Part 2

Nousi siitä Väinämöinen Jalan kahen kankahalle, Saarehen selällisehen, Manterehen puuttomahan. Arvelee ajattelevi, 5 Pitkin päätänsä pitävi: Kenpä maita kylvämähän, Toukoja tihittämähän. Pellervoinen pellon poika, Sampsa poika pikkarainen, 10 Sep' on maita kylvämähän, Toukoja tihittämähän. Kylvi maita kyyhätteli, Kylvi maita, kylvi soita, Kylvi auhtoja ahoja, 15 Panettavi paasikoita. Mäet kylvi männiköiksi, Kummut kylvi kuusikoiksi, Kankahat kanervikoiksi, Notkot nuoriksi vesoiksi. 20 Läksi puut ylenemähän, Vesat nuoret nousemahan, Kasvoi kuuset kukkalatvat, Lautui lakkapäät petäjät, Koivuset noroille nousi, 25 Lepät maille leyhke'ille, Raiat maille raikkahille, Pihlajat pyhille maille, Tuomet maille tuorehille, Katajat karuperille, 30 Tuomehen hyvä he'elmä, Katajahan kaunis marja. Vaka vanha Väinämöinen Kävi tuota katsomahan, Sampsan siemenen aloa, 35 Pellervoisen kylvämiä. Näki puut ylenneheksi, Vesat nuoret nousneheksi; Yks' on tammi taimimatta, Juurtumatta puu Jumalan. 40 Niin näkevi neljä neittä, Viisi veen on morsianta, Sininurmen niitännässä, Kastekorren katkonnassa, Nenässä utuisen niemen, 45 Päässä saaren terhenisen. Tulipa merestä Tursas, Uros aalloista yleni, Tunki heinäset tulehen, Ilmi valkean väkehen, 50 Ne kaikki poroksi poltti, Kypeniksi kyyätteli. Tuli tuhkia läjänen, Koko kuivia poroja; Saip' on siihen lemmen lehti, 55 Lemmen lehti, tammen terho, Josta kasvoi kaunis taimi, Yleni vihanta virpi. Ojenteli oksiansa, Levitteli lehviänsä, 60 Latva täytti taivahalle, Lehvät ilmoille levisi, Peitti päivän paistamasta, Kuuhuen kumottamasta. Ikävä imehnon olla, 65 Kamala kalojen uia, Ilman päivän paistamatta, Kuuhuen kumottamatta; Eik' ole sitä urosta, Ei ni miestä urheata, 70 Joka taisi tammen kaata, Satalatvan langettoa. Silloin vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Kave äiti, kantajani, 75 Luonnotar ylentäjäni! Laita'pa veen väkeä, Veessä on väkeä paljo, Tämä tammi taittamahan, Puu paha hävittämähän, 80 Eestä päivän paistavaisen, Tieltä kuun kumottavaisen." Nousipa merestä miesi, Uros aalloista yleni, Miehen peukalon pituinen, 85 Vaimon vaaksan korkeuinen. Vaskivyöhyt vyölle vyötty, Vaskikirves vyön takana. Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: 90 "Mi sinä ollet miehiäsi, Ku kurja urohiasi, Vähän kuollutta parempi, Katonutta kaunihimpi?" Sai toki sanoneheksi, 95 Katsahtavi vielä kerran, Näki miehen muuttunehen, Uu'istunehen urohon: Jalka maassa teutaroivi, Päähyt pilviä pitävi, 100 Parta on eessä polven päällä, Hivus kannoilla takana, Syltä silmien välitse, Syltä housut lahkehesta. Astui kerran keikahutti 105 Hienoiselle hietikolle, Astui toisen torkahutti Maalle maksan karvaiselle, Kolmannenki koikahutti Juurelle tulisen tammen. 