Part 21

vv. 35, 36. Tämä vertaus ei suinkaan taitanut liioin Kullervon mieltä ilahuttaa.

v. 44. Rumasuisen ja kovapäisen.

vv. 59-64. Ettei saisi äitiltänsäkin yhtä kovaa vastausta, puhuttelee häntä hellimmillä sanoilla.

vv. 66-68. Kysymyksesi jo osottaa, sinun ei tuntevan äitin sydäntä.

vv. 75, 76. Suuressa surussani en jaksa suorana olla.

vv. 77-79. Kun pelkään moitittavan itkuani.

v. 84. Sotaväki matkallaan soitteli, niin Kullervokin, vaikka ihan yksinään kulkiessa.

vv. 92, 104 ja 114. Erilaisia kuolleita lienee erilaisilla hevoisilla hautaan saatettu.

v. 124. Edellisiä mieron eli vieraan väen ei tarvinnut haudata, kun emäntä vielä oli elossa, mutta nyt hänenki kuoltuansa, ei enää ollut ketään omaisistansa, joka olisi hänen maahan laittanut, jos ei Kullervo ottaisi palataksensa.

v. 134. Ostosaipualla.

v. 139. Itkuvirsiä kuolleelle veisataan erittäinki vuoteelta olille nostettaissa, pestäissä, liinattaissa, arkkuun pantaissa, maahan vietäissä jne. Ne virret ovat hyvin vanhoja ja outosanaisia. Veisaajat eli itkijät ovat joko omaisia tahi vieraita, palkatuita.

vv. 149, 150. Muuta muistomerkkiä entisestä talosta ei jäänyt, kun kiukaan kivet ja pihlajat pihalla. Pihapihlajat ovat hyötökasvuisemmat metsäpihlajia.

vv. 155-158. Tunnusteli, vastaisivatko enää vähänkään lämpimältä.

vv. 167-170. K. XXXV: 45-64.

vv. 171-176. Näytti kun olisi koko paikka surrut ja valittanut, kun ruohot ja kukat eivät enää olisi entisessä ihanuudessansa; k. VIII: 49-60.

vv. 181-184. Arveli, eikö olisi parasta kerrassaan lopettaa koko onneton elämänsä.

vv. 188-192. Kullervo arveli: monta viatontaki miekka menettää, miksi ei siis minuaki syyn-alaista? K. VIII: 49-60.

vv. 194-198. Tavallisella pistämällä ei saattanut itseänsä lopettaa kun miekka oli liian pitkä siihen.

37. RUNO

vv. 2-8. Suuren surun ehkä ylimääräinen kuvaus.

vv. 11, 12. Laivoilta, kauppa-aluksilta.

vv. 25-58. K. X: 182-224.

vv. 29, 30. Orjat ihastelivat kaunista kuvaa, ja ihastuu se jo ilmanki, joka näkee työnsä menestyvän; he muka luulivat uuhta tahdottavanki.

v. 32. Susi sinua lienee tahtonut, en minä.

v. 59. Ei liene tavallista ollut ihmisiä kuvailla.

vv. 63-70. Kädet, jalat jne. eivät heti valettaissa tulleet niin täysivalmiiksi, etteivät tarvinneet jälkiperäistä muodostamista ja somistamista.

vv. 65, 66 ja 71, 72. Sivumennessään runo muistuttaa siitä, kuinka saattamaton ihminen on Luojan töitä tekemään.

vv. 93, 94. Lieneekö toivonut, Väinämöisen voivan sille loitsumahdillaan hengenkin antaa.

vv. 101, 102. Ilkastellen; ei ole avosuinen lärppä.

vv. 104-108. Heti älysi, ei oikein tarvinnut katsoakkaan.

vv. 119, 120. Siellä rikkaat ja suurelliset vielä riitelevät ja sotivatki siitä.

vv. 125-138. K. IX: 315-322, XVI: 141-162.

vv. 127, 128. Antamasta kullan ja hopean houkutella itsensä.

vv. 131-138. Elkää valitko vaimoa rikkauden tähden, se vaan saattaa kylmäkiskoisuutta.

