi ajatuksekseni.

Viimein saan ilmottaa noudattaneeni sitä peri-ajatusta, että Kalevala on kaunotieteelliseltä kannalta katsottava nykyisessä muodossansa, semmoisena, miksi sen Lönnrot on kokoonpannut. Tosin yksi ja toinen pikkuseikka, esim. Lemminkäisen vakuutus, ettei hän omasta puolestaan huoli, kun vaan neidot hyvin elää -- taikka se osa Pohjolan neidon vastauksesta kosivalle Wäinämöiselle, jossa hän kertoo rastaalta kuultuja neuvoja -- y.m.s. ei löydy epillisissä runoissa, niinkuin kansa niitä laulaa. -- Mutta ne ovat kuitenkin kansanrunoista, jos kohta lyyrillisistä, otetut, ja Lönnrot'illa on ollut siinä sama oikeus kuin talonpoikaisillakin laulajoilla, sillä niistäkin moni pistää aineesen alkuaan kuulumattomia palasia toisista runoista sekaan, joita toiset laulajat eivät laula siinä yhteydessä.

Menköön nyt tämä koe ulos Suomen yleisöön ja sytyttäköön se, kuinka puutteellinen muuten lieneekin, toki siihen pannun rakkauden kautta nuoreen sukupolveen samallaista rakkautta tähän aineeseen, niin että pian saataisiin suuremmalla kaunotieteellisellä opilla ja taidolla tehtyjä valaistuksia kansamme jaloimmalle hengentuotteelle.

Helsingissä, Marrask. 14 p. 1883.

J. Krohn._

Johdatus.

Alkaessani tämän kertomuksen suomenkielisen kirjallisuuden vaiheista, tiedän kyllä, että sitä monelta haaralta on kohtaava joku epäileväinen uteliaisuus. Mistäs tässä oikeastaan nyt tulee puhetta? Missä on se suomalainen kirjallisuus, josta sopisi kirjoittaa koko kirja? Nämät kysymykset varmaankin tunkeutuvat esiin monenkin mielessä, kun hän tämän teoksen ottaa käsihinsä. Tiedänpä minä sen itsekin hyvin, liiankin hyvin, että minulla tässä ei tule tarjottavaksi monta suurten, kuuluisain teosten, monta jaloin, mainioin miesten nimeä, nimeä semmoista, joiden paljas mainitseminenkin jo kohottaa henkeämme ja herättää haluamme enempää tiedustamaan. Monta kertaa tulee otettavaksi esiin teoksia sitäkin laatua, jotka tavallisesti seisovat kirjallisuudenhistorian rajain ulkopuolella; monta pitkää aikakautta läpi olisi se, mitä nimitän _kirjallisuuden_ historiaksi, kenties pikemmin _kurjallisuuden_ historian nimeä ansaitseva.

Mikäs sitten minulle yhtähyvin antaa sen rohkeuden, että uskallan kehoittaa lukijoitani seuraamaan minua tälle nyt astuttavalle polulle? -- Luonnonrakastaja, kun Pohjan äärimmäisillä perillä, sitä myöten kuin lumi sallii, huomaa matalan vaivaiskoivun, tai meren luodoillakin, sitä myöten kuin aaltoin hyrsky rauhaa suopi, näkee sammalia ja karpeita kallioin peitteenä, ihmettelee näissä heikoissa kasvullisuuden aluissa luonnon uupumatonta voimaa, joka, huolimatta kaikista vastuksista, koettaa saada aikaan niin paljon kuin siinä paikassa ja tilassa on mahdollista. Luonnonrakastaja, silloin kun maa kaikki on katettu valkoisella hikiliinalla ja pakkanen on sulkenut virratkin kahleisinsa, kallistaa korvansa likemmäksi jääkohvaa ja kuultelee ilolla sen alta kuuluvaa hiljaista kohinaa; sillä hän tietää siitä, että luonto kuitenkaan ei ole kuollut, vaan, kovan ajan loputtua, on jälleen virkoava uuteen eloon. Samoin ihmisrakastajan silmissä on huomion ja suosion arvoinen jokainen vähäinen ilmiö, joka todistaa, että ihmishenki köyhimmissäkin oloissa ponnistelee elinvoimaansa, ahtaimmassakin tilassa rohkenee tulevaisuutta toivoa ja valmistaa. Kuinka siis voisin pelätä, että suomalainen lukija kylmällä sydämellä on ylenkatsova niitä yritelmiä, joskin kuinka heikkoja, joita tässä tuodaan hänen silmiensä eteen! Onhan niissä, kurjimpinakin aikoina, ilmautuva suomalaisen kansallishengen hiljainen sydämentykytys, todistaen, että

Ei loppu viel', uus päiv' on koittava!