110 Iski puuta kirvehellä, Tarpaisi tasaterällä, Iski kerran, iski toisen, Kohta kolmannen tavotti; Tuli tuiski kirvehestä, 115 Panu tammesta pakeni. Niin kerralla kolmannella Jopa taisi tammen kaata, Ruhtoa rutimo-raian, Satalatvan lasketella; 120 Tyven työntävi itähän, Latvan loi on luotehesen, Lehvät suurehen suvehen, Oksat puolin pohjoisehen. Kun oli tammi taittununna, 125 Kaatununna puu kamala, Pääsi päivät paistamahan, Pääsi kuut kumottamahan, Pilvet pitkin juoksemahan, Taivon kaaret kaartamahan, 130 Nenähän utuisen niemen, Päähän saaren terhenisen. Siit' alkoi salot silota, Metsät mielin kasvaella, Lehti puuhun, ruoho maahan, 135 Linnut puuhun laulamahan, Rastahat iloitsemahan, Käki päälle kukkumahan. Kasvoi maahan marjanvarret, Kukat kultaiset keolle; 140 Ruohot kasvoi kaikenlaiset, Monenmuotoiset sikesi; Yksi on ohra nousematta, Touko kallis kasvamatta. Vaka vanha Väinämöinen 145 Astuvi, ajattelevi, Löyti kuusia jyviä, Seitsemiä siemeniä, Rannalta merelliseltä, Hienoiselta hietikolta. 150 Teetti kirvehen terävän, Siitä kaatoi kasken suuren; Kaikki sorti puut soreat, Yhen jätti koivahaisen. Lenti kokko halki taivon, 155 Tuli tuota katsomahan: "Miksipä on tuo jätetty Puu sorea seisomahan?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty, 160 Sinulle lepuu-sijoiksi, Itsellesi istumiksi." Sanoi kokko ilman lintu: "Hyvinpä sinäki laait, Heitit koivun kasvamahan, 165 Puun sorean seisomahan, Linnuille lepuu-sijoiksi, Itselleni istumiksi." Tulta iski ilman lintu, Valahutti valkeaista; 170 Pohjaistuuli kasken poltti, Koillinen kovin porotti, Poltti kaikki puut poroksi, Kypeniksi kyyätteli. Siitä vanha Väinämöinen 175 Läksi maata kylvämähän, Itse tuon sanoiksi virkki: "Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, Käen kautta kaikkivallan." 180 "Akka manteren alainen, Mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, Maa väkevä vääntämähän, Tuhansin neniä nosta, 185 Saoin haaroja hajota, Kynnöstäni, kylvöstäni, Varsin vaivani näöstä." "Oi Ukko ylijumala, Tahi taatto taivahinen, 190 Vallan pilvissä pitäjä, Hattarojen hallitsia! Vihmo vettä taivosesta, Mettä pilvistä pirota, Orahille nouseville, 195 Touvoille tohiseville." Tuo Ukko ylijumala, Taatto taivon valtiainen, I'ätti iästä pilvet, Toiset lännestä lähetti, 200 Etelästä ennätteli, Vihmoi vettä taivosesta, Mettä pilvistä pirotti, Orahille nouseville. Jopa tuosta toisna päänä, 205 Kahen kolmen yön perästä, Vaka vanha Väinämöinen Kävi tuota katsomahan, Kyntöänsä, kylvöänsä: Kasvoi ohra mieltä myöten, 210 Tähkät kuuella taholla, Korret kolmisolmuisena. Siinä vanha Väinämöinen Katseleikse, käänteleikse, Niin tuli kevätkäkönen, 215 Näki koivun kasvavaksi: "Miksipä on tuo jätetty Koivahainen kaatamatta?" Sanoi vanha Väinämöinen: "Siksipä on tuo jätetty 220 Koivahainen kasvamahan, Sinulle kukunta-puuksi; Siinä kukkuos käkönen, Helkyttele hietarinta, Hoiloa hopearinta, 225 Tinarinta riukuttele! Kuku illoin, kuku aamuin, Kerran keskipäivälläki, Ihanoiksi ilmojani, Mieluisiksi metsiäni, 230 Rahaisiksi rantojani, Viljaisiksi vieriäni!"