38. RUNO

v. 8. Pohjolan emännällä oli muitaki tyttöjä; k. XIII: 3-6.

vv. 16-18. Sanomat silloin eivät kulkeneet väleen, jonka tähden Pohjolan emäntä ei vielä ollut tietoa saanut tyttärensä useampia kuukausia (k. XXXVII: 9, 10) sitä ennen tapahtuneesta surmasta.

v. 21. Puhuttelee kaunistus-sanoilla, paremmin toista suosittaaksensa.

vv. 39, 40. Yhtä jos olisin metsän pedoille tyttäreni työntänyt.

vv. 41, 42. Hylättäville kosijoille usein tahallaan annettiin loukkaavia sanoja.

vv. 46-48. Tytöillä itsellänsäkin oli valitsemisen valta; k. XVIII: 225, 226.

vv. 47, 48. Hyvä-onnisen emännän päiville; k. III: 273, 274, VIII: 27-30.

vv. 51-56. K. vv. 41, 42.

vv. 67, 68. Jalkojaanpa vaan taisiki liikuttaa, seppo kun oli käsivartensa vartalon ympäri lyönyt; k. XXXV: 51, 52.

vv. 70-72. Ilkastellen toisen uhkausta.

vv. 77, 78. Muistuttaa voivan itsensä kalaksi loitsia; k. VIII: 137-138, XVI: 131-134, XXVIII: 20, 21.

vv. 81, 82. Uhkaa samassa hauviksi muuttaita ja takaa ajamaan lähteä.

v. 91. Jäniksellä usein kuvataan kova-onnista, turvatonta. Koki mielen taiten suututtaa Ilmarista, jos eikö sitte suuttuneena heittäisi häntä.

v. 95. _Uusi kylä_ taisi olla paikan eri nimi.

v. 99. Kylän asukas taikka joku toinen matkamies.

v. 102. Taisipa vielä Ilmarisen herättyäki kisata ja hilastella tytön kanssa.

v. 107. Semmoisen riehkinän, kun tytöllä oli tuntemattoman miehen kanssa, arveli lokille paremmin sopivan, ja sentähden loitsei hänen lokiksi.

v. 124. Kahta sen vertaa, kun tavallisesti.

vv. 131-133. Varakkaassa talossa pitääki tavaraa olla sekä jokapäiväisiksi tarpeiksi että muille myydä ja säästöön panna; k. X: 226-228 ja 231-234.

vv. 138, 139. Ei tarvitse huolta pitää kynnöstä ja kylvöstä, eikä myös kasvusta surra.

39. RUNO

vv. 1-5. Ilman edellisen runon kertomia tapauksia ei sammon ryöstöstä olisi tainnut mitään tulla. Ilmarinen siihen ehkä ei olisi myöntynyt, ja kuitenki taisi olla tarpeellista, että hanki, sammon takoja, yhtyi siihen.

vv. 31, 32. Laittoi kultakoristeita päälle.

v. 34. Joka loisti eli hohti kuin tulenliekki.

vv. 36-38. Olivat niin kirkkaita, että kuu, aurinko ja tähdet kuvastuivat niissä, taikkapa varsinaisillaki kuun jne. kuvilla koristetut.

vv. 51, 52. Nuoren hevoisen, ei sanan jälkeen suvikuntaisen ja varsan.

v. 53. Eri paikoillaan kumpainenki.

vv. 62-86. K. XXX: 5-12, XXXVI: 171-192.

vv. 72-74. Palaavat alinomaa ryöstöretkiltä suurilla tavaroilla; k. XI: 170-172.

vv. 77-80. Minä, joka saattaisin vihollistenki pelkona olla, nyt olen niin surkeassa tilassa, ettei minua pelkää huonoimmatkaan elävät.

v. 88. Työnsi purren vesille ja luki siinä tilassa tavalliset vara- ja onnistussanat.

v. 98. Ilman soutamatta, jouten.

vv. 111-114. Runo juuri sitä varten lieneekin laittanut muut ensin yrittelemään, jotta Ilmarisen soutu tulisi sitä suurempaan kunniaan.

v. 123. K. XXX: 93, 94.

vv. 136-138. Rantakansa tavallisesti jo kaukaa tuntee lähiseutuiset veneet, ja erittäinki tunnettava lienee Väinämöisen vene ollut.

v. 163. Sen arvattavasti oli uutta venettä vasten veistänyt, eikä raskinut nyt vieraalla rannalla lahoomaan jättää.

vv. 172, 173. Tavallinen sanalasku.

