Part 1

KALEVALA (1862)

Lyhennetty laitos

Tärkeimmillä selityksillä koulujen tarpeeksi varustanut

ELIAS LÖNNROT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia 27 Osa.

Helsingissä, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1862.

Imprimatur: C. R. Lindberg.

Alkulause

Kun vuonna 1849 toimitettua Kalevalaa ei enää tavata kirjakaupassa, niin annetaan tässä uusi, kouluin tarpeeksi lyhennetty laitos Kalevalan runoista. Lyhennys on sillä tavoin toimitettu, että siihen on otettu ainoastaan pää-asiaiset tarinat, jonka kautta, syrjätapausten pois jättämällä, nykyisen laitoksen värsyistä ei tule paljo päälle neljän joka kymmentä värsyä vastaan entisessä, niinkuin seuraava osotus sen vielä tarkemmin selittää. [Värsyluku: S:a Entis. 22796, Nykyis. 9732.]

Erinäisiä runovärsyjä nykyisessä laitoksessa paikoin tavataan toisilla sanoilla kun entisessä. Niitä ei toki ole omasta päästä saatu, vaan valittu niistä monilukuisista runoin toisinnoista, joita eri laulajoilta kirjoitettuna yleensä löytyy, ja syynä niiden valitsemiseen entisten sijasta on ollut, ei mikään muuttamisen halu, vaan tavallisesti se ainoastaan, että suotava lyhennys sillä tavoin on saatu paremmin mukautumaan.

Kerake d, jota Karjalan kielimurteessa ei tavata ollenkaan, on näistä Kalevalanki runoista pois jätetty. Vaikka semmoisen poisjäännön hoksaamiseen ei paljo tarvita tottumista, niin ei toki haitanne juuri vasta alkavain johdoksi luetella muutamia erinäisiä, näissä runoissa tavattavia sanoja, joissa t, tahi sen sijainen d, sillä tavoin vastoin tavallista kirjakieltä on katoomaan tullut. [Ahin = Ahdin, Ahon = Ahdon, aian = aidan ... yhen = yhden, yheksi = yhdeksi, yheksällä = yhdeksällä.]

Syy vastamainittuun erotukseen on se, että tavallisessa kirjakielessä t ja ht, kun ovat kahden ääntiön välissä (pata, lehto), pehmenevät kerakkeiksi d ja hd, jos jälkimäinen ääntiö ei ole pitkä (pataan, lehtoon) ja tavu sanan taipuessa tulee kerakkeella päättymään (padan, lehdon, padassa, lehdossa jne.). Mutta Karjalan (kuin myös Savon ja Kainun) murteessa t ei pehmene, vaan katoo kokonaan (pa'an, lehon, pa'assa, lehossa jne.).

Samoite katoo k peräti l:n ja r:n perästä, eikä pehmene j:ksi, kuin monessa muussa murteessa, ja sentähden tavataan näissä runoissa härän, jälen, kylen, kären, nälän, eikä härjän, jäljen, kyljen, kärjen, näljän. Se kirjoitustapa jo toki muutenkin alkaa kyllä tavallinen olla. Omituinen Venäjän-Karjalan murteellen on sk:n ja tk:n pehmeneminen, edellisen s:ksi ja jälkimäisen t:ksi, jonka tähden sanotaan itettäviä, kaselle, kosen, lasettakoon, matalla, so. itkettäviä, kaskelle, kosken, laskettakoon, matkalla.

Paitsi sanan ensimäisessä tavuessa jakauvat pitkät ääntiöt ja pitkät kaksois-äänet eri tavuihin, jossa tapauksessa aa ja ää muuttuvat oa:ksi ja eä:ksi:

a) nimi-, laatu- ja luku-sanain infinitivo-siassa.

[aikoa = aikaa, aloa = alaa, haavoa = haavaa ... vajoa = vajaa, vertoani = vertaani, äijeä = äijää.]

b) tekosanain i-mäisen nimitapa-lajin translativossa ja infinitivossa.

[ajoa = ajaa, eleä = elää, hiihteä = hiihtää ... soutoa = soutaa, työnteä = työntää, veteä = vetää.]

c) toisen luokan tekosanain varressa ja johdoksissa.