Kolmas runo

Nuori Joukahainen, kun oli kuullut Väinämöistä kiitettävän paremmaksi laulajaksi, kun hän itse oli, lähtee häntä tiedoissa voittelemaan, tapaa hänen tiellä ja vaatii lauluille; vv. 1-64. -- Väinämöinen käskee Joukahaisen sanomaan, mitä luuli itsensä yli muista tietävän, ja kun Joukahainen ensin muita loruttuansa viimein kerskuu maan ja taivaan luomisessa apuna olleensa, soimaa Väinämöinen häntä julki valehteliaksi; vv. 65-140. -- Joukahainen, kun havaitsee tiedoissa ei voittavansa Väinämöistä, vaatii häntä miekkasille, josta ylimielisyydestä ja muusta Joukahaisen hävyttömyydestä Väinämöinen suuttuu niin, että laulaa hänen kainaloihin saakka maan sisään; vv. 141-174. -- Joukahainen rukoilee Väinämöistä peräyttämään lauseensa ja päästämään häntä siitä surkeasta tilasta. Lupaa hänelle ensin muita lunnahia ja viimein kovin hätäytyneenä ainoan sisarensa; vv. 175-222. -- Joukahainen sisarensa Väinämöiselle luvattua pääsee jälleen vapaaksi, lähtee pahoilla mielin kotia ja kertoo äitillensä, miten hänen oli täytynyt sisarensa Väinämöiselle luvata. Äiti siitä ihastuu, kun kuulee Väinämöisen vävyksensä saavan; vv. 223-264. -- Joukahaisen sisar ei suuresti ihastu kuullen itsensä Väinämöiselle luvatuksi, jonka tähden itkeä vetistelee, ja kun äiti tiedustelee syytä hänen itkuunsa, sanoo sitä itkevänsä, jos täytyisi niin nuorena marjaisilta ahoilta ja ihanilta seuduiltansa pois lähteä; vv. 265-300.

Vaka vanha Väinämöinen Elelevi aikojansa Noilla Väinölän ahoilla, Kalevalan kankahilla, Laulelevi virsiänsä, 5 Laulelevi, taitelevi. Olipa nuori Joukahainen, Laiha poika Lappalainen, Kuuli kummia sanoja, Väinämöistä laulajaksi, 10 Paremmaksi itseänsä; Tuo tuosta kovin pahastui, Lähteäksensä käkesi, Tullaksensa toivotteli, Noille Väinölän tuville, 15 Kera Väinön voitteloille. Valjasti tulisen ruunan Korjan kultaisen etehen, Itse istuvi rekehen, Kohennaikse korjahansa, 20 Iski virkkua vitsalla, Heitti helmiruoskasella; Läksi virkku vieremähän, Hevoinen helettämähän. Ajoa suhuttelevi, 25 Jo päivänä kolmantena Päätyi Väinölän ahoille, Kalevalan kankahille; Tuli tiellä vastatusten Kera vanhan Väinämöisen, 30 Aisa tarttui aisan päähän, Vemmel vempelen nenähän. Kysyi vanha Väinämöinen: "Kuit' olet sinä sukua, Kun tulit tuhmasti etehen, 35 Vastahan varattomasti; Säret länget länkäpuiset, Vesapuiset vempelehet?" Silloin nuori Joukahainen Sanan virkkoi, noin nimesi: 40 "Mie olen nuori Joukahainen, Vaan sano oma sukusi, Kuit' olet sinä sukua, Kuta kurja joukkioa?" Vaka vanha Väinämöinen 45 Jo tuossa nimittelihe, Sai siitä sanoneheksi: "Kun liet nuori Joukahainen, Veäite syrjähän vähäisen, Sie olet nuorempi minua!" 50 Silloin nuori Joukahainen Sanan vastaten sanovi: "Vähä on miehen nuoruuesta, Nuoruuesta, vanhuuesta, Kumpi on tieoilta parempi, 55 Muistannalta mahtavampi, Sep' on tiellä seisokahan, Toinen tieltä siirtykähän!" "Lienet vanha Väinämöinen, Laulaja iän ikuinen, 60 Ruvetkamme laulamahan, Saakamme sanelemahan, Mies on miestä oppimahan, Toinen toista voittamahan." Vaka vanha Väinämöinen 65 Siitä tuon sanoiksi virkki: "Kun ollet tieolta parempi, Muisteloilta mahtavampi, Sano korvin kuullakseni, Mielin mittaellakseni, 70 Mitä tietänet enemmän, Yli muien ymmärtänet!" Sanoi nuori Joukahainen: "Tieänpä minä jotaki, Tieän puut Pisan mäellä, 75 Hongat Hornan kalliolla, Kolme koskea kovoa, Kolme järveä jaloa, Kolme vuorta korkeata Tämän ilman kannen alla, 80 Hämehessä Hälläpyörän, Kaatrakosken Karjalassa; Ei ole Vuoksen voittanutta, Yli käynyttä Imatran." Vaka vanha Väinämöinen 85 Itse tuon sanoiksi virkki: "Lapsen tieto, naisen muisti, Ei ole partasuun urohon; Sano syntyjä syviä, Asioita ainoisia!" 