Chapter 2

(Ölvisen niittyväki tulee, niittyaseet olallaan, ladon oikealta, seisahtuu sen eteen ja laulaa:)

Kaunihissa heinäkuussa Alkaa armain aikamme; Lintuin laulaessa puussa, Kukka-kenttää astumme, Viikatetta liikuttain, Heinän vartta kiikuttain, Trallallallal j.n.e.

Sitten menemme laulannalla Luokoamme ottamaan, Kuivat heinät haravalla Laposille laskemaan, Joista ruot kannetaan Sapilailla suovahan, Trallallallal j.n.e.

Kun on rupeaman työtä Tehty ahkeruudella, Silloin lupa, mieli syödä, Silloin ruoka makia; Rasiat siis aukomaan, Piimähinkit kallistaan, Trallallallal j.n.e.

(Ryntäävät ladon suulle, ottavat eväänsä ja istuvat syömään. Seuraava kanssapuhe on harvaan, katkonaisesti puhuttava.)

YKSI RENKI. Aaah, Aaah! Ei työmiehen tarvitse ruokahalua hakea vetkuloida teiltä ja tien vierestä, niinkuin moniaat tekevät.

PIIKA (pureskellen). Lämmin on. Kohta kait piimää happanee ja hampaat suussa sulavat!

TOINEN RENKI. Jos sattuu, niin noista kuparinkarvaisista pilvistä vielä pirahtelee!

KOLMAS RENKI (haukottain). Oohhoohhooh! Missä nyt aika menee?

TOINEN RENKI (katsoen kelloaan). Puoli yksi.

ENSIMÄINEN RENKI. Aikoihan lukkari käydä niityllä tänäpänä?

TOINEN. Niin sanoi.

KOLMAS. Ohhohhoooh! Kummastipa nyt ilma painaa!

(Kallistaa päänsä mätästä vasten; muut seuraavat esimerkkiänsä, paitsi ensimäinen ja toinen renki.)

ENSIMÄINEN RENKI (hiljaisemmalla äänellä). Uskotko unta?

TOINEN. Enpä paljon! Vaan ainaki sen suhteen, kuin voivat jotakin merkitä.

ENSIMÄINEN. Kuule! Minä näin unta, että paholainen astui eteeni ja ärjäsi: "Pötki matkoisi."

TOINEN. Ahaa! Kun semmoisesta otuksesta on kysymys, merkitsee se unissasi jotakin. Kuinkas kävi?

ENSIMÄINEN. Minä otin kahden vaiheella, joko mennä tai ei.

TOINEN. Noh! Tuo unipa muistuttaa enostani.

ENSIMÄINEN. Mitäs enollesi tapahtui?

TOINEN. Hän joutui tappeluun ja taisi saada vähä rökkiinsä. Vaan kuinkas sinun sitten kävi?

ENSIMÄINEN. Minä en liikkunut paikalta; mutta lempo kiljasi ja sieltä, täältä, ilmoista ja maasta ilmausi silloin muita perkeleitä.

TOINEN. Nooh?

ENSIMÄINEN. Minä juoksemaan...

TOINEN. Hm, hm! Saapa nähdä, jos tuo merkitsee mitään. Kyllä minä luulen, että sinulle tapahtuu jotakin hyvää tahi pahaa.

ENSIMÄINEN. No, en tiedä! (Haukottelevat. Heittäytyvät pitkäkseen ja nukahtavat.)

Toinen kohtaus.

UTRIAINEN (tirkistelee ladon nurkan takaa). Nyt ne lemmot pian nutistasi; mutta Peltonen käski minun menetellä varovasti, ja niin on parempi, (Vihjaisee kädellään takansa, sitten rykii kovasti pari kolme kertaa.)

ENSIMÄINEN RENKI (nostaa päätään). Uuh! Mikä siellä kiilistelee?

