Part 4

Vaka vanha Väinämöinen Uipi aaltoja syviä Kuusi päiveä kesäistä, Kuusi yötä järkiähän, Eessänsä vesi vetelä, 5 Takanansa taivas kirkas. Uip' on vielä yötä kaksi, Kaksi päiveä pisintä, Niin yönä yheksäntenä Itse tuon sanoiksi virkki: 10 "Voi poloinen päiviäni, Kun läksin omilta mailta, I'äkseni ilman alle, Kuuksi päiväksi kululle!" "En nyt tuota tunnekana, 15 Miten olla, kuin eleä; Teenkö tuulehen tupani, Ei ole tuulessa tukea, Vetehenkö saunan salvan, Vesi viepi salvokseni." 20 Lentipä Lapista lintu, Tuli kokko koillisesta, Näki vanhan Väinämöisen Selällä meren sinisen: "Mit' olet meressä miesi, 25 Uros aaltojen seassa?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Sit' olen minä meressä, Läksin neittä Pohjolasta, Impeä Pimentolasta; 30 Tulin Luotolan lähelle, Joukolan jokivesille, Hepo alta ammuttihin, Itseäni mielittihin." "Siitä jäin ve'en varahan, 35 Tuli tuuli luotehesta, Se mun kauas kannatteli, Aallot rannalta ajeli, Näille väljille vesille, Ulapoille aukeille." 40 "En nyt tuota tunnekana, Eeltä arvata osoa, Kumpi kuoloksi tulevi, Kumpi ennen ennättävi, Nälkähänkö nääntyminen, 45 Vai vetehen vaipuminen." Sanoi kokko ilman lintu: "Ellos olko milläskänä! Seisotaite selkähäni, Mie sinun merestä kannan. 50 Vielä muistan muunki päivän, Kun ajoit Kalevan kasken, Heitit koivun kasvamahan Istunpuuksi itselleni." Siitä vanha Väinämöinen 55 Kohottavi kokkoansa; Mies on nousevi merestä, Uros aallosta ajaikse, Siiville sijoitteleikse, Kokon kynkkäluun nenille. 60 Tuop' on kokko ilman lintu Kantoi vanhan Väinämöisen Pohjan pitkähän perähän, Summahan Sariolahan; Siihen heitti Väinämöisen, 65 Itse ilmahan kohosi. Siinä itki Väinämöinen, Siinä itki ja urisi, Pahalla pajupurolla, Tiheässä tuomikossa, 70 Sata haavoa sivulla, Tuhat tuulen pieksämätä. Itki yötä kaksi kolme, Saman verran päiviäki, Eikä tiennyt tietä käyä, 75 Outo matkoa osannut, Noille syntymä-sijoille, Elomaille entisille. Pohjan piika pikkarainen Nousi aivan aikaisehen, 80 Pesi pitkät pyöräpöyät, Laajat lattiat lakaisi; Vei pihalle rikkasensa, Seisattelihe rikoille, Kuulevi mereltä itkun, 85 Poikki joen juorotuksen. Juosten joutuvi tupahan, Pian pirttihin menevi, Sanoi tuonne saatuansa, Toimitteli tultuansa: 90 "Kuulin mie mereltä itkun, Poikki joen juorotuksen." Louhi Pohjolan emäntä Pian pistihe pihalle, Vierähti veräjän suuhun, 95 Perimmäisen pellon päähän; Siinä korvin kuunteleikse, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ei ole itku lapsen itku, Eikä vaimojen valitus, 100 Itku on partasuun urohon, Jouhileuan juorottama." Louhi Pohjolan emäntä Työnnälti venon vesille, Souti luoksi Väinämöisen, 105 Luoksi itkevän urohon, Puhutteli, lausutteli, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Ohoh sinua, ukko utra, Jo olet maalla vierahalla!" 110 Vaka vanha Väinämöinen Päätänsä kohottelevi, Tuosta tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin nimesi: "Tietänen mä tuon itsekin, 115 Olen maalla vierahalla; Maallani olin parempi, Kotonani korkeampi." Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: 120 "Saisiko sanoakseni, Oisiko lupa kysyä, Mi sinä olet miehiäsi Ja kuka urohiasi?" Vaka vanha Väinämöinen 125 Itse tuon sanoiksi virkki: "Mainittihinpa minua, Arveltihin aikoinansa, Illoilla ilotsijaksi, Joka lakson laulajaksi, 130 Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla; Mi jo lienenki katala, Tuskin tunnen itsekänä." Louhi Pohjolan emäntä 135 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Nouse jo norosta miesi, Uros uuelle uralle, Haikeasi haastamahan, Satuja sanelemahan!" 