90 Se on nuori Joukahainen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Tieän mä tiasen synnyn; Vanhin on lintuja tianen, Kyy viherä käärmehiä, 95 Kiiskinen veen kaloja." "Vesi on vanhin voitehista, Kosken kuohu katsehista, Itse luoja loitsijoista, Jumala parantajista." 100 "Mätäs on märkä maita vanhin, Paju puita ensimmäinen, Hongan juuri huonehia, Paatonen patarania." Vaka vanha Väinämöinen 105 Itse tuon sanoiksi virkki: "Muistatko mitä enemmin, Vain jo loppuivat lorusi?" Sanoi nuori Joukahainen: "Tieän vieläki vähäisen, 110 Muistanpa ajan mokoman, Kun olin merta kyntämässä Meren kolkot kuokkimassa, Kalahauat kaivamassa, Syänveet syventämässä, 115 Lampiveet on laskemassa, Mäet mylleröittämässä, Louhet luomassa kokohon." "Viel' olin miesnä kuuentena, Seitsemäntenä urosna, 120 Tätä maata saataessa, Ilmoa suettaessa Ilman pieltä pistämässä, Taivoa tähittämässä." Sanoi vanha Väinämöinen: 125 "Sen varsin valehtelitki; Ei sinua silloin nähty, Kun on merta kynnettihin, Meren kolkot kuokittihin, Kalahauat kaivettihin, 130 Syänveet syvennettihin, Lampiveet on laskettihin, Mäet mylleröitettihin, Louhet luotihin kokohon." "Eikä lie sinua nähty, 135 Ei lie nähty, eikä kuultu, Tätä maata saataessa, Ilmoa suettaessa, Ilman pieltä pistettäissä, Taivoa tähitettäissä." 140 Se on nuori Joukahainen Tuosta tuon sanoiksi virkki: "Kun ei lie minulla mieltä, Kysyn mieltä miekaltani: Oi on vanha Väinämöinen, 145 Laulaja lavea-suinen, Lähe miekan mittelöhön, Käy'pä kalvan katselohon!" Sanoi vanha Väinämöinen: "En noita pahoin pelänne 150 Miekkojasi, mieliäsi, Tuumiasi, tuuriasi, Vaan kuitenki, kaikitenki, Lähe en miekan mittelöhön Sinun kanssasi katala, 155 Kerallasi kehno raukka." Siinä nuori Joukahainen Murti suuta, väänti päätä, Itse tuon sanoiksi virkki: "Ken ei käyne miekkasille, 160 Sen minä siaksi laulan, Alakärsäksi asetan." "Panen semmoiset urohot, Sen sikäli, tuon täkäli, Sorran sontatunkioille, 165 Läävän nurkkihin nutistan." Siitä suuttui Väinämöinen, Siitä suuttui ja häpesi; Jopa loihe laulamahan, Sai itse sanelemahan, 170 Lauloi nuoren Joukahaisen, Lauloi suohon suonivöistä, Niittyhyn nivuslihoista, Kankahasen kainaloista. Siitä nuoren Joukahaisen 175 Jopa tuskaksi tulevi, Läylemmäksi lankeavi, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on viisas Väinämöinen, Tietäjä iän ikuinen! 180 Pyörrytä pyhät sanasi, Peräytä lausehesi, Annan kultia kypärin, Hopeita huovan täyen, Isoni soasta saamat, 185 Taluttamat tappelosta." Vaka vanha Väinämöinen Itse tuon sanoiksi virkki: "Kulkuna omatki kullat, Lasten leikkinä hopeat;" 190 Lauloi nuoren Joukahaisen, Lauloi siitäki syvemmä. Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on vanha Väinämöinen! Päästä tästä pälkähästä, 195 Tästä seikasta selitä; Annan ainoat eloni, Heitän hietapeltoseni, Oman pääni päästimeksi, Itseni lunastimeksi." 