UTRIAINEN. Isäntäni puolesta käsken teidät paeta tältä paikalta, joka oikeuden mukaan nyt on hänen, (Muutki nostavat päätään.)

ENSIMÄINEN RENKI. Meidän isännän käskystä me olemme täällä ja hänen käskyllä me täältä menemme.

UTRIAINEN. Te ette siis lähde käskemällä?

TOINEN RENKI. Älä läkätä siinä, vaan korjaa kohta luusi tältä paikalta, muutoin muut ne korjaavat.

UTRIAINEN. Siis pitää teidät ajamalla saada liikkeelle?

ENSIMÄINEN RENKI (hyppää ylös ja sieppaa sapilaan). Juukeli soikoon, varo kinttusi!

(Utriainen viheltää. Peltosen väki tunkee sivulta, eväskontit seljässä ja niitty-aseet ojennettuna edessänsä, näkymölle. Ölviläiset hyökkäävät ylös, sieppaavat aseitaan, minkä kerkiävät. Taistelu. Kohta pakenevat Ölviläiset, taistellen, takaperin näkymöltä.)

Kolmas kohtaus.

(Vastatulleet purkavat eväskonttinsa ja istuvat mättäille syömään.)

MUUAN KESÄMIES. Eiköön tämä rynnäkkö ollut vähä väkinäinen?

UTRIAINEN. Vaan oikeanomainen se oli. Eli eikö, miehet, oikeus ole puolellamme?

MIEHET (pureskellen). Noh! Meillä kaiketi se on.

UTRIAINEN (itsekseen). "Kenen vettä soudan, sen virttä laulan."

RENKI. Mikään tora isännän ja lukkarin välillä on syntynyt, koska tämä niitty nyt Ölviseltä viedään?

UTRIAINEN (kärtyisesti). Tolvana! Ei tätä toran tähden viedä, vaan sentähden, että niitty, kuulen ma, vanhoissa kartoissa on Peltosen.

TOINEN RENKI. Vaan luopuuko Ölvinen näin käräjäin käymättä?

UTRIAINEN (ärjäisee). Etkös ymmärrä sen tomppeli, että hän nyt on luopunut.

(Muuan piika kuiskaa toiselle jotakin korvaan; Utriainen katsahtaa heihin vihaisesti.)

TOINEN RENKI. Älä tuosta pahastu; eihän se sinuun vaikuta, jos ei luopuisikaan. Olethan tehnyt tehtäväsi.

UTRIAINEN. Se sinään! Puhukaamme muusta.

ENSIMÄINEN RENKI, (jolle muuan piika, Utriaisen huomaamatta, silmää on iskenyt). Mitään nyt Mari sanoo, kun häitä ei saadakaan?

UTRIAINEN. Tottahan muitaki mailmassa löytynnee, jotka Marille kelpaavat.

RENKI. Vaan Mari ei huoli muista kun lukkarista.

UTRIAINEN (karjasee). Lempoko sen on sanonut? Mistä sinä sen tiedät? (Naurahtain.) Ei huoli muista! Sulla on oma ajatuksesi rakkaudesta. Ei siis pitäisi löytymän kahdesti rakastunutta tyttöä, ei kahdesti nainutta. Mutta löytyyhän noita.

RENKI. Löytyy kait. Tarkoitin vaan, ett'ei Mari ole niin huikenteleva, että heti ottaa kenen saa. Hän on vakava ja jalo tyttö.

UTRIAINEN. No, kas niin! Nyt me ajattelemme samaa. Hän on tosiaanki jalo! Tämän pakinamme johdosta voisin kertoa moniaat sanat, jotka isäntä lausui tänään. Vaan tahdon ainoastaan julkaista, ett'ei sitä tiedä, kuinka likellä ylkämies ja häät ovat!

RENKI. Ahaa, minä ymmärrän! saako onnea toivoa!