Aivan vailla sitä nautintoa, jota kirjallisuudenhistoria voi tarjota jaloin nerontuotteiden kauneuden tarkemmalla esiintuomisella, likempään tuttavuuteen johdattamisella, emme ole kuitenkaan tälläkään tiellä jäävät. Kohoaahan jo kohta alussa edessämme _Kalevala_ satalatvaisena, pilviä pidättävänä, maailman yli varjoaan levittävänä tammena; lemahtaahan meille jo kohta alussa vastaan _laulu_-runojemme ihana kukkasketo.

KALEVALA KATSOTTUNA KAUNOTIETEEN KANNALTA.

I. Kalevalan yhtenäisyys.

Olen verrannut Kalevalan runoston jaloon, korkealle ja laajalle haarauneesen tammi-puuhun. Onko tämä vertaus ainoasti paljas runollinen korukuva, vai onko siinä samassa myös jotain todellisempaa, Kalevala-runoston itse luonnetta osoittavaa? Onko, toisin sanoen, vanha kansanrunoelmamme yhtenäinen, elimellinen, elävä kokonaisuus, vai ainoasti ryhmä erinäisiä runoja, ilman muuta yhdistys-sidettä keskenänsä, paitsi sitä, että ne ovat yhteisellä nimellä kootut yhteen kirjaan? Tämä kysymys on meille erittäin tärkeä, sillä vastauksesta riippuu suuressa määrässä Kalevalan arvo runollisena teoksena ja meidän kunniamme siitä. Epillisiä eli kertoma-runoelmia on näet sangen monellakin kansalla, mutta juuri harvalla on ollut kykyä kehittämään ja muodostamaan suurta, yhtenäistä eposta.

Saksalainen _Steinthal_,[1] joka syvimmältä on tutkinut kertovaisen kansanrunouden luonnetta, jakaa siihen kuuluvat teokset kolmeen eriluokkaan: _erinäisiin, liitännäisiin_ sekä _yhtenäisiin_ epoksiin. Erinäisissä laulaa jokainen runo jonkun erityisen sankarityön tai jumalaistarun, ilman mitään yhteyttä samassa kansassa muuten syntyneitten samallaisten runoin kanssa. Tähän laatuun kuuluvat esim. Serbialaisten kauniit laulut taisteluista perintövihollistaan Turkkilaista vastaan, useimmat venäläiset runot Kiev'in ja Novgorodin urhoollisista sankareista, Skotlannin Gaelein synkät valitukset kadonneesta onnen-ajasta, sekä Skandinavien jylhänjalot jumalaistarut Eddassa. Tässä viimeksimainitussa on kuitenkin jo jonkinlainen yhteensulaumisen alku huomattavissa. Vaikka joka runo on aivan erinänsä itsekseen, häämöittää kuitenkin yksi yhteinen ajatus niiden kaikkien pohjalta; tämä peri-ajatus on suuri maailman draama: jumalain ja maailman synty, jumalain teot ja syyt, sekä viimein jumalia ja tätä maailmaa kohtaava hävitys. Liitännäisissä epoksissa ovat runot myöskin vielä ilman sisällistä yhteyttä keskenänsä, mutta ne kuvaavat kuitenkin kaikki yhden ja saman kuuluisan sankarin töitä ja toimia ulkonaisessa luonnonjärjestyksessä, syntymästä kuoloon asti. Etevimmiksi siinä lajissa ovat mainittavat Espanjalaisten romansit Cid'istä, niinkuin myös ne venäläiset laulut, jotka vanhan Ilja Muromilaisen elämäkerran esiintuovat. -- Mutta ylimmällä kertomarunouden kehityskannalla ovat vasta ne runoelmat, joilla ei ole ainoasti jonkun yhteisen uroon nimi tai joku silloin tällöin hämärästi esiinkajastava peri-ajatus höllänä yhdistys-siteenä, vaan joissa yksi päätapaus, monellaisten syrjäseikkain ja sivutapausten yhteisenä ytimenä, edistyy asian luonnon kautta määrätystä alusta samaten määrättyyn loppuun saakka, kiinnittäen kaikki sivutapaukset keskuspisteesensä, ja joissa sen lisäksi runoelman eri-osat yhä viittailevat toisiinsa, muistutellen tästä yhteydestään. Erinäiset kertomarunot, vertauskuvaa käyttääksemme, ovat niinkuin sikinsokin ympäriviskattuja ja hajoitettuja langanpäitä; liitännäisissä ovat nämät langat järjestetyt ja yhteisellä siteellä kootut yhdeksi kimpuksi; mutta yhtenäisessä epos-runoelmassa on niistä kudottu täydellinen kangas, missä päätapaus on läpikäyvänä loimena, syrjätapaukset taas vaihettelevana, kirjavana kuteena. Tämmöisiä täydellisiä kertomarunoja ovat etupäässä Kreikkalaisten Iliadi ja Odysseia, ynnä sitten vielä Saksalaisten Niebelungen-runo (osaksi jo vanhimmassa, Eddan kautta säilyneessä muodossansa) sekä Ranskalaisten laulu Rolandista.