40. RUNO

vv. 4-6. Matkattava vesi oli joku pitkä maajärvi tahi leveä joki ja sen vaiheilla ensin kuivempia maita, sitte veteliä, soisia, ja lopulta, ennen merelle päästyä, tuli koskia eteen.

v. 22. Voi kyllä olla joku isompikin haukiin verrattu kala.

v. 26. Joka, kuin koira maalla, vedessä ajaa pienempiä kaloja.

vv. 33, 34. Kun täytyi kovin alas kumartua veneen alta kalaan osataksensa.

vv. 39-42. Sanalasku: huonompiki mies menee joukossa mukiin.

vv. 51, 52. Toimi ei siinä, missä pitäisi, kyky ja mahti missä kussakin, ei vaan tarvepaikassa.

vv. 70-74. Kun näki ison, leveän leukaluun hampainensa, alkoi heti miettiä, eiköhän siitä voisi saada jotain tarvekalua.

vv. 81, 82. Olisiko jossain ennen semmoisen kanteleen nähnyt; k. XLI: 10-12.

v. 94. Oli nimittäin _jouhikantele_, joksi väärä kalanleuka ja myös _käyrän_ nimitys (k. XL: 6) paremmin sopii. Se oli noin kyynärän pituinen, kolmella jouhikielellä varustettu kapine, jota soitettiin jousella melkein kuin viulua.

v. 97. Käski kaikkia.

vv. 108-110. K. XIII: 63-66.

vv. 129, 130. Joku kulku-ukko, joka lämpimän tähden oli uunin päälle kiivennyt.

vv. 141-146. K. VIII: 49-60.

41. RUNO

v. 2. Kivelle, jolta tahtoi iloa herättää.

vv. 9-12. Tunsi nimittäin luonnossaan, jotain erinomaista nyt voivansa matkaan saattaa.

vv. 14, 15. Edellisessä runossa mainittuin turhain yritysten suhteen Väinämöisen soitanta oli sitäkin suuremman kunnian ansaitseva; k. XXXIX: 111-114.

vv. 21-26. Nelijalkaiset ensin yhteisesti nimitetyt, nyt muutamia niistä erityisesti.

vv. 27-32. Metsän väki kuunteli metsässä, ei lähtenyt sieltä lähemmäksi.

vv. 41-46. Samoin kuin nelijalkaisista, nimitetään linnuistaki muutamia erittäin.

v. 50. Pään päällä, hartioiden kohdalla.

vv. 61-90. Ensin nimitettiin maa-elävät, sitte ilman ja nyt viimeiseksi vedenkin elävät, sekä niiden haltiat, jokaisen laadun erittäin.

vv. 67-72. K. vv. 21-26 ja 41-48.

vv. 87, 88. Oli vaivaloista siksikään vedestä kohottaita.

vv. 97-101. Suloisen soiton vaikutus. Soiton vaikutuksista katso myös XL: 132-138, XLII: 45-48, XLIV: 115-168.

vv. 102-116. Runollinen ylimääräisyys.

v. 126. Sotkalla sitä ennen ei liene höyhenverhoa ollut.

vv. 131-136. Soiton korvin kuultava suloisuus oli kyyneleihin yhtynyt ja silmin nähtäväksi kauneudeksi muodostunut.

42. RUNO

v. 4. Tähän asti olivat kapeampia vesiä kulkeneet; k. XL: 4-6.

v. 5. Kun kylmät pohjoistuulet tulivat Pohjolasta päin, niin siitä Pohjolaa nimitettiin kylmäksi kyläksi, jos ei muuten olisikkaan ilma siellä erittäin kylmempi ollut kun Kalevalassaki.

v. 9, 10. K. XVIII: 234.

vv. 15, 16. Tavallisesti kysyy talonväki ensimmäisiksi sanoiksi, mitä vieras tietää eli mitä vieraalla kuuluu.

vv. 25, 26. Yhtä vähän kun pyytä ja oravaa, käypi sampoa useammalle jakaa.

vv. 27-30. Nämät sanat lausui ikään kuin härnäämiseksi.

v. 39. Miehet toisista taloista.

vv. 41-48. K. XLI: 97-101.

v. 51. K. XXVI: 190.

