Part 8

Heidän suureksi ihmeeksensä puki hän yllensä ja meni jälleen ulos; hänen täytyi olla yksin vapaassa luonnossa. Hän meni kaupungista ulos ja kulki ankarassa tuulessa lähellä olevaan niemeen. Aallot pauhasivat hänen jalkainsa juuressa, mutta lahden molemmin puolin oli kaupunki käärittynä vaaleaan sumuverhoon, jonka takana lukemattomat eri valot ponnistelivat yhdessä, voimatta kuitenkaan muuta kuin kuultaa sen harson läpi, jota eivät kyenneet nostamaan. Tämä oli hänen sielunsa kuva. -- Tuo synkeä avaruus, joka kohisten pauhasi hänen jalkojensa juuressa, oli varotus pohjattomasta syvyydestä; tuli joko vajota tuohon tai koettaa loistaa yhdessä toisten kanssa. Hän kysyi itseltänsä, miks'ei nämä ajatukset koskaan ennen olleet hänen mieleensä johtuneet, ja hän vastasi itselleen että syy oli se, että ainoastaan hetken tunteet saivat vallan hänestä; mutta nyt hän tunsi että hänkin sai vallan näistä. Hän näki sen nyt: yhtä monta hetkeä oli hänelle suotu, kuin tuolla etäällä oli tuikkivaa tulta, ja hän rukoili Jumalaa saadakseen niissä kaikissa täyden tehdä, niin ettei Hän olisi mitään sytyttänyt turhaan. Hän nousi, sillä jääkylmä tuuli puhalsi; hän ei ollut kauan poissa, mutta kun hän jälleen meni kotiin, tiesi hän minne meni.

* * * * *

Seuraavana päivänä seisoi hän teaterinjohtajan oven ulkopuolella. Äkeä jupakka kuului huoneesta; toisen ääni oli hänestä eilisen rakastajattaren äänen kaltainen, siinä oli nyt tosin toinen sävel, mutta se pani kuitenkin Petran vapisemaan. Hän odotti kauan; mutta, kun ei tora näyttänyt lakkaavan, kolkutti hän ovea. "Käykää sisään!" kiljaisi äkeä miehen ääni, -- "aa!" vingahti naisen ääni, ja Petra näki, avatessaan oven, peljästyneen pakenijan yöpuvussa ja hiukset hajallansa liepsahtavan näkyvistä erään sivuoven kautta. Johtaja, pitkä, hätäräsilmäinen mies, pani kiireesti kultasankaiset lasit nenälleen ja käveli kiihtyneenä edestakaisin. Hänen pitkä nenänsä hallitsi niin hänen kasvojansa, että kaikki muut osat olivat sen takia olemassa; silmät pistivät esiin kuin kaksi pyssynpiippua tämän vallin takaa, suu oli hautana sen edessä ja otsa keveänä siltana, joka johti vallilta metsään eli "etumurroksiin". -- "Mitä tahdotte?" mies pysähtyi äkkiä: "tekö aiotte kuorilaulajaksi?" kysyi hän hätäisesti. "Kuorilaulaja, -- mitä se on?" -- "Vai ette sitä tiedä, vai niin; mitä te sitte tahdotte?" -- "Tahdon tulla näyttelijäksi." -- "Vai näyttelijäksi -- ettekä tiedä mitä kuorilaulaja on, vai niin. Mutta tehän puhutte murretta?" -- "Murretta, mitä se on?" -- "Vai ette sitäkään tiedä ja tahdotte kuitenkin tulla näyttelijäksi, vai niin; se on norjalaisten tapaista. Murre s.o. ettette puhu niinkuin me." -- "Mutta minä olen sitä koko pitkän aamun harjoitellut." -- "Vai olette harjoitellut; kas vaan! Antakaapas kuulla!" -- Petra asettui ja lausui eilisen rakastajattaren tapaan: "Oi, therve, armahani, hyvee peivee!" -- "Lempoko teitä riivaa, oletteko tänne tulleet vaimoani pilkkaamaan?" Naurun hahatus kuului läheisestä