[arvoan = arvaan, harjoava = harjaava, hoiloa - hoilaa ... osoajaksi = osaajaksi, osoamatta = osaamatta, vastoavi = vastaapi.]

Kaikissa muissa tiloissa ääntiöt jakauvat muuttumattomina erilleen ja saavat tavallisesti b:n väliinsä. Niin esim. tulee kaksitavuisista sanoista: keihään, kotiin, käyään (käydään), kylään, melkein, pahaan, saatiin, sotaan, taloon, usein, veneen, veteen, kolmitavuisia: keihä'än, kotihin, käyähän, kylähän, melke'in, paha'an, saatihin, sotahan, talohon, use'in, venehen, vetehen, ja kolmitavuisista: hopeita, keihäille, kätkyille, kaotkoot (kadotkoot), olalleen, rekeille, sivullaan, nelitavuisia: hope'ita, keihä'ille, kätky'ille, kaotkohot, olallehen, rehe'ille, sivullahan; nelitavuisista: sanelemaan, uu'istuneen (uudistuneen), viisitavuisia: sanelemahan, uuistunehen jne.

Suora- ja mutkatapaisten (modus indicativus ja concessivus) tekosanain kolmas yksikön asema Venäjän-Karjalan murteessa pitkittyy liitteellä vi, vastaava meidän tavalliselle pi, virolaiselle b. Semmoisia ovat: ajattelevi, astuvi, elelevi, kapaloivi, kumottanevi, laativi, menevi, paistanevi, tiennevi (tietänevi), yllättävi jne., jotka meillä sanotaan: ajattelee eli ajatteleepi, astuu eli astuupi, elelee eli eleleepi, kapaloi eli kapaloipi (kapaloitsee), jne. Ainoastaan yksitavuisista sanotaan aina: luopi, saapi, uipi jne.

Itsekohtaisista tekosanoista, joita suomen kielessä kaikin paikoin ei käytetä, voipi niihin tottumaton seuraavain esimerkkien kautta jotain johtoa saada:

[ajoihe = ajoi itsensä, annoime = annoin itseni, astuikse = astuu itsensä ... veäite = vedä itsesi, ylenteleikse = ylentelee itsensä, itseänsä, ärtelihet = ärtelit itsesi, itseänsä.]

Yleisiä kielessämme ovat äänimukaiset tekosanat, jotka usein yhteydestänsä toisten sanain kanssa saavat parhaan selityksensä. Senlaisia esim. ovat: suihkii, piukkii, loruu, noruu, kamuaa, remuaa, nuhajaa, sohajaa, ratisee, vatisee, ärähtää, sorahtaa, sirettää, hyräytyy, viehkuroi, kääperöitsee, häiläyttää nauskauttaa, tölläyttää, tuivertaa, kaivertaa, karittelee, kahattelee, suhuttelee, siuottelee, luskuttelee, juhmuttelee, käärämöittelee jne. Jonkun toisen tekosanan vieressä ne osottavat tarkemmin sillä merkityn toimituksen erityistä ääntä tai liikuntotapaa, esim. lyödä lynnähyttelee = lyö niin että helähtelee, itkeä hyryttelee = itkee hiljaisella äänellä, huutaa huikahuttaa = huutaa raikkaalla äänellä, käydä kulleroittelee = käy keveästi ja ripsaasti, astua lykyttelee = astuu joutusasti, hiihtää kivittää = hiihtää uutteraan, juosta puikkii = juoksee liukkaasti. Tavataan välistä melkein samanlaatuisia nimi- ja laatusanojaki, esim. huitukka, haitukka, ressukka, rehvana, röyhetyinen, källeröinen, jotka samoin kuin senlaiset tekosanatki usein ovat helpommat ymmärtää, kun tarkalleen muilla sanoilla selittää.