Mihinkä noista kolmesta luokasta meidän sankarirunoelmamme olisi luettava, siitä ovat oppineitten mielet olleet ja ovat nytkin vielä aivan erillänsä. Castrén[2] arveli sangen vaikeaksi keksiä mitään yhteistä aatetta, joka Kalevalan eriosat yhdistäisi taiteelliseksi kokonaisuudeksi. Erittäin sanoi hän tämän tuomion koskevan uutta, niin suuresti enentynyttä laitosta. Ainoasti kosiorunot, nekin vaan »kentiesi», olivat hänen mielestänsä kuuluvat yhteen Kalevalan pää-osan, Sampo-runoin kanssa. Mieluimmin tahtoi hän kuitenkin nekin vielä erottaa erinäiseksi jaksoksi. Kolmanneksi runostoksi pani hän sitten laulut Kullervosta, neljänneksi ne, jotka Joukahaisesta ja hänen sisarestaan kertovat, viidenneksi luomistarut. Vielä pitemmälle menee vapaaherra v. Tettau,[3] eräs saksalainen tutkija, sillä hän silpoo Kalevala-parkaamme yhtä julmasti kuin Tuonen-poika Lemminkäistä, paloittaen sen kahdeksitoista kappaleeksi. -- Toiselta puolen taas on Lönnrot, kansanrunoutemme paras tuntija ja epillisten laulujemme mestarillinen kokoonluoja, puolustanut Kalevalan yhteyttä, sen läpikäyväksi periajatukseksi osoittaen kertomuksen siitä, »kuinka Kalevala vähitellen vaurastui Pohjolan vertaiseksi ja viimein pääsi voitolle».[4] Tarkemmin syillä ja esimerkeillä varustettuna sekä estetikan tieteellisiin perusteisin nojaumalla on sama mielipide sitten esitetty R. Tengström'in kirjoituksessa: Kalevala.[5] Viimein on nykyään professori Steinthal[6] asettanut Kalevalan yllämainittuin valittuin runoteosten rinnalle kertomarunouden ylimmäiseen luokkaan, ja täällä Suomessa lehtori Godenhjelm[7] otaksunut Wäinämöisen työt Suomen kansan hyväksi epoksemme koossapitäväksi ytimeksi. -- Paitsi näitä perinvastakkain seisovia mielipiteitä on myös joskus ilmaantunut vähemmin jyrkkiä, välittäviä. V. 1841 pidetyissä luennoissansa[8] Castrénkin lausui yllämainitusta hiukan eroavan käsityksen asiasta. Hän piti tosin siinäkin kiinni siitä, että muka Kalevalassa ei ole läpikäyvää yhteyttä, vaan myönsi kuitenkin, erirunoin »osaksi kutouneen toisihinsa, joka seikka niiden nykyiseen (kokoonpantuun) muotoon antaa syytä». Juuri saman ajatuksen on niin-ikään nykyänsä N. af Ursin tuonut esiin, osoittaen tätä yhteenkutoumista monilla esimerkeillä itse runoelmasta.[9]

