Part 18

Suuni jo sulkea pitäisi, Kiinni kieleni sitoa, La'ata virren laulannasta, 125 Heretä heläjännästä; Hevoinenki hengähtävi Matkan pitkän mentyänsä, Rautanenki raukeavi Kesäheinän lyötyänsä, 130 Vetonenki vierähtävi Joen polven juostuansa, Tulonenki tuikahtavi Yön pitkän palettuansa, Niin miks'ei runo väsyisi, 135 Virret vienot vierähtäisi, Illan pitkiltä iloilta, Päivänlaskun laulannoilta? Niin luonen, lopettanenki, Herennenki, heittänenki; 140 Mitäpäs tuosta, jos ma laulan, Jos ma paljonki pajahan, Ei ole emo elossa, Vanhempani valvehella, Eikä kulta kuulemassa, 145 Oma armas oppimassa; On mua kuuset kuulemassa, Hongan oksat oppimassa, Lepät, koivut lempimässä, Pihlajat pitelemässä. 150 Piennä jäin minä emosta, Matalana maammostani, Vaimon vierahan varahan, Ehtohon emintimäisen; Se mun karkotti katalan, 155 Ajoi lapsen armottoman, Tuulipuolelle tupoa, Pohjoispuolelle kotia, Vieä tuulen turvatonta, Ahavaisen armotonta. 160 Sainpa kiuru kiertämähän, Lintu kurja kulkemahan, Vieno maita vieremähän, Vaivainen vaeltamahan, Joka tuulen tuntemahan, 165 Ärjynnän älyämähän, Vilussa värisemähän, Pakkasessa parkumahan. Moni nyt minulla onpi, Usea olettelevi, 170 Virkkaja vihaisen äänen, Äänen tuiman tuikuttaja; Ken se kieltäni kirosi, Kenpä ääntä ärjähteli, Soimasi sorisevani, 175 Lausui liioin laulavani, Pahasti pajattavani, Väärin virttä vääntäväni. Elkätte hyvät imeiset Tuota ou'oksi otelko, 180 Jos ma lapsi liioin lauloin, Pieni pilpatin pahasti! En ole opissa ollut, Käynyt mailla mahtimiesten, Saanut ulkoa sanoja, 185 Loitompata lausehia. Muut kaikki oli opissa, Mie en joutanut kotoa Vaimon ankaran avusta, Eloilta emintimäni; 190 Piti oppia kotona, Oman aitan orren alla, Senki piennä pikkaraisna, Paita-ressuna pahaisna. Vaan kuitenki, kaikitenki, 195 La'un hiihin laulajoille, La'un hiihin, latvat taitoin, Oksat karsin, tien osotin; Siitäpä jo tie menevi, Ura uusi urkenevi, 200 Laajemmille laulajoille, Runsahammille runoille, Nuorisossa nousevassa, Kansassa kasuavassa.

Selityksiä

1. RUNO

vv. 3, 4. Pitopaikoissa ja muissa ilovietteissä tavallisesti kaksi laulavat yhdessä, toinen _laulajan, päämiehen_ eli _edeltäjän (edellä kävijän)_, toinen _puoltajan, säistäjän, kertojan, kerallisen (keralla laulajan)_ nimellä. Vastatusten tai vieretysten istuessaan he pitävät toinen toistaan kädestä, päämies alottaa runon ja säistäjä yhtyy lauluun värsyn kolmannesta polvesta. Koko värsyn hän laulaa sitte toistamiseen päästä päähän yksinänsä, jolla ajalla päämies miettii tahi muistuttelee uutta ainetta lisäksi, jonka taas kerallisetta laulaa kolmanteen polveen ja siitä kerallisen kanssa loppuun. Laulaessa kumpainenki liikuttelee eli nyykähyttelee päätänsä hyvin vakaisen ja miettiväisen näköisenä.