Tekosana-johdoksia: käännältää, väännältää, veältää, (vedältää), sivaltaa, työnnältää, nostakaa, painaltaa, murraltaa jne., jotka osiksi ovat tavalliselle kirjakielelle oudompia, käytetään runoissa joksensaki tavallisesti. Niillä osotetaan toimituksen kiivautta (kiireisyyttä ja väkevyyttä), esim. työnnältää = työntää kiivaasti eli äkisti ja väkevällä kädellä. Äkillisyyttä yksinään merkitään toisella johtolajilla, jota laatua ovat: vetäisee, tarpaisee, sitaisee, kutaisee, tahkaisee, parkaisee, = vetää, tarpoo, sitoo, kutoo, tahkoo, parkuu yht'äkkiä. Eri lajia taas ovat seuraavat johdokset: aukoo, halkoo, katkoo, laukoo, leikkoo, lohkoo, pilkkoo, ratkoo, seuroo, tempoo, viskoo, ja huiskii, jyskii, lykkii, ryyppii, tuiskii jne., jotka tarkoittavat sievennettyä tahi vähennettyä toimitusta.

Aivan omituinen Aunuksen ja erittäinki Vepsän murteelle on mutka- ja ehtotavan (modus concessivus ja conditionalis) yhdistys, jota yhdistystä voisi arvelotavaksi sanoa. Jälkiä siitä löytyy näissä runoissakin, esim. (XXIII: 187, 188) suuttuneisi = ehkä suuttuisi, taitaisi suuttua, ja kamaltuneisi = ehkä kamaltuisi, voisi kamaltua. Vepsän kielessä tavataan myös erityinen laji tekosana-johdoksia päätteellä -ksennan, -ksentaa (-kseta), joka tarkoittaa toimituksen alottamista eli siihen rupeemista. Kalevalan runoissa löytyy niin ikään jälkiä siitäki lajista, esim. (XXVII: 213, 214) syännyksenti = alkoi syäntyä (sydäntyä), ja suutuksenti = rupesi suuttumaan.

Kun tahdotaan toista kohteliaammasti jotain tekemään käskeä, käytetään runoissa yleisesti kehotustapaa (modus optativus), esim. katso'ote, kukkuos, liikkuos, luistaellos, tehkös, tullos, uiksennellos, ve'ellös (vedellös), viitsiöte jne., = tehkää niin hyvin ja katsokaa, ole hyvä ja kuku jne.

Kieltävissä lauseissa runo omaan laatuunsa usein asettaa kieltosanan tekosanan jälkeen, esim. anna en sulle piikoani, huoli en haahen haljakoista, maha et lausua lapiksi, oisi en paljoa pitänyt, ole et joki juoksemahan, pääse en neitipäiviltäni, saanut ei paljo saalihiksi, taia en sampoa takoa, tullut ei illalla kotihin jne. Tavallisessa puheessa sanottaisi: en anna -- -- --, en huoli -- -- --, et maha (mahda) -- -- --, en oisi, jne.

Asemallinen tekosana (verbum personale) välistä jääpi koko lauseesta pois, esim. emo tuosta itkemähän = rupesi itkemään, heti tuonne hiihtämähän = läksi hiihtämään, kaikki kattilan pesohon = lähtekööt pesoon, kenpä sanan saatantahan = läksi tahi lähtisi sanan saatantaan, Lapin koirat haukkumahan = rupesivat haukkumaan, mie tuota sanelemahan = käännyin sanelemaan, miksi neittä korjahasi = pyydät eli tahdot neittä, miten olla, kuin eleä = pitäisi eli tulisi olla, siitä seppo Ilmarinen tyttöä anelemahan = kääntyi eli rupesi anelemaan.

Nimi- ja laatusanat runokielessä hyvin tavallisesti saavat semmoisia erilaisia johdepäätteitä, jotka antavat niille somistavaisen, suosittelevaisen eli miellyttäväisen lisämerkinnön, esim.

[anoppi = anoppinen, emä = emo, emonen, emyt, halko = halkonen ... vesi = vetonen, veyt, vetyinen, vyö = vyöhyt, vyöhykkäinen, yö = yöhyt.]