UTRIAINEN (hyvällä tuulella). Noh! Enhän minä ole mitään sanonut. Nyt työhön! Isäntä käski joutua. (Ottavat, miehet viikatteet, vaimonpuolet haravat ja menevät. Yksi renki ja kaksi piikaa jäävät.)

Neljäs kohtaus.

(Renki istahtaa ladon eteen viikatetta hiomaan, piikat kulkevat, toinen toistansa kädellä vartalon ympäri pitäen, edestakaisin.)

RENKI. Saa nähdä mitä tästäki tullee?

ENSIMÄINEN PIIKA. Mitä luulet Antti? Huoliikoon Mari tuosta kutjanasta?

ANTTI. Enpä luule. Eli tahtoisitko Eevani minua häneen vaihtaa?

EEVA. En, jos pää poikki!

TOINEN PIIKA. Tämä asia ei ole aivan selkeä kellekkään. Kyllä par'aikaa joku koiran kuri on tekeillä.

ANTTI. Niin minäki luulen, kuin sinäki Kaisu. Vaan kyllä kohta nähdään. Ei vääryys kauan rehentele. (Nousee, katsoo viikatettaan.) Nyt pystyt heiniä lyömän. (Menevät; Kaisu edellä, sitten EEVA; jälkimmäisnä Antti. Näkymön rajalla kääntyy Eeva, Kaisun huomaamatta, ja suihkaa suuta Antille, sitte heti taas kääntyen menemään.)

Viides kohtaus.

ÖLVINEN (alla päin, huokaa). "Entiset ajat on olleet ja menneet." Onkoon niin kauheata tässä ajallisuuden laaksossa, kun toivotoin rakkaus. Ah! Ajatukseni riehuvat kuin pilvenhattarat synkässä syksy-yössä, alkuaineiden raivotessa! En tiedä, kuinka paljon ihminen voi sietää, vaan kyllä minä en enään siedä tämmöistä! -- Kuuma on. Vettä ei ole saapuvilla. (Huomaa muutaman piimähinkin ladon seinän vieressä, ottaa sen ja juoda pulputtaa.) Ah! Ah! Ah! (Katselee mielihyvällä hinkkiä, vaan yht'äkkiä kavahtaa.) Mitä näen. M. P. laidassa. Peltosen hinkki! Lempoko Peltosen hinkkiä minun niitylle on tuonut. (Vaipuu, hinkki kädessä, syviin ajatuksiin.)

Kuudes kohtaus.

ANNA (kukkakimppu kädessä). Minä erkanin ajatuksissani etemmäksi polusta, kuin luulinkaan. Vaan löysinkipä ihania kukkia. Katsokaa eno!

ÖLVINEN (hymyillen). Sinä käyt nyt viimme aikoina usein ajatuksissasi. Olisiko lupa kysyä, missä nuo ajatuksesi harhailevat.

ANNA (nostaen yhtä sormea). Eno, te olette varsin utelias! Nuorten tyttöjen ajatukset huikkuvat milloin kulta-reunaisissa pilvenhattaroissa, milloin pienissä kukissa.

ÖLVINEN. Kylläpä avarasti rajoitat ajatuksesi! Minä luulen, että niiden rajat saisi paljon supistua. Vaan käyttänet nuo määräykset vertauskuvallisesti.

ANNA. Ei eno, ei!

ÖLVINEN. Jos esimerkiksi tuntisit jonku nuorukaisen.

ANNA. Eno! Minä en tarkoittanut ketään.

ÖLVINEN. Kultakiharaisen, kuin auringon valaisemat pilvenhattarat.

ANNA (nauraen). Nyt olette ymmällä, kun panette arviolta.

ÖLVINEN. Sinisilmän ja punaposken. Ne vertaukset löytyvät noista kukista.

ANNA. Lopettakaa jo. Ei eno nyt arvaakkaan!

ÖLVINEN. Noh! Koska et tunnusta, niin mitäpä minä viisastun. Nyt käyn katsomassa väkeäni, Seuraatko, vaan tahdotko vartoa tässä.