Kertoessaan säistäjä välistä lisää värsyn ensimaiseen polveen, jos sana siinä päättyy, jonkun pienen sanasen (on, oli, han, hän, ko, kö, pa, pä, muka, sanoi, jne.) seuraavan osotuksen tapaan:

1. | päämies: veli kulta veikkoseni | säistäjä: -- -- -koseni 2. säistäjä: veli sanon kulta veikkoseni 3. | päämies: kaunis kasvin-kumppalini | säistäjä: -- -- -palini 4. säistäjä: kaunis on kasvin-kumppalini jne.

vv. 7-12 ja 17-22. Kalevala-runoin erinomaisimmat aineet.

vv. 19-22. _Sammosta_ oli sanelemista, _Louhesta_ luotteita, _Vipusesta_ virsiä ja _Lemminkäisestä_ leikkejä (leikillisiä tarinoita) siksi, että niiden kertomisen ajalla ennättivät vanheta, kuolla ja kadota, taikka: _Louhella_ oli luotteita, _Vipusella_ virsiä jne. aina loppuunsa asti.

vv. 25-28. Niin mahdotonta, kuin useamman yön ja päivän yhtaikainen tulo, oli Väinämöisenki rinnalla muiden hänen vertaistensa ilmestyminen.

vv. 37, 38. Äärettömässä ilman avaruudessa.

v. 46. Oikeemmiten: _laukkipäiden_.

vv. 51, 52. Seitsemän sadan vuoden paikoilla eli noin seitsemän sataa vuotta; uros-ikä tämän jälkeen tulisi olemaan noin 77 vuotta.

vv. 61, 62. Kaikki vielä oli yhtenä merenä, maata ei missään.

v. 69. Veden emoksi eli emoseksi sanotaan Ilmatarta, kun nykyään oli meressä ja siinä raskaaksi tullut.

v. 91. Leveämpi pää munan kuoresta.

v. 99. Pilkulliset paikat munan kuoressa.

vv. 111, 112. Edessänsä ei nähnyt, kun varattoman veden, takanansa ei kun paljaan taivaan.

vv. 135, 136. Joihin laivat puuttuvat ja merimiehet hukkuvat.

v. 139. Maan äärimmäisissä osissa arveltiin pieliä eli pilareita taivaan kannattimina olevan; katso III: 123.

v. 145. Paripuolisia yksinäis- eli kymmen-lukuja, 3, 5, 7, 9, 30 jne. käytettiin arvoisempia kohtia määrätessä. Kolmiluku niistä on erittäinki mainittava. Kolme päivää viivyttiin Pohjolaan mennessä, 3 ansiotyötä määrättiin kosijoille, 3 surmaa uhkasi Lemminkäistä, 3 kertaa kysyi Väinämöinen Iku-Tursoa, 3:sta selittämättömästä arvoituksesta pantiin Hymylään jne.

vv. 151, 152. Kuuta ja aurinkoa arveltiin eläviksi, taikka oli niillä, kuin kaikilla muillaki kappaleilla, haltiansa, jota tarvittaissa avuksi huudettiin. Jokaisella ihmiselläkin oli oma näkymätön haltiansa, joka suojeli häntä ja koki aavistuksilla tahi muulla tavoin varjella häntä turmion teiltä.

vv. 165, 166. Äsken luoduilla paikoilla ei vielä ollut nimiä, eikä maalla puita.

2. RUNO

v. 6. Miettii asiata tarkkaan, kauvan aikaa.

v. 39. Suuri-arvoisin oli tammi puista, karhu nelijalkaisista, kotka linnuista, hauki kaloista.

vv. 41, 42. Neljä eli viisi meren neittä, vedessä tavallisesti elävää, vaikka välistä maallenki nousevaa tyttöä.

vv. 61-64. Runollinen ylimääräisyys.

v. 66. Päivä ei pääsnyt merellenkään paistamaan.

v. 78. Tarkoittaa yleisesti aaltoin ja koskien voimaa, mutta tässä veden haltioita erittäin.

vv. 85, 86. Erinomaisen pieni.

v. 88 Kirves pistetty vyön ja lanteen väliin, kuin Karjalassa paikoin vieläkin on tapana kirvestä pitää.

vv. 97-98. Runo, jotain erinomaista kuvata tahtoessaan, useinkin ensin esittelee sitä tavalliseksi tahi peräti toisin päin tavattomaksi, jotta sen yht'äkkiä ilmastuva erinomaisuus sen kautta tulisi sitä kummemmaksi.