huoneesta, teaterinjohtaja avasi oven ja sanoi, sisään katsoen ja vähääkään muistamatta että he tuokion aikaa sitten olivat kiistelleet henkensä kaupalla: "Täällä on norjalaistyttö, joka tahtoo tehdä sinusta pilkkaa, tulehan katsomaan!" Mustasilmäinen, leveäsuinen vaimoihmisen pää, hiukset hajalla ja pörrössä, katsoi todellakin ovesta ja naurahti. Ja kuitenkin juoksi Petra häntä kohti; sillä se oli varmaankin se rakastajatar -- ei, vaan hänen äitinsä, ajatteli hän likemmäksi tultuansa. Hän katsoi naiseen ja sanoi: "En varmaan tiedä -- tekö se olette, vai teidän äitinne." Nyt nauroi teaterinjohtajakin; vaimon pää oli vetäytynyt takaisin, mutta nauroi sivuhuoneessa, Petran hämmästys kuvautui niin hilpeästi hänen muodossansa, hänen olennossaan, hänen kasvojensa ilmeissä, että se veti johtajan huomion puoleensa; hän tarkasteli Petraa hetken aikaa, otti kirjan ja sanoi, ikäänkuin ei mitään olisi ensinkään tapahtunut: "Ottakaa ja lukekaa tästä, tyttöseni, mutta lukekaa niinkuin itse puhutte." Sen teki Petra viipymättä. "Ei, ei, se on väärin -- kuulkaa minua!" -- johtaja luki edellä ja Petra perässä, ihan hänen tavallansa: "ei, ei, se on väärin -- lukekaa Norjan kielellä -- kaikella muotoa, Norjan kielellä!" -- ja Petra luki jälleen entisellä tavallansa. "Ei, sanon minä, se on vallan päin mäntyä. Ettekö käsitä, mitä tarkoitan? Oletteko tyhmä?" Hän koetteli Petraa usean kerran uudestansa, antoi hänelle toisen kirjan: "Kas, tämä on perin vastaista laatua, tämä on koomillista, lukekaa tästä!" -- No, Petra luki, mutta se kävi yhtä hullusti, kunnes teaterinjohtaja suuttui ja huusi: "Ei, ei, ei! Heretkää jo hiidessä! -- Mitä te teaterista tahdotte, mitä riivattua te aiotte näytellä?" -- "Aion näytellä mitä eilen näin." -- "Vai niin! Tietysti niin! No, entä sitten?" -- "Niin", sanoi Petra ja tuli hämilleen: "minusta oli niin ihanaa eilen, mutta tänään olen ajatellut että tulisi vieläkin ihanampaa, jos se saisi hyvän lopun -- ja sen minä tahtoisin sille antaa." -- "Vai niin, vai sitä te tahdotte! Sepä se. Ei ole mitään estettä, runoilija on kuollut. Tietysti ei hän enää ole virheetön, ja te, joka ette osaa puhua ettekä lukea, tahdotte runoilla hänen teoksensa uudestaan, -- se on norjalaisen tapaista." Petra ei ymmärtänyt sanaakaan; sen hän vain huomasi että kaikki meni vastahakaan ja hän alkoi tulla pelkoihinsa. -- "Ettekö salli?" kysyi hän hiljaisella äänellä. -- "Kyllä, aivan kernaasti, estettä ei ole mitään, tehkää niin hyvin!" -- "Kuulkaa!" lausui hän muuttuneella äänellä, mennen ihan Petran lähelle: "Te ette käsitä näytelmää enemmän kuin kissa. Eikä teillä ole taipumusta, ei traagillisuuteen eikä koomillisuuteen; olen kummassakin teitä koetellut. Sentähden että teillä on kauniit kasvot ja kaunis vartalo, ovat ihmiset teille uskotelleet että voitte muka näytellä paljoa paremmin kuin minun vaimoni, se on tiettyä, ja sitten tahdotte näytellä etevintä osaa ohjelmistossa ja samassa sepittää sen uudestaan -- niin, semmoisia ne norjalaiset ovat, ne