# Kalevala

## Part 21

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/kalevala-7000/index.md

Jo nyt Kaukoni kuletin, saatoin Ahti Saarelaisen monen surman suun ohitse, Kalman kielen kantimetse noille Pohjolan pihoille, salakansan kartanoille. Nyt onpi saneltavana, kielin kertoeltavana, miten lieto Lemminkäinen, tuo on kaunis Kaukomieli, tuli Pohjolan tupihin, Sariolan salvoksihin, ilman kutsutta pitoihin, airuhitta juominkihin. Tuop' on lieto Lemminkäinen, poika, veitikkä verevä, heti kun tuli tupahan, astui keskilattialle: silta liekkui lehmuksinen, tupa kuusinen kumahti. Sanoi lieto Lemminkäinen, itse virkki, noin nimesi: "Terve tänne tultuani, terve tervehyttäjälle! Kuules, Pohjolan isäntä! Oisiko talossa tässä ohria orosen purra, olutta urohon juoa?" Itse Pohjolan isäntä istui pitkän pöyän päässä. Tuop' on tuolta vastoavi, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ollevi talossa tässä tannerta orosen olla. Eikä kielletä sinua, jos olet siivolla tuvassa, oven suussa seisomasta, oven suussa, orren alla, kahen kattilan välissä, kolmen koukun koskevilla." Siinä lieto Lemminkäinen murti mustoa haventa, kattilaisen-karvallista. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Lempo tänne lähteköhön oven suuhun seisomahan, nokianne nuohomahan, karstoja karistamahan! Eip' ennen minun isoni eikä valtavanhempani seisonut sijalla sillä, oven suussa, orren alla. Olipa sijoa silloin: tanhua orihin olla, tupa pesty miesten tulla, sopet luoa sormikasta, vaarnat miesten vanttuhia, seinät miekkoja laella. Miksip' ei ole minulle kuin ennen minun isolle?" Siitä siirtihen ylemmä, pyörähtihe pöyän päähän; istuihe rahin nenähän, petäjäisen penkin päähän: rahi vastahan rasahti, petäjäinen penkki notkui. Sanoi lieto Lemminkäinen: "Enpäs liene lempivieras, kun ei tuotane olutta tulevalle vierahalle." Ilpotar, hyvä emäntä, sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh poika Lemminkäisen! Mi sinusta vierahasta! Tulit pääni polkemahan, aivoni alentamahan! Ohrina oluet meillä, makujuomat maltahina, leipomatta vehnäleivät, lihakeitot keittämättä. Oisit yötä ennen tullut taikka päiveä jälestä." Siinä lieto Lemminkäinen murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Itse tuon sanoiksi virkki: "Jop' on täällä syömät syöty, häät juotu, piot pi'etty, oluet osin jaeltu, me'et miehin mittaeltu, kannut kannettu kokohon, tuopit roukkoihin rovittu! "Oi sie Pohjolan emäntä, Pimentolan pitkähammas! Pi'it häät häjyn tavalla, kutsut koiran kunnialla. Leipoelit leivät suuret, panit ohraiset oluet, laitoit kutsut kuusianne, anojat yheksiänne: kutsuit kurjat, kutsuit köyhät, kutsuit ruojat, kutsuit roistot, kaikki hoikat huonemiehet, kaitakauhtanat kasakat; muun on kutsuit kaiken kansan - minun heitit kutsumatta! "Mintähen tämä minulle omistani ohristani? Muut ne kantoi kauhasilla, muut ne tiiskinä tiputti, minä määrin mätkäelin, puolikkoisin putkaelin omiani ohriani, kylvämiäni jyviä. "En nyt liene Lemminkäinen, en vieras hyvän-niminen, kun ei tuotane olutta, pantane pata tulelle, keittoa pa'an sisähän, leiviskä sianlihoa, syöäkseni, juoakseni päähän matkan päästyäni." Ilpotar, hyvä emäntä, hänpä tuon sanoiksi virkki: "Ohoh piika pikkarainen, orjani alinomainen! Pane keittoa patahan, tuo olutta vierahalle!" Tyttö pieni, tyhjä lapsi, pahin astian pesijä, lusikkojen luutustaja, kapustojen kaapustaja pani keittoa patahan: luut lihoista, päät kaloista, vanhat naatit naurihista, kuoret leivistä kovista. Toi siitä olutta tuopin, kannun kaljoa