Chapter 3

Koht' ompi kesäpäivä loppununna Ja töistään ihmiset jo palannunna. Tuoll' viipyy vielä virran reunahalla Yks nuorukainen, muodoll' hohtavalla; Kas kuinka silmäns levotoinna loistaa, Ja katkerasta mielestänsä to'istaa, Kun suvantoon hän huomionsa kääntää Ja synkäll' äänell' nämä sanat ääntää: "Kyll' elämässä tappioita kohtaa Ja tuimaan riitaan tunteemme ne johtaa, Vaan mikä niistä sydäntä niin ratkoo, Kuin, joka rakkauden siteet katkoo. _Hän_ toisen oma! Oi te henget maassa Ja veessä sekä ikitaivahassa, Te lievitystä rintahani tuokaa Ja hetkeksi nyt lepo mulle suokaa!" Oil lausununna -- Vesi kohahtaapi Ja neito Vellamon nyt liukahtaapi Veen kalvohon -- kuin tähdet taivahalla Sen silmät säihkyvät, kun lumoovalla Nyt voimalla ne onnettomaan kääntää Ja hälle sanat siivilliset ääntää: "Oi kauno! Sua onnettomuus vaivaa Ja synkkä suru sydäntäsi kaivaa Siell' ylisessä mailmassa, jossa On katkeruutta joka tuokiossa. Oi tänne tule! Rauhassa saat olla Tääll' aaltoin alla; sua suosiolla On kaikki tottelevat; myös meillä Ne tunteet on, jotk' autuuttavat teillä Ja aartehista alankomme hohtaa, Jotk' ajatukset riemuisiksi johtaa." Ah! Kuinka suloisesti sanat soivat! Kuink' oudon mielen toiselle ne toivat; Ne viileyttä kuumehelleen antaa Ja tyynen riemun sydämeensä kantaa. Hän iltaruskoon silmänsä nyt luopi Ja mietteens' ilmi nämä sanat tuopi: "Oi aurinko sa kultakiharainen, Sa kaikkiin nähty, kaikki huomaavainen, Jok' onnetointa olet armastellut Ja lyhytt' iloani silmäellyt: Kun huomenna sa kiirehesi nostat Ja armaudell' ihmisille kostat Ne työtki, jotka valkeutta kammoo Ja pimeydell' uskon valan vannoo; Jos silloin mua, mennyttä, hän muistaa, Niin katuvaisen korvahan sa kuiskaa, Ett' uskotointa viimme tuokiossa Ma muistin -- viel' enemmän muistan, jossa Ei himot mieltä himmennä, kuin lassa Hänt' ennen muistin, muistan Ahtolassa." Näin lausuttuaan virtahan hän juoksee Tuon ihanaisen lohduttajan luokse, Taas kohta virta vierivi kuin ennen, On onnettoman jäähdyttänyt lemmen.