ihmiset siihen kykenevät!" -- Petra rupesi yhä lyhyemmin hengittämään ja ponnisteli ponnistelemistaan; vihdoin uskalsi hän kuiskata: "Ettekö todellakaan salli?" Johtaja seisoi ja katsoi ulos ikkunasta ja luuli Petran jo lähteneen; kummastellen kääntyy hän päin; mutta huomatessaan Petran mielenliikutuksen, kuinka ihmeellisellä voimalla se vaikutti koko hänen olentoonsa, seisoo hän hetken ääneti, sieppaa äkkiä kirjan ja lausuu jälleen äänellä ja katsannolla, joissa ei äskeistä äreyttä huomattu: "Ottakaa tämä, tämä kappale tässä ja lukekaa hitaasti, että vain saan kuulla äänenne. -- No, antakaapa kuulua!" Mutta Petra ei osannut lukea; sillä hän ei voinut nähdä kirjaimia. "Älkää hämmentykö, no!" Petra luki vihdoin, innotta ja yksitoikkoisesti; johtaja käski häntä lukemaan toistamiseen, "tunteellisemmasti"; mutta se kävi vieläkin huonommin. Silloin otti hän tyynesti kirjan tytön kädestä ja sanoi: "Nyt olen teitä koetellut kaikin tavoin, minulla ei ole siis mitään edesvastausta. Vakuutan teille, neitsykäiseni, että jos saappaani työnnän näyttämölle tahi lähetän teidät sinne, niin on vaikutus sama, nimittäin sangen merkillinen. -- Ja tämä nyt jo riittäköön!" -- Mutta vielä viimeisen kerran, kaiken väkensä ponnistain, uskalsi Petra rukoilevalla äänellä lausua: "Luulen kuitenkin sen käsittäväni, kun vaan saan --". -- "Niin, tietysti, -- jokainen kalatyttö sen käsittää monta vertaa paremmin kuin me; norjalaiset ovat maailman valistuneinta kansaa. -- -- -- Niin, jos ette te nyt mieli lähteä, niin lähden minä!" Petra kääntyi oveen päin ja purskahti itkuun. "Kuulkaa", sanoi johtaja, sillä tämä kiihkeä mielenliikutus selitti hänelle kaikki: "tehän kai se olettekin, joka eilen aikaansaitte häiriötä teaterissa?" Petra kääntyi tulipunaisena päin ja katsoi häneen. "Olette oikein, nyt teidät tunnen, 'Kalatyttö!' Olin näytelmän jälkeen erään herran seurassa, joka oli kotoisin teidän syntymäkaupungistanne; hän teidät hyvin tunsi. -- Vai niin, se siis syynä, minkätähden niin haluatte teateriin; aiotte sielläkin juonianne koetella -- mokomakin! -- Kuulkaa: minun teaterini on siivo paikka, pyydän päästä kaikista kokeista, jotka tarkoittavat sen uudistamista. -- Tiehenne! -- Menkää, sanon minä!" -- ja Petra ulos ovesta, ulisten alas portaita ja ulos kadulle. Itkien juoksi hän väkijoukon lävitse, mutta naisihminen, joka keskellä päivää itkien juoksi kadulla, herätti tietysti suurta huomiota. Väkeä seisahtui, poikanulikoita juoksi jäljestä ja pian karttui niiden luku; Petrasta oli tämä humina maininkia noista öisistä meteleistä hänen ullakkohuoneensa ulkopuolella, hän muisti kasvot ilmassa ja juoksi. Mutta muisto tuli joka askeleelta elävämmäksi samoin kuin hälinäkin hänen takanansa, ja kun hän oli taloon päässyt ja katuoven sulkenut ja huoneeseensa tullut ja oven lukinnut jälkeensä, täytyi hänen syöksyä nurkkaan ja torjua nuo kasvot luotansa; hän työnsi niitä pois käsin ja uhkauksin, vaipui sitten uupuneena kokoon ja itki hiljemmin -- ja oli pelastettu.