v. 100. Pää koski pilviin ja pidätti ne liikkumasta.

v. 106. Meren hietarannalle.

v. 108. Ruohoiselle maalle.

v. 124. Puolet oksia pohjoseen.

vv. 127, 128. Eri päiväin auringot ja kuut.

v. 129. Pitkin ilmaa eli taivasta.

v. 143. Kuin tammi puista, oli ohra jyväkasveista jaloin

(v. 39) vv. 147, 148. Löysi muutamia veden rannalle ajamia tahi laivan tuomia jyvän siemeniä.

vv. 153, 154. Niin vieläki kaskea hakattaissa usein heitetään yksinäisiä puita kasvamaan.

vv. 157, 158. Väinämöinen nähdessään kokon ilmassa lentävän arveli: "Tuohan se kyllä ihmetellee, miksi yksinäinen puu on seisomaan jätetty"; sen arvelun runo sitte käänsi kokon sanoiksi; k. VIII: 49-60.

vv. 160-162. Piti järjettömistä luontokappaleistaki huolta pitää.

v. 169. Kiitollisuutensa osotteeksi. Tulta sitä ennen Väinämöisellä ei liene ollutkaan.

vv. 179, 180. Aina piti Jumalalle kunnia työnsä ja toimensa menestymisestä antaman, ei kerskaaman omasta voimastansa. Kylvän luojan sormien lomitse, so. minä en kylvä, vaan luoja itse; k. VIII: 111-114.

vv. 181-196. Lähimmäisiä, alhaisempia haltioita tavallisesti rukoiltiin ensin, ja sitte, jos niiden epäiltiin voivan tahi tahtovan auttaa, ylhäisempiä ja itseä ylijumalaa Ukkoaki, jota suorastaan ei tahdottu vaivata.

vv. 199-201. Kaikilta ilman suunnilta.

vv. 223-232. Käen luultiin kaikenlaista onnea ja menestystä lähiseuduillensa kukkuvan, iän jatketta vanhoille, naimisonnea tytöille, muuta hyvää muille; k. IV: 211-222, XXII: 151, 152, XLIV: 81.

3. RUNO

v. 8. Lappalaisen sana alkuansa merkitsi _lapessa_ so. _lappeassa_, vieressä eli rajalla asuvaista.

v. 11. Samassa kun Väinämöistä kiitettiin hyväksi, Joukahaista itseänsä lienee moitittu kehnoksi laulajaksi.

v. 16. Kilpalaulannolle.

v. 22. Ruoskan varsi oli helmillä koristettu.

vv. 31, 32. Kaitaisilla talviteillä vastaan tulijat usein sillä tavoin tarttuvat toisiinsa.

vv. 37, 38. Jomman kumman, minun länkeni ja vempeleni, taikka omasi.

v. 46. Sanoi nimensä hiljalleen, siivosti, ei röyhkeästi.

v. 50. Nuoremman velvollisuus oli vanhemmalle joku parempi arvo eli kunnian osotus antaa.

vv. 55-58. Ken on oppineempi, sillen on suurempi arvo annettava, olkaan jos nuorempiki.

vv. 75-84. Tiedän mainittavimmat paikat: _Pisamäen_ pitkillä puillansa, _Hornankallion_ isoilla hongillansa jne.

vv. 87-90. Sellaisia tietoja on lapsilla ja naisilla; miehen pitäisi tietää, mitenkä moninaiset aineet mailmassa ovat ensi-alkunsa saaneet.

vv. 101-104. Ensimäinen vedestä nousnut maa kyllä oliki märkään mättääseeen verrattava, jossa kasvoi ainoastaan pajuja; ihmiset, ennenkun oppivat huoneita rakentamaan, elelivät honkain suojassa ja keittivät ruokansa ontevalla paadella eli kivellä.

vv. 112-124. Ikivanhan tietoviisauden jälkiä, joka lienee arvellut, ihmisen ennen maalle ilmestymistään olleen Jumalan yhteydessä ja niin hänen töissäänkin avullisna. Joukahainen ei sanokkaan meren kynnäntää jne. omaksi yksinäiseksi työksensä.

