Part 5

Kova pelko valtasi Petran. Tuokiossa oli hän noussut ja pukeutunut. Hänen täytyi mennä ulos, ikäänkuin sieltä jostakin saisi neuvoja; sillä kaikki oli tullut sekaiseksi, epävakaiseksi, vaaralliseksi. Jota enemmän hän ajatteli, sitä enemmän hämmentyi häneltä lanka, jonkun täytyi häntä auttaa sitä selvittämään, muuten ei hän päässyt irti! Mutta kehen hän uskaltaisi luottaa? Kehenkä muuhun kuin äitiinsä. Kun hän kauan tuskailtuaan vihdoin seisoi äidin luona kyökissä, peljästyneenä ja itkussa silmin, mutta lujana päätöksessään täydellisesti uskoutua äidille saadakseen täydellistä apua, lausui äiti häneen katsomatta ja siis näkemättä hänen kasvojansa: "Nyt hän on ollut täällä -- hän on palannut kotiin jälleen." "Kuka?" kysyi Petra tukien itseänsä; sillä jos Gunnar nyt oli tullut, oli myöskin kaikki toivo mennyt. Hän tunsi Gunnarin; tuopa oli hidas ja hyväntahtoinen, mutta vihastuneena hurjapäinen. "Hän sanoi että sinun pitää heti mennä sinne." -- "Sinne", kertoi Petra vavisten, hän älysi silmänräpäyksessä, että Gunnar oli jo kaikki äidille ilmoittanut, ja mitäpä nyt tapahtuisi? -- "Niin pappilaan", sanoi äiti. -- "Pappilaanko? -- Ödegaardko on kotiin tullut?" -- Äiti kääntyi nyt häneen: "Niin, kukapa sitten?" -- "Ödegaard!" huusi Petra riemuiten, ja ilon myrsky puhdisti vilauksessa ilman; "Ödegaard on tullut, Ödegaard, oi, hyvä Jumala, hän on tullut!" tuokiossa oli hän ovesta ulkona ja kedolla. Hän ryntäsi eteenpäin, hän hymyili ja huusi ääneensä. Häntä, häntä hän tarvitsi; jos hän olisi kotona ollut, niin ei mitään pahaa olisi tapahtunut! Hänenpä luonansa oli Petra turvissa; kun hän vaan ajatteli Ödegaardin jaloa, kirkasta muotoa, hänen lempeätä ääntänsä, noita hiljaisia kuvikkaita huoneita, joissa Ödegaard asui, niin hän heti rauhoittui ja tunsi olevansa turvassa. Hän pysähtyi hetkeksi ja kokosi ajatuksensa. Kylä ja maisema loistivat syyspäivän laskiessa, varsinkin vuono välkkyi hohtavan kirkkaana; tuolla kaukana salmessa tuprahti ilmaan viimeinen savu siitä höyrylaivasta, jolla Ödegaard oli palannut. Oi! pelkkä tieto, että tämä taas oli kotona, saattoi Petran hyväksi, eheäksi, lujamieliseksi. Hän rukoili Jumalaa, ettei Ödegaard enää koskaan häntä jättäisi. Ja samassa kun tämä toivo häntä rohkaisi, näkee hän Ödegaardin hymyellen tulevan häntä vastaan; hän oli arvannut mitä tietä Petra tulisi ja meni häntä kohtaamaan! Tämä Petraa liikutti; hän juoksi häntä vastaan, tarttui hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä; Ödegaard tuli hämille; nähdessään jonkun kaukaa lähenevän, veti hän Petran tienviereen puiden suojaan, hän piti käsissään hänen käsiänsä, ja Petra sanoi pitkin matkaa: "oi, kuinka hupaista että tulitte! En, en voi uskoa silmiäni, oi, älkää enään koskaan lähtekö pois! Älkää jättäkö minua, älkää jättäkö minua!" Silloin purskahtivat kyyneleet hänen silmistänsä; ikäänkuin peittääkseen niitä painoi Ödegaard hänen päänsä poveansa vastaan, hän tahtoi rauhoittaa Petraa; sillä hän halusi nähdä hänet rauhallisena. Mutta Petra lymyili hänen turviinsa, niinkuin lintu suojaksi nostetun siiven alle, eikä tahtonut suojapaikastansa enään luopua. Tämän luottamuksen houkuttelemana laski Ödegaard kätensä Petran yli, ikäänkuin suoden hänelle sitä suojaa, jota hän etsi; mutta heti kun Petra tämän älysi, nosti hän itkettyneet kasvonsa Ödegaardiin päin, silmä kohtasi silmää, ja kaikki mikä saattaa vaihdella yhdessä silmäyksessä, kun katumus kohtaa rakkautta, kiitollisuus kohtaa antajan riemua, lupaus kohtaa lupausta, se kaikki nyt ripeästi seurasi toinen toistaan. Ödegaard tarttui Petran päähän ja painoi huulensa hänen huuliinsa; hän oli aikaisin äitinsä kadottanut, hän suuteli ensikerran eläissään, ja sama oli Petrankin laita. Ei kumpikaan voinut toisesta irroittua, ja kun se tapahtui, irroittuivat he vain uudestaan yhteen vaipuaksensa. Ödegaard värisi, mutta Petra hehkui ja punoitti; hän kietoi kätensä Ödegaardin kaulaan ja riippui hänessä kuin lapsi. Ja kun he istuutuivat, ja Petra sai kosketella Ödegaardin käsiä, hiuksia, rintaneulaa, kaulahuivia, kaikkia, mitä hän tähän asti kunnioituksella oli kaukaa katsellut, ja kun Ödegaard käski hänen sinutella eikä teititellä, eikä hän sitä voinut, ja kun Ödegaard rupesi kertomaan, kuinka rikkaaksi Petra ensihetkestä asti oli tehnyt hänen köyhän elämänsä, kuinka kauan hän oli taistellut vastaan, ettei tähän Petraa kietoisi eikä täten palkkaansa ottaisi; ja kun hän havaitsi ettei Petra voinut käsittää eikä ymmärtää sanaakaan hänen puheestansa, ja kun hän ei itsekään siinä mitään järkeä huomannut; kun Petra tahtoi heti muuttaa hänen luoksensa asumaan, mutta Ödegaardin hymyellen täytyi pyytää häntä odottamaan vielä pari päivää, joiden kuluttua he matkustaisivat tiehensä, jättäen tämän kaiken -- silloin tunsivat he, silloin sanoivat he, istuessaan siinä puiden suojassa, edessänsä vuonot ja tunturit ilta-auringon loistossa, torven ja laulun kaukaa kajahdellessa, että tämä oli onnea.