Monikossa on Karjalan ja Savon murteella ynnä tavallisten päätetten kanssa myös toiset omalaatuisensa, esim. helmilöitä, jokiloina, kuoriloiksi, käärylöihin, lastuloita, lukkoloita, mahtiloita, pilvilöiksi, ristilöitä, tähtilöinä jne., jotka usein tavataan näissä runoissa. Ne eivät merkitse muuta, kuin yleensä tavalliset: helmiä, jokina, kuoriksi, kääryihin, lastuja, lukkoja, mahtia, pilviksi, ristejä, tähtinä. A:lla ja ä:llä päättyvissä sanoissa niitä ei ollenkaan tavata.

Sanaa on, vastaava tavallisille jälkiliitteille -han, -hän, -pa, -pä, usein käytetään ikään kuin lauseen lujitteeksi eli täytteeksi, välillä melkein joutonaisesti, esim. eip' on ilmalla Jumalan, eip' on mennyt Päivälähän, kenp' on veistäisi venosen, kun on ammut Väinämöisen, lampiveet on laskemassa, luon on merta luutimahan, mies on nousevi merestä, oi on vanha Väinämöinen, onp' on Hiiessä hiottu, takoi -- -- -- laitahan on jauhomyllyn, tuop' on päätyvi pihalla, uip' on vielä yötä kolme, jne.

Muista Kalevalan kielen erinomaisuuksista, jotka jollain tavalla poikkeevat tavallisesta kirjakielestä, erittäinki raamatun suomesta, antanee seuraava erinäisten sanain luettelo jotain viittausta:

[annituus = annittomuus, ensinkänä = ensinkään, hanka rauta = rauta-hanka ... vyö vaski = vaskivyö, vaskivöinen, väänti = väänsi, väätä = vääntää.]

Sanarakentonsa puolesta joka runovärsyllä on neljä polvea eli mittaa, esim.

aisa tarttui aisan päähän; yksin meillä yöt tu- levat,

ja itse-kuki polvi on kaksitavuinen, paitsi ensimäinen, jossa voipi olla kolme, vieläpä ehkä neljäki tavutta, esim.

mene jo myöten myöty neiti; ääni oli kaunis ja so- rea.

Ensimäiseen polveen sopii kaksi lyhyttäki tavutta, esim.

lähe kanssa laula- mahan,

mutta sitä seuraavain polvien tavuista pitää edellisen olla pitkä, jälkimäisen lyhyt, esim.

oli ennen aikoi- nansa,

kuitenki niin ymmärtäen, että lyhytääntiöisetki tavuet, paitsi sanan alussa, taidetaan pitkiksi lukea, jos ovat korottomia, esim.

tule- vi jo- ki tu- linen; satu- ja sa- nele- mahan,

ja välistä korollisinaki, esim.

tyttä- reni nuorem- pani; kysyt- teli lausut- teli.

Sanaselitykseen eli sanastoon on otettu ainoastaan oudompia, erittäinki länsi-Suomelle vähemmin tuttuja sanoja, ja vieraskielisten sukulais-sanain osotuksella on tahdottu antaa jotain viittausta vertailevasta kieli-tutkinnosta. Nimija laatu-sanoista saadaan genitivo- ja tekosanoista infinitivo-sija niiden viimeisen tavuen muuttamalla sen jälkeisen osotuksen mukaan. Merkki + muistuttaa sanan varren samassa pehmenevän, s.t.s. että siinä löytyvät kk, lk, nk, rk, p, lp, mp, pp, rp, t, ht, lt, nt, rt, tt tulevat olemaan k, l, ng, r, v, lv, mm, p, rv, d, h, ll, nn, rr, t, ja k peräti katoomaan.

Muutamia pieniä painovirheitä on tullut tähänki kirjaan [korjattu]. Siihen lisäksi tavataan myös paikoin epävakaisuutta semmoisten sanain kirjoittamisessa, kun esim. suvaitsen, tuuvitella, laskija, onneton, tutkaimen, hopeinen, käyppä, pääsnekkänä. Lukija siis suokoon anteeksi, jos jossa kussa paikassa niiden sijasta tapaisi suaitsen, tuu'itella, laskia, onnetoin, tutkamen, hopeainen, käy'pä, pääsne'känä.

Helsingistä helmikuussa 1862.