* * * * *

Hää-ilta oli -- kokoontunut kansa Jo oli -- pappi siunauksellansa Vaan puuttui. Äkki ääni huudahtaa: "Miss' ompi morsian," -- Ei vastata Voi kukaan. -- Hakiessa läntehen Jo päivä laskee, toivo viiminen. Kas tuolla seisoo metsän rintehessä Nyt morsian ja tuskan heltehessä Sen posket hohtaa -- silmät virtaa kohti Vaan tuijottavat. Mi sen tänne johti? Täss' oil hän kurjan äskellisen kanssa Uinaillut lempee ihastuksissansa Ja lemmikilleen valan vannonunna, Kun päivä kesäinen oil laskenunna, Ei ketään kuolevaista mailmassa Pait' häntä lempiä; vaan kuulumassa Koht' oli huhu -- äsken mennyt kuulen Myös sattui, herkkä oli sitä luuleen: "Äl' usko neittä, valat naitavaisten On heikommat kuin muitten kuolevaisten." Nää viestit hältä synkistivät päivät Ja yöksi mieltään kalvamaan ne jäivät. Ei kultaansa hän tavatakaan saanut "Se minun, köyhän, lie jo unhottanut." Hän mietti heidän kohtauspaikallaan, Kultaansa vartoin, kun ei tullutkaan. Jo vihdoin huhu levesi nyt häistä; Kun puhuttavan kuuli kurja näistä, Ei kärsinyt hän enään, henkens heitti Hän syvyyteen -- se syvät huolet peitti. Kuin Kirki kaunis, valko vaattehissa Ja huntu päässä, melkein tainnuksissa Nyt seisoo morsian -- hän huomasi Kun kultans Ahtolahan katosi. Hän hetken liikkumatt' on -- virtaa kohti Nyt lentää -- toivo askeleensa johti; Vaan turhaan riensi -- houkuttelianeen Jo kultans' Ahdon aarteit' ihailee. Kuin veistokuva, hetken äänetönnä Nyt neito seisoo -- posket veretönnä, Vaan vihdoin sanoin suru puhkeaa Ja vääntäin käsiänsä kurja valittaa: "Nyt surun pilvi päivän multa peitti Ja hirvittävään pimeään mun heitti! Hän ompi poissa, ikuisesti poissa Hän, toinen itseni murheessa ja iloissa. Oi kurja kohtalo!" -- Hän epätoivossa On lopettanut raskaan olonsa! Ma yöt olen häntä itkenynnä Ja päivät luokseen olen pyrkinynnä, Vaan turhaan -- "pitää hänet unhottaa Ja toista ylhäisempää rakastaa." Näin käskettiin. Vaan ennen kuolema, Kun että petän hänen muistoa! On pääni raskas -- yö jo tuleepi. Vaan o'otan -- ehkä huomaa kultani. Kas! Tuolta, tuolta kuultaa pohjasta Jo muotons armas -- kultalouhella Hän istuu -- odottaa mua -- tänne katsahtaa, Nyt hymyilee ja mulle sylins aukoaa, Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat Ja kuolon jälkeen armaampana koitat!" Näin lausuen hän kätens' ojentaa Ja kyynelsilmin virtaan suljahtaa.

MUISTELMA.

Sa, joka suuren luonnon ihanuutta Tuoll' suloäänell' innokkaasti kiitit! Ihannetieteen laakereita niitit Sa puheellasi, jonka armautta

Ma kevätilloin kuulin, nuoruutta Kun luonto heijasti; sa yhteen liitit Sen kanssa sielus nuoruuden ja siitit Minussa hengen elantoa uutta.

Kun kevään tuoksut haimaa lehtipuista Ja veden pinnall' iltarusko hohtaa, Sa joskus kanssapuhujatas muista!

Ja koeta vielä mielehesi johtaa Ne ajat vierreet -- armaampi on olla, Kun aatteet yhtyy kahdell' olennolla.

TÄHTITAIVAS..

Avaruudessa Hiljaisuudessa Sulosilmät tähdet säihkyvät. Miten syttyvät Armaat tähtelät? Kuinka kauan silmää iskevät?

Kaikkivaltias, Luoja laupias, Joka johtaa heidän kiertoaan, Hän ne mahdillaan Saapi sammumaan, Hän myös uudet luopi loistamaan.

Kuinka kaunis yö! Niinkuin hopee vyö Linnun-radan tähdet hohtavat. Lukemattomat Siellä mailmat Mieltäs' äärettömiin johtavat.

Tuoll' on Seulaset, Joita ihmiset Wäinön virsuiksi myös nimitit. Vanhain plejadit, Kun he ilmausit, Merimiehet merta kyntelit.

Taivaan koriste, Wäinön viikate Välkkyy etelässä, pohjassa Astuu vakava, Vanha Otava, Takanansa seuraa Vartija.

