Part 2

-- Ei hiiskaustakaan kuulunut puusta. -- "Tuletko alas sieltä, sanon minä! Kyllä tiedän, että sinä siellä olet!" -- Ei sanaakaan vastaukseksi. -- "Minä menen hakemaan pyssyni ja minä sinun ammun, minä!" Hän oli lähtevinänsä. -- "U-hu-hu-huhu!" alkoi puusta kuulua. -- "Niin, huhu vaan, jos mieles tekee, mutta kyllä saat koko haulilatingin itseesi, saatpa niinkin!" -- "U-hu, hu, hu-hu!" vastattiin puusta huhkajan äänellä, "minua niin pelottaa!" -- "Oletpa itse piru, oletpa tottakin. Olet pahin veijari koko joukossa, vaan nyt olet oletkin kynsissäni!" -- "Ah, rakas, hyvä herra kulta! Minä en koskaan enää niin tee", ja samana hän viskasi mädänneen omenan Pedron kasvoja vasten, ja iloinen naurunhekotus seurasi sitä! Omena litistyi kasvoille, ja Pedron muotoansa puhdistaessa hyppäsi tyttö maahan; hän riippui jo pisteaidalla, ennenkuin Pedro ennätti jäljestä, ja olisi päässyt keikahtamaan toiselle puolelle, jos ei olisi ruvennut pelkäämään, että Pedro oli hänen takanansa, niin että laskeutui alas sen sijaan, kuin olisi pitänyt levollisesti pyrkiä pois. Vaan kun Pedro sai tytön kiinni, päästi tämä ulinan; se vihloi, karjui, vinkui ja vonkui, niin että Pedro peljästyi ja laski hänet. Tytön hätähuuto kokosi kansaa pisteaidan ulkopuolelle, hän kuuli sen ja sai heti rohkeutta. "Laske minut rauhaan tahi sanon äidilleni!" uhkasi hän vihan vimmassa. Nyt näki Pedro hänen kasvonsa ja huusi: "Äidillesi? Kuka sinun äitisi on?" -- "Mäki-Gunlaug, Kala-Gunlaug", vastasi tyttö voiton riemulla, sillä hän näki että Pedro pelkäsi. Pedro, lyhytnäköinen kun oli, ei ollut koskaan nähnyt tyttöä tätä ennen ja oli kaupungissa ainoa, joka ei tietänyt, kuka hän oli; hän ei edes tietänyt, että Gunlaug oli kaupungissa. Ikäänkuin vimmattua huusi hän: "Mikä sinun nimes on?" -- "Petra!" kiljasi toinen vielä kovemmalla äänellä. -- "Petr" huusi hän, kääntyi ja juoksi asuntoaan kohti, ikäänkuin olisi itse hiittä puhutellut. Vaan kun pelon vaaleus ja vihan vaaleus näyttävät yhdenkaltaisilta, luuli tyttö Pedron juoksevan pyssyänsä hakemaan. Pelko valtasi nyt hänet, hän tunsi takanansa lentelevän haulia, ja kun portti samassa ulkoapäin oli murrettu auki, kipaisi hän siitä ulos, hänen musta tukkansa liehui takana kuin hirmu, hänen siimansa säihkyivät tulta, ja koira, jonka hän tiellä kohtasi, kääntyi ja seurasi haukkuen jäljessä. Siten töytäsi hän äitiänsä vastaan, joka tuli kyökistä keitosvati kädessä; tyttö päin keitokseen, keitos lattialle ja sanat "mene helvettiin!" molempien perässä. Siinäkös nyt tyttö keitoksessa maatessaan huusi: "hän tahtoo ampua minua, äiti, hän tahtoo ampua minua!" -- "Kuka tahtoo ampua sinua, senkin tolvana?" -- "Hän, Pedro Ohlsen!" -- "Kuka?" ärjäsi äiti. -- "Pedro Ohlsen, me otimme omenoita häneltä", -- hän ei tohtinut koskaan puhua muuta kuin totta. -- "Kenestä sinä puhut, lapsi?" -- "Pedro Ohlsenista, hän juoksee perässäni iso pyssy kädessä ja tahtoo ampua minua!" -- "Pedro Ohlsen!" raivosi äiti ja nauroi, hän oli tullut niin suureksi. Lapsi alkoi itkeä ja tahtoi paeta. Vaan äiti karkasi hänen päällensä, kiristeli valkeita hampaitaan, otti häntä olkapäistä kiinni ja nosti ylös: "Sanoitko hänelle, kuka olet?" -- "Sanoin", huusi lapsi vaan äiti ei mitään kuullut eikä nähnyt, hän vaan kysyi jälleen pari, kolme kertaa: "Sanoitko hänelle, kuka olet?" -- "Sanoin, sanoin, sanoin!" huusi lapsi ja kohotti käsiänsä rukoilevana. Nyt suoristi äiti koko vartalonsa: "Vai niin, hän sai siis sen tietää! -- -- Mitä hän sanoi?" -- "Hän juoksi huoneesensa pyssyä hakemaan, hän tahtoi ampua minua." -- "Hän ampua sinua!" nauroi äiti ilkkuen. -- Peljästyneenä ja keitoksesta tahrautuneena lapsi oli vetäytynyt nurkkaan, jossa seisoi ja itkien pyyhki vaatteitansa, kun äiti tuli takaisin: "Jos sinä vielä menet hänen luoksensa", sanoi hän tarttuen tyttöön ja pudistaen häntä, "tai puhelet hänen kanssaan tai kuuntelet häntä, niin Jumala sekä häntä että sinua armahtakoon! -- Sano hänelle se minulta! -- Sano hänelle se minulta!" toisti hän, kun lapsi ei paikalla vastannut. -- "Kyllä, kyllä, kyllä, kyllä! -- Sano hänelle se minulta!" lausui hän vieläkin kerran pois mennessänsä, mutta hiljaa ja päätänsä nyökäyttäen jokaiselle sanalle.