v. 116. Laittamassa eli asettamassa paikkaansa.

v. 118. Korkeat vuoret rakentamassa.

v. 123. Arveltiin maanpiirin äärimmäisissä perissä vahvat pielet eli patsaat löytyvän, jotka kannattivat ilmaa ja taivasta. Maata pidettiin litteänä, meret kaikin puolin ympärillä; k. L: 115, 116.

vv. 127-140. Muutamissa ja ehkä enimmissä toisinnoissa Väinämöinen päättää ne omaksi työksensä sanoilla: "omat on meret kyntämäni" jne.

v. 135. _Sinua_, so. sinun kaltaistasi herjaa.

vv. 144, 145. Jos tiedoilleni et anna suurta arvoa, ehkä tulet paremman miekalleni antamaan. Miekka jo silloinkin oli riitain ratkaisija valmis.

vv. 147, 148. Kun kaksi toinen toisensa kanssa rupesivat miekkasille, piti miekat ensin mitata ja tutkia; sitte määrättiin tappelu-piiri (k. XXVII: 154-156) ja kumman ensiksi tuli lyödä.

vv. 154-156. En alennaite sinun vertaiseksi.

vv. 160-166. Tahallansa suututtaa Väinämöistä, jotta silläki tavoin saisi hänen ilmoittamaan mahtinsa, jota vielä ei tietänyt pelätä.

v. 168. Häpesi Joukahaisen hävyttömyyttä.

vv. 182, 183. Takaisin ottamalla sanansa taisi laulaja eli loitsija niiden vaikutuksen lopettaa. Välistä taisi sen joku toinenki loitsija tehdä, erittäinki jos tunsi ne loitsuun käytetyt sanat.

vv. 185, 186. Isän hankkimia perutavaroita pidettiin sitä kalliimmassa arvossa, jos muistuttivat hänen urhoollisuudestansaki. Vanhat tavarat jo ilmankin olivat rikkauden todistajia ja sentähden suuri-arvoisia.

vv. 189, 190. Omiaki kultiani ja hopeitani en pidä sen paremmassa arvossa, kun että saavat lasten leikkikaluina ajelehtia.

v. 215. Joukahainen tunsi jalkansa selvään maan-alaiseen veteen joutuneen ja pelkäsi sinne kokonaan pian solahtavansa.

v. 216. Oli jo silmistä saakka maahan uponnut.

vv. 230, 231. Pääsi olemasta leuan (leuallaan) lietteessä, parran (parrallaan) pahassa paikassa.

v. 245. Huulet jäykkinä, kankeina, ei nauruun myhäilevinä.

v. 246. Sanotaan vieläki _pitkän nenän_ saavan, ken saa mielensä pahaksi.

v. 254. Niin vanha ja voimaton, että sopissa eli nurkissa asuu ja kuleksii.

v. 256. Ihastuksissa hieroi käsiänsä yhteen.

v. 259. _Itkettäviä_. Venäjän Karjalan murteessa _tk, sk, lk, st_ pehmenneinä ovat: _t, s, ll, ss_ ja sanotaan siis: _matan, kosen, ollan, issun_, missä meillä sanotaan: _matkan, kosken, olan, istun_.

vv. 273, 274. Ei raskaasen työhön, vaan ikkunoista ulos katselemaan ja joutilasna laulelemaan; k. VIII: 27-30, XXXVIII: 47, 48.

v. 270. Latelee tekosyitä itkuunsa, kun ei julennut varsinaista suoraan sanoa.

vv. 289, 290. Heitä mieletön huolesi, en voi kuulla, ymmärtämätön, itkuasi.