Minkälainen käsitys asiasta sitten on niillä, joiden kautta vanha sankarirunoelmamme on säilynyt, kulkien polvikunnasta polvikuntaan pyhänä perintönä? Mitä tietävät, mitä sanovat Kalevalan laulajat itse yhteydestä näissä runoissansa? Hyvin merkillisen todistuksen siinä suhteessa olemme saaneet Vironmaalta. Siellä ovat epilliset runot ylimalkaan pahasti kuluneet, katkeuneet, niin ettei niissä itsessään suinkaan näe paljon yhteyden merkkiä, mutta yhtähyvin Pinkovan läänin kreikan-uskoiset Virolaiset aina vakuuttavat, että kaikki heidän laulamansa katkelmat ovat yhden »vanhan, sangen pitkän laulun sanoja» (vana, väga pika laulu sonad).[10] Meidän Kalevalaamme tämä vakuutus kuitenkin ainoasti tavallansa koskee, sillä joskin suuri osa virolaisista epillisistä runoista, niinkuin vasta saamme nähdä, onkin yhtä luuta ja lihaa meidän runojemme kanssa, niin ovat ne yhtähyvin sittemmin liittyneet siellä uusiin, meille vieraisin yhdistyksiin, ja Pihkovalaisten lausunto siis tarkoittanee tätä myöhemmin syntynyttä yhteyttä. Suomalaisista runoista taas ei näy kukaan keräilijä kuulleen samallaista nimenomaista, yleistä todistusta laulajien suusta; kumminkaan ei semmoista ole muistoon pantu. Päinvastoin näkyy se seikka puhuvan Kalevalan paloittajien puolesta, että »paraimmiltakaan laulajoilta ei saada kovin monta runoa yhteen jaksoon».[11] Useimmiten lauletaan runot yksitellen taikka ainoasti pari, kolme yhdessä, silloin tavallisesti paljoa lyhyemmässä, paljoa laihemmassa muodossa, kuin meille painettuna tutussa. Mutta sitä vastaan taas »on sangen harvoja runoja, joita ei yksi ja toinen laulaja laulaisi jossakin yhteydessä yhden tai useampain toisten kanssa»,[12] jossa seikassa toki luulisi ilmaantuvan edes jotain hämärää tuntoa, vaikkei selvää tietoa, runojen olemisesta yhden kokonaisuuden jäseninä. Ja yhden tai toisen runon yhteenkuulumisesta suurempain jaksoin kanssa antavat laulajatkin vakuutuksen suorilla sanoilla. Merkillistä kyllä koskevat nämät vakuutukset juuri niitä opettavaisia tai lyyrillisiä runoja, häävirsiä ja loitsulukuja, jotka näyttäisivät enimmin irtonaisilta kokonaisuudessa. Puheena-olevat runot jätetään näet tavallisesti kerääjälle laulamatta, mutta, niiden kohdalle tultuansa, lisäävät laulajat välistä viittauksen: »siitä se lähtee tavallista raudanluvun jälkeä», taikka: »siitä tulee häävirret laulettavaksi, jotka te saatte naisilta».[13]

Ristiriitaiset, niinkuin oppineitten, ovat siis laulajainkin todistukset Kalevalan runojen yhtenäisyydestä. Suurempaan selvyyteen ja varmuuteen päästäksemme ei ole niin muodoin meillä mitään muuta keinoa jäljellä, kuin uudestaan tarkastaa niitä perus-sääntöjä, jotka tiede on havainnut kaikissa kertomarunoelmissa yhteisiksi, ja niiden valossa, tutkia, mitä Kalevala-runosto lukumme alussa esiintuotuun kysymykseen itse vastaa.

Kertomarunoelmassakin, sanoo Vischer,[14] aikamme etevin kaunotieteen tutkija, pitää olla yksi täydellinen teko keskuksena; mutta tämä teko on, _kertoma-runon_ luonteen vaatimuksesta, _tapahtunut teko_, siis esitettävä olevaisen maailman osana kaikkein edelläkäyväin syittensä ja jälkeentulevaisten seuraustensa yhteydessä. Samasta perus-säännöstä johtuu vielä, että tuon teon tekijä, runoelman sankari, myöskin on välttämättömästi esitettävä jäsenenä maailmankokonaisuudessa: siitä syystä ei saa kuvata häntä yksinään seisovaksi, vaan keskellä koko joukkoa vähempiä sankareita. Tästä henkilöin paljoudesta seuraa taas luonnollisesti sivupyrintöjen ja tekojen monellaisuus. Henkilöin ja heidän tekojensa ohessa sisältää olevaisuus paitsi sitä suuren hengettömäin muotojen paljouden: pukuja, aseita, asumuksia y.m., jotka myös samassa tunkeuvat esiin; viimein vielä vaatii luontokin, niin elävä kuin elotonkin, itsellensä sijaa sekä huomiota. Täten kuuluu kertomarunon luonteesen, että se leviää laveaksi, täydelliseksi kuvaelmaksi kokonaisen kansan, kokonaisen aikakauden elämästä kaikissa sen kirjavissa ilmauksissa. Omituista tälle runouden lajille on siis, että se syrjäseikoissakin viivähtelee, että se suopi verrallisen itsenäisyyden eri-osille, ja että se sallii välikertomusten laveutua jokseenkin laajoiksi. Syrjäseikkoihin poikkeeminen ei ole epoksissa oikeutettu ainoasti niissä tilaisuuksissa, jolloin ne päätoimintaa jollakin lailla edistävät, vaan myöskin silloin, jos ne tuon tarkoitetun kokonaiskuvan kansan elämästä täydentävät jollakin piirteellä, joka muuten jäisi ilmitulematta. Draamassa on toiminnan astuminen, oikealle tai vasemmalle poikkeematta, suoraa viivaa pitkin; kertomarunoelmassa se leviää valtavana tulvana avaran tasangon ylitse. Yhteys tässä kirjavassa moninaisuudessa pidetään ainoasti sillä keinoin voimassa, että pääkuvaelmat vedetään näyttämön edustaan, niin että näkyvät selvempinä, suurempina; syrjäseikat sitä vastaan lykätään taemmaksi, hämärämpään valoon. Sen lisäksi tulee päätapauksen, määrätyllä alullansa, keskellänsä ja lopullansa, sulkea syrjätapaukset ikäänkuin yhteisiin kuvanpuitteisin.