vv 52-54. Soiton vaikuttama uni ilman olisi liian aikaiseen loppunut.

v. 57. K. X: 90.

v. 64. Kulettivat vähitellen, ei yhteen menoon.

v. 70. Meri sinisen taivaan kajeelta itseki sinertää.

vv. 81-86. Voipi vielä monta seikkaa sattua, ennenkun kotona olemme.

vv. 105, 106. K. vv. 58-60, X: 237, 238.

v. 124. Ukkoon tavallisesti aina turvattiin viimeiseksi; k. II: 181-196.

vv. 129-131. Usvan ja sumun luultiin Uduttaren hengittämästä tulevan. Toisin paikoin sanotaan hänen seulovan utua ilmasta alas.

vv. 138-140. Innotus-sanoja.

vv. 157, 158. Päänsä merestä kohottaminen oli Iku-Tursolle vaikeata, vaivaloista työtä; k. XLI: 87, 88.

vv. 169-172. Hädissään heti tunnusti aikomuksensa.

vv. vv. 181-184. Kiinitys-sanoja.

vv. 197-202. Muinais-aikoina taisi Suomalaisilla vaan kuusi päätuulta olla, _koillinen_ ja _lounas_ tulivat sitte myöhemmin lisäksi.

vv. 214-216. Erinomaisia mahtitöitä ihminen ei voinut uudistellen tehdä. Ilmarinenki ei saattanut uutta sampoa Kalevalaan takoa, kun kerran oli mahtinsa Pohjolan hyväksi menettänyt.

vv. 218-224. K. XXXIX: 12-14.

vv. 229, 230. Veneessä ei pidä hätäytyä ja neuvottomaksi heittäytyä.

vv. 231, 232. Tavallinen sanalasku.

v. 236. Varpe-laudat, noin puolen kyynärän levyiset, nidottiin vitsoilla veneen laitoihin niiden korotteeksi, ja välistä korotettiin vielä varppeetki toisilla, ohuilla, rapeiksi sanotuilla laudoilla.

vv. 241-250. Myrskyn asetus-sanoja.

43. RUNO

vv. 14-16. Katso, onko mitään haittaa edessämme tahi näkyykö ketään jälestä tulevan.

vv. 23, 24. Näki jotain pohjoispuolelta häämöttävän, jota arveli pieneksi pilveksi.

v. 27. Väinämöinen pelkäsiki takaa ajettavan.

vv. 31-34. Arveli laivaa saareksi ja laivaväkeä linnuiksi.

vv. 49-56. Mielellään eivät olisi ruvenneet sotaan paljo suurempaa Pohjan joukkoa vastaan; k. XXXVI: 11-14.

vv. 53-56. Vahvan soudun ja venejuoksun kuvaus.

vv. 65, 66. K. XXVI: 190, 195.

vv. 77, 78. Idästä länteen ja poikkipäin Pohjolaan.

vv- 95-96. Johan se voisi vähemmästäki painosta tapahtua.

vv. 100-101. Joko nyt paremmin, kuin ennen kotonasi, tahtoisit sammon jakoon ruveta?

vv. III, 112. Kovassa aallokossa.

vv. 113-116. Se, mikä oli rautaa tahi kiveä.

vv. 117-120. Mikä oli puuta tahi muuta veden päällä pysyvää ainetta.

vv. 127-132. Tuosta vähästä alusta Suomeen aikaa voittain vielä karttuu hyväkin onni.

vv. 135-138. Koko valtansa ja arvonsa oli sammossa.

v. 148. K. XII: 55, 56.

vv. 151-154. Aallon kulettamia.

vv. 161, 162. Ohra- ja ruiskasvun menestykseksi.

vv. 167, 168. Aina loppuun asti hyvin ja kunniallisesti elää.

vv. 171, 172. Ihmiset silloinki pitivät itsiänsä Jumalan lapsina.

vv. 175-180. Päiväpaisteen ja muiden ilmavaiheitten varassa oli ihmisten ajallinen onni.