4. RUNO

vv. 3, 4. Osottavat lehden aikaa kesällä; edellisen runon tapaukset sattuivat talvella rekikelin aikana.

vv. 5-8. Tyttöin työnä oli kylpyvastat perheelle illaksi sitoa, tavallisesti myös saunaki lämmittää, vesi kantaa jne.

vv. 13-16. Elä koristele itseäsi muita varten.

vv. 21-26. En huoli laivan tuomista (osto-)vaatteista, enkä vehnäisistä leivistä, tyydyn huonompaanki vanhempaini kodissa.

v. 29. Heitti maahan, etteivät enää toiste viehättäisi Väinämöisen silmiä.

vv. 73, 74. Äiti ei näytä älynneen oikeata tyttärensä itkun syytä, luuli näetsä itkevän metsään menetetyitä koristuksiansa.

vv. 97, 98. Mieli katkera kuin terva, musta kuin sysi; surua kuvattiin mustaksi, iloa valkeaksi.

vv. 109, 110. Parempi, jos olisit käskenyt minun mennä mereen, sinne hukuttaa itseni.

vv. 113, 114. Kalain kumppalina eli toverina, kalain parvessa.

vv. 123-126. Olisi parempi, jos kerrassaan kuolisin tuskiini.

vv. 139-144. Sekä neitoset että kivi olivat veden väen eli Ahtolaisten kuvattelemia valhe-haamuja, joilla houkuttelivat Ainoa veteen.

v. 142. Huolellista kuvataan hoikaksi; vitsan varvan hoikkuus jo siis osottaakin ylen suurta huolta.

v. 151. Äkillistä uppoamista runo vertaa kilahtamiseksi.

v. 161. Kaukana kun asia tapahtui ihmisten seuduilta, niin muita, kun metsän eläviä ei sattunut näkemässä olemaan.

vv. 169, 170. Neidet par'aikaa kylpivät saunassa.

vv. 194, 195. Tuuvitellessa ja liekutellessa toivotellaan lapsille tulevaa onnea ja siitä ne sanat tulevat toivottelemistaki merkitsemään.

v. 202. Runollinen ylimääräisyys.

vv. 211-222. Käen kukunta muistutti entisten aikain iloisemmista mietelmistä, joiden rinnalla nykyinen huoli tuntui vielä raskaammaksi. Joka kerralla käen ennen kukahtaissa nousi lemmen, sulon ja auvon ajatuksia mieleen, nyt ei kun ainoastaan kaiho niistä; k. II: 223-232, XXII: 151, 152, XLIV: 81.

vv. 230, 231. Elämän ikää runo kuvailee kyynärin ja vaaksoin, kuin muutaki pituutta, mitattavaksi, ja arvelee käen kukunnasta enenevän huolen sitä lyhentelevän.

5. RUNO

vv. 13, 14. Väinämöinen arvelee Ainon veden haltiain luona pidettävän, mutta missä kohti, sitä ei tiedä.

vv. 70-74. Nimittää emäntäin tavallisimmat askareet, sillä tietää antaaksensa, että oli aikonut emännäksi Väinämöiselle tulla.

vv. 85, 86. Hän oli tullut veljensä lupauksen täyttämään, ettei Väinämöisellä olisi syytä Joukahaista sanansa syöjäksi soimata; k. III: 219-222. Tyttö oli jo kuitenki siksi entisestä ihmismuodostaan muuttunut, että Väinämöinen ei enää tuntenut häntä: k. v. 41-48.

vv. 111, 112. Neuvottoman tavallinen sanalasku.

vv. 129, 130. Väinämöinen ei näytä muistavan, äitinsä kuolemattomia Luonnottaria olevan.

v. 137. Ilman tytär, kave Luonnotar; k. I: 31 ja seur., II: 75-82.

v. 145. Tyttärihin, so. tytärten luoksi eli tienoille.

vv. 151-156. Tämä neuvo johdatti Väinämöisen uusiin, tuleviin, monimutkaisiin onnen vaiheisin.