200 Vaka vanha Väinämöinen Sanan virkkoi, noin nimesi: "Omat on elot paremmat, Omat pellot armahammat;" Lauloi nuoren Joukahaisen, 205 Lauloi ainakin alemma. Jo nyt nuori Joukahainen Tiesi tielle tullehensa, Voittelohon, laulelohon, Kera vanhan Väinämöisen. 210 Sanan virkkoi, noin nimesi: "Oi on viisas Väinämöinen! Heitä vielä heikko henki, Päästä pois minua tästä; Virta jo jalkoa vetävi, 215 Hiekka silmiä hiovi." "Kun pyörrät pyhät sanasi, Luovuttelet luottehesi, Annan Aino siskoseni, Lainoan emoni lapsen 220 Sulle pirtin pyyhkiäksi, Lattian lakaisiaksi." Siitä vanha Väinämöinen Ihastui iki hyväksi, Kun sai neion Joukahaisen 225 Vanhan päivänsä varaksi; Pyörti pois pyhät sanansa, Perin laski lausehensa. Pääsi nuori Joukahainen, Pääsi leuan liettehestä. 230 Parran paikasta pahasta; Kohoeli korjahansa, Läksi mielellä pahalla, Syämmellä synkeällä, Luoksi armahan emonsa, 235 Tykö valtavanhempansa. Ajoi kummasti kotihin, Itkeä vetistelevi Alla päin, pahoilla mielin, Kaiken kallella kypärin. 240 Emo ennätti kysyä, Vaivan nähnyt vaaitella: "Mitä itket poikueni, Nuorna saamani nureksit, Olet huulin hyypynyisin, 245 Nenän suulle langennuisen?" Sanoi nuori Joukahainen: "Oi on maammo kantajani! Jo on syytä syntynynnä, Taikoja tapahtununna: 250 Annoin Aino siskoseni, Lupasin emoni lapsen, Väinämöiselle varaksi, Suojaksi sopen kululle." Emo kahta kämmentänsä, 255 Hykersi molempiansa, Sanan virkkoi, noin nimesi: "Elä itke poikueni! Ei ole it'ettäviä; Tuota toivoin tuon ikäni, 260 Puhki polveni halasin, Sukuhuni suurta miestä, Vävykseni Väinämöistä, Laulajata langokseni." Sisar nuoren Joukahaisen 265 Itse itkullen apeutui; Itki suuresta surusta, Apeasta miel'alasta. Sai emo sanelemahan: "Mitä itket Ainoseni, 270 Kun olet saava suuren sulhon, Miehen korkean kotihin, Ikkunoillen istujaksi, Lautsoille lavertajaksi?" Tuon tytär sanoiksi virkki: 275 "Oi emoni kantajani! Jo minä jotakin itken, Noita maita marjaisia, Mansikkaisia ahoja; Itken päivän armautta, 280 Suloutta kuun komean, Ihanuutta ilman kaiken, Jos onpi nuorna jättäminen, Lapsena unohtaminen, Veikon veistotanterille, 285 Ison ikkunan aloille." Sanovi emo tytölle, Lausui vanhin lapsellensa: "Mene huima huolinesi, Epätieto itkuinesi! 290 Paistavi Jumalan päivä Muuallaki maailmassa, Ei isosi ikkunoilla, Veikkosi veräjän suulla, Myös on marjoja mäellä, 295 Ahomailla mansikoita, Poimia sinun poloisen Ilmassa etäämpänäki, Ei aina ison ahoilla, Veikon viertokankahilla." 300

Neljäs runo

Väinämöinen tapaa Joukahaisen sisaren vastaksia taittamassa ja pyytää häntä puolisoksensa. Neiti vastaa, ei huolivansa hänestä eikä muista ja lähtee itkien kotiin, kertoen sitte asian äitillensä; vv. 1-62. -- Äiti kieltää tyttärensä millänsäkään olemasta, käskee hänen mennä aittahan ja siellä pukeutua koreammaksi, kun ennen olikaan. Mutta tytär yhä itkee ja, äitin uudelleen kysyttyä, viimein sanoo oikean syyn itkuunsa: ei tahtovansa vanhalle miehelle mennä; vv. 63-116. -- Tytär lähtee sitte kävelylle, huolissansa astuu kauvan aikaa, tulee viimein meren rannalle, viehättäytyy siellä uimaan, uipi ulommaksi rannasta kiven kuvalle ja hukkuu; vv. 117-154. Sanan saatua äiti itkee hukkunutta tytärtänsä jotta kyynäleet oikein jokena juoksivat. Itkiessänsä myös varottaa muita vanhempia naittamasta tyttäriänsä vastoin heidän omaa mieltänsä ja tahtoansa; vv. 155-232.