On ensi lemmen koitto Kuin kaiku kanteloisen, Kuin lainehilla soitto Aletess' aurinkoisen, -- Kuin torvi salomailla Sekunnit soiden kiitää Ja meidät luontoon liittää Salaisen tenhon lailla.

VIIDES LUKU.

Seuraavana aamuna istui Petra huoneessaan puoleksi vaatetettuna eikä voinut koko pitkänä päivänä tulla sen valmiimmaksi. Aina kun hän uudestaan toimeen ryhtyi, vaipuivat kädet hänen helmoihinsa. Niinkuin tuleentunut tähkäpää, niinkuin kellokukat kedolla taipuivat hänen ajatuksensa. Rauha, turvallisuus, vaihtelevat näyt väikkyivät niiden loistavien linnojen ympärillä, joissa Petra asui. Hän palautti eloon eilisen yhtymisen, joka sanan, joka silmäyksen, jokaisen kädenpuristuksen, jokaisen suutelon; hän tahtoi käydä läpi koko tapauksen yhtymisestä hyvästijättöön asti, mutta ei ehtinyt koskaan päähän; joka erityinen muistelma siintyi pois unelmiksi, ja kaikki unelmat toivat mukanaan lupauksen. Niin suloista kuin tämä olikin, piti hänen se kuitenkin vieroittaa uudestaan muistellaksensa missä keskeytyi; mutta heti sitä muistellessaan oli hän taas kaukana kummallisuuksien maassa.