140 Otti miehen itkemästä, Urohon urisemasta, Souti poikki Pohjolahan, Viepi vierahan tupahan. Syötteli nälästynehen, 145 Kastunehen kuivaeli, Teki miehen terveheksi, Urohon paranneheksi, Kysytteli, lausutteli, Sanan virkkoi, noin nimesi: 150 "Mitä itkit Väinämöinen, Uikutit uvantolainen, Tuolla paikalla pahalla, Rannalla meryttä vasten?" Vaka vanha Väinämöinen 155 Itse tuon sanoiksi virkki: "Tuota itken tuon ikäni, Kun ma uin omilta mailta Näille ouoille oville, Veräjille vierahille." 160 Louhi Pohjolan emäntä Siitä tuon sanoiksi saatti: "Elä itke Väinämöinen, Uikuta uvantolainen! Hyvä tääll' on ollaksesi, 165 Armas aikaellaksesi! Syöä lohta luotaselta, Sivulta sianlihoa." Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: 170 "Kylkehen kyläinen syönti Hyvissäki vierahissa; Mies on maallansa parempi, Kotonansa korkeampi." "Soisipa sula Jumala, 175 Pääsisin omille maille, Parempi omalla maalla Vetonenki virsun alta, Kun on maalla vierahalla Kultamaljasta metonen." 180 Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: "Niin mitä minulle annat, Kun saatan omille maille?" "Taiatko takoa sammon, 185 Kirjokannen kalkutella, Joutsenen kynän nenästä, Maholehmän maitosesta, Yhen uuhen Villasesta, Yhen ohrasen jyvästä, 190 Niin annan tytön sinulle, Panen neien palkastasi, Saatan sun omille maille, Oman peltosi perille." Vaka vanha Väinämöinen 195 Itse tuon sanoiksi virkki: "Taia en sampoa takoa, Kantta kirjo kirjoitella; Saata mie omille maille, Työnnän seppo Ilmarisen, 200 Joka samposi takovi, Neitosi lepyttelevi." "Se on seppo sen mokoma, Ylen taitava takoja, Jok' on taivoa takonut, 205 Ilman kantta kalkutellut, Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämä." Louhi Pohjolan emäntä Sanan virkkoi, noin nimesi: 210 "Sille työnnän tyttäreni, Sille lapseni lupoan, Joka sampuen takovi, Kannen kirjo kirjoittavi, Joutsenen kynän nenästä, 215 Maholehmän maitosesta, Yhen uuhen Villasesta, Yhen ohrasen jyvästä." Pani varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, 220 Saattoi vanhan Väinämöisen, Istutti oron rekehen. Siitä tuon sanoiksi virkki, Itse lausui, noin nimesi: "Elä päätäsi ylennä, 225 Kohottele kokkoasi, Kun ei ilta ennättäne, Tahi ei uupune oronen! Jospa päätäsi ylennät, Kohottelet kokkoasi, 230 Jo toki tuho tulevi, Paha päivä päälle saapi." Siitä vanha Väinämöinen Löi orosen juoksemahan, Harjan liina liikkumahan, 235 Ajoa karittelevi Pimeästä Pohjolasta, Summasta Sariolasta.

Kahdeksas runo

Kaunis Pohjan neiti kutoo kangasta taivaan kaarella istuen, jossa Väinämöinen nähtyä hänen pyytää rekeensä laskeimaan ja häntä puolisonansa Kalevalaan seuraamaan; vv. 132. -- Neiti vastaa rastaan hänelle vast'ikään lehdossa laulaneen ja ilmoittaneen tytöillä paljoa paremman elämän kun miniöillä olevan; vv. 33-60. -- Väinämöinen päättää lintuin ei mitään tietävän ja yhä kutsuu neittä rekeensä. Neiti määräelee hänelle tinkatöitä, joista Väinämöinen helposti täyttää kaksi ensimäistä; vv. 61-98. -- Tyttö kolmanneksi työksi ehdottelee Väinämöisen venettä särkyneestä kehrävarresta veistämään. Veistäessä Väinämöinen lyöpi jalkaansa ja haavasta juoksee summatoin veri maalle; vv. 99-146. -- Väinämöinen valjastaa hevosen ja lähtee apua etsimään tuskassansa. Tulee taloon ja kysäisee, eikö olisi siinä ketään veren sulkijata; vv. 147-176.