pahinta juoa lieto Lemminkäisen, appoa halun-alaisen. Itse tuon sanoiksi virkki: "Tokko lie sinussa miestä, juojoa tämän oluen, tämän kannun kaatajata?" Lemminkäinen, lieto poika, katsoi tuosta tuoppihinsa: toukka on tuopin pohjukassa, käärmehiä keskimailla; äärillä maot mateli, sisiliskot liuahteli. Sanoi lieto Lemminkäinen, kauahutti Kaukomieli: "Tuopin tuojat Tuonelahan, kannun kantajat Manalle ennen kuun ylenemistä, tämän päivän päätymistä!" Siitä tuon sanoiksi virkki: "Oh sinä olut katala! Jo nyt jou'uit joutavihin, jou'uit joutavan jälille! Olut suuhun juotanehe, ruhkat maahan luotanehe sormella nimettömällä, vasemmalla peukalolla!" Tapasip' on taskuhunsa, kulki kukkaroisehensa. Otti ongen taskustansa, väkärauan väskystänsä, tuonp' on tunki tuoppihinsa, alkoi onkia olutta: maot puuttui onkehensa, väkähänsä kyyt vihaiset. Sa'an nosti sammakoita, tuhat mustia matoja, loi ne maahan maan hyviksi, kaikki laski lattialle; veti veitsensä terävän, tuon on tuiman tuppirauan, sillä silpoi päät maoilta, katkoi kaulat käärmehiltä - joi oluen onneksensa, me'en mustan mieliksensä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "En mä liene lempivieras, kun ei tuotane olutta, parempata juotavata varavammalla käellä, suuremmalla astialla, tahi ei oinasta isetä, suurta sonnia tapeta, härkeä tupahan tuoa, sorkkasäärtä huonehesen." Itse Pohjolan isäntä sanan virkkoi, noin nimesi: "Mitä sie tulitki tänne, ken sinua koolle kutsui?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Korea kutsuttu vieras, koreampi kutsumatoin. Kuules, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! Anna ostoa olutta, juomoa rahan-alaista!" Tuopa Pohjolan isäntä tuosta suuttui ja syäntyi, kovin suuttui ja vihastui. Lauloi lammin lattialle Lemminkäisellen etehen. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuoss' on joki juoaksesi, lampi laikutellaksesi." Mitä huoli Lemminkäinen! Sanan virkkoi, noin nimesi: "En ole vaimojen vasikka enkä härkä hännällinen juomahan jokivesiä, lampivettä lakkimahan." Itse loihe loitsimahan, laikahtihe laulamahan. Lauloi sonnin lattialle, härän suuren, kultasarven: sepä lammin laikkaeli, joi jokosen onneksensa. Pohjolainen, pitkä poika, suen suustansa sukesi; senpä lauloi lattialle surmaksi lihavan sonnin. Lemminkäinen, lieto poika, lauloi valkean jäniksen lattialle hyppimähän sen sutosen suun e'essä. Pohjolainen, pitkä poika, lauloi koiran koukkuleuan tuon jäniksen tappamahan, kierosilmän kiskomahan. Lemminkäinen, lieto poika, lauloi orrellen oravan, orsilla kapahumahan, koiran tuota haukkumahan. Pohjolainen, pitkä poika, lauloi nää'än kultarinnan: näätä näppäsi oravan orren päässä istumasta. Lemminkäinen, lieto poika, lauloi ruskean reposen: se söi nää'än kultarinnan, karvan kaunihin kaotti. Pohjolainen, pitkä poika, kanan suustansa sukesi sillalla sipoamahan tuon reposen suun e'essä. Lemminkäinen, lieto poika, haukan suustansa sukesi, kieleltä käpeäkynnen: sepä kiskalti kanasen. Sanoi Pohjolan isäntä, itse lausui, noin nimesi: "Ei tässä piot paranne, kun ei vierahat vähenne; talo työlle, vieras tielle hyvistäki juomingista! Lähe tästä, hiien heitto, luota kaiken ihmiskansan! Kotihisi, konna, koita, paha, maahasi pakene!" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Ei miestä manaten saa'a, ei miestä pahempatana sijaltansa siirtymähän, paikalta pakenemahan." Silloin Pohjolan isäntä miekan seinältä sivalti, tempasi tuliteränsä. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi sie Ahti Saarelainen tahi kaunis Kaukomieli! Mitelkämme miekkojamme, katselkamme kalpojamme, minunko parempi miekka vainko Ahti Saarelaisen!" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Mitä minun on miekastani, kun on luissa lohkiellut, pääkasuissa katkiellut! Vaan kuitenki kaikitenki, kun ei nuo piot paranne, mitelkämme, katselkamme, kumman miekka mieluhumpi! Eip' ennen minun isoni miekkamittoja varannut: pojastako polvi muuttui, lapsesta laji väheni!" Otti miekan, riisui rauan, tempasi tuliteräisen huotrasta huveksisesta, vyöstä vennon-selkäisestä. Mittelivät, katselivat noien miekkojen pituutta: olipa pikkuista pitempi miekka Pohjolan isännän, yhtä kynnen mustukaista, puolta sormuen niveltä. Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Sinunpa pitempi miekka: sinun eellä iskeminen." Siitä Pohjolan isäntä sivalteli, sieppaeli, tavoitteli, ei tavannut, Lemminkäistä päälakehen. Kerran ortehen osasi, kamanahan kapsahutti: orsi poikki otskahutti, kamana kaheksi lenti. Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Min teki pahoa orret, kamana tihua työtä, jotta orsia osoitat, kamanata kapsuttelet? "Kuule, poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä! Tukela tora tuvassa, seikat akkojen seassa: tuvan uuen turmelemme, lattiat verin panemme. Käykämme ulos pihalle, ulos pellolle torahan, tanterelle tappelohon! Pihalla veret paremmat, kaunihimmat kartanolla, luontevaisemmat lumella." Mentihin ulos pihalle. Tavattihin lehmän talja, levitettihin pihalle senp' on päällä seistäksensä. Sanoi Ahti Saarelainen: "Kuulesta, sa Pohjan poika! Sinunpa pitempi miekka, sinun kalpa kauheampi - ehkä tuon on tarvinnetki, ennenkuin ero tulevi tahi kaula katkeavi - : iske päältä, Pohjan poika!" Iski päältä Pohjan poika. Iski kerran, iski toisen, kohta kolmasti rapasi; eipä oike'in osoita, lipaise lihoakana, ota ei orvaskettuana. Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Annapas minäki koitan, jo se on vuoroni minunki!" Tuopa Pohjolan isäntä ei tuosta totella ollut: yhä iski, ei epäillyt, tarkoitteli, ei tavannut. Tulta tuiski tuima rauta, terä varsin valkeata käessä lieto Lemminkäisen; läksi loiste loitommaksi, vasten kauloa valahti tuon on pojan pohjolaisen. Sanoi kaunis Kaukomieli: "Ohoh Pohjolan isäntä! Niinp' on kaulasi, katalan, kuni koite ruskeana!" Tuopa poika pohjolaisen, itse Pohjolan isäntä, sinne siirti silmiänsä pä'in kauloa omoa. Tuop' on lieto Lemminkäinen siinä lyöä silpahutti, iski miestä miekallansa, kavahutti kalvallansa. Löip' on kerran luimahutti: laski pään on päältä olka, kallon kaulalta sivalti; vei kuin naatin naurihista tahikka tähkän olesta, evän kaikesta kalasta. Päähyt pyörähti pihalle, miehen kallo kartanolle, kuni nuolen noutaessa puusta koppelo putosi. Sata oli seivästä mäellä, tuhat pystössä pihalla, saoin päitä seipähissä. Yks' on seiväs ilman päättä: tuop' on lieto Lemminkäinen otti pään pojan pätöisen, kantoi kallon kartanolta senki seipähän nenähän. Siitä Ahti Saarelainen, tuo on kaunis Kaukomieli, tupahan palattuansa sanan virkkoi, noin nimesi: "Tuo vettä, vihainen piika, käsiäni pestäkseni veristä pahan isännän, häjyn miehen hurmehista!" Pohjan akka syännyksenti, syännyksenti, suutuksenti. Lauloi miestä miekallista, asehellista urosta, saa miestä miekallista, tuhat kalvan kantajata pään varalle Lemminkäisen, Kaukomielen kaulan päälle. Jo aika tosin tulevi, päivä liitolle lipuvi, toki käypi tuskemmaksi, läylemmäksi lankeavi asuskella Ahti poian, Lemminkäisen leyhytellä noissa Pohjolan pioissa, salajoukon juomingissa.