ANNA. Minä jään tänne kukka-kiehkuraa valmistamaan.

(Ölvinen menee.)

Seitsemäs kohtaus.

ANNA (laulaa):

Linnut ne laulavat sorialla suulla, Soriampi kultani ääni on kuulla. Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

Hunaja ja mesileipä makialle maistaa, Kultani suu sekä huulet on toista! Voi minun lintuni, voi minun kultani, Kun et tule jo!

(Heikki juoksee takalistosta Annan taka ja suihkaa suuta hälle. Anna hypähtää ylös.)

ANNA. Heikki, sinä täällä!

HEIKKI. Täällä! Saan toki taas sinun nähdä. Pysähyttele rientoasi loistava aurinko, että kauan, kauan saisin imeä elämän voimaa ihanista silmistäsi. Vaan miksi olet niin alakuloisena? (Istuu mättäälle Annan viereen.)

ANNA. Senhän tietänet. Meidän onnemme taivas alkaa mennä pilveen.

HEIKKI. Vaan toivon tähti loistaa vielä. Isä on pikainen, mutta hän ei tahdo onnettomuutta matkaansaattaa.

ANNA. Vaan jos isäsi ei huolisi tämmöisestä miniästä?

HEIKKI. Mutta minä en huoli muusta. Anna! Elämä sinutta on tukala. Kun illalla levolle menen, on kun armas kuva edessäni, lisäämässä kaipaustani ja aamulla ajavat ihanat unet, jotka sinusta näen, minut ulos, ikäväni lievitykseksi katsomaan samaa päivää, hengittään samaa ilmaa kuin sinäkin! (Suudellen Annaa.) Nyt nauttii koko luonto riemua ja rakkautta; onnellinen se ihminen, jonka tunteet sointuvat luonnon kanssa. (Anna kallistaa päänsä Heikin rintaa vasten. Peltonen, joka tämän puheen on kuullut, seisoen syrjässä, pyhkäisee, loppusanat kun lausutaan, kyyneleen silmistään ja poikkee näkymöltä.)

Kahdeksas kohtaus.

ÖLVINEN (jonka tullessa Heikki ja Anna nousevat ja vetäytyvät syrjään seisomaan). Nyt ei lempokaan enään malta! Mikä mies minä olisin, jos tätä suvaitsisin? Koko kylä nauraisi ja sanoisi: "Peltonen ei ole miehien lukuun luettava, hän on akka!" Ja silloin parempi, että maa allani halkiaa ja minä vaivun pois tältä inhalta ijältä. Vaan koeta Utriainen! En minä enään ilmoissa heilu. Vaaka on kohta tasapainossa. Sinä olet luullut voittavasi minun tässä riidassa. Niin onki hetkeksi tapahtunut. Vaan katsotaanpa kuinka kauan onnistut sillä tiellä. Totuus on hitaampi vaikutuksiltaan kuin valhe, vaan sen vaikutukset ovat pysyväisemmät. Sen asian olen kuullut useasti ja sitä olen miettinyt useasti kirkossa. (Huomaa Heikin ja Annan.) Ohoh! Tuopa näky on kuin ahvan löyhäys tammikuussa! Kelpaapa katsoa! Heti vihani masentuu, kuin huomaan noin paljon hyvyyttä ja onnea vielä löytyvän mailmassa. No, Anna! Jopa ajatuksesi nyt ovat jokseenki täperällä. Kyllähän minulla silmät päässä on. Vaan mitä nyt on tekeminen? Niitty-väkeni on poisajettu.

(Heikki ja Anna istuvat mättäälle.)

