Part 14

Mutta alhaalla parketilla näkyi provastin karkea, tiheä tukka. Hän istui levollisena; hän oli uskonut Petran asian korkeamman haltuun. Hänen vieressänsä istui Signe, nykyään Signe Ödegaard. Hänen miehensä, hän ja Petra olivat äskettäin palanneet kolme kuukautta kestäneeltä ulkomaan matkalta; Signe näytti onnelliselta, hän istui ja hymyili Ödegaardille; sillä heidän välillänsä istui vanha vaimo, jonka lumivalkeat hiukset kehän tavoin ympäröivät hänen ruskeita kasvojansa. Hän oli istuessaan ruumiiltaan korkeampi kaikkia ympärillä istujia, hän näkyi kaikkialle, ja kohta olivatkin kaikki kiikarit häneen suunnatut, sillä sanottiin että hän oli tuon nuoren näyttelijättären äiti. Hän, jolla oli miehen nimi, tekikin nyt niin valtavan vaikutuksen, että hänestä säteili sovintoa tyttäreen. Nuori kansa on täynnä toiveita, se luottaa luonteensa perusvoimaan, ja tämän äidin näky herätti luottamuksen.

Itse hän ei ketään, ei mitään nähnyt; mitä nämä kaikki olivat, siitä hän vähät välitti; hän tahtoi vain olla mukana näkemässä, olivatko ihmiset hyvät hänen tytärtänsä kohtaan vai ei.

Aika lähestyi; pakinan tukahutti jännitys, joka vähitellen alkoi vallita kaikki ja tehdä heidät hyviksi.

Mahtava rumpujen ja torvien jyrinä alotti johtosoiton; Aatami Öhlenschlägerin "Aksel ja Walborg" oli näyteltävä, ja Petra oli itse pyytänyt tätä johtosoittoa. Hän istui erään kulissin takana kuuntelemassa. Mutta esiriipun edustalla istui se pieni osa hänen kansalaisiansa, mikä huoneeseen mahtui, peloissaan hänestä, niinkuin ainakin