Sinä, tähdistä, Jok' oot likinnä, Aurinko! Kun sätees valaisee Meitä, vaalenee Taivas, virkenee Luonto unestaan ja riemuitsee.

* * *

Kun sa ylhäälle Katsot, taivaalle Ja näet avaruuden aartehet Isot, pienoiset Tähdet, etäiset, Jotka loistaa siellä tuhannet:

Mieti ihminen, Kuink' oot vähäinen, Verrattuna koko mailmaan, Koko mailmaan, Jok' on raiska vaan, Kuu sen vertaa suureen Luojaan.

UKKO JA NUORUKAISET.

Kauniina kesä-iltana Yks vanhus istui seurassa Nuorten, jotk' hänen puhetta Ihaillen kuuntelit. Hän elämästään jutteli Ja viisauttaan saarnasi Ja surut, riemut ennusti, Jotk' heitä odotit.

Hän puhui esi-isistä. Ja heidän urotöistä, Sen kansan kärsimyksistä, Jonk' omaks nimitti. Kun loppui kertomuksensa, Hän kirkastetull' muodolla Loi silmäns kuulioihinsa Ja täten saneli:

"Te nuorukaiset Suomenmaan Nyt vala vahva vannokaat, Ett' ootte valmiit valvomaan Ylitse Suomenne, Sen sivistystä edistään, Sen vaurautta enentään Ja henkennekin heittämään Maan eestä isäinne.

Oi isäinmaa sa ihana! Mun muistojeni satama Ja toivojeni unelma, Sun eestä rukoilen: Sun voimat nuoret varttukoot Ja lastes' kautta karttukoot, He kilvaten sua suojelkoot Sa Suomi suloinen!"

KEVÄTLAULU.

Lauhkea tuuli jo ilmoissa häilyy, Vienosti pilviä liekuttaa, Nietokset laskeuvat, aurinko päilyy Veess', joka rinteitä puikuttaa. Herääpi luonto, nyt heijastaa Heliässä loistossa nuortunut maa, Virrat vaippansa kankeat heittää, Aaltojen soitanto kaikuvi taas, Vihreät verhot ja maisemat peittää, Lehti on puussa ja ruoho on maass'.

Ahvojen teitä nyt lintujen laumat Villettelevät Pohjolaan. Sielläki kukkulat, järvet ja rannat Laululla riemastuttamahan. Kukkaset kedoilla puhkeilee, Yrtit ylt'ympäri tuoksuilee, Puiden latvoissa tuuloset soittaa, Lintuset lempeä livertävät, Keväällä uudet tuntehet soittaa, Elohon vanhat virkenevät.

Riemuitkaamme nyt vanhat ja nuoret, Niinkuin luontokin riemuitsee, Kauniina loistavat laaksot ja vuoret, Taivaskin riemusta hymyilee. Kaunihin kuitenkin riemutess' on Ihmisen sielu kuolematon, Senhän tähden niin kauniisti maamme Laaksot ja kukkulat pukeutuvat Ja vielä kauniimman kevään me saamme, Jonka ei lahjat oo lakastuvat.

VÄHÄN KALEVALASTA JA KANTELETTARESTA.

"Von Pol zu Pol Gefänge zu erneun -- Ein Sphärentanz harmonisch im Getümmel -- Lasst alle Völker unter gleichem Himmel Sich gleicher Gabe wolgemuth erfreun!"

Göthe.

Runouden kolmet päälajit ovat: kertoma-, laulu- ja näytelmä-runous.

_Kertoma- eli sankari-runoutta_, joka tavallisesti kuvaelee kansojen taistelua vapaudensa edestä, löytyy parhaasta päästä niillä kansoilla, jotka havainnoistaan luonnossa ovat tulleet ensimäisiin mietinnöihin siitä somuudesta, hyvyydestä ja viisaudesta, joka vallitsee mailmassa. Nämä kansat ovat jumaloittaneet luontoa joko kokonaan, taikka nähneet siinä kaksi eli monta vastaista (hyvää ja pahaa) voimaa.