E. L.

Ensimäinen runo

Laulaja kehottaa toista kanssansa laulamaan ja nimittää laulun erinomaisimmat aineet; vv. 1-22. -- Ilman tytär, kave Luonnotar, ikävystyy yksinäiseen elämäänsä ilmassa, laskeikse sieltä mereen, joutuu tuulen ja veden vaikuttamasta raskaaksi ja kuljeksii kauvan aikaa aalloissa; vv. 23-54. -- Sotka lentää, laatii pesän Ilmattaren polvelle, munii siihen, munat vierähtävät veteen ja särkyvät palasiksi, jotka muuttuvat maaksi, taivaaksi, auringoksi, kuuksi, tähdiksi ja pilviksi; vv. 55-102. -- Ilmatar yhä uiskentelee merellä ja luopi viimein ympärillensä rantoja, niemiä, saaria, luotoja ja muita paikkoja; vv. 103-136. -- Lopulta Ilmatar synnyttää Väinämöisen, joka ensin jääpi aaltoin varaan, kunnes viimein seisottuu muutaman saaren rannalle merellä; vv. 137-170.

Veli kulta veikkoseni, Kaunis kasvin-kumppalini! Lähe kanssa laulamahan, Saa kera sanelemahan, Noita saamia sanoja, 5 Virsiä virittämiä, Vyöltä vanhan Väinämöisen, Alta ahjon Ilmarisen, Päästä kalvan Kaukomielen, Joukahaisen jousen tiestä, 10 Pohjan peltojen periltä, Kalevalan kankahilta. Niit' ennen isoni lauloi Kirvesvartta vuollessansa, Niitä äitini opetti 15 Väätessänsä värttinätä; Sampo ei puuttunut sanoja, Eikä Louhi luottehia. Vanheni sanoihin sampo, Katoi Louhi luottehisin, 20 Virsihin Vipunen kuoli, Lemminkäinen leikkilöihin. Noin kuulin saneltavaksi, Tiesin virttä tehtäväksi: Yksin meillä yöt tulevat, 25 Yksin päivät valkeavat, Yksin syntyi Väinämöinen, Ilmestyi iki runoja, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 30 Olipa impi ilman tyttö, Kave Luonnotar korea; Ikävystyi aikojansa, Ouostui elämätänsä, Aina yksin ollessansa, 35 Impenä eläessänsä, Ilman pitkillä pihoilla, Avaroilla autioilla. Jop' on astuiksen alemma, Laskeusi lainehille, 40 Meren selvälle selälle, Ulapallen aukealle. Tuuli neittä tuuvitteli, Aalto impeä ajeli, Ympäri selän sinisen, 45 Lakkipäien lainehien; Tuuli tuuli kohtuiseksi, Meri paksuksi panevi. Kantoi kohtua kovoa, Vatsan täyttä vaikeata, 50 Vuotta seitsemän satoa, Yheksän yrön ikeä; Eikä synny syntyminen, Luovu luomaton sikiö. Tuli sotka suora lintu, 55 Lenteä lekuttelevi Etsien pesän sijoa, Asunmaata arvaellen. Ei löyä sitä sijoa, Kuhun laatisi pesänsä 60 Selvällä meren selällä, Ulapalla aukealla. Liitelevi, laatelevi, Arvelee, ajattelevi: "Teenkö tuulehen tupani, 65 Aalloillen asunsijani, Tuuli kaatavi tupasen, Aalto vie asunsijani." Niin silloin veen emonen, Nosti polvea merestä, 70 Sotkalle pesän sijaksi, Asunmaaksi armahaksi. Tuo sotka sorea lintu Keksi polven veen emosen Luuli heinä-mättähäksi, 75 Tuoreheksi turpeheksi, Siihen laativi pesänsä, Muni kultaiset munansa. Alkoi hautoa munia, Päätä polven lämmitellä; 80 Jopa tuosta veen emonen, Veen emonen, ilman impi, Tunsi polvensa palavan, Kaikki suonensa sulavan. Vavahutti polveansa, 85 Munat vierähti vetehen, Karskahti munat muruiksi, Katkieli kappaleiksi. Muuttuivat murut hyviksi, Kappalehet kaunosiksi: 90 Munasen alainen puoli Alaiseksi maa-emäksi, Munasen yläinen puoli Yläiseksi taivahaksi, Yläpuoli ruskeaista 95 Päivöseksi paistamahan, Yläpuoli valkeaista Se kuuksi kumottamahan; Mi munassa kirjavaista, Ne tähiksi taivahalle, 100 Mi munassa mustukaista, Se on ilman pilvilöiksi. Ajat eellehen menevät, Vuoet tuota tuonnemmaksi, Uuen päivän paistaessa, 105 Uuen kuun kumottaessa; Aina uipi veen emonen, Veen emonen, ilman impi, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla, 110 Eessänsä vesi vetelä, Takanansa taivas selvä. Jo vuonna yheksäntenä, Kymmenentenä kesänä, Nosti päätänsä merestä, 115 Kohottavi kokkoansa, Alkoi luoa luomiansa, Saautella saamiansa. Kussa kättä käännähytti, Siihen niemet siivoeli; 120 Kussa pohjasi jalalla, Kalahauat kaivaeli; Kussa ilman kuplistihe, Siihen syöverit syventi. Kylin maahan kääntelihe, 125 Siihen sai sileät rannat; Jaloin maahan kääntelihe, Siihen loi lohi-apajat; Päin päätyi maata vasten, Siihen laitteli lahelmat. 130 Ui siitä ulomma maasta, Seisattelihe selälle; Luopi luotoja merehen, Kasvatti salakaria, Laivan laskema-sijaksi, 135 Merimiesten pään menoksi. Jo oli saaret siivottuna, Luotu luotoset merehen, Ilman pielet pistettynä, Maat ja manteret sanottu, 140 Viel' ei synny Väinämöinen, Ilmau iki runoja. Vaka vanha Väinämöinen Kulki äitinsä kohussa Kolmekymmentä keseä, 145 Yhen verran talviaki, Noilla vienoilla vesillä, Utuisilla lainehilla. Sanovi sanalla tuolla, Lausui tuolla lausehella: 150 "Kuu keritä, Päivyt päästä, Otava yhä opeta, Saata maille matkamiestä, Ilmoillen inehmon lasta!" Kuu keritti, Päivyt päästi, 155 Otava yhä opetti, Suisti miehen suin merehen, Käsin käänti lainehesen; Jääpi mies ve'en varahan, Uros aaltojen sekahan. 160 Virui siellä viisi vuotta, Sekä viisi, jotta kuusi, Vuotta seitsemän kaheksan; Seisottui selälle viimein, Niemelle nimettömälle, 165 Manterelle puuttomalle. Se oli synty Väinämöisen, Rotu rohkean urohon, Kapehesta kantajasta, Ilmattaresta emosta. 170