6. RUNO

v. 5. Keveydestään tahi karvastaan olkeen verrattu.

vv. 17, 18. Meren aavaa hietarantaa runo tavallisella ylimääräisyydellä sanoo ulapaksi eli aavaksi mereksi; k. VII: 31-34.

vv. 23, 24. Sen vihan alkuperästä katso III runo.

v. 30. Nuolia varustettiin 3:lla sulkarivillä pitkin pituuttansa.

vv. 43, 44. Tavallisessa puheessa sanottaisiin vertauksen lailla: niinkuin pilven idässä -- -- --; sen runokieli kääntää kysymöksi sanoen: onko se idässä pilvi -- -- --.

v. 60. Kaarta rauta, so. rautakaarta eli rautakaarista. Runokieli semmoista sana-osain takaheittoa eli edestakaisuutta usein hyväilee ja sanoo: _harja liina, bivus kelta, kansi kirjo_ jne., kun oikein pitäisi olla: _liinaharja, keltahivus, kirjokansi_. Sitä pidettiin ikään kuin lauseen kaunistimena.

vv. 69, 70. Ympäri merta ajelehtamaan tahi vesi-ajolle.

v. 76. Kun sanoo Väinämöistä langoksensa ja sisarensa pojaksi, tahi lankonsa sisaren pojaksi, niin sillä ei muuta osottane, kun vanhaa etäistä sukuperän yhteisyyttä yleisesti.

vv. 79, 80. Väinämöinen oli hyvin kuuluisa laulutaidostansa (k. III: 9-11) ja sitä taitoa piti Joukahaisen äiti suuressa arvossa; k. III: 260, 264.

vv. 83, 84. Vainajain luultiin vanhan luonnon-laatunsa kuta kuinki Tuonelassa pitävän; k. XXX: 128.

vv. 87, 88. Oli kahden vaiheella; toinen käsi tahtoi Joukahaisen omaa mieltä, toinen äitinsä kieltoa noudattaa.

vv. 97, 98. Astui oikean jalkansa kaaren päälle maahan ja vetää pinkotti jännettä pykälälle vasemman polvensa avulla.

v. 110. Vaikeat työt useinki vasta kolmannella yrityksellä onnistuivat; k. II: 145.

vv. 121, 122. Väinämöinen tähän asti ei ollut ulompana rannasta; k. vv. 17, 18.

vv. 125-128. Joukahainen näillä sanoilla tahtoi toista iäksi päiväksi nykyiseen tilaansa kiinnittää.

vv. 143-148. Asian paremmaksi kuvaelmaksi runo usein kertoo ja selittää pienimmätki seikat.

7. RUNO

vv. 5, 6. Katso I: 111, 112.

vv. 17-20. Turvattoman vieläki tavallisia sanalaskuja.

v. 22. Jos ehkä lieneekin alkuperäisessä tarinassa kokolla purjehtivaa laivaa kuvailtu.

vv. 31-34. K. VI: 17, 18 ja 110-122.

vv. 43-46. Toinen taikka toinen on epäilemättä lopun tekevä.

vv. 51-54. K. II: 160-162.

vv. 63, 64. Kunne oli kuullut Väinämöisen aikoneen.

vv. 77, 78. Oli kosiotuumat jo kokonaan mielestään heittänyt.

v. 81. Venäjän Karjalassa ovat pyöreät pöydät hyvin tavallisia.

v. 87. Juoksi joko pelosta tahi jotta pikemmin saisi jonkun apuun lähtemään.

vv. 109, 110. Täällä et liene ennen käynyt, kun et rannalta tiedä kylään tulla.

vv. 115-118. Vähin närkästyneenä: "tiedän sen jo sanomattasiki, näin surkeassa tilassa en ollut kotonani."

vv. 121, 122. Havaittuansa toisen närkästyneeksi kokee sanojansa paremmin sovitella.

vv. 123, 124. Mikä mies sinä olet siitä joukosta, johon kuulut.

vv. 127-132. Nimensä suoraan nimittämistä katsottiin jos ei vihollisuutta osottavaksi, niin kuitenki liika rökkeydeksi, jonka tähden Väinämöinen näin kaartaen ilmoittaa itsensä; k. III: 41.

vv. 133, 134. Kokonaan toisenlainen kurja olen tätä nykyä.

v. 138. Parempaan tilaan eli onneen.

v. 140. Kertomaan mitä sinullen on tapahtunut.

vv. 147, 148. Epäilemättäki loitsutaitonsa avulla.

v. 151. Edellisestä viitosta (v. 127-132) Pohjolan emäntä hyvin arvasi vieraansa nimen.