Tuo oli kaunis Pohjan neiti, Maan kuulu, ve'en valio Istui ilman vempelellä, Taivon kaarella kajotti, Kultakangasta kutovi, 5 Hopeaista huolittavi. Vaka vanha Väinämöinen Ajoa karittelevi, Ajoi matkoa palasen, Pikkaraisen piirrätteli, 10 Kuuli sukkulan surinan Ylähältä päänsä päältä. Päätä korjasta kohotti, Katsahtavi taivahalle, Näki neien taivahalla, 15 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tule neiti korjahani, Laskeite rekoseheni!" Neiti tuon sanoiksi virkki, Itse lausui ja kysyvi: 20 "Miksi neittä korjahasi, Tyttöä rekosehesi?" Vaka vanha Väinämöinen Tuop' on tuohon vastoavi: "Siksi neittä korjahani, 25 Tyttöä rekoseheni: Mesileivän leipojaksi, Oluen osoajaksi, Joka lautsan laulajaksi, Ikkunan iloitsijaksi, 30 Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla." Neiti tuon sanoiksi virkki, Itse lausui ja pakisi: "Kun kävin matara-maalla 35 Eilen ilta-myöhäsellä, Lintu lauleli lehossa, Kyntörastas raksutteli, Lauleli tytärten mielen Ja lauloi miniän mielen." 40 "Mie tuota sanelemahan, Linnulta kyselemähän: 'Oi sie kyntörastahanen! Laula korvin kuullakseni, Kumman on parempi olla, 45 Kumman olla kuulusampi: Tyttärenkö taattolassa, Vai miniän miehelässä?" "Tianenpa tieon antoi, Kyntörastas raksahutti: 50 'Valkea kesäinen päivä, Neitivalta valkeampi, Vilu on rauta pakkasessa, Vilumpi miniävalta; Niin on neiti taattolassa, 55 Kuin marja hyvällä maalla, Niin miniä miehelässä, Kuin on koira kahlehissa, Harvoin saapi orja lemmen, Ei miniä milloinkana.'" 60 Vaka vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Tyhjiä tiasen virret, Rastahasen raksutukset; Tule neiti korjahani, 65 Laskeite rekoseheni, En ole mitätöin miesi, Uros muita untelompi." Neiti taiten vastaeli, Sanan virkkoi, noin nimesi: 70 "Mieheksi sinun sanoisin, Urohoksi arveleisin, Jospa jouhen halkaiseisit Veitsellä kärettömällä, Munan solmuhun vetäisit, 75 Solmun tuntumattomaksi." Vaka vanha Väinämöinen Halki jouhen halkaisevi Veitsellä kärettömällä, Tuiki tutkamettomalla, 80 Munan solmuhun vetävi, Solmun tuntumattomaksi; Käski neittä korjahansa, Tyttöä rekosehensa. Neiti taiten vastaeli: 85 "Ehkäpä tulen sinulle, Kun kiskot kivestä tuohta, Säret jäästä aiaksia, Ilman palan pakkumatta, Pilkkehen pirahtamatta." 90 Vaka vanha Väinämöinen Ei tuosta kovin hätäy, Kiskoipa kivestä tuohta, Särki jäästä järkäleitä, Ilman palan pakkumatta, 95 Pilkkehen pirahtamatta; Kutsui neittä korjahansa, Tyttöä rekosehensa. Neiti taiten vastoavi, Sanovi sanalla tuolla: 100 "Sillenpä minä menisin, Kenp' on veistäisi venosen Kehrävarteni muruista, Kalpimeni kappaleista, Työntäisi venon vesille, 105 Uuen laivan lainehille, Ilman kouran koskematta, Käsivarren kääntämättä." Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: 110 "Liene ei maassa, maailmassa, Koko ilman kannen alla, Mointa laivan laatiata, Vertoani veistäjätä." Otti värttinän muruja, 115 Kehrävarren kiertimiä, Läksi veistohon venosen, Satalauan laittelohon, Vuorelle teräksiselle, Rautaiselle kalliolle. 