44. RUNO

vv. 2, 3. Kun matka kuitenki paremmin puolin oli onnistunut.

vv. 5-8. K. XLII: 214-216.

vv. 10-60. K. VIII: 49-60.

vv. 21-24. Koivut, jotka kasvavat paremmilla paikoilla, ulompana ihmisten tiloilta.

vv. 30-36. Milloin laskevat mahalaa juodaksensa, milloin vuolevat jälttä syödäksensä, milloin kiskovat tuohta muiksi tarpeiksensa.

vv. 54-56. Lehdet ensin kellastuvat ja kalvettuvat, sitte tuuli ne kokonaan karistaa maahan.

vv. 65, 66. Kun kanteleena tulet suloisesti soimaan.

v. 70. Onki nyky-aikaisten kanteletten koppa koivusta, lepästä, kuusesta tahi muusta puusta.

v. 72. Koivu ei kestä nauloina.

v. 81. Käen kukkuminen Suomalaisten korvissa kun kuului suloiselta, niin runo, suloa kanteleelle ko'otessansa, teettää naulat sen kukkumasta kullasta; k. II: 223-232, IV: 24 ja 211-222, XXII: 151, 152.

v. 85. Vanhan-aikaisissa vaskikanteleissa oli vaan viisi kieltä, nyky-aikaisia kanteleita välistä tavataan useammalla kahdeksistollaki eli oktaavilla.

vv. 87-104. Siitä se Suomen laulanto tuliki ilon- ja surunsekaisen laatunsa saamaan.

v. 96. Jott'ei ylen rohkealla lähenemisellä säikähyttäisi ja hämmentäisi neitosta laulussaan.

v. 109. Vaskikanteletta soitetaan molemmilla käsillä, jouhikanteleen kieliä (k. XL: 94) painettiin vaan vaseman käden sormilla, jousi oikeassa kädessä.

vv. 115-168. K. XLI: 14-104.

vv. 115-120. Vielä parempi kun entinen kantele, sai tämä hengettömätki olennot liikkeelle (k. vv. 151-168).

v. 122. Kirjoja, so. kirjavia kuvia, naisilla on tapana neuloa koristeiksi paitoihin, lakkeihin, kintaisiin, vöihin jne.

vv. 147, 148. Ei syönyt välillä eikä päästänyt vyötään levolle mennäksensä.

45. RUNO

vv. 9, 10. Millaisen surman voisi laittaa.

vv. 13-18. Synnytti yhdeksän pahaa sikiöä ihmisille surmaksi. Äiti itse pimeää, ilotonta aikaa viettäen kyllä vähän taisi ihmisiä säälitellä.

v. 20. Lähetti ne loitsu-mahdillaan.

vv. 37, 38. Sairaat yksillä vuoteillansa, joita ei kenkään enää ollut korjaamassa, makasivat niin kauvan, että lattia jo alkoi lahota jne.

v. 41. Tuonelasta tulleita tauteja vastaan.

vv. 45-48. Taudit olivat joko Jumalan lähettämiä eli säätämiä (luojan luomia) tahi pahain ihmisten nostamia (poiken luomia, rikkeitä, panema-tauteja). Edellisille loitsijat harvoin taisivat mitään voida.

vv. 54-56. Kääntää taudin itseä nostajatansa vastaan; k. XXX: 77-82.

vv. 65, 66. Anna tulinen voima miekalleni.

vv. 79, 80. Niitä ei tarvitse kenenkään sääliä ja armahella.

vv. 84, 85. Joka istuen kipukalliolla jauhat kipuja jauhinkivellä hienommiksi, lauheammiksi.

v. 96. Kiputytön avuksi.

vv. 109, 110. Loitsijat lukemistensa muassa käyttivät myös monenlaisia voiteita; k. IX: 229, 230, XV: 136.

vv. 113-120. K. IX: 263-270, XV: 196-198.

vv. 123-128. K. vv. 45-48.

46. RUNO

v. 8. Pahastui, kun ei ollut lähettämillä taudeillansa Kalevalan väkeä surmatuksi saanut.

vv. 9-12. Loitsijain vallassa oli metsänpetoja toisten vahingoksi nostaa eli lähettää.

vv. 22-26. Koristus- ja taikakuvia keihään terällä ja varrella; k. XXXIX: 36-38.