Kun ei Petraa kuulunut alas, luuli äiti hänen taasen, Ödegaardin kotiin tultua, ryhtyneen lukemiseen; ruoka vietiin hänelle ylös ja hänen piti saada olla koko päivä rauhassa. Vasta iltapuoleen nousi hän valmistautuakseen; hänen piti mennä armastansa vastaan. Hän puki päällensä mitä hänellä parasta oli, koko rippivaatteuksensa; se ei ollut komea, mutta sen hän nyt vasta älysi. Hänellä oli tähän asti ollut aivan vähän halua koreilemiseen, mutta tänään hän sen halun sai: toinen kappale oli ruma toisen rinnalla, kunnes oikeat kappaleet olivat paikoillaan, eikä kuitenkaan vaatteus kokonaisenaan ollut kaunis! Tänään hän olisi mistä hinnasta hyvänsä tahtonut olla kauniin, -- tuon sanan kanssa juolahti mieleen muisto, jonka hän kädellään työnsi pois; ei mitään huolestuttavaa nyt saisi tulla lähimaille. Itse hän kulki äänetönnä; hiljaa järjesti hän yhtä ja toista huoneessansa, kun ei vielä ollut aika lähteä. Hän avasi ikkunan ja katsahti ulos. Lämpimiä, punertavia pilviä oli asettunut tunturien kohdalle, mutta viileä ilma virtasi huoneeseen, tuoden sanomia läheisestä metsästä. Niin, nyt tulen, nyt tulen! hän meni vielä kerran peilin eteen tervehtimään morsiustunteitansa.

Silloin kuuli hän Ödegaardin äänen alhaalta äidin huoneesta, kuuli hänelle sieltä näytettävän missä Petran huone oli: hän tuli Petraa noutamaan! Kainosteleva riemu täytti tytön mielen, hän katsoi ympärilleen, oliko kaikki kunnossa Ödegaardia varten; sitten meni hän ovea kohti.

"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen ja astui itse pari askelta taaksepäin.