120 Veisti päivän, veisti toisen, Niin päivällä kolmannella Hiisi vartta vaapahutti, Lempo tempasi tereä, Kävipä kivehen kirves, 125 Kasa kalkkoi kalliohon, Siitä liuskahti liha'an, Polvehen pojan pätöisen; Veri pääsi vuotamahan, Hurme huppelehtamahan. 130 Vaka vanha Väinämöinen Loihe siitä loitsimahan, Luki synnyt syitä myöten, Luottehet lomia myöten, Mutt'ei muista muutamia 135 Veren suuria sanoja, Joista salpa saataisihin Tulevalle tukkeheksi. Veri juoksevi jokena, Hurme koskena kohisi, 140 Peitti maassa marjan varret, Kanervaiset kankahalla, Eik' ollut sitä mätästä, Jok' ei tullut tulvillehen Noita liikoja veriä, 145 Hurmehia huurovia. Jo nyt vanhan Väinämöisen Toki tuskaksi tulevi; Pani varsan valjahisin, Ruskean re'en etehen, 150 Siitä reuoikse rekehen, Kohennaikse korjahansa. Laski virkkua vitsalla, Helähytti helmisvyöllä, Virkku juoksi, matka joutui, 155 Reki vieri, tie lyheni; Jo kohta kylä tulevi, Tietä kolme kohtoavi. Ajoa suhauttavi Ylimmäistä tietä myöten 160 Ylimmäisehen talohon, Yli kynnyksen kysyvi: "Oisiko talossa tässä Rauan raannan katsojata, Veritulvan tukkijata, 165 Salpoa verisatehen?" Ukko uunilta urahti, Halliparta paukutteli: "Sulettun' on suuremmatki, Jalommatki jaksettuna, 170 Luojan kolmella sanalla, Syvän synnyn säätämällä, Joet suista, järvet päistä, Virrat niskoilta vihaiset, Lahet niemien nenistä, 175 Kannakset kapeimmilta."

Yhdeksäs runo

Väinämöinen lähtee tupaan ja verta hänen haavastansa juoksee summattomasti lattialle; ukkoa asia alkaa jo arveluttaa, kun ei muista raudan syntyä, jolla saisi veren juoksun pysäytetyksi; vv. 1-22. -- Väinämöinen kertoo ukolle raudan synnystä, mitenkä Ukko jumala veden, tulen ja maan luomisen jälkeen synnytti itsestänsä kolme Luonnotarta, jotka ylhältä ilmasta lypsivät raudan ainetta maalle; vv. 23-56. -- Väinämöinen jatkaa kerrontansa, mitenkä rauta kävi veljeänsä tulta tervehtimään, ja kun tuli oli polttaa hänen, pääsi pakoon suolle, jossa piili aikansa, kunnes metsän eläväin jälissä joutui näkyviin; vv. 57-84. -- Seppo Ilmarinen ottaa raudan ruosteen suolta ja työntää ahjoonsa, nähdäksensä miksi tulessa muuttuisi. Rauta rukoilee itseänsä tulesta otettamaan ja, kun seppo penkoo pahaksi rupeavan, oikein valalla vannoo siivosti elävänsä; vv. 85-120. -- Ilmarinen tempaa raudan tulesta ja takoo teräkaluiksi. Niitä karkaistaissa sai Hiiden lintu herhiläinen vahingollisia aineita varkahin karkaisuveteen sekoitetuksi, ja siitä tuli rauta pahantapaiseksi; vv. 121-146. -- Ukko kuultua raudan synnyn muistuttelee sitä entisestä kurjasta olostansa ja vannotusta valastansa, jonka nyt tuhmasti oli rikkonut; vv. 147-182. Sitte ukko käskee raudan tulla pahatekonsa korjaamaan ja kiistää verta asettumaan kovilla sanoilla ja uhkauksilla; vv. 183-226. -- Ukko lähettää poikansa voiteen tekoon ja poika keittää tammen lastuista ja ulkomaan ruohoista mahdottoman väkevää voidetta; vv. 227-252. -- Ukko voiteen saatua pojalta voitelee sillä Väinämöistä, pois manaa kivut ja käärii siteen haavalle; vv. 253-292. -- Väinämöinen parannuttuansa kiittää Jumalaa avun saamastansa ja varottaa vastaisia kansoja omiin voimiinsa luottamasta; vv. 293-32.2.