* * * * *

Saman päivän iltapuolella matkusti hän Bergenistä sisämaahan päin. Hän ei itsekään tietänyt mihinkä, mutta hän tahtoi sinne, missä ei häntä tunnettaisi. Hän istui yhdenistuttavissa kääseissä, joiden takana hänen kirstunsa oli ja kirstulla kyytipoika; vettä satoi kaatamalla, Petra istui kyyryksissä suuren sadevarjon alla ja loi sen piilosta arkailevia silmäyksiä ylös tunturiin, sitten taas alas hänen sivullansa kuohuvaan hyökyvirtaan. Metsä hänen edessänsä oli huuruavana sumukehänä, jossa kummitteli; tuokion kuluttua oli hänen siihen mentävä, mutta sumu pakeni sitä mukaa kuin hän sitä lähestyi. Ankara pauhina, joka paisumistaan paisui, lisäsi vielä sitä tunnetta, että hän vaelsi salamyhkäisessä piirissä, jossa kaikki oli omalla tavallansa ymmärrettävä ja hämärässä yhteydessä keskenänsä ja jossa ihminen oli ainoastaan arka matkustelija, jonka tuli katsoa miten pääsisi eteenpäin. Pauhina syntyi useista koskista, jotka sateesta olivat paisuneet jättiläisiksi ja nyt hirmuisella jylinällä puskien syöksyivät putouksesta putoukseen. Missä tie kulki ylitse, oli kapeita siltoja rakennettu; hän näki veden kiehuvan allansa syvyydessä. Väliin kulki tie, mutkiellen ja kierrellen alaspäin; siellä täällä oli yksityinen pelloksi raivattu maatilkku, muutamia turvekattoisia asumuksia seisoi ryhmässä; sitten taas ylöspäin metsää ja pauhua kohden. Hän oli sateesta märkänä ja paleli, mutta edemmäksi pyrki hän niinkauan kuin päivää oli, edemmäksi seuraavanakin päivänä, yhä syvemmälle sisämaahan, kunnes löytäisi paikan, johon uskaltaisi turvautua. Siihen häntä auttaisi se kaikkivaltias Jumala, joka nytkin häntä johdatti pimeydessä ja rajuilmassa.

KAHDEKSAS LUKU.

Kun loppukesä on lauhkea, saattavat usein Bergenin läänin tyvenissä ja hedelmällisissä tunturilaaksoissa päivät olla puoliksi suvisia aina myöhään syksyyn asti. Silloin lasketaan taasen karja päiväsydännä vähäksi aikaa laitumelle, jos kohta se jo onkin talviruokolle otettu; elukat ovat silloin lihavia ja vallattomia, ja vilkasta on kartanolla, kun ne iltapuolella jälleen otetaan sisään.

Niin nytkin tuli karjakujaa pitkin lehmiä, lampaita ja vuohia ammoen, määkyen, hyppien kellojen kalkatessa, suureen taloon, juuri kun Petra oli ohitse ajamaisillaan. Ilma oli kaunis; pitkä valkea puurakennus korkeine ikkunaruutuineen välkkyi auringon valossa, ja huoneiden yläpuolella oli tunturi niin täyteen ahdettuna honkaa, koivua, tuomea, pihlajaa ja villejä orjanruusuja kallionkielekkeillä, että huoneet näyttivät oikein suojakkailta. Päärakennuksen edustalla tien korvassa oli puutarha; siinä rehoitti omena-, kirsi- ja morellipuita, sekä aitauksien ja käytävien varsilla karviais-, siestar- ja viinamarjapensaita; mutta ylemmäksi kaikkia näitä kohosivat muutamat suuret, vanhat, lakkapäiset saarnipuut. Rakennus oli niinkuin oksien väliin lymyävä linnun pesä, johon ei mikään muu päässyt kuin aurinko. Mutta tämä lymys Petraa viehätti, ja kun aurinko paistoi ikkunanruutuihin ja kellot iloisesti houkuttelivat ja kun hän kuuli että se oli pappila, tarttui hän äkkiä ohjiin: "Ei, tänne minun pitää!" ja poikkesi tieltä syrjään puutarhan sivua pitkin.