Samana aamuna oli Ödegaard, kun hän soitti sisään kahvia, kuullut että kauppias Yngve Vold jo kahdesti aamulla oli käynyt häntä tapaamassa. Häntä harmitti että hänen täytyi vaihtaa ajatuksia ventovieraan kanssa juuri nyt; mutta sillä, joka häntä niin varhain kysyi, oli kaiketi tärkeätä asiaa. Tuskin olikaan hän ehtinyt pukeutua, kun Yngve Vold tuli uudestaan. "Te olette varmaankin ihmeissänne? Olen itsekin. Hyvää päivää." -- He tervehtivät toinen toistansa ja Yngve laski kädestään valkean hattunsa. "Te makaatte kauan, minä täällä jo olen ollut kahdesti teitä kysymässä; minulla on jotakin tähdellistä sydämelläni, josta täytyy puhua teidän kanssanne." -- "Olkaa niin hyvä, käykää istumaan!" hän istui itse nojatuoliin. -- "Kiitos, kiitos, minä kävelen mieluimmin, en voi istua, olen niin kiihtynyt. Toispäivästä aikain olen järjiltäni, ihan höperö, ei päälle eikä vaille. Ja tähän te olette syypää!" -- "Minäkö?" -- "Niin juuri te. Tytön te olette auttanut esille, ei kukaan olisi ajatellut häntä, ei kukaan olisi huomannut häntä ilman teitä. Mutta enpä olekaan koskaan nähnyt, en, niin totta kuin elän, koskaan nähnyt mitään niin verratonta, mitään niin -- niin, eikö totta? Toden totta, en koko Europassa ole nähnyt yhtäkään semmoista kirottua kiharatukkaista kummitusta -- vai oletteko te? En saanut rauhaa, olin lumottu, jokapaikassa ja alituisesti oli hän tielläni, matkustin pois, tulin takaisin, mahdotonta -- eikö totta? En alussa tiennyt, ken hän oli, -- kalatytöksi häntä sanoivat -- olisivat sanoneet espanjattareksi, mustalaistytöksi, velhoksi, pelkkää tulta, silmät, rinnat, hiukset, -- mitä? -- Kipenöitsee, säihkyy, hyppii, hymyilee, rallattaa, punastuu -- se on jotain saakelinmoista! -- Juoksin hänen jäljissänsä, nähkääs, metsän sisään puiden väliin, ilta oli tyyni -- hän seisahtui, minä seisahduin, pari sanaa, laulua, tanssia -- ja sitten? -- niin, sitten annoin hänelle vitjani, en ollut, niin totta kuin elän, hetkeäkään ennakolta sitä ajatellut! -- Toisella kertaa samalla paikalla, samaa hyppyä, hän oli peloissaan ja minä: -- niin, voitteko uskoa? -- minä en saanut sanotuksi en niin ihmisellistä sanaa, en tohtinut koskea häntä; mutta kun hän taas tuli takaisin -- aatelkaapa! -- niin kosin minä, en ollut sekuntiakaan ennakolta sitä ajatellut! Nyt koettelin itseäni eilen, koetin olla poissa hänen luotansa, mutta jumal'avita olenkin hullu, niin -- en _voi_, minun _täytyy_ olla hänen luonansa; jos en häntä saa, niin ammun itseni, suoraa päätä, semmoinen se juttu. Äidistä hiisi huolikoon, kaupungista vielä vähemmän, se on hylkykylä, niin, hylkykylä, oikea hylkykylä, -- hänen pitää täältä pois, pois ja ylemmäksi tätä kaupunkia, hänen pitää tulla '_comme il faut_', hänen pitää lähteä ulkomaille, Ranskaan, Parisiin, minä maksan matkan, te teette valmistukset. Saattaisin kyllä itsekin lähteä mukaan, asettua vieraaseen maahan, päästä koko tästä pesästä; mutta, nähkääs, ne kalat! Tahdon tehdä jotakin tästä kylästä, se on nukuksissa, ei ajattele mitään, ei keinottele, mutta ne kalat! Ei hoidella kaloja; espanjalaiset, ulkomaalaiset valittavat, toisiin keinoihin on ryhtyminen, toisenlaiseen kuivatustapaan, toisenlaiseen hoitamiseen, toisin aivan, kaupungin pitää nousta, kauppa-asiain päästä vauhtiin, kalain tuottaa miljoonia. -- Mutta mihin ma jäinkään? Kalat, kalatyttö -- ne sopivat muuten yhteen: kalat, kalatyttö, ha, ha, ha, -- siis minä maksan ja te teette valmistukset, minä saan hänet vaimokseni ja sitten --"

Edemmäksi hän ei päässyt; hän ei ollut puhuessaan tarkannut Ödegaardia, joka kalmankarvaisena oli noussut pystyyn ja nyt hyökkäsi hänen päällensä hieno espanjanruoko kädessä. Toisen hämmästystä ei saata sanoin kuvailla; hän väisti ensi-iskut: "Varokaa, vai lyötte minua!" sanoi hän. -- "Niin, minä vain lyön teitä! Nähkääs: espanjalainen ja espanjanruoko, ne sopivat myöskin yhteen" -- ja iskut sattuivat hartioihin, käsivarsiin, käsiin, kasvoihin, mihin vaan paraiten sopi; toinen juoksi pitkin huonetta: "Oletteko hullu -- oletteko mieletön -- minä tahdon naida hänet, kuuletteko, naida hänet." -- "Ulos!" kiljahti Ödegaard, ikäänkuin voimansa olisi loppunut, ja valkotukka kiiruhti ulos ovesta alas portaita, pois tuon hurjapäisen luota; -- tuokiossa oli hän kadulla, missä huusi valkoista hattuaan. Se heitettiin hänelle ulos ikkunasta; sitten oli kaikki hiljaista.