Etevimmät tuotteet kertoma-runouden alalla ovat Indialaiset, Kreikkalaiset, Saksalaiset, Gaelilaiset, Suomalaiset ja Virolaiset ilmituoneet. Heidän sankari-runonsa ovat itse kansan sepittämiä. Muissaki kansoissa ovat yksityiset (Firdusi, Virgilius, Dante, Ariosto, Camoëns, Tasso, Milton) tällä alalla matkaansaaneet jaloja teoksia, vaikka ne eivät vertoja vedä edellisille. Moniaiden väittelyksiä, että myös Kreikkalaisten sankari-runo olisi yksityisen tekemä, näyttää nykyinen aika tukevilla syillä kumoavan.

Kyllin aihetta tähän on kertoma-runomme Kalevala antanut. Nykyisyys kyllä tietää, miten tämä runollinen teos on ilmi tullut, vaan tulevaisuus voisi ehkä tästäki teoksesta lausua niinkuin parista muusta sankari-runoelmasta on lausuttu, että niiden kokoiliat olisivat ne muka omasta päästään sepittäneet. Ja miksikä? Senköön tähden, että runollinen aisti ei voisi löytyä rahvaassaki, yhtähyvin kuin sivistyneissä? Ja eiköhän kansan tekemän kertoma-runon sisällys kyllin selvästi ilmaise, mistä se on kotosin?

Äsken sanottiin sankari-runon kuvaelevan kansojen taistelua vapaudensa edestä. Kalevalassa esitellään riidat Kalevalaisten ja Pohjolaisten välillä. Vaan sen ohessa kerrotaan siinä myös sopuisesta kanssakäymisessä näiden kahden kansakuntien välillä; kuinka Pohjolassa oli kaunis neiti "maan kuulu, veen valio," jota Kalevalan uroot kosivat. Neidon äiti "Louhi Pohjolan emäntä, Pohjan akka harvahammas" lupasi tyttärensä sille, joka Pohjolahan takoisi kummallisen "Sammon":

"Joutsenen kynän nenästä, Maholehmän maitosesta, Yhen ohrasen jyvästä, Yhen uuhen villasesta."

Ilmarinen takoi nyt sammon ja Louhi saattoi sen Pohjolan kivimäkehen "yheksän lukon taaksi." Sammossa oli jauhomylly, suolamylly ja rahamylly; itsekukin näistä jauhoi "purnun puhtehessa." Mutta Ilmarinen ei saanutkaan neitoa tällä kertaa, vasta sittemmin, kun oli suorittanut vaikeat ansiotyönsä, kihlasi Louhi hänelle tyttärensä. Häitä pidetään nyt Pohjolassa ja Ilmarinen vie nuoren vaimonsa kotia.

Nyt näytti sopu Kalevalan ja Pohjolan välillä olevan vahvistettu. Vanhemmat, vakavat miehet, Wäinämöinen ja Ilmarinen, eivät vielä tähän saakka olleetkaan riitauneet Pohjolaisten kanssa, vaikka Louhelta paljon hänen sanansa syömistä olivat saaneet kärsiä. Mutta tuittupäinen Lemminkäinen oli, jo ennen häitä, käydessään Pohjolassa, laulanut joka miehen Pohjolan tuvasta ulos, paitsi yhden paimenen, jonka hän ylönkatseesta jätti laulamatta. Tämä paimen ampui hänen sitten Tuonelan joella kuoliaksi; äitinsä lukuin ja voidetten kautta virkeni hän kuitenkin. Ilmarisen häihin kutsuttiin kaikki Kalevan kansa, paitsi Lemminkäistä. Tämä läksi Pohjolahan, käytteli itseään ylimielisesti, niin että Pohjolan isäntä viimein ärjäsi:

"Ei tässä piot parane Kun ei vierahat vähenne; Talo työlle, vieras tielle, Hyvistäki juomingista! Lähe tästä, Hiien heitto Luota kaiken ihmiskansan, Kotihisi konna koita, Paha maahasi pakene!"