HEIKKI. Minä sain kuulla vehkeistä, silloin kun ne jo oli matkaansaatu, vaan samosin kuitenkin tänne, estääkseni vihasi kovin jyrkkää törmäystä isää vastaan. Isä lähti vähää ennen minua kotoa. Komisarjus on käynyt meillä Utriaista hakemassa. Isä oli kertonut tämän keinon komisarjukselle, ja hän sanoi, että jos niitty jo olisi tuomittuki Peltosen taloon kuuluvaksi, niin ei sitä näin saa omistaa. Ja kun isä sen kuuli, tuli hän levottomaksi ja läksi tänne. Etkös ole häntä nähnyt?

ÖLVINEN. En!

HEIKKI. Minä luulen, että hän nyt olisi taipuva leppymään, jos ei vaan tuo Utriainen...

ÖLVINEN. Tätä riitaa ei olisi, jos ei se lemmon kekäle!... Minä en vaino isääsi, vaikka kyllä hän minua silmittömästi kohteli. Vaan hän on Marin isä! (Juoksee takalistosta tulevata Mariaa kohden, syleilee häntä ja vie hänen mättäälle istumaan.)

MARI. Eiköhän tämä merkitse hyvää, kun kaikki meidän talosta ovat kokoontuneet niityllesi. Äiti tuli kanssani, hän läksi isää hakemaan, kun ei häntä täällä näkynyt.

ÖLVINEN. Toivokaamme niin Mariseni! Ah! Miks'ei tätä hiljaista autuutta, tätä viatointa iloa olisi suotu meille?

ANNA. Toivon ääni kuiskasee minulle, että kuosteessa asunut aurinko kohta paistaa selvästi.

ÖLVINEN. Minä tahdon hillitä koston himoni, ettäs armas aika kohta läheneisi, jolloin paennut sopu palajaisi majoillemme, kädessään runsauden sarvi, jolloin rakkauden siteet yhdistäisivät nämä kaksi perhekuntaa ja jolloin useampi kyläläinen virkkaisi, tuijottaen lähimmäiseensä: "Mitäs nyt jutellaan? Niistä ei enään ole pakinoimista."

HEIKKI. Sinä olet niin hyväntahtoinen ja leppyisä mies, että minä vieläki kummastun, miten riita on alkanut.

ÖLVINEN. En minä leppyisä ole, Jos olisin, niin ei tuota paininlyöntiä olisi ollut; vaan en minä kaikkia suvaitse. Se lemmon kielilakkari laverteli ja pani omiaan, se pisti minua vihaksi.

MARI. Mitään Utriainen sanoisi, jos näkisi tämän taulun?

ÖLVINEN. Minä soisin, että näkisi vieläki paremman. Ja toivon, että saapi nähdäkin.

Kymmenes kohtaus.

(Kaisa taluttaa Peltosta, joka vastahakoisesti, alakuloisna häntä seuraa.)

KAISA. Olenpa toki vihdoin saanut ukkoni oikealle uralle. Silmänsä ovat auenneet ja nyt hän tietää, ketä hänen tulee uskoa, ketä ei.

PELTONEN (tukehtuvalla äänellä). Ölvinen! Minä olen sinua haukkunut; minä olen la'in rikkonut, oman käden oikeutta käyttämällä. Nyt sinulla on voitto. Tee mitä tahdot!

ÖLVINEN (astuu Peltosen eteen ja ojentaa hänelle kätensä). Minä -- teen -- sovinnon.

PELTONEN. Minä en ele ansainnut tämmöistä kohtelemista; me emme voi sopia!

KAISA. Ukkoni, oletko hullu! Tämä ei ole anteeksi antamista, vaan sovintoa.

ÖLVINEN. Minä en tarjoa teille sovintoa, minä pyydän sitä.

PELTONEN (kummastuen). Mitä sinä ajattelet?

KAISA. Hän ajattelee kohta kummia, jos et heti tee sovinnon. Semmoista riitaveljestä et ole nähnyt, etkä saa nähdä.

HEIKKI. Isä!

PELTONEN. Noh! Älkää nyt minua hupsuksi luulko.

(Syleilee Ölvistä.)

KAISA. Ja nyt ukkoni, muista lupauksesi.