"Sisään!" vastasi Petra hiljaiseen kolkutukseen illalla ja astui itse pari askelta taaksepäin voidakseen paremmin nähdä armastaan, kun tämä astui sisään. Niinkuin jääkylmä hyökylaine olisi hänet peittänyt, niinkuin maa olisi vierinyt hänen jalkojensa alta, niin hänestä tuntui se katse, joka ovessa häntä kohtasi. Hän horjui taaksepäin ja tarttui kiinni sängyn pylvääseen, mutta syvyydestä syvyyteen syöksyi ajatus; pikemmin kuin sekunnissa oli hän sortunut maailman onnellisimmasta morsiamesta sen suurimmaksi syntiseksi; hän kuuli tuosta katseesta jyrähtävän: Ödegaard ei tässä eikä tulevassa ajassa voinut hänelle anteeksi antaa! --

"Minä näen sen: sinä olet syyllinen!" kuiskasi Ödegaard tuskin kuuluvalla äänellä, nojautuen ovipieleen ja pitäen lukosta, ikäänkuin hän ei olisi voinut muuten pysyä pystyssä. Ääni vapisi, kyyneleet vierivät hänen kasvoilleen, jotka muuten olivat vallan levolliset.

"Tiedätkö myöskin mitä olet tehnyt?" kysyi hän ja hänen silmänsä painoivat Petran maahan. Tämä ei vastannut, -- ei edes kyynelillä: hän oli rauennut täydelliseen toivottomuuteen. "Olen kerran ennen antanut sieluni pois, ja hänen, jolle sen annoin, hänen kuolemaansa olin minä syypää. En voinut tointua tästä surusta muuten kuin että joku taipuisi puoleeni ja antaisi minulle sielunsa kokonaisena jälleen. Sen sinä olet tehnyt -- mutta oletkin sen tehnyt vilpillä." Hän vaikeni, turhaan koetti hän pari kertaa uudestaan aloittaa, vihdoin hän jatkoi äkillisellä tuskan tempauksella: "Ja sinä saatoit kukistaa kaikki, mitä minä näinä vuosina olin aatos aatokselta rakentanut, kukistaa sen, ikäänkuin se olisi ollut savesta tehty kuva! Lapsi, lapsi, etkö voinut ymmärtää että minä sinussa pyrin itse nousemaan? Nyt se toivo on rauennut!" -- Hän koitti hillitä tuskaansa.

"Ei, sinä olet liian nuori sitä käsittämään", lausui hän jälleen, "sinä et tiedä mitä olet tehnyt. -- Mutta senhän voinet käsittää, että olet minut _pettänyt_. -- Sano, mitä olen sinulle tehnyt, että saatoit noin julmasti menetellä? Lapsi, lapsi, jospa sen toki olisit eilen minulle sanonut! Minkätähden, minkätähden valhettelit noin julmasti?"