vv. 157-160. Lieneekö sopimattomaksi katsonut nykyisessä tilassaan kosioimaan ruveta, kun ei puolella sanallakaan osota sitä varten lähteneensä; k. v. 77, 78.

vv. 167, 168. Lohi ja sianliha paraita ruokia; olut ja sima paraita juomia.

vv. 171, 172. Sanalasku. Mies ei kostu ja parane siitä, jos kuinka hyvin kylissä söisi ja joisi.

vv. 177-180. Sanalasku. Olkoon jos kuinki köyhä kotimaa, kuitenkin on armahampi vierasta maata.

vv. 183, 184. Vieraan syöttäminen ja juottaminen olivat yleisen tavan vaatima velvollisuus, muusta hyvänteosta sai palkintoa ehdotella.

vv. 187-190. Sampo oli tehtävä metsän, karjan ja pellon annista, jotka sen itsensä sitte piti satakertaisesti jällensä antaman.

vv. 191, 192. Näyttää kun olisi itsestänsä arvannut Väinämöisen tyttöänsä varten tulleen.

v. 198. Kirjokantta eli kirjokansista.

vv. 205-208. Yhtä taitava kun itse taivaan takoja; k. III: 112-124.

vv. 225-228. Pelkäsi Väinämöisen hämmentyvän, jos tulisi ylös katsahtamaan ja ihanan Pohjan neiden näkemään. Sepä sitte vaan viivyttäisi hänen kotiin joutumistaan ja luvattua sammon takojan lähettämistään.

v. 235. K. VI: 60.

8. RUNO

v. 2. Kuuluisa sekä maalla että merellä.

vv. 3, 4. Lienee runollinen ylimääräisyys, osottava ei muuta, kun luhdin tahi muun huoneen parvea.

v. 13, 14. K. VII: 225-228.

vv. 27-30. Rikkaan talon emännän tavallisille töille, so. semmoisen talon emännäksi; k. III: 273, 274, XXXVIII: 47-48.

vv. 35-60. Tyttö töykeällä kiellolla ei huolinut toisen mieltä pahottaa, sentähden säälii sanansa tällä tavoin kohteliaammasti.

vv. 49-60. Omat ajatuksensa panee linnun suuhun. Sillä tavoin runo useinkin esittelee yhteisiä tahi jonkun erityisiä ajatuksia ja mielipiteitä. Välistä asetetaan joku lintu ne ilmaisemaan, toisen kerran pieni lapsi, vanha akka tahi joku puu, pursi, miekka, kukka, aho, nurmi, kuu, aurinko jne. Arveltiinpa hengettömilläkin olennoilla haltiansa olevan, joiden kautta taisivat ihmisten asioihin puuttua, ja niinpä käyttävät vieläki sadut ja pienet lapset leikeissään samaa tapaa yleisesti. Käypiki sen kautta mielensä ilmoittaminen monessa tilassa vapaammasti ja sopivammasti.

vv. 71-76. En ennen arvanne sinua oikeaksi mieheksi, kun halkaiset jne. Se oli ensimäinen määrä- eli ansiotyö. Semmoisia töitä kosijoille tavallisesti määrättiin kolme, toinen toistansa vaikeampaa.

vv. 87-90. Toinen ansiotyö.

vv. 102-108. Kolmas ansiotyö. Sehän se mahtia ja taitoa kysyi niin turhasta aineesta vene saada, ja päälle päätteeksi piti se erinomaisella tavalla tehtailtaan veteen saattaa.

vv. 111-114. Väinämöisen tapa ei ollut omasta voimastansa kerskata. Sen hän nyt kuitenki kovaksi onneksensa unhotti. Kerskaajalle ja uhkaajalle haltiat mielellään hankkeivat vastusta ja vahinkoa sen sijasta kun auttoivat niitä, jotka heihin turvasivat; k. II: 179, 180, IX: 263-270, XIII: 63-66.

vv. 123, 124. Vahingoita pidettiin pahain haltiain saattamina.

vv. 135-138. Loitsu-luvussa on useampia pienempiä osia, joita nimitetään _sanoiksi_, niin esimerk. raudan luvussa: raudan syntysanat, herjaus-, pelotus-, uhkaus- ja manaussanat, kipu-, tuska- ja hätäsanat, apu-, turva-, vara- ja rukoussanat, suonten-, verensalpaus-, voiteen-, siteen- ja parannussanat, kiitossanat ym. Kaikkia näitä ei kuitenkaan tässä tavata.