Onkos Kalevalassa, niin kysymme nyt, semmoista päätapausta, jonka voipi sanoa koko runoelman keskukseksi ja joka luonnollisesti vetää syrjätapaukset laajaan piirihinsä? Onpa kyllä -- semmoinenhan on silminnähtävästi _Sammon synnyttäminen ja saattaminen Suomen kansan omaisuudeksi. Alkuna_ tämän tapauksen kehinnässä on Kalevalaisten pyrintö saada Pohjolan kaunis impi puolisokseen, joka pyrintö viimein yhdelle heistä onnistuukin, mutta ainoasti sillä kalliilla hinnalla, että täytyy sepittää tuo ijän-ikuinen onnen tuoja Pohjan kansaa varten. Tämä vaihtokauppa on tosin aivan vapaaehtoisesti tehty; molemmat puolet näkyvät olevan tyytyväiset osahansa, ja suloinen sovinto vallitsee Kalevalan sekä Pohjolan välillä. Mutta tämä kaikki on vaan näennäistä; se on korea kukkas-kuori tulivuoren päällä. Niin pian kun Ilmarin kaunis emäntä on kuollut, niin onkin samassa tuo ohukainen, silmiä kääntäväinen kuori sulanut, ja sen alla piillyt molemminpuolinen salaviha leimahtaapi esiin. Vaikkei Ilmarinen olekaan millään lailla syypää vaimonsa kuolemaan, soimaa häntä Pohjolan emäntä kuitenkin kohta tylyimmillä sanoilla tyttärensä surmaajaksi, eikä tahdo enään antaa hänelle toista tytärtänsä. Ilmarinen puolestaan kohta ryhtyy julkiseen väkivaltaan, ilmeiseen vihollisen-työhön ja ryöstää pois Pohjolan toisen immen. Mutta siinä teossa ei ilmau vielä kaikki, mitä sillä hetkellä kuohuu hänen sydämensä pohjassa. Hylätyn kosijan vimman alla piilee vielä toinenkin, luultavasti siinä jo kauan salaa kyteväinen tunne -- kateus Pohjolan rikkaudesta ja voimasta. Kotiin tulleen vastaan-ottaa Wäinämöinen kahdella kysymyksellä: miksi veli on niin synkällä mielellä, Pohjolasta tullessansa, ja miten Pohjola elävi? Silloin syöksee Ilmarisen mieltä painava tunne ilmi hillitsemättömällä voimalla tuossa katkerassa vastauksessa:

Mi on Pohjolan eleä, Kun on Sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siinä kylvö, Siinä kasvu kaikellainen, Siinäpä ikuinen onni!

Tässä olemme nyt saapuneet päätapauksen _keskustaan_, käännekohtaan, joka määrää toiminnan koko kulun tästä lähtien; sillä välittömänä seurauksena tuosta veljesten puheesta keskenänsä on päätös lähteä Sammon ryöstöön. _Loppuna_ on sitten Sammon vieminen Pohjolasta ja kumminkin osittainen tuonti Kalevalan asunnoille, sekä sen kautta alkaneen vaurastuksen ja onnen suojaaminen Louhen koston-hankkeilta.