Johon Lemminkäinen vastasi:

"Et miestä manaten sa'a, Ei miestä pahempatana Sialtansa siirtymähän, Paikalta pakenemahan."

Silloin Pohjolan isäntä "miekan seinältä sivalti;" Lemminkäinenki tempasi tuliteräisen ja tuvassa nousi tappelu; vaan kun Pohjolan isäntä, tavoitellessaan Lemminkäisen päälakia, iskasi orteen, että se kaheksi lensi, sanoi vastustajansa:

"Tukela tora tuvassa, Seikat akkojen seassa, Tuvan uuen turmelemme, Lattiat verin panemme: Käykämme ulos pihalle, Ulos pellolle torahan,"

Täällä nyt taisteltihin, kunnes Lemminkäinen vastustajansa "kallon kaulalta sivalti;"

"Päähyt pyörähti pihalle, Miehen kallo kartanolle, Kuni nuolen noutaessa Puulta koppelo putosi"

Pääkallon pisti Lemminkäinen seipähän nenähän. Mutta nyt tuli tulinen kiiru, sillä Pohjan akka lauloi kokoon sotilaansa; Lemminkäinen pötki pakoon kotiinsa ja sieltä, äitinsä neuvosta, kaukaiseen saareen. Tällä aikaa polttivat Pohjolaiset tupansa ja tekivät koko kotitienonsa autioksi. Lemminkäinen lähtee nyt sotatoverinsa Tieran kanssa Pohjolaan sotimaan; vaan laivansa jäätyi mereen ja hänen täytyi palata kotiansa. Nyt seuraa 6 runoa, jotka kertovat väkitapauksia (samoin kuin 1 ja 2 runo mailman luomisesta, 11 ja 29 Lemminkäisen olosta saarella), muun muassa kuinka Kullervo Ilmarisen kartanolle ajaa susia ja karhuja, jotka repivät ja surmaavat emäntänsä, tuon alussa mainitun Pohjan neidon. Nyt lähtee Ilmarinen Pohjolaan entisen emäntänsä nuorempaa sisarta kosimaan, vaan tämä lausuu:

"En lähe minä sinulle, En huoli huitukoille; Tapoit naisen ennen nai'un, Vielä tappaisit minunki; Onpa tässä neitosessa Paremmanki miehen verta, Paikoille paremmilleki, Ei sepon susi-sioille, Miehen tuhmaisen tulille."

Tästä suuttui Ilmarinen, koppoi tytön rekeensä ja läksi ajamaan. Matkalla neito häntä taas herjasi, kunnes seppo lausui hänen lokiksi. Sepon kotiinsa tultuaan, kyssi häneltä Wäinämöinen "miten Pohjola elävi," johon Ilmarinen vastaa:

"Mi on Pohjolan eleä, Kun on sampo Pohjolassa! Siin' on kyntö, siinä kylvö, Siinä kasvo kaikenlainen, Siinäpä ikuinen onni."

He päättävät nyt lähteä Pohjolaan saamaan edes osan sammosta; ja lähtevät. Lemminkäinen yhtyy tiellä heidän seuraan. Kun Pohjolan emäntä ei anna osaakaan sammosta, laulaa Wäinämöinen koko Pohjolan väen nukuksiin; Kalevalan miehet vievät sammon veneesensä ja lähtevät kotimatkalle. Kolmantena päivänä herää Louhi, lähtee sammon viejiä jälestä ajamaan ja saavuttaa heidät. Nyt nousee tappelu, sampo suljahtaa mereen, Louhi saa siitä ainoastaan tyhjän kannen, Wäinämöinen kerää tarkkaan sammon murut rannalta.