Kaksi lappalaiskoiraa kiiti raivoissaan häntä vastaan, kun hän ajoi pihamaalle. Tämä oli avara, umpeen rakennettu nelikulma, jossa navetta oli vastapäätä päärakennusta, tämän toinen sivusta oikealla kädellä ja vasemmalla keittokota ja perheentupa. Pihamaa oli nyt täynnä karjaa; mutta näiden keskellä seisoi jokseenkin kookas ja sangen somavartaloinen naisihminen; hän oli puettuna ruumiinmukaiseen vaatteukseen, pienoinen silkkihuivi päässä; ympärillä ja yläpuolella oli vuohia, valkoisia, mustia, ruskeita, kirjavia vuohia, jokaisella pieni tiuku kaulassa, joiden äänet yhtyivät kolmisointuun; hän puhutteli nimeltä kaikkia vuohia ja syötteli niille jotakin hyvää kulhosta, jonka karjapiika ehtimiseen täytti. -- Mutta matalilla portailla, jotka päärakennuksesta johtivat pihamaalle, seisoi provasti suola-astia kädessä, ja portaiden edustalla talon lehmät nuolemassa suolaa hänen kädestänsä ja kivipaadelta, johon hän sitä riputteli. Provasti ei ollut mikään kookas, mutta roteva mies, lyhytkaulainen ja matalaotsainen; tuuheat kulmakarvat varjostivat silmiä, jotka harvoin katsoivat suoraan päin, vaan loivat silloin tällöin kirkkaasti välkähtäviä katseita sivullensa. Hänen lyhyt, sakea tukkansa oli harmaa ja pystyssä joka taholle, niskassa melkein yhtä taajana kuin päässä; hänellä ei ollut kaulahuivia, vaan ainoastaan paitasolki; paidan etumusta oli avoinna, niin että karvainen rinta tuli näkyviin; paita ei ollut kalvoimienkaan kohdalta kiini, vaan hihanreunukset ulottuivat pitkälle hänen pienien, jäntevien ja tätä nykyä niljaisien käsiensä yli, joilla hän antoi suolaa; kädet ja käsivarret olivat ylös asti aivan karvaiset. Hän loi tuiman syrjäsilmäyksen vieraaseen, joka oli astunut kääseistä maahan ja tunkeunut vuohikarjan läpi kunnes saapui hänen tyttärensä luokse. Mitä nämä kahden kesken juttelivat oli mahdotonta kuulla elukoiden mylvinältä, koirien haukunnalta ja kellojen tiukunnalta; mutta nyt katsahtivat molemmat naiset provastin puoleen ja lähestyivät, vuohet ympärillänsä, portaita. Paimenpoika ajoi provastin käskystä lehmät portaiden edustalta. Signe, provastin tytär, huusi: -- ja Petraa viehätti hänen äänensä sointu --: "Isä, tässä on matkustava nainen, joka pyytää saada levätä meillä yhden päivän." -- "Olkoon tervetullut!" huusi provasti vastaukseksi, antoi astian pois ja läksi oikealle kansliahuoneeseen, arvattavasti pesemään ja siivoomaan itseänsä. Petra kulki neiden jäljissä käytävään, joka oikeastansa oli etehiseksi nimitettävä, niin avara ja valoisa se oli; pojalle suoritettiin kyytirahat, Petran kapineet kannettiin sisään, itse hän kanslian vastapäätä olevassa sivuhuoneessa muutti vähän vaatteita ja meni sitten jälleen käytävään, josta hänet saatettiin arkihuoneeseen. Mikä avara ja valoisa huone! Melkein koko puutarhan puolinen seinä oli ikkunoina, joista keskimäiset samassa olivat puutarhan ovena. Ikkunat olivat leveät ja korkeat ja ulottuivat melkein lattiaan; mutta ne olivat täynnä kukkia; kukkia oli