(Paimentorven toitotus kuuluu etäältä.)

PELTONEN (ottaa Mariaa kädestä kiini ja taluttaa häntä lukkarin tykö). Ölvinen! Tuossa on vähän sovinto-sakkoja.

(Kuiskasee jotaan Ölvisen korvaan. Ölvinen ottaa Annaa kädestä ja vie hänen Heikille.)

PELTONEN (syleilee heitä). Teidän puhdas rakkautenne on saanut vedet silmistäni vuotamaan. (Heikille:)

"Kiitä nyt poikani onneasi Hyvän saaman saamastasi, Kun kiität, hyvinki kiitä; Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen."

(Utriainen tulee kiiruusti, vaan pysähtyy yht'äkkiä kavahtaen, kun huomaa edelliset)

PELTONEN. Utriainen! Uskollinen palvelijani, astu esiin,

(Utriainen seisoo, tuijottaen eteensä.)

PELTONEN. Minä tyydyn toimiemme seurauksiin, niinkuin näet.

UTRIAINEN (kolkosti). Älkää pilkatko. Vaan minäki tyydyn, jos pidätte sananne.

PELTONEN. Ensi pyhänä kuulutetaan nämä kaksi parikuntaa. Jolla on moitetta, ilmoittakoon aikoinaan.

UTRIAINEN (kolkosti). Minä pyydän eron palveluksestani.

PELTONEN. Sen saat!

(Utriainen menee. Vielä kerran kääntyy ja silmäilee seuraa näkymöllä; sitten, painaen nyrkkinsä otsaa vasten, poikkee.)

HEIKKI. Ukonpilvet ovat painuneet ja laskeva päivä kerkiää vielä silmäillä onneamme. (Pari torven toitotusta likellä.) Ihana on ilta. Luonto ympärillämme sointuu ajatuksiemme kanssa. Aaltojen mäiske ja metsien humina ovat vai'enneet. Kirkkaina välkkyvät tuolta kaukaisten metsien välistä vedet ja yhdistävät, kuvastellen pintaansa, taivaan ja maan.

(Aini juoksee esiin, paimentorvi yhdessä kädessä, kaksi kukkaseppelettä toisessa ja kokottaa seppeleet Ölviselle, joka panee yhden niistä Marin, toisen Annan päähän.)

PELTONEN. Niittyväkemme pitänee saada osaa ilostamme. He ovat taistelleet kuin miehet. Eläköön vapaa urhoollisuus!

(Kaikki ääneen). Eläköön!

(Menevät parittain, käsikkää, ensin Peltonen ja Kaisa, sitten Ölvinen ja Mari, viimein Heikki ja Anna ja heidän jälessä Aini.)

LAPSUUDEN MUISTOJA.

Nyt muiston päivä valaiseepi Lapsuuden olot herttaiset Ja etähältä lumoileepi Mun eteen ajat muinaiset.

Mun armas koti koivuin suojass Tuoll' siintää joen varrella. Siell' oli elämä niin huojas Kuin leivon ompi taivaalla.

Siell' olit ajan vietteheni Niin varsin vaatimattomat Ja tullen ikäväni meni Kuin kevään pilvenhattarat.

* * *

Syksyn kylmät jäiset sillat Jokehen kun synnytit, Luistimeni aamut, illat Kirjat niihin piirtelit.

Aaltoellen jäinen vaippa Alla jalan ratisi. Usein pitkä vuotaraippa Laski miehen pitkäksi.

Talven tullen enimmästi Matkojani mittelin Suksilla ja taitavasti Isot mäet samosin.

Silloin näki tähti taivas Kumman näön törmässä, Lumipallo tietä raivas, Henki asui sisässä.

Kuurassa mun oli tukka, Iljangolla vaattehet, Tuskin kuivin poika-rukka, Mäkeen pyrki aattehet.

Lysti mäen rintehessä Oli kilpaa hyppiä, Uimisaikaa oottaessa, Rapakoissa räiskiä.