Petra kuunteli häntä, ja kaikki, mitä hän sanoi, oli totta. -- Ödegaard oli horjahtanut ikkunan ääressä olevalle tuolille nojatakseen päätään läheistä pöytää vastaan. Hän nousi taas, nyyhkytti tuskasta, sitten istui hän jälleen ja oli hiljaa. "Ja minä, joka en kykene senkään vertaa, että auttaisin omaa, vanhaa isääni", kuiskasi hän itsekseen, "minä en _taida_, minulla ei ole kutsumusta siihen. Sentähden ei minuakaan kukaan auta, kaikki särkyy minulta palasiksi, kaikki." Hän ei jaksanut enempää, oikea käsi tuki päätä, vasen riippui hervottomana sivulla; näytti siltä kun hän ei enään olisi voinut liikahtaakaan, -- ja siihen asemaan jäi hän istumaan sanaakaan puhumatta. Nyt tunsi hän alasriippuvaa kättänsä lämmittävän ja hätkähti säikähtyen, se oli Petran henki; hän oli pää kumarruksissa polvillaan Ödegaardin sivulla; nyt pani hän kätensä ristiin ja katsoi Ödegaardiin sanomattoman hartaasti rukoillen armahdusta. Ödegaard katsoi takaisin häneen, eikä kumpikaan kääntänyt pois silmiänsä. Silloin nosti Ödegaard kättänsä torjuen Petraa pois luotansa, ikäänkuin olisi hän tämän silmäyksen nähdessään tuntenut rinnassaan houkuttelevan äänen, jota hän ei tahtonut kuulla, ja kerkeästi, kiivaasti hän tavoitti hattuansa, joka oli pudonnut maahan ja riensi ovea kohden. Mutta vielä kerkeämmin riensi Petra hänen tielleen, heittäytyi maahan, tarttui hänen polviinsa, iski silmänsä hänen silmiinsä, sanaakaan hiiskumatta; Ödegaard vaan sekä näki että tunsi, että Petra taisteli henkensä puolesta. Nyt pääsi Ödegaardinkin vanha rakkaus voitolle, hän kumartui vielä kerran Petran puoleen, luoden häneen hartaan, mutta tuskaantuneen silmäyksen, ja tarttui molemmin käsin Petran päähän. Mutta hänen rintansa vikisi ja soi niinkuin urut viimeisen poljennon jälkeen, jolloin niissä vielä on ilmaa, mutta ei enään ääntä. Sitten hän veti kätensä takaisin tavalla semmoisella, että Petra tuntisi mitä hän silloin ajatteli: se tapahtui ainaiseksi. "Pois, pois! -- sinä voit antautua, mutta rakastaa et voi." Heltyneenä hän lisäsi: "Poloinen lapsi! tulevaisuudellesi en voi mitään; Jumala sinulle anteeksi antakoon, ettäs olet minun tulevaisuuteni hävittänyt!" Hän kulki Petran ohitse, tämä ei liikahtanut paikaltaan; hän avasi oven ja sulki sen jälleen, Petra oli ääneti; -- Petra kuuli hänen astuvan portaita alas, kuuli hänen viimeiset askeleensa paasikiveltä ja kylätieltä, hän kiljahti kerran, yhden ainokaisen kerran, mutta heti sen jälkeen tuli äiti sisään.