telineillä keskilattialle asti, kukkia oli myöskin ikkunoissa ja ikkunaverhojen asemesta kierteli muratteja kahdesta pienestä kukkalavasta korkealle ikkunanpuitteita pitkin. Kun nyt ulkopuolellakin oli pensaita ja kukkasia sekä seinustalla että sivuilla, vieläpä edustallakin ja kauempana kentällä, niin oli kuin olisi astunut puutarhan keskelle rakennettuun kasvihuoneeseen. Ja kuitenkaan, kun olit hetken tässä huoneessa ollut, et nähnyt kukkia; kirkon vain näit, joka seisoi oikealla kädellä erillään kukkulalla, ja sinertävän veden, johon se kuvastui ja joka virtasi kimeltäen niin kaukana tunturien välissä, että et tietänyt, oliko se järvi vai meren lahti, joka tänne pistäytyi. Ja nuo tunturit sitten! Ei yksinäisiä tuntureita, vaan tunturien jaksoja, toinen mahtava harjanne yhä vain toisen takana, ikäänkuin olisi tässä asutun maailman ääri.

Kun Petra jälleen käänsi silmänsä, niin kaikki huoneessa oli tuon ulkonaisen näyn pyhittämää; kaikki oli puhdasta ja keveätä ikäänkuin kukkakehyksenä suurenmoisen kuvan ympärillä. Petra tunsi olevansa jonkin näkymättömän keskuudessa, joka tarkasti hänen käytöstänsä, vieläpä hänen ajatuksiansakin, hän kulki tietämättänsä tutkistellen ympäri ja kosketteli esineitä. Silloin näki hän ikkunan vastapäätä olevalla seinällä sohvan yläpuolella ruumiinkokoisen naisen kuvan, joka hymyillen katsoi häneen. Kuva istui, pää vähän kallellansa ja kädet ristissä, nojaten oikeata käsivarttansa erääsen kirjaan, jonka selässä seisoi selvillä kirjaimilla: "Sunnuntaikirja." Vaaleatukkaisena, heleäihoisena säteili se siinä ja loi sunnuntairauhaa kaikkeen, mihin säteili. Hymy oli vakavaa, mutta vakavuus oli mielihartautta. Hän näytti voivan rakkaudella vetää kaikki puoleensa; sillä hän näytti ymmärtävän kaikki, siksi että kaikessa näki sulaa hyvyyttä. Hänen kasvonsa piirteet osottivat heikkoutta, mutta tämä heikkous juuri hänet voimakkaaksi teki; sillä varmaankaan ei sitä ihmistä ollut, joka olisi rohjennut sitä loukata. Ijäisyysseppele ympäröi kehystä; hän oli kuollut.

"Se oli minun äitini", lausui vieno ääni hänen takanaan, ja kääntyen päin huomasi hän talon tyttären, joka oli käynyt ulkona ja nyt oli palannut sisään. Mutta tästä lähtien näytti kuva täyttävän koko huoneen, kaikki johti siihen, kaikki sai siitä valonsa, kaikki oli sitä varten olemassa, ja tytär oli sen tyyni heijastus. Hiukan hiljaisemmalta näytti tytär, hiukan umpimielisemmältä. Äiti otti vastaan kaikkein katseen ja loi takaisin täyteläisen silmäyksen, tytär loi silmänsä maahan. Mutta sama kirkkaus ja lempeys. Hänellä oli äidin ruumiinmuoto, mutta heikkoutta ei nimeksikään; nuo hilpeät värit hänen ruumiinmukaisessa puvussaan, hänen esiliinassaan, hänen pienessä kaulahuivissaan, joka oli roomalaisella neulalla kaulaan kiinitettynä, ne päinvastoin loivat hänen kasvoihinsa jotakin raitista ja antoivat arvata, että hänessä asui sitä suloutta ja sulouden aistia, jotka tekivät hänet muotokuvan tyttäreksi ja talon hyväksi hengeksi.