Ja kesän tullen, vetten rannat Päiväkaudet asuikin, Askeleet kuin meren sannat, Jälkeheni jättelin.

Kun vavan laskin olaltani, Ja loihdin ongen syljellä, Niin useampi kala pani Sen kohta leukapieleensä.

* * *

Se aik' on mennyt -- milloin, milloin, Niin herttaisessa valossa Maailma hohtaa, kuni silloin? -- Ei tällä puolen hautoa.

KESÄ-YÖ POHJOLASSA

I.

Kerran vuodessa -- niin satu kertoo Virolainen -- nuorukaista kaksi, Ihanata, impi, poika kaunis Toisillensa suuta suihkavat, Silloin jolloin pisin ompi päivä, Koita Hämärä kun suutelee. Pohjan pitkät perät useammin Saavat nähdä nämä kaksi nuorta Lemmen suudelmahan sulaavan, Pohjolahan armas aurinkomme Viikkokaudeksi kun yötyvi.

II.

Jo kaunis kesäpäiv' on loppunut, Jo pitkät varjot epäselvennyy. Pohjoisella taivaan rannalla Koko yön iltarusko hohtaa Himeästi, kunnes ani varhain Aamulla taas punehtuupi, toisell' Nimellä nyt ennustaen päivää.

Viehättävään vale-uneen vaipuu Luonto -- ei oo päivä eikä yö -- Päiväksi on auringotoin, yöksi Pimeätöin -- vaan on kumpainenki. Kukkiin tuoksu täyttää kesä-ilman Haalean, on nukahtanut luonto, Kuin lapsi kesken leikin, hymysuin, Ainoastaan rastas rakkauttaan Viitikossa viserrellen laulaa.

III.

Lyhyt Pohjolan on kesä-yö. Tuolta koillisesta kohoaa jo Ruusupilviin takaa armas päivä, Holvaellen kultiansa, täyttäin Koko ilmakehän valollansa. Sätehissä kirkkahissa aamun Veden kalvo värähtelee. Riemu- Äänet metsistä jo kajahtaa. Kasvit tätä ihanuutta kaste- Puvussansa ilokyynelsilmin Tuijottavat. Nimeksikin on nyt Unelma tää kaunis loppunut.

LOIHTIA.

Kutk' ovat miehet törmällä Tuoll' Pyhänkosken vierteellä? Ne näyttää varsin kummilta Kuun nousevaisen valossa.

Niin seisovat he synkkinä, Kuin haahmut syksyn myrskyssä, Mi äkki heidät huomaisi, Kyll' syrjään heti astuisi.

Yks seisoo köysi kädessä Ja silmät hänen päässänsä, Kuin virvat yöllä leimuvat, Jotk' yli hautain keinuvat.

Kuin vikauhri vieressään On toverinsa allapäin; Hän usein koskeen katsahtaa, Ja silloin aina vavahtaa.

Tuo köysi kädess' loihtia On suuri, varsin mahtava Ja kirkon väen vallassa On mies hänen muassa.

He kirkkomaall' on pistäyneet, Ennenkun tänne lähteneet. Siell' ompi kipee siunattu Ja kalmass' köysi karkaistu.

Nyt koettaminen kova on, Jos paraneisi onneton, Jos viisas poppa mahdillaan Saa pannun pahan poikkeemaan.

He laskeuvatten rannalle, Tään kovan kosken reunaalle; Täss' ensin poppa seisahtaa Ja toveriinsa tuijottaa.

Nyt tekee köyteen silmukan, Joll' vyöttää taudin katkanan, Ja jupistaen loihtojaan, Hän pukkaa toisen Ahtolaan;

Ja jälkeen köyttä lappaapi, Se kunnes viimein loppuupi, Vaan hetken vielä uittelee, Niin pantu paha paranee.