Loitsimalla eli laulamalla hyvän tietäjän luultiin voivan jos jotaki matkaan saattaa. Sillä hän muutti itsensä tahi jonkun muun kokonaan toiseksi olennoksi, ilmisaatti kaikenlaisia eläviä, puita jne., lauloi henkensä ruumiista erille, kulki niin kaukaisia asioita tiedustelemassa ja palasi sitte jälleen ruumiisensa, muita mainitsematta.

vv. 139-146. Runo usein poikkee ylellisyyteen kertomisessaan.

v. 154. Helmillä koristettu letku.

v. 162. Kiirut kun oli, niin kysyi jo ennen tupaankaan päästyänsä.

vv. 169-176. Luojan eli Jumalan avulla kyllä sopei kerskata suuriaki töitä tehneensä; k. VIII: 111-114.

9. RUNO

v. 4. Pirtissä on kaksi kattoa, välikatto ja ulkokatto.

vv. 5-8. K. VIII: 139-146.

v. 21. Raudan syntysanoja ei muistanut; k. VIII: 135-138.

vv. 27-34. K. I: 31 ja seur., ja XVII: 123-128.

v. 32. Alisten sekä ylisten ilmakertain.

vv. 38-42. Si'itti ja synnytti itsestänsä.

v. 59. K. vv. 29, 30.

vv. 71-76. Oli kauvan suossa, kenenkään tietämättä sitä raudaksi.

v. 112. Ihminen oli myös Luonnottarien synnyttämä, ja siitä runo häntä sanoo raudan veljeksi, suvuksi tahi heimoksi (vv. 119, 120).

v. 127. Vahingolliset elävät arveltiin Hiiden hallittavina olevan.

v. 142. Tarkoittanee vanhaa satua, jonka mukaan koira olisi vannonut johon kuhun ei koskevansa ja sitte sen kuitenki syödä hotaisnut.

vv. 143, 144. Ihmistä; k. v. 112.

vv. 151-176. Herjaus- eli kehnonsanat, joilla loitsija toivoo jonkun aineen tahi elävän paremmin vallita taitavansa, kun muistuttaa sitä entisestä huonoudestansa.

vv. 159, 160. K. vv. 47-56.

vv. 165-168. K. vv. 65-84.

vv. 171-176. K. vv. 95-120.

v. 181. Sitä, joka on yhtä syntyperää sinun kanssasi; k. v. 112.

vv. 183-190. Raudan pelotussanoja.

vv. 191-226. Veren salpaus- ja uhkaussanoja.

vv. 208-212. Jonkun tarinallisen muinaistapauksen muistelmaa.

vv. 213-218. Sanat, jotka luettiin tulikuumalla raudalla haavaa polttaissa.

v. 232. Tammenkuorella on jumoova eli kokoova, veren ja muissa vuodoissa avullinen voima, ja sama voima on tuhatlatva- eli kärsäheinälläki (v. 234).

vv. 235, 236 ja 242-244. Kaukaa ulkomailta saadut aineet jo silloinkin olivat erinomaisessa arvossa.

v. 243. Monet tietäjät olivat niihin loitsuluvuillansa voimaa lisänneet, jota eri sanalla nimitettiin voidetten _lukemiseksi_ eli _katsomiseksi_.

vv. 251, 252. Niin väkeviä, että kallioin halkeematki niillä voideltuina liittyivät yhteen.

vv. 263-270. Turvasanat. Omiin voimiinsa luottamista pidettiin vaarallisna; k. VIII: 111-114 ja 169-176.

vv. 275-280. K. XLV: 73-92.

vv. 291, 292. Jotta ei tulisi vikaa eli haittaa jälkeenpäin tuntumaan.

vv. 299-312. Kiitossanoja.