vv. 30-34. Karhua piti hyvillä sanoilla suositella, että antaisi karjan rauhassa elää; sentähden hänen sijaksensaki ei kelvannut paitsi kulta ja säteri. Samasta syystä luuloteltiin hänen itsestään kuoliaaksi kaatuneen (vv. 40-44 ja 135-140). Sillä mielellä häntä myös mainittiin moninaisilla lempisanoilla (vv. 35, 37, 38, 45, 46, 50, 56, 62, 129, 130) ja hyviteltiin muulla tavalla (k. vv. 95-98, 107-112, 155-158). Niin toivottiin karhun suvun tahi haltiain ei kostoa hankkivan tapetusta heimolaisestansa.

v. 42. Risuja verrattiin karhun kaadoiksi.

vv. 43, 44. Oma kömpelyytesi siihen ei ollut syynä.

v. 55. Soitti vieraansa (karhun) kunniaksi.

vv. 63, 64. Tyhjänä tulija ei ilotellut.

vv. 68-72. Karja tavallisesti säikähtyy jo karhun vainustaki.

vv. 77, 78. Pienet ja kapeat niin suurelle vieraalle.

vv. 81-86. Hartahien toivotusten somia vertauksia; k. XXV: 23-26. v. 100. Nyletytti nahan karhulta, vv. 111, 112. Karhu itsekin tahi hänen hengen haltiansa ajatellaan vieraana pöydässä istuvan, kuin ylkä häissänsä (k. v. 187). vv. 115-124. Karhun pidot eli peijaiset olivat myös ikään kuin uhri-ateria metsän väelle; k. XIV: 41, 42 ja 69-74.

vv. 127-130. Pitikö kauvanki rukoilla ja suostutella.

vv. 145-158. Sanat karhun pääkalloa metsään viedessä.

vv. 157, 158. Joita ennenki hyväilit.

vv. 161-168. Julkiseen paikkaan ja kauniisen honkaan, josta hyvin näkyi sivukulkijoille.

vv. 175-178. Leikkipuhe; kyllä pimeässäki laulaa näkisi.

vv. 183-194. K. XV: 196-198.

47. RUNO

vv. 7-12. Runo osaavasti laittaa ne Pohjolan emännän saataville.

vv. 15-18. Entiseen sammon paikkaan; k. X: 237.

vv. 21, 22. Lieneekö sekä tulen että tulukset pois loitsinut.

vv. 34-38. Arveli, mikä syynä, kun näin kauvan viipyvät pilven tahi muun varjon takana.

vv. 41, 42. Sukat ja kengät olivat ennestään tuttuja, pimeässä niitä ei kyllä kukaan nähnyt.

vv. 49, 50. Hoidella ja isommaksi kasvatella.

vv. 73, 74. Hyvin iso, leveä joki.

v. 83. Luultavasti joku toinen, kun nykyinen Nevan joki; k. XX: 15, 16.

v. 96. Tulta on vaarallinen etsiä.

v. 99. Luoma-tiloilta.

vv. 119-121. Kalat oudostuivat järven kuohuntaa ja ajattelivat, mikä jo olisi paras neuvo.

v. 130. Kaikin paikoin, joista toivoi nielijänsä tulevan.

vv. 161, 162. Paremman aineen puutteessa vanhaan aikaan ehkä kudottiinki verkkoja niinestä ja katajan kuoresta tahi juurista.

vv. 163, 164. Verkkoja painetaan vieläki parkkivedessä, josta tulevat lujemmiksi, ja sanotaan paremmiksi kalastamaanki tulevan.

vv. 175-180. Runo arvelee, jo kalainki kummastelleen niitä huonoja pyydyksiä, ja kääntää arvelunsa kalain sanoiksi; k. VIII: 49-60.

vv. 187-192. Ajat eivät huonone, kuin moni lyhytmielinen luulee, vaan entisten menneitten sijaan tulee uudet kahta paremmat.