Kahdeksaskolmatta runo

Jo nyt Ahti Saarelainen, itse lieto Lemminkäinen, pistäiksen on piilemähän, painaikse pakenemahan pimeästä Pohjolasta, sangasta Saran talosta. Läksi tuiskuna tuvasta, savuna pihalle saapi pakohon pahoja töitä, pillojansa piilemähän. Niin pihalle tultuansa katseleikse, käänteleikse, etsi entistä oritta. Näe ei entistä oroa: näki paaen pellon päässä, pajupehkon pientarella. Mikäs neuvoksi tulevi, mikä neuvon antajaksi, ettei pää pahoin menisi, tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi näillä Pohjolan pihoilla? Jo kumu kylästä kuului, tomu toisista taloista, välkytys kylän väliltä, silmän isku ikkunoilta. Tuossa lieto Lemminkäisen, tuon on Ahti Saarelaisen, täytyi toisiksi ruveta, piti muiksi muutellaita. Kokkona ylös kohosi, tahtoi nousta taivahalle: päivä poltti poskipäitä, kuuhut kulmia valaisi. Siinä lieto Lemminkäinen Ukkoa rukoelevi: "Oi Ukko, hyvä Jumala, mies on tarkka taivahinen, jymypilvien pitäjä, hattarojen hallitsija! Laaipa utuinen ilma, luopa pilvi pikkarainen, jonka suojassa menisin, kotihini koitteleisin luoksi ehtoisen emoni, tykö valtavanhempani!" Lenteä lekuttelevi, katsoi kerran jälkehensä: keksi harmoan havukan - sen silmät paloi tulena kuni pojan pohjolaisen, Pohjan entisen isännän. Sanoi harmoa havukka: "Ohoh Ahti veikkoseni! Muistatko muinaista sotoa, tasapäätä tappeloa?" Sanoi Ahti Saarelainen, virkkoi kaunis Kaukomieli: "Havukkani, lintuseni! Käännäite kohin kotia! Sano tuonne tultuasi pimeähän Pohjolahan: 'Kova on kokko kourin saa'a, kynälintu kynsin syöä.'" Jo kohta kotihin joutui luoksi ehtoisen emonsa suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. Emo vastahan tulevi kulkiessansa kujoa, aitoviertä astuessa. Ennätti emo kysyä: "Poikueni, nuorempani, lapseni, vakavampani! Mit' olet pahoilla mielin Pohjolasta tullessasi? Onko sarkoin vaarrettuna noissa Pohjolan pioissa? Jos on sarkoin vaarrettuna, saat sinä paremman sarkan, taattosi soasta saaman, tavoittaman tappelosta." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ken mun sarkoin vaarteleisi! Itse vaartaisin isännät, vaartaisin sata urosta, tuhat miestä tunnustaisin." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin? Oletko voitettu orihin, herjattu hevosen varsoin? Jos olet voitettu orihin, ostaos ori parempi ison saamilla eloilla, vanhemman varustamilla!" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ken mun herjaisi hevosin eli varsoin voitteleisi! Itse herjaisin isännät, voittaisin oron ajajat, miehet vankat varsoinensa, urohot orihinensa." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mit' olet pahoilla mielin, kuta synke'in syämin Pohjolasta tultuasi? Oletko naisin naurettuna eli piioin pilkattuna? Jos olet naisin naurettuna eli piioin pilkattuna, toiset toiste pilkatahan, naiset vasta nauretahan." Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani! Ken mun naisin naurattaisi eli piioin pilkkoaisi! Itse nauraisin isännät, kaikki piiat pilkkoaisin, nauraisin sataki naista, tuhat muuta morsianta." Sanoi äiti Lemminkäisen: "Mi sinulla, poikueni? On sulle satunen saanut Pohjolassa käyessäsi, vainko liioin syötyäsi, syötyäsi, juotuasi olet öisillä sijoilla nähnyt outoja unia?" Silloin lieto Lemminkäinen sai tuossa sanoneheksi: "Akat noita arvelkohot öisiä unennäköjä! Muistan yölliset uneni, sen paremmin päivälliset. Oi emoni, vanha vaimo! Sääli säkkihin evästä, pane jauhot palttinahan, suolat riepuhun sovita! Pois tuli pojalle lähtö, matka maasta ottaminen, tästä kullasta ko'ista, kaunihista kartanosta: miehet miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä." Emo