Kun hän tuossa kulki äitinsä kukkasien keskellä, tunsi Petra suurta mieltymystä häneen; tämän naisen seurassa ja tällä paikalla varmaankin viihtyi kaikki, mikä oli hyvää -- jospa hän vain pääsisi sisäpuolelle! Hän tunsi kaksin kerroin avuttomuutensa, hän seurasi herkeämättä Signeä, minne tämä kulki, missä tämä seisoi; Signe huomasi sen ja karttoi häntä, mutta kun se ei auttanut, kävi hän ujoksi ja kumartui kukkasien puoleen. Vihdoin käsitti Petra itsekin tungettelevaisuutensa, tuli hämilleen ja tahtoi anoa anteeksi käytöstänsä, mutta siinä oli jotakin varoittavaa tuossa huolellisesti asetetussa tukassa, hienossa otsassa ja ruumiinmukaisessa pukimessa. Petra katsoi ylös äitiin: oi! häntä hän jo olisi saattanut syleilläkin! Eikö näyttänyt siltä kuin äiti sanoisi häntä tervetulleeksi! Niin, voiko hän sitä uskoa? Noin ei vielä kukaan ollut häneen katsonut; tuo silmäys osoitti että hän tiesi kaikki, mitä matkustajalle oli tapahtunut, ja tahtoi kuitenkin hänelle anteeksi antaa. Sääliväisyyttä Petra kaipasi, hän ei voinut lakata katsomasta noihin lempeihin silmiin, hänen päänsä kääntyi muotokuvan tapaan kallelle, hän pani kätensä ristiin samoin kuin se ja kääntyi sitten melkein tietämättänsä; "Suokaa minun olla täällä!" sanoi hän. Signe kohosi kumarruksistaan ja kääntyi päin, hän ei hämmästykseltään voinut vastata. "Suokaa minun olla täällä!" rukoili Petra toistamiseen, astuen häntä kohden; "täällä on ihanaa!" hänen silmänsä vettyivät.

"Minä kutsun isän tänne", sanoi nuori nainen. -- Petra seurasi häntä silmillään, kunnes hän oli kamarin ovesta sisään astunut, mutta yksin jäätyänsä rupesi hän katumaan tekoansa ja vapisi nähdessään provastin hämmästyneet kasvot ovessa. Provasti tuli vähän paremmin puettuna kuin äsken ja piippu suussa. Hän piti tukevasti kiini varresta, päästi hammasluun suustansa aina kun oli siitä savun imaissut, ja puhalsi tämän ulos kolmessa jaksossa, joka kerta pienellä maiskinalla. Hän uudisti tätä muutaman kerran, seisoen keskellä laattiaa aivan Petran edessä, kuitenkaan häneen katsomatta, mutta näyttäen odottavan että Petra puhuisi. Mutta Petra ei uskaltanut toistaa pyyntöänsä tämän miehen edessä, sillä hän näytti niin ankaralta. "Te haluatte jäädä tänne?" kysäsi provasti ja loi Petraan suuren, kirkkaan syrjäsilmäyksen. Peljästys saattoi Petran äänen hieman vapisemaan: "Minulla ei ole paikkaa, minne mennä." -- "Mistä olette kotosin?" Petra mainitsi hiljaa kaupungin sekä oman nimensä. -- "Kuinka olette tänne tullut?" -- "En tiedä ... minä etsin ... minä maksan puolestani ... minä ... niin, minä en tiedä"; hän kääntyi pois eikä voinut hetkeen puhua sen enempää, mutta rohkaisi uudestaan mieltänsä ja lausui: "Teen kaikki, mitä käskette, jos vaan saan täällä olla ja päästä kauemmaksi matkustamasta -- -- ja päästä toista kertaa rukoilemasta." Tytär oli seurannut isäänsä huoneeseen, mutta oli pysähtynyt uunin ääreen, jossa hän nyt silmiänsä nostamatta seisoi hypistellen siinä olevia kuihtuneita ruusunkukkia. Provasti ei vastannut, huulten maiskina ainoastaan kuului, hänen katsoessaan vuorotellen Petraan, tyttäreensä ja muotokuvaan. Sama esine saattaa usein vaikuttaa eri tavalla; sillä Petran rukoillessa että muotokuva neuvoisi provastia sääliväisyyteen, näytti se provastista kuiskaavan: "Varjele lastamme, älä ketäkään outoa ota hänen seuraansa!" -- Provasti kääntyi ja sanoi, luoden tuiman syrjäsilmäyksen Petraan: "Ei, -- te ette voi jäädä tänne!"