Tämän jälkeen varallisuus katosi Pohjolasta ja karttui Kalevalassa. Louhi lausui tappelun jälestä:

"Jo minulta valta vaipui, Jo aleni arvioni, Eloni meni merehen, Sampo särkyi lainehihin."

Ja runo laulaa tästä tapauksesta

"Siit' on polo Pohjolassa, Elo leievätön Lapissa."

Ulkomailla, missä Kalevalata tunnetaan, on se voittanut yleisön suosion. Saksalainen Rosenfranz lausuu kirjassaan "Runous ja sen Historia," puhuttuaan Kalevalan sisällyksestä: "Tämmöinen on likimmittäin pääsisällys. Mutta suorittaminen! Se on niin oivallinen, että sen kansan hengetärtä, jolla on niin moninainen mielenkuvitus, täytyy pitää korkeimmassa kunniassa."

Mutta täten ei aina Kalevalaa arvostella -- syntymämaallaan. Useat rahvaasta tuumaavat: "Mitäpä sitä lukee, perättömiä kuin siinä puhutaan!" Semmoiset tuomitsiat tottukoot myös siihen ajatukseen, että heidän omat, eli jos ovat varsin vaatimattomia, niiden, joita nyt viisaimpina ja todenperäisimpinä pitävät, mielipiteet vuosisatojen jälestä, voivat siintää jokseenki erilaisessa, silloin ehkä hyvin epäselvässä, valossa tahi -- olla siintämättä. Tämä lause tahtoo sanoa, että mailma edistyy. Emme me enään paavia palvele, vaan jos olemme ymmärtäväiset, niin emme naura niille ajoille, jolloin häntä palveltiin, mutta tutkimme niitä siinä uskossa, että se, joka ei tiedä mitään menneistä ajoista, hän ei ymmärrä nykyisyyttäkään. -- Kalevala ei siis "saarnaa loruja," mutta se lausuu oman aikansa uskomat ja ihanimmat aatteet.

Ainoastaan se, joka lukee Kalevalaa sen syntymä-aikansa valossa, voi sitä oikeen 1) ymmärtää, ja 2) arvostella (tämä järjestys lienee näiden kahden verbikäsitteiden oikea). Hän lukee kummastellen tuon kaikkia eläväksi tekevän ja virkeän mielenkuvituksen kuvaelmia niistä ajoista, jolloin

Kaikki luonnossa eleli Sointuisuudessa somassa, Aamuruskon rusoittaissa Runollisen, astuivatten Nuoren luonnon näkymölle Esiisäin ilmestykset;

ja hän yhtyy ihastuksell' ajatuksissaan Tapiolan (koska hän on manterella asuva) lukuisaan juhlasaattoon, joka kulkee "vuoren kukkulalle" [Kalev. (toinen painos) 41-61], jossa vanha Wäinämöinen

"Soitti päivän, soitti toisen"

niin suloisesti, että

"Ei ollut miestä, eikä naista Kellen ei itkuksi käynyt, Kenen syänt' ei sulannut."

Kalevalasta puhuen, mainittakoon sivumennen, että Virolaisilla, Suomalaisten likeisillä sukulaisilla, on "Kalevi-poeg" (Kalevan poika) niminen kertomaruno. Wäinämöistä, Ilmarista ja Lemminkäistä kutsutaan myös Kalevalassa Kalevan pojiksi ja tämä kohta, muun muassa, osoittaa näiden kahden kertomarunon yhteistä alkuperää niiltä ajoilta, jolloin Suomenlahden laineet eivät vielä eroittaneet näitä kansakuntia.

