Part 1

KALEWALA (1835) 2. OSA

taikka

Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista

Koonnut

ELIAS LÖNNROT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia

2. Osa, 2. Jako.

Helsingissä 1835.

Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä.

Imprimatur.

C. E. Ekelund.

Seitsemästoista Runo.

Lemminkäinen kuulee wäen Pohjolan pitohin joutuwan. Pani kowin pahaksi, kun itse kutsumatta oli. Lähtee kotia ja alkaa kuitenki walmistellate. Kieltää lähtemästä äiti, monta surmaa matkalla, monta perillä pojallensa pelkääwä. Ensiksi häntä tulisen kokon wahtoawan, jos siitä selwittäisihen, tuliseen hautaan saawan. Siitäki päässeen käärmejoukolta Pohjolan kujilla elikkä susilta ja karhuilta pihalla surmattawan, pääkallon seipähän nenään pantawan. Wähän näistä huoliwa lähtee aiottuansa Lemminkäinen monta neuoa ja warotusta, miten oletellate, emolta saanut. Waeltaa, pääsee surmista, tulee Pohjolaan. Sano Pohjolan emäntä pahoin sattuneen, kun jälempätä ei tullut, juomien wielä panematta, ruokien keittämättä olewan. Kysyy Lemminkäinen mintäpä häntä ei häihin kutsuttu ja waatii ruokaa ja juomaa. Tuoaan wanhaa pilautunutta juomaa, jonka Lemminkäinen rikoista ja eläwistä puhistanut juopi. Pyytää parempata. Pohjolan isäntä ei enämmin suatsewa Lemminkäisen ylpeyttä alkaa häntä laulamalla surmata. Kun mitänä ei sillä woittanut, niin waati häntä miekoille. Käyään ulos, aletaan miekkain miteltyä tapella, jossa Lemminkäinen ensikawahuksella laskee pään toiselta. Laulaa siitä koko Pohjan pereen hajalle, paitsi emännän, joka häntäki ylewämpi laulo uutta kansaa Lemminkäisen kostoksi.