48. RUNO

vv. 5, 6. Muistelee ensimäisen liinaisen nuotan hankintaa; k. XLVII: 163, 164.

vv. 11, 12. Kun oli kova kiire; sentähdenpä oliki joka ainoa kynsi yht'aikaa työssä.

v. 40. Huonoja, kelpaamattomia ahvenia.

v. 76. Leväsuu.

vv. 99, 100. K. XX: 15, 16.

vv. 106-108. Kannon-juurissa tuli vielä kauvan pitkittää kytemistänsä metsän, kaskien ja soiden palon jälkeen.

vv. 111-122. Kovan puheen sijasta loitsija välistä käyttää hyviä, imartelevia sanoja.

vv. 121, 122. K. XXIII: 35, 36.

vv. 123-128. Metsä- ja kalastusmatkoilla tulta kuletettiin kotoa pakkulassa, jota useinki kannettiin kattilan sisässä, ettei muuten tuulen hengessä virisi riehkeämmästi palamaan. Kattila ilmankin oli matkalla muassa. Kielessä säilynyt sana _kitkantuli_ eli _kitkanvalkea_ muistuttaa Suomalaisten kitkuttamallaki tulta synnyttäneen. Sitä sanottiin myös tulen kirnuumiseksi, koska sitä varten pehmeämpään puuhun oli reikä eli kolo tehty, jossa kovempaa puuta pyöritettiin siksi kun tuli syntyi. Sitä muistutellaan seuraavissa tulensynty-runon sanoissa: _Panu poika aurinkoisen kirnusi tulisen kirnun, säkehisen säilähytti_.

v. 134. Hädässä ei ollut aikaa katsoa, miten tuli.

vv. 141, 142. Tulen ja valkean saattamia kipuja.

vv. 145, 146. Joku ajateltu hengellinen olento.

vv. 156-158. Samoite.

v. 168. Ukossa Ilmarisellaki viimeinen turva.

49. RUNO

vv. 1-4. Vaikka oliki tuli jälleen saatu, niin kuu ja aurinko yhä olivat kateessa.

vv. 9, 10. Nuoret ja ikäpuolet, so. kaikki ihmiset; k. XL: 97 vv. 15, 16. Seinän vieressä kiukaan takana makaamasta.

vv. 23-26. Ilmarinen, aina valmis takomaan mitä pyydettiin, ei näytä aina sitä ajatelleen, tulisiko työstänsä mitään.

vv. 29, 30. Epätietoisessa kohdassa arpa tavallisesti tuli neuvon antajaksi; k. XVIII: 184-196.

vv. 33-36. Arvaksi käytettiin seulan tapaista kapinetta, pohja eri osiin jaettu ja kukin osa merkitsevä jotain erinäistä ainetta, paikkaa tahi muuta tiedusteltavaa kohtaa. Niin taisi joku osa merkitä tuulta, toinen vettä, kolmas metsää, neljäs noitaa jne. Pantiin sitte kevyt lastu keskelle pohjaa ja juuri samassa, kun kysyttiin, saatettiin arpa liikahtamaan, josta lastuki tuli liikkeelle ja kulkemaan jonkun eri osan päälle. Siitä osasta, minkä päälle lastu seisattui, selitettiin arvan vastaus. -- Monta muutaki tiedon saamisen keinoa löytyi, esimerk. kaikenlaiset _unet, aaveet ja enteet_. Korvain suhina eli soiminen tiesi _uusia sanomia_, harakan risotus, kissan silmiänsä hierominen, kukon tavattomalla ajalla laulaminen, poskipäiden ja leuvan kutkuminen _tulevia vieraita_, seinämadon napsutus, hyypiän huudanta, leppälinnun likeinen laulu _kuolon sanomaa_, jäiden tulo keväällä talon rantaan _häitä_ jne.

vv. 39, 40. Ase, jonka kautta Jumala antaa merkin salaisista asioista.

vv. 47-50. Lastu kulki Pohjolan osalle, ja sitte siitä tieto saatua, taidettiin arvalta uudelleen kysyä, mihin kuu ja päivä siellä olivat kätketyt. Osa-piireille sitä varten voitiin uudet merkitykset antaa.

vv. 61-66. Pohvasteleva vastaus.

vv. 65, 66. Ei pääse ilman, kun et tietäne päästö-sanoja. Kun loitsijat jotain kätkivät tahi kiinnittivät (k. VI: 125-128), niin tavallisesti samassa määräsivät, mitä sanoja piti käyttää, jos tahdottiin sitä jälleen irti päästää.

vv. 71, 72. Näillä sanoilla vaatii toista miekkasille.

vv. 81, 82. K. XXVII: 193, 194.

v. 90. Olivat lujitetut loitsusanoja vastaan.

v. 96. Kolmiluku usein muissaki kohdissa vaikuttavaisin (k. I: 145).