Toinen alussa mainituista runouden päälajeista on _laulurunous_ eli _lyriikki_; viimmemainittu nimitys on johdettu kreikan sanasta lyra, kielisoitin, jolla he säestivät laulujansa, niinkuin muinaiset Suomalaiset kanteleella. Kertomaruno kertoo tapauksen, joka jo on tapahtunut; lauluruno ilmaisee runoilian omituisen tunteen siiloin, jolloin hän runoilee. Kertomaruno kertoo: ne tekivät ja puhuivat niin ja niin; laulurunoilia laulaa: minun tunteet tässä aineessa, josta nyt runoilen, ovat seuraavat, Tästä eroituksesta seuraa, että, samoiten kun kansakuntien sepittämät kertomarunot ovat onnistuneemmat kuin yksityisten, laulurunon luonto parhaasta päästä vaatii yksityistä sepittäjää, silla tunteitaan ilmottaessa soveltuvat ihmismielet vähemmin, kuin tapauksia kertoessa, varsinkin siltä aikakaudelta, jolloin sankarirunot kansoissa syntyvät. Tämä on pääsääntö, joka ei kuitenkaan estä kansojen sepittämän laulurunouden alalla paljon ihania tuotteita löytymästä; erittäinkin suomalaisen laulurunouden alalla muuttuu tämä poikkeus, erinäisten syitten johdosta, jotka jokainen ajattelemalla kohta hoksannee, milt'ei pääsäännöksi.

Lönnrot, alkulauseessaan Kantelettareesen, jakaa suomalaisen laulurunouden kansan ja oppineiden tekemään ja viittaa myös niiden vastamainittuun keskinäiseen suhteesen, laveammin selittäen ylläkäytetyn sanan "milt'ei": "Tosin löytyy niidenki (oppineiden tekemien runojen) seassa toisinaan luonnon siittämiä, kauniita, joiden ei ollenkaan tarvitse kansanrunoin rinnalla hävetä. Myös voittavat he muotonsa moninaisuudella kansanrunot, niinkuin istutettu puutarha voittaa puittensa moninaisuudella luontaisen metsän, vaikka metsä muuten on suurempi."

Viimmemainittu kohta on myös puoleksi vastaus kysymykseen: Miksikä Kantelettaren lauluja kansassa niin vähän tunnetaan. Toinen tärkeämpi puoli vastauksesta on, että ne eivät vastaa meidän ajan katsantotapaan. Vaan se kohta, ett'ei Kanteletar, niinkuin ei Kalevalakaan, ole uudenhokkinen, ei suinkaan ole sitä unohdukseen saattava; siksi ovat siinä vaarinotetut ne ehdot, joiden toteutttaminen voi ihmishengen tuotteille antaa pysyväisyyttä.

Nykyisyys suosii runoelman ulkomuodon suhteen vaihtelevaa ja loppusoinnullista runomittaa. Varsinkin, jos semmoisella runolla sitä paitsi on nuotti, kaikkuu se (aikansa) kaikkien huulilla, joskipa sisältönsä olisi enemmän tai vähemmän runollisuutta vailla.

Nämä mietteet johtavat mielemme noihin Kantelettaren alkulauseessa löytyvihin, neljäänkolmatta lauluihin, joista vertauksen vuoksi nyt vähän mainittakoon. Nekin ovat rahvaan usein yksityisten, tekemiä, osittain ruotsista käännetyt, osittain ruotsin mukaan tehtyjä (Lönnrot). Yllämainittu lause, jonka vähänkään runolliset laulannon tuntijat useissa lauluissa ylipäänsä, s.t.s. ulkomaisissaki, lienevät huomanneet toteuntuvan, ilmaisee syyn, miksi mainitut runoelmat ovat niin suositut; silla harva, tuskin yksikään heistä olisi, sävelien siivillä lentämättä, niin _yleisesti_ ruotsia puhuville tunnettu. Tämä arvostelu on ainoastaan tieteellinen; heidän käytännöllinen merkityksensä on viimme aikoihin saakka ollut ehkä painavampi, kun muiden tuotteiden suomalaisen runollisuuden alalla.