Nyt astuu miehet kotiinsa Ja uinut avaa kaapinsa. Kun ottaa neljä ryyppyä, Taas näkee pientä väkeä.

a) EHTOOTÄHTI.

Kun on päivän viime säteet läntisihin aaltoihin Sammuneet, ja ensimmäisnä astut armas näkyviin Tähtitarhain tuhansista tuikkivista mailmoist', Maamme kauniin heimolainen taivaan kannen kulkijoist'!

Vaan et kauan viivy; koska hopeaiset aartehet Avaruuden alkaa loistaa, taivaan rantaa lähenet, Läntisille maille riennät päivän jälkeen rakkahan, Siellä illan ihastusta samoitenkin alkamaan.

Lemmen silmäyksin, jotka levotoinna hehkuvat, Sinun heiskunatas kansat vanhat vertaelivat, Kun he, ammoin sitten, ovat ristineet sun kaimaksi Jumalattarelle, joka lemmen tunteet herätti.

Nimes' oikeen arvasivat! Vielä kansat ihastuu Kun sun muotos ruusuisessa iltaruskoss' ilmaantuu; Kaikki silloin ihmettelevät, ett' oot niin herttainen, Päivän kaino palvelijatar, ruhtinatar tähtien!

b) KOINTÄHTI.

Jo loistaa idän reunaalla Tuoll' aamuruskon otsassa Kointähti armas, katselee Taivaalle, sekä sanelee:

"Taas tähdet öisen taivahan Ma kohta näen sammuvan, Kun armas päivä koittavi Ja pimenen voittavi."

Nää sanat tähdet kuulivat Ja puhujalle lausuivat: "Ent' itse? Päivän valoa Et itsekään voi katsoa!"

"En teitä siit' oo soimannut." Kointähti vastaa; "iloinnut Oon saada valoon kuolla -- Se kuolema on ihana."

Näin ihmishenki aatelkoon Auringostaan ja iloitkoon, Kun saa myös hänkin sammua Viel' ihanammass' valossa.

POISSA OLEVALLE.

Ikävä on aikani, Pois kun menit luotani Ja mun jätit katalan Armahasen tuskahan.

Päivällä ma astuilen Kukkakenttää hu'oaten, Kukissa näen muotosi, Tuuless' kuulen äänesi.

Unissa vaan nauttia Mennyttä saan riemua, Vaan sun yö loppuupi, Ikävä taas alkaapi.

Oi! kun kohta toteuntuis Toiveheni, tapahtuis Herälläi se hekuma, Josta vaan saan uinailla.

PÄIJÄNTEELLÄ.

Illalla kello kymmenen Kaks miestä istui rekehen. He Virmalasta lähtivät Ja Tehinniemeen riensivät.

"Oi kaunis on sun kuutama, Sa Huhtikuinen iltama." Näin mietit miehet, huokasit Ja haukotellen nukahdit.

Kun silloin tällöin heräävät Ja kyytipojalt' kysyvät: "Eik' olla kohta perillä, Kyll' viivytty on välillä?"

Niin ympärilleen katselee Uinaillen poika sanelee: "Tää tie ei lie oikee tie, Vaan ei se eksyksiinkään vie."

No! Mitäs tehdä -- ajetaan Ja vihdoin talo huomataan. "Nyt," lausuu poika näppärä, "Me oomme, näen mä, Sysmässä!"

MERIMIEHEN LAULU.

Nyt sinusta ma erkanen Mun synnynmaani herttainen, Sun salot, järvet, kukkulat, Niin kalliit ja niin armahat, Nyt katoavat näöstäin -- On meri edessäin.

Vaan taivahalta säihkyvät Mun kotimaani tähtelät Ja Suomen laulu mieluinen Tääll' soipi päällä aaltojen Ja tuuli Suomenniemeltä Tuo tervehdyksiä.

HÄÄILTA.

Oi rakkaus! Sa kuolemanki voitat Ja kuolon jälkeen armaampana koitat.