Kun Petra tointui järjilleen, huomasi hän makaavansa vuoteella riisuttuna ja hyvässä hoidossa, mutta hänen edessään istui äiti, kyynärpäät polvilla, pää molempien käsien varassa, tuliset silmät kiinnitettyinä tyttäreen. "Oletko nyt kylliksi lukenut hänen kanssansa?" kysyi hän. -- "Oletko nyt jotakin oppinut? -- Miksi sinä nyt aiot tulla?" Tytär vastasi itkuun purskahtamalla. Kauan, hyvin kauan istui äiti ja kuunteli tätä ja lausui sitten omituisella juhlallisuudella: "Herra hänet perinpohjin kirotkoon!" -- Tytär kavahti istualleen: "Äiti, äiti! ei häntä, vaan minua, minua, -- ei häntä!" -- "Ole vaiti! Minä ne roistot tunnen! Minä kyllä tiedän, kehen se on sattuva." -- "Älä, äiti! hän on petetty, minun pettämäni, -- minä se olen, joka hänet petin!" -- Nyyhkien ja pikaisesti kertoi hän äidille kaikkityyni; Ödegaard ei saisi silmänräpäystäkään olla epäluulon alaisena; hän kertoi Gunnarista, kertoi, mitä tältä oli pyytänyt, sitä oikein käsittämättä, kertoi senjälkeen Yngve Voldin onnettomista kultavitjoista, jotka olivat hänet kietoneet, kertoi Ödegaardista, kuinka hän, hänet nähdessään, oli unhottanut kaikkityyni. Hän ei käsittänyt, kuinka se oli tapahtunut, mutta sen hän käsitti, että se oli suunnaton synti heitä kaikkia ja erittäin häntä vastaan, joka oli hänet turviinsa ottanut ja antanut hänelle kaikki, mitä toinen ihminen toiselle voi antaa. Kauan ääneti istuttuaan vastasi äiti: "Ja _minua_ vastaan se eikö ollenkaan syntiä ollut? Missä _minä_ koko sen ajan olen ollut, kun et minulle sanaakaan ole asiasta virkkanut?" -- "Oi, äiti! auta minua, älä kohtele minua nyt ankarasti; minä tunnen että saan kärsiä siitä koko elinaikani; mutta sentähden tahdonkin Jumalalta rukoilla pikaista kuolemaa! -- Hyvä, hyvä Jumala!" alkoi hän oitis, kädet ristissä taivasta kohden, "hyvä Jumala, kuule minua, olen jo menettänyt elämäni; siitä en enään voi mitään toivoa, en ole semmoinen, että taitaisin elää, en ymmärrä elämää, hyvä Jumala, anna minun siis kuolla!" Rukous oli niin liikuttavan harras, että Gunlaug, jonka kielellä jo pyöri tylyjä sanoja, nieli ne ja laski kätensä tyttären käsivarrelle, painaakseen sitä alas tämmöisestä rukouksesta: "Malta mielesi, lapseni, älä kiusaa Jumalaa; -- elää täytyy, vaikka sydäntä kirveltääkin". Hän nousi eikä sen jälkeen koskaan astunut jalkaansakaan ullakkohuoneeseen.

Ödegaard oli kääntynyt tautiin, joka näytti vaaralliseksi tulevan. Sen kestäessä muutti hänen vanha isänsä hänen luoksensa, valitsi läheisen huoneen lukuhuoneeksensa ja sanoi kaikille, jotka vaativat häntä säästämään itseänsä, että hän ei sitä voinut tehdä, hänen tehtävänsä oli valvoa poikansa luona aina, kun tämä kadotti jonkun niistä, joita hän rakasti enemmän kuin isäänsä.

Näin oli asiat, ja nyt tuli Gunnar kotiin.

Hän säikäytti pahanpäiväisesti äitinsä, ilmestyen aikoja ennen kuin laiva, jolla hän läksi; äiti hänet luuli poikansa haamuksi ja samaa hänestä tuttavatkin arvelivat. Kaikkiin oudoksuviin kysymyksiin antoi hän vaan mielettömiä vastauksia. Kohtapa kuitenkin saatiin asiasta selvä; vielä samana päivänä, jolloin hän kotiin palasi, ajettiin hänet ulos Gunlaugin talosta, ja sen teki itse Gunlaug. Portailla huusi hän hänen jälkeensä, niin että solatie kajahti: "Älä enään tule tänne; me olemme jo saaneet kylliksi sitä lajia!" Miesparka ei ehtinyt kauas, kun tyttö mytty kädessä juoksi hänen perässänsä. Tytöllä oli toinenkin mytty, mutta hän antoi väärän, ja Gunnar huomasi mytyssänsä suuret kultavitjat; hän seisoi punniten ja katsellen niitä; äsken hän ei käsittänyt syytä Gunlaugin raivoon, mutta vielä vähemmin ymmärsi hän, minkätähden Gunlaug nyt hänelle kultavitjat lähetti. Hän huusi tyttöä palaamaan; tämä oli varmaankin erehtynyt ja antaen anelle toisen mytyn kysyi tyttö, sekö oli se oikea. Mytyssä näkyi olevan Gunnarin lahjat Petralle. Oli, oikea se kyllä oli, -- mutta kellen sitten nuo kultavitjat oli tulevat? Kauppias Voldille, vastasi tyttö, lähtien pois myttyineen seisomaan, ajattelemaan: "Kauppias Voldille? Antaako hänkin lahjoja? Se on siis _hän_, joka Petran minulta on ryöstänyt, -- Yngve Vold, -- no kyllä minä hänet --" hänen jännityksensä, hänen vihansa piti päästä irralleen, jotain piti hänen lyödä rikki, -- ja loppu oli se, että Yngve Vold oli rikki lyötävä.