ennätti kysyä, vaivan nähnyt vaaitella: "Miksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä?" Virkkoi lieto Lemminkäinen, sanoi kaunis Kaukomieli: "Siksi miekkoja hiovat, kärestävät keihä'itä: mun poloisen pään varalle, vasten kauloa katalan. Tuli työ, tapahtui seikka noilla Pohjolan pihoilla: tapoin pojan pohjolaisen, itsen Pohjolan isännän. Nousi Pohjola sotahan, takaturma tappelohon vasten vaivaista minua, yksinäisen ympärille." Emo tuon sanoiksi virkki, lausui vanhin lapsellensa: "Jo sanoin minä sinulle, jo vainen varoittelinki, yhä kielteä käkesin lähtemästä Pohjolahan. Mahoit olla oikeassa, eleä emon tuvilla, oman vanhemman varassa, kantajasi kartanossa, ei oisi sotoa saanut, tapahtunut tappeloa. "Kunne nyt, poikani poloinen, kunne, kannettu katala, lähet pillan piilentähän, työn pahan pakenentahan, ettei pää pahoin menisi, kaula kaunis katkeaisi, tukka turhi'in tulisi, hivus hieno lankeaisi?" Sanoi lieto Lemminkäinen: "En tieä sitä sijoa, kunne painuisin pakohon pillojani piilemähän. Oi emoni, kantajani! Kunne käsket piilemähän?" Sanoi äiti Lemminkäisen, itse lausui, noin nimesi: "En mä tieä, kunne käsken, kunne käsken ja kehoitan. Menet männyksi mäelle, katajaksi kankahalle, tuho sielläki tulevi, kova onni kohtoavi: use'in mäkinen mänty pärepuiksi leikatahan, usei'in kataja kangas seipähiksi karsitahan. "Nouset koivuksi norolle tahikka lehtohon lepäksi, tuho sielläki tulisi, kova onni kohti saisi: use'in noroinen koivu pinopuiksi pilkotahan, use'in lepikkölehto hakatahan halmeheksi. "Menet marjaksi mäelle, puolukaksi kankahalle, näille maille mansikoiksi, mustikoiksi muille maille, tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: noppisivat nuoret neiet, tinarinnat riipisivät. "Mene hauiksi merehen, siiaksi silajokehen, tuho sielläki tulisi, kova loppu loukahtaisi: mies nuori, noentolainen, veisi verkkonsa vesille, nuoret nuotalla vetäisi, vanhat saisi verkollansa. "Menet metsähän sueksi, korpimaille kontioksi, tuho sielläki tulisi, kova onni kohtoaisi: mies nuori, noen näköinen, kärestäisi keihä'änsä surmataksensa sutoset, metsän karhut kaataksensa." Silloin lieto Lemminkäinen sanan virkkoi, noin nimesi: "Itse tieän ilke'immät, paikat arvoan pahimmat, kussa surma suin pitäisi, kova loppu loukahtaisi. Oi emo, elättäjäni, maammo, maion-antajani! Kunne käsket piilemähän, kunne käsket ja kehoitat? Aivan on surma suun e'essä, paha päivä parran päällä, yksi päivä miehen päätä, tuskin täytehen sitänä." Silloin äiti Lemminkäisen itse virkki, noin nimesi: "Sanon ma hyvänki paikan, ani armahan nimitän, missä piillä pillomuksen, paeta pahan-alaisen: muistan maata pikkuruisen, tieän paikkoa palasen, syömätöintä, lyömätöintä, miekan miehen käymätöintä. Sie vanno valat ikuiset, valehettomat, vakaiset, kuunna, kymmennä kesänä et sotia käyäksesi hopeankana halulla tahi kullan tarpehella!" Sanoi lieto Lemminkäinen: "Vannon mie valat vakaiset, en kesänä ensimäisnä, tok' en vielä toisnakana saa'a suurihin sotihin, noihin miekan melskehisin. Viel' on haavat hartioissa, syvät reiät ryntähissä entisistäkin iloista, mennehistä melskehistä suurilla sotamä'illä, miesten tappotanterilla." Silloin äiti Lemminkäisen sanan virkkoi, noin nimesi: "Otapa isosi pursi, lähe tuonne piilemähän ylitse meren yheksän, meri-puolen kymmenettä, saarehen selällisehen, luotohon merellisehen! Siell' ennen isosi piili, sekä piili jotta säilyi suurina sotakesinä, vainovuosina kovina; hyvä oli siellä ollaksensa, armas aikaellaksensa. Siellä piile vuosi, toinen, käy kotihin kolmannella tutuille ison tuville, vanhempasi valkamoille!"

Yhdeksäskolmatta runo