Petra kalpeni, huoahti äkisti ja syvään, katsoi epävakaisesti ympärilleen -- ja karkasi erääseen sivuhuoneesen, jonka ovi oli puoleksi auki, heittäytyi suullensa pöydälle ja antautui kokonaan tuskansa ja pettymyksensä valtaan. -- Isä ja tytär katsoivat toisiinsa; tuommoinen säädytön käytös, noin suorastaan syöstä toiseen huoneeseen ja jäädä sinne itseksensä istumaan, vastasi aivan tuota menettelytapaa tulla maantieltä taloon, pyytää saada sinne jäädä ja ruveta itkeä kollottamaan, kun sitä kielletään. Provasti meni hänen perässänsä, ei kuitenkaan häntä puhuttelemaan, vaan päinvastoin sulkemaan oven hänen jälkeensä. Tulipunainaisena kääntyi hän takaisin ja sanoi hiljaa tyttärelleen, joka yhä vielä seisoi uunin ääressä: "Oletko mokomaa naista nähnyt? Ken on hän? Mitä hän tahtoo?" -- Tytär ei vastannut heti; mutta tehdessään sen, lausui hän vielä matalammalla äänellä kuin isä: "Hän menettelee typerästi; mutta jotakin erinomaista on hänessä." -- Provasti astui edes takaisin, luoden silmänsä oveen päin; vihdoin seisahtui hän ja kuiskasi: "Hän ei varmaankaan ole täysimielinen?" -- ja kun Signe ei vastannut, tuli hän likemmäksi ja sanoi toistamiseen vakavammalla äänellä: "Kuule, Signe, hän on hupsu, hupelo; se hänessä erinomaista on." -- Hän rupesi uudestaan kävelemään, hän johtui toisiin ajatuksiin; hän oli miltei unhottanut mitä äsken sanoi, kun tytär kuiskaten vastasi: "Sitä en toki luule; mutta varmaankin on hän hyvin onneton", hän kumarsi päänsä kuivuneiden ruusunkukkain puoleen, joita yhä vielä hypisteli. Vieras ei olisi mitään erinomaista havainnut hänen käytöksessään, mutta isä muuttui heti, käveli muutaman kerran edes takaisin luoden silmänsä muotokuvaan ja lausui viimein, mutta hyvin hiljaa: "Luuletko että siksi että hän näyttää niin onnettomalta -- -- äiti olisi käskenyt häntä jäämään?" -- -- "Äiti ei olisi vastannut ennenkuin muutaman päivän kuluttua", kuiskasi tytär ja kumartui vielä syvemmälle ruusujen puoleen. Pieninkin muistutus hänestä tuolla ylhäällä saattoi, kun tytär sen tällä tavalla selitti, tehdä tuon karvaisen jalopeuranpään hienoksi kuin lampaan. Hän huomasi heti totuuden, hän seisoi niinkuin petoksesta tavattu koulupoika, hän unhotti polttamisen ja kävelemisen, ja vihdoin lausui hän kuiskaamalla: "Käskenkö hänen jäämään muutamaksi päiväksi?" -- "Olethan jo vastannut." -- "Niin, mutta toista on ottaa hänet perheeseen ja toista suoda hänen olla täällä muutaman päivän." -- Signe näytti myöskin asiaa miettivän ja sanoi vihdoin: "Tee niin kuin itse katsot hyväksi."