Kauppias raukka joutui vielä kerran äkkiarvaamatta hyökkäyksen alaiseksi, vieläpä omilla portaillaan. Hän pakeni tuon hurjan miehen käsistä konttoriinsa; mutta Gunnar tuli perässä. Täällä kaikki konttoriherrat karkasivat rauhanrikkojan kimppuun, joka potki ja löi joka suunnalle; tuolit, pöydät, ja pulpetit kaatuivat; kirjeitä, paperia, sanomalehtiä pyöri savuna ympäri huonetta; avuksi joutui vihdoin Yngven oluenpanija, ja pitkällisen taistelun perästä viskattiin Gunnar ulos kadulle. Mutta täälläpä vasta tuli täysi tosi. Laiturissa oli kaksi laivaa, toinen koti-, toinen ulkomainen, ja koska parhaillaan oli ruokalevon aika, niin oli merimiehille mieleen tämä lisähuvitus. He rupesivat silmänräpäyksessä nyrkkisille, miehistö miehistöä, kotimaalainen ulkomaalaista vastaan, enemmän miehiä haettiin, jotka riensivät siihen juoksujalassa, työväkeä, ämmiä ja lapsia tunki paikalle, viimein ei kukaan tietänyt, mistä asiasta ja ketä vastaan taisteltiin Turhaan kiroilivat laivurit, turha oli arvokkaiden porvarien käsky lähettää noutamaan kaupungin ainoata poliisimiestä; hän oli parhaillaan vuonolla kalastamassa. Nyt juoksemaan kaupungin voudin luokse, joka myöskin oli. postinhoitaja; mutta hän oli sulkeunut huoneesensa äskettäin tulleen postin kanssa ja vastasi ikkunasta ettei voinut tulla; postimies oli maahanpaniaisissa, heidän tuli odottaa. Mutta koska toisiansa hengiltä lyöminen ei sallinut odottamista siksi kunnes posti oli järjestetty, huusivat useat, hätäyntyneet naiset vallankin, että lähetettäisiin Arne-seppää noutamaan Tähän suostuivat arvokkaat porvaritkin, ja nyt lähti hänen oma vaimonsa häntä paikalle tuomaan, "koska poliisi ei ollut kotona". Seppä tulikin kaikkien koulupoikien huviksi, ryntäsi pari kertaa joukkoon, sai sieltä käsiinsä ravakkaan espanjalaisen ja lyödä sivalsi sillä joka haaralle.

Kun kaikki oli suoritettu, tuli kaupunginvouti sauva kädessä. Tappelupaikalla tapasi hän muutamia vanhoja ämmiä ja lapsia juttelemassa. Näitä hän ankaralla äänellä käski menemään kotiin päivälliselle niinkuin hän itsekin teki.

Mutta seuraavana päivänä hän otti asian tutkittavaksi; tutkintoa kesti jonkun ajan, vaikk'ei kenelläkään ollut hiukkaakaan tietoa siitä, ken siellä oli tapellut. Ainoastaan siitä kaikki olivat yksimieliset että Arne-seppä oli muassa ollut, kun olivat nähneet hänen espanjalaisella toisia lyövän. Tästä käytöksestään sai Arne-seppä maksaa sakkoa 1 hopeataalerin, mutta hänen vaimonsa, joka hänet oli tappeluun vienyt, sai selkäsaunan yhdentenätoista sunnuntaina kolminaisuudesta; sen hän kaiketi vielä muistaa. Tämä oli tappelun ainoa oikeudellinen seuraus.