vv. 106-110. Pohjolan emännän, kun ei enää ollut entisellään, piti varulla olla Väinämöistä vastaan.

vv. 121-124. Ei huolinut toista viisaaksi tehdä taonnastaan, ainoastaan viittomalla osotti sen tarkoitusta.

vv. 135-136. Edellisellä kerralla oli ollut rumempana, väkevämpänä lintuna, nyt sitä vastoin suotuisempana, vähäväkisenä.

v. 162. Tuvissa niinä aikoina olivat pienet lauta-ikkunat, sentähden piti ulos pihalle mennä.

vv. 171-190. Tällä herttaisella tervehyksellä ja hartaalla toivotuksella Väinämöinen osottaa ilonsa kuun ja auringon jälle ilmaumisesta.

vv. 184-186. Ihmisten parhaita odotuksia kuulta ja auringolta.

50. RUNO

vv. 9, 10. Siivon, kainun tytön ei sopinut mäkiä ja kukkuloita myöten hypiskellä.

vv. 11, 12. Marjatan huviksi ja onneksi.

vv. 27, 28. Ylempänä, kun että olisi maasta käteensä saanut, alempana, kun että olisi puuhun kiivetä tarvinnut.

vv. 36-38. Tuli raskaaksi.

vv. 43, 44. Synnyttämisen tuskissa.

vv. 57, 58. Ei tiedetä, mitä sukua oli.

v. 62. Onko elätettävä, vai kadotettava; k. vv. 69-74.

vv. 69-74. Arveli niin oudolla ja eriskummaisella tavalla si'inneestä ja syntyneestä lapsesta ei ikinä hyvää maalle tulevan.

vv. 79, 80. Niitä suuria syitä ja tuhmia töitä ei sen paremmin nimitetä. Tarkoitettaisiko Joukahaisen sisaren surmaa, vai Ilmarisen väkinäistä Pohjolaan lähettämistä, vaiko sammonkin itsevaltaista ryöstämistä Pohjolasta.

vv. 83-86. Ukko hämmästyksissään puoli-kuisen lapsen puhunnasta, paikalla ristei hänen ja ennusti hänestä koko maan valtiaan tulevan.

vv. 89-122. Ihmeteltävä on, Väinämöisen vastustelematta luopuneen entisestä arvostansa ja vallastansa.

vv. 101-110. Suomen nykyiset kansalliset ja kielelliset riennot näitä Väinämöisen ennustus-sanoja par'aikaa ovat toteumaan saattaneet.

vv. 115, 116. Maan ja taivaan yhtymä-paikkaan asti. "Sieltä hän vielä kerran ilmi elävänä tulee takaisin tänne", niin ainaki runolaulajat tavallisesti vakuuttavat; k. III: 123.

v. 129. Viikate käypi tylsäksi.

vv. 131, 132. Vesi, joen mutkasta päästyänsä, kulkee laimeammasti.

vv. 143, 144. Aika, joka synnytti ja kasvatti Suomen laulun, ei ole enää jälillä.

vv. 147-150. Vieraskielinen vallasväki, joka yhtä paljon kun puut korvessa suosii lauluani.

vv. 151-154. Tulin varhain vieraan esivallan alle.

vv. 157, 158. Kylmille, pohjoisille maan rajoille.

vv. 173, 174. Yksi tuskastuu suomalaisiin sanoihini, toinen yksi-ääniseen nuottiini.

vv. 177, 178. Sanoo, ei taitavani laulaa kauniisti ja niin, kuin oikein pitäisi.

vv. 183-186. En ole, kun vallasväki, käynyt etäämpänä oppia hakemassa.

vv. 188-194. Piti vääntää alinomaa työssä kiinni, etten saanut aikaa muualta oppia hakemaan lähteä, ja muutenkin olin silloin vielä pieni ja ymmärtämätön lapsi.

v. 196. Suksimiehistä on sillä vaikein kulku, joka ensin hiihtää ladun jälettömään lumeen. Valmista latua on toisten paljo huokeampi kulkea. Jälki jäänehen vetääpi, umpi uuvuttaa hyvänki.

vv. 197, 198. Tietöntä matkaa kulkeva taittelee puiden latvoja ja karsiskelee oksia puista, jotta toiste jälkeenpäin osattaisi niiden viittaamalla samaa matkaa paremmin kulkea.