"Tuoll' on mun kultani;" "Kukkuu, kukkuu;" "Minä seisoin korkialla vuorella;" tuo kaunis, surullinen "Mistäs tulet;" "Läksin minä kesä-yönä käymään" ovat näitä vastamainituita runoelmia. Värsyt tämmöiset kuin:

"Ja se ilta oli lammin, ihana Ja linnut ne lauloivat, Keto allansa kaunis ja vihanta, Kukat keolla kasvoivat;"

tahi:

"Kukat ovat kaunihit, kaunis kevät aamu, Kauniimmat kultani silmät ja haamu;"

tai:

"Toivoon riemu ja autuuen aika Suruani harvoin lievittää; Rintani on kuin järven jää, -- Kukapa sen viimenki lämmittää?"

ovat kyllä itsessäänkin kauniita; mutta niin yksinkertaisesti ja niin vienolla aistilla ne eivät suinkaan kuvaile sydämmen tunteita kuin esim. seuraavat rivit Kantelettaresta:

"Täst' on kulta kulkenunna, Täst' on mennyt mielitietty, * * * Täss' on astunut aholla, Tuoss' on istunut kivellä. Kivi on paljo kirkkahampi, Paasi toistansa parempi. * * * Tuon on kultani kulusta, Armahani astunnasta".

tai:

"Tule tänne pieni lintu, Lennä tänne, lintu rukka. Haastele halusi mulle, Ikäväsi ilmottele; Mie sanon sinulle jällen, Haastan mielihaikiani. Sitten vaihamma vajoja, Kahenkesken kaihojamme. Lennä, lennä lintu rukka, Lennä, pieni pääsky rukka, Lennä minun kaulalleni, Käy käsivarrelleni; Siinä säilyt sa paremmin, Olet onnella hyvällä, Olet kuin kullan kukkarossa, Asut kuin armahan povessa."

rahi:

"Kuti, kuti, kultaseni, Tule tänne kukkaseni! Tääll' on kaunis karjan käyä, Armas paimenten asua; Pohjaspuolella mäkönen, Päivänpuolella puronen, Lehtomaita luotehesen, Itähän isot ahoset. Kuti, suti, kultaseni, Tule tänne turkkaseni, Tääll' on nuori neitosesi, Kaunis kasvin kumppalisi; Sopisipa suuta antaa, Kun olisi kahen valta."

"Ylimalkaisesti" lausuu Lönnrot "on yksinäisyys ja surullisuus näissä (Kantelettaren lauluissa) läpikäypänä aineena. Ne ovat verrattavia pilviseen syyspäivään, jona aurinko harvoin pilvien lomasta paistaa pilkuttaa." Tämmöisellä mielialalla laulaa yksinäisyydessään korvessa kulkeva, useimpia muita onnettomampi:

"Kotihinsa muut menevät, Majoillensa matkoavat, Kurjall' ei ole kotia, Katalalla kartanoa; Korpi kurjalla kotina, Salo sauna vaivaisella. Moni on päivä päätön päivä, Usiampi einehetön; Ilta ainaki tulevi, Yö etehen ennättävi, Moni tuikkavi tulonen, Vilkuttavi valkiainen, Ei ole turvoa tulesta, Valkiaisesta varoa!"

Kantelettaren laulut jakaantuvat kahteen pääosaan: 1) Varsinaisiin laulurunoihin (Ensimäinen ja Toinen kirja) ja 2) Virsirunoihin (Kolmas kirja). Viimmemainitut ovat verrattavia Läntis-Europan kansojen ballad'eihin ja romans'eihin. Ylipäänsä sisältää Kanteletar (Toinen painos) 652 runoa.

Saksalainen H. R. von Schröter on kääntänyt ja painattanut muutamia Kantelettaren lauluista ja suuren runoilian Göthen runoelemissa vuodelta 1828 löytyy muuan näistä käännettynä.

* * * * *