Toinen runo

Väinämöinen nousee maalle ja laittaa Sampsa Pellervoisen puita kylvämään; vv. 1-32. -- Tammi ei ota taimiaksensa tavallisella maalla, mutta sitte Meritursaan polttamiin tuhkiin kylvettynä se sievään nousee, leviää yli koko maan ja estää lehvillänsä kuun sekä auringon näkymästä; vv. 33-64. -- Väinämöinen rukoilee apua äitiltänsä, ja merestä nousee pieni peukalon pituinen mies tammea kaatamaan. Se mies maalla yhtäkkiä muuttuu hirveän suureksi jättiläiseksi ja kaataa tammen kolmella lyönnillä; vv. 65-124. -- Tammen kaadettua päivä taas pääsee maalle paistamaan, linnut laulelevat iloisesti, puut, kukat, ruohot ja marjat kasvavat kauniisti; ohran kasvia ainoastansa ei vielä löydy; vv. 125-144. -- Väinämöinen löytää meren rannalta muutamia jyvän siemeniä, kaataa suuren kasken, saapi kotkalta tulta ja polttaa kasken; vv. 145-174. -- Väinämöinen kylvää löytöjyväsensä palomaahan, rukoilee Mannun eukolta ja Ukolta kasvuonnea ja näkee jonkun ajan päästä ohran mitä parahimman halmeessansa kasvavan. Käkeä, joka samalla aikaa puussa kukahteli, pyytää ainaki onnea paikoillensa kukkumaan; vv. 175-232.