Lapsi pesi itsensä, riisui päältään tahrautuneet vaatteet ja kävi juhlapuvussaan portaille istumaan. Vaan kun hän muisteli sitä kauhistavaa tilaa, jossa oli ollut, nousi itku taas kurkkuun. -- "Mitä itket, lapsi?" kysyi häneltä ääni, niin ystävällinen, ettei hän koskaan ollut vielä semmoista kuullut. Hän nosti silmänsä, ja hänen edessänsä seisoi somavartaloinen mies, jolla oli korkeat kasvot ja silmälasit nenällä. Tyttö nousi paikalla seisaalleen; sillä tuo oli _Hannu Ödegaard_, nuori mies, jota koko kaupunki kunnioitti. "Mitä itket, lapsi?" Lapsi katsoi mieheen ja sanoi tahtoneensa ottaa omenoita Pedro Ohlsenin puutarhasta "muutamain muiden poikain" kanssa, vaan Pedron silloin tulleen ja poliisipalvelijan, ja sitten --; tässä muisti hän, että äiti oli herättänyt hänessä epäilystä tuon ampumisen todenperäisyydestä, joten hän ei tohtinut enempää kertoa, vaan huokasi sen sijaan syvästi. -- "Onko mahdollista" sanoi Ödegaard, "että sinun ikäisesi lapsi voi olla osallinen niin suuressa synnissä?" -- Petra katsoi vieraaseen; hän oli kyllä tietänyt, että se oli synti, vaan oli aina kuullut sitä ilmoitettavan seuraavalla tavalla: "sen helvetin penikka, senkin mustakarvainen saatana!" Nyt häpesi hän. -- "Miks'et käy koulussa oppimassa Jumalan sanaa, että tulisit tietämään, mikä on hyvää, mikä pahaa?" -- Tyttö seisoi hamettansa kädellä hivuttaen ja vastasi, ettei äiti tahdo, että hän koulua kävisi. -- "Sinä kenties et taida lukeakaan?" Kyllä hän lukea taisi. Ödegaard otti vähäisen kirjan ja antoi sen hänelle. Tyttö katsoi siihen, käänteli sitä ja silmäili sen kansia: "En minä voi lukea näin hienoa pränttiä", sanoi hän. Vaan hänen täytyi, ja yht'äkkiä hän tuhmistui niin, että silmät olivat muljollaan päässä, huulet lerpallaan, kaikki jäsenet hervostuksissa: "H-e-r Her r-a-ra Herra, pitkä J-u Ju m-a-ma pitkä Juma ll-a-la pitkä Jumala, Herra Jumala s-a sa n-o-i noi sanoi, Herra Jumala sanoi M-M-M-". -- "Herra siunatkoon, ethän sinä vielä taida lukea! ja kuitenkin olet 10--12 vuoden vanha lapsi. Tahtoisitko mielelläsi oppia lukemaan?" Tyttö sanoi vitkaan sitä kyllä tahtovansa. "No, tule kanssani, niin paikalla alotamme." Tyttö liikahti, mutta vaan huoneessa käväistäksensä. "Niin, sano se äidillesi," lausui Ödegaard. Äiti osaantui juuri sivu kulkemaan, ja kun näki lapsen puhuvan vieraan kanssa, tuli hän ulos kivikadulle. "Hän tahtoo opettaa minua lukemaan", sanoi lapsi epäillen ja äitiinsä katsoen. Äiti ei vastannut mitään, vaan pani molemmat kätensä puuskaan ja silmäili Ödegaardia. -- "Teidän lapsenne on aivan taitamatoin lapsi", sanoi tämä; "te ette voi puolustaa sitä Jumalan ettekä ihmisten edessä, jos jätätte hänet semmoiseksi." -- "Kuka sinä olet?" kysäsi Gunlaug vihaisesti. -- "Hannu Ödegaard, teidän pappinne poika." Gunlaug'in kasvot kirkastuivat vähän, sillä hän oli kuullut pelkkää hyvää hänestä. Ödegaard alkoi uudestaan: "Kun toisinaan olen ollut kotona, olen tarkannut tuota lasta. Tänään on hän taaskin johtunut mieleeni. Hän ei enää saa harjoittaa sitä, mikä on pahaa." Äidin kasvot osoittivat selvästi, että hänen teki mielensä kysyä: "Mitä sinun siihen tulee?" Vaan tyynenä lausui Ödegaard: "Tulee kai hänen kuitenkin oppia jotakin?" -- "Ei!" -- Hieno puna lensi Ödegaardin kasvoille: "Minkätähden ei?" -- "Ovatko ne siis paremmat, ne, jotka jotakin taitavat?" Gunlaugilla oli vaan yksi ainoa kokemus, ja siitä hän piti kiinni. -- "Minua ihmetyttää, että kukaan ihminen voi kysyä tuommoista!" -- "Niin kyllä; -- minä tiedän, etteivät ne ole paremmat", sanoi Gunlaug ja astui alas portaita, tehdäkseen lopun tästä lärpätyksestä. Vaan Ödegaard meni suoraan hänen eteensä: "Tässä on kysymyksenä velvollisuus, jota _ette saa_ laiminlyödä. Te olette ymmärtämätön äiti." Gunlaug silmäili häntä kiireestä kantapäähän: "Kuka on sinulle sanonut, mikä minä olen?" sanoi hän astuen hänen ohitsensa. -- "Sen te itse olette sanonut ja juuri vast'ikään; sillä olisittehan muutoin nähnyt että tämä lapsi menee kadotukseen." Gunlaug kääntyi; silmä kohtasi silmää; hän näki, että Ödegaard pysyi siinä, mitä oli sanonut, ja Gunlaug peljästyi. Hän oli seurustellut vain merimiesten ja työmiesten kanssa; tämmöistä puhetta ei hän ollut koskaan ennen kuullut. "Mitä sinä lapsestani tahdot?" kysyi hän. -- "Opettaa häntä, mitä hänen sielunsa pelastukseen pelastukseen tulee, ja sitten katsoa, mitä hänestä voi tulla." -- "Minun lapsestani ei saa muuta tulla kuin mitä minä tahdon." -- "Mutta hänestä täytyy, hänestä täytyy tulla se, mitä Jumala tahtoo." -- Gunlaug tuhmistui: "Mitä se merkitsee", sanoi hän ja astui lähemmäksi. -- "Se merkitsee, että hänen pitää oppia sitä, johon hän on saanut kykyä; sillä sen vuoksihan Jumala sen on antanut." -- Nyt astui Gunlaug hyvin lähelle: "Enkö minä siis saa vallita häntä, minä, joka olen hänen äitinsä?" kysäsi hän, ikäänkuin olisi tahtonut toden perästä saada neuvoa. -- "Sen saatte, vaan teidän pitää kuunnella niiden neuvoja, jotka paremmin asian ymmärtävät; teidän pitää noudattaa Jumalan tahtoa." -- Gunlaug seisoi vähän aikaa ääneti. "Entä jos hän oppii liiaksi", sanoi hän; "köyhän miehen lapsi", lisäsi hän, katsoen hellästi tyttäreensä. -- "Jos hän oppii enemmän, kuin mitä hänen säätynsä vaatii, niin on hän sen kautta päässyt toiseen säätyyn." -- Äiti ymmärsi kohta Ödegaardin ajatuksen, vaan sanoi ikäänkuin itsekseen, katsellen yhä raskasmielisempänä lapseensa: "Se on vaarallista." -- "Siitä ei ole kysymys", sanoi Ödegaard lempeästi, "vaan siitä, mikä on oikeaa." -- Gunlaugin tarkat silmät saivat kummallisen ilmeen; hän katsoi taaskin terävästi Ödegaardiin, vaan tämän äänessä, sanoissa ja katsannossa kuvastui niin paljon totuutta, että Gunlaug tunsi itsensä voitetuksi. Hän meni lapsensa luo, pani kätensä hänen päänsä päälle eikä voinut sanaakaan puhua.

"Minä luen hänen kanssaan tästä alkaen siksi, kuin hän pääsee ripille", sanoi Ödegaard ikäänkuin auttaakseen Gunlaugia puheisiin, "minä haluan ottaa tämän lapsen hoitooni." -- "Ja tahdot siis ottaa hänet minulta pois?" -- Ödegaard hämmästyi ja katsoi tutkistellen häneen. "Kyllähän sinä ymmärrät asian paremmin kuin minä", änkytti Gunlaug: "vaan senkö tähden että mainitsit Jumalan nimen" -- hän vaikeni kesken lausettansa. Hän oli sivellyt tyttären hiukset sileiksi, nyt otti hän huivin päästään ja sitoi sen lapsen kaulaan. Hän ei osoittanut muulla tavoin, että lapsi saisi seurata Ödegaardia, vaan kiiruhti huoneen taakse, ikäänkuin ei olisi tahtonut sitä nähdä.

Tätä käytöstä säikähtyi Ödegaard, kun ajatteli, kuinka hän voisi täyttää sen, minkä nuoruuden innossa oli ottanut huoleksensa. Lapsi taas pelkäsi häntä, joka ensikerran oli hänen äitinsä voittanut, ja niin he menivät, kumpainenkin pelko sydämessä, ensimäiselle opetustunnille.

Päivä päivältä huomasi Ödegaard tytön kasvavan viisaudessa ja tiedossa, ja hänen keskustelunsa Petran kanssa sai välistä ikäänkuin itsestään varsin omituisen suunnan. Hän puhui usein Raamatun ja historian henkilöistä sillä tavoin, että hän osoitti sitä kutsumusta, jonka Jumala oli heille antanut. Hän puheli laveasti Saulista, joka vaelsi hurjana ympäri maata, ja Davidista, joka paimensi isänsä karjaa, kunnes Samuel tuli ja pani Herran käden heidän päällensä. Suurin oli kuitenkin se kutsumus, kun Herra itse kulki maan päällä, pysähtyi kalastuspaikalle ja kutsui. Ja köyhä kalastaja nousi ja lähti mukaan -- ahdinkoon ja kuolemaan, mutta aina iloisena; sillä kutsumuksen tunne voittaa kaikki vastukset.

Tämä ajatus seurasi yhä tyttöä, ja lopuksi hän ei enää voinut sitä kestää, vaan kysyi omaa kutsumustaan Ödegaardilta. Ödegaard katsoi tyttöön, niin että tämä punastui, ja vastasi, että työn kautta tullaan kutsumuksen perille; tämä työ voi olla vaatimatonta ja halpa-arvoista, mutta se on kaikille määrätty. Nyt heräsi tytössä suuri into; se kiihoitti häntä tekemään työtä täysikäisen voimalla ja unhottamaan leikit, vaan se laihdutti häntä. Hänen päähänsä syntyi eriskummaisia tuumia: hän tahtoi leikkauttaa hiuksensa, pukeutua poikain tavalla ja lähteä sotaan! Vaan kun opettaja sanoi, että hänen hiuksensa olisivat niin kauniit, jos hän vaan letittäisi ne, niin mieltyi hän hiuksiinsa, ja uhrasi sankarinnimen pitkäin hiustensa vuoksi.

Sitten hän yhä enemmän tahtoi olla tyttö ja hänen työnsä kävi hupaisemmin, vaihtelevain unelmain häilyen mielessä.

KOLMAS LUKU.

Hannu Ödegaardin isä oli nuorena poikana lähtenyt Ödegaardin kylästä Bergenin läänistä; hyvät ihmiset olivat pitäneet hänestä huolta ja nyt oli hän oppinut mies ja ankara saarnaaja. Hän oli myöskin mahtava mies, ei niin paljon sanoiltaan kuin teoiltaan; sillä hänellä oli "hyvä pää", niinkuin sanottiin. Tämän miehen, joka sitkeydellään sai kaikki tuumansa toimeen, piti kuitenkin kohdata vastusta yhdessä asiassa, jossa hän vähimmin sitä odotti ja joka enimmin häntä vaivasi.

Hänellä oli kolme tytärtä ja yksi poika. Poika, Hannu, oli koulun nerokkain oppilas. Isä oli itse hänelle avullinen läksyjen lukemisessa ja sai joka päivä iloa hänestä. Hannulla oli ystävä, jonka hän auttoi sivukumppanikseen ja joka sen vuoksi rakasti häntä lähinnä äitiänsä enimmin koko maan päällä. He kävivät yhdessä koulua ja tulivat yhdessä yliopistoon; he ottivat yhdessä kaksi ensimäistä tutkintoansa ja nyt piti heidän yhdessä valmistautua samaan virkatutkintoon. Kun he eräänä päivänä sovittuaan lukujärjestyksestä menivät reippaasti portaita alas, tahtoi Hannu, hyvän tuulen ja ilon valtaamana, hypätä toverinsa selkään, vaan saattoi hänen niin pahasti lankeemaan, että hän muutaman päivän perästä kuoli. Kuoleva rukoili äitiänsä, joka oli leski ja nyt kadotti ainoan lapsensa, täyttämään hänen tahtonsa ja ottamaan Hannun ottopojakseen. Äiti kuoli melkein samaan aikaan kuin poikakin, vaan testamentin kautta peri Hannu Ödegaard hänen melkoisen omaisuutensa.

Kuluipa melkein vuosikausi, ennenkuin Hannu sen jälkeen tointui. Pitkähkö matkustus ulkomailla paransi hänet kuitenkin niin, että hän voi suorittaa jumaluusopillisen tutkintonsa; vaan häntä ei mitenkään saatu käyttämään tätä tutkintoa hyväkseen.

Isä oli hartaasti toivonut näkevänsä hänet apulaispappina, vaan Hannu ei taipunut edes kertaakaan saarnastuoliin astumaan; hän antoi aina saman vastauksen: ett'ei hän tuntenut kutsumusta. Tämä oli isälle niin katkera pettymys, että hän tuli monta vuotta vanhemmaksi. Hän oli myöhään päässyt virkaan, oli jo vanha mies ja oli tehnyt kovasti työtä, aina tuo sama tarkoitusperä silmämääränään. Nyt istui poika saman talon yläkerrassa ja asui komeasti monessa huoneessa; vaan alakerrassa, vähäisessä työkamarissa lampun ääressä, joka loisti vanhuuden yöhön, istui tuo aina työskentelevä vanha pappi. Hän ei voinut eikä tahtonutkaan tämän pettymyksen jälkeen ottaa vierasta avuksensa; hän ei myöskään tahtonut tehdä pojalleen mieliksi ja lakata työstänsä. Sentähden ei hänellä ollut lepoa kesällä eikä talvella; vaan poika teki joka vuosi pitkän ulkomaanmatkan. Ja kun Hannu oli kotona, ei hän seurustellut kenenkään kanssa; se vaan, että enemmän tahi vähemmän puhumattomana söi puolista isänsä kanssa. Vaan jos joku sattui puheisiin hänen kanssansa, osoittivat hänen sanansa aina erinomaista selvyyttä ja totuuden intoa, joka teki keskustelun tuskalliseksi. Hän ei koskaan käynyt kirkossa; vaan sen sijaan antoi hän enemmän kuin puolet tuloistansa hyväntekeväisyystarkoituksiin ja määräsi aina hyvin tarkasti, kuinka niitä piti käyttää.

Tämä lavealle ulottuva hyväntekeväisyys oli pienen kaupungin yksinkertaisista tavoista niin poikkeavaa, että se ihmetytti kaikkia. Kun tähän tulee lisäksi hänen erakko-elämänsä ja alinomaiset ulkomaanmatkansa sekä se, ettei kukaan tahtonut antautua keskusteluun hänen kanssansa, voi käsittää, että häntä pidettiin salaperäisenä olentona, jolle omistettiin kaikellaisia mahdollisia ominaisuuksia, jopa mahdottomiakin. Kun tämä mies alentui ottamaan kalatytön jokapäiväiseen hoitoonsa, oli tyttö samassa aateloittu.

Nyt tahtoi yksi kuin toinenkin kannatella tyttöä, etenkin naiset. Eräänä päivänä ilmestyi hän puettuna kaikkiin taivaankaaren väreihin; hän oli ottanut päällensä kaikki lahjakalunsa, luullen näin oikein olevansa Ödegaardille mieleen, koska tämä aina tahtoi, että hän kävisi sievästi puettuna. Vaan tuskin Ödegaard oli nähnyt hänet, kun kielsi häntä ottamasta vastaan lahjoja; hän kutsui häntä turhamieliseksi ja hupeloksi, joka muka vaan tavotteli tyhjää ja haki iloansa hullutuksista. Kun Petra seuraavana aamuna tuli itkeentynein silmin, vei Ödegaard hänet kanssansa kävelemään yläpuolelle kaupunkia. Nyt kertoi hän hänelle Davidista siten, että otti milloin yhden, milloin toisen hänen vaiheistansa puheeksi, tehden tytölle jo entuudestaan tutut asiat uusiksi. Ensin jutteli hän Davidin nuoruuden iästä, kuinka hän silloin oli kaunis ja voimakas ja eli uskossaan huoletonna. Sentähden pääsi hän voittoriemua viettämään, ennenkuin oli täysikasvuinen. Hän tuli paimenesta kuninkaaksi, hän asui luolissa, mutta lopulta hän rakensi Jerusalemin. Hän istui kauniisiin vaatteisiin puettuna ja soitteli sairaalle Saulille, vaan itse sairaaksi kuninkaaksi jouduttuansa, soitteli ja lauleli hän itselleen katuvaisen ryysyihin puettuna. Kun hän oli suurtyönsä tehnyt, haki hän huovetta synnissä, sitten tuli profeetta ja rangaistus, ja hän muuttui jälleen lapseksi. David, joka kiitosvirsillään oli ylentänyt kaiken Herran kansan, makasi itse musertuneena Herran jalkain edessä. Oliko hän kauniimpi silloin, kun, voitonseppele päässä, tanssi arkin edessä, vai silloin, kun salakammiossa aneli armoa rankaisevalta kädeltä?

Petra oli ensi yönä tämän keskustelun jälkeen nähnyt unta, jota ei sitten koko elinaikanaan voinut unhottaa. Hän oli nimittäin ollut ratsastavinaan valkoisen hevosen selässä voittokulussa, vaan samassa ryysyihin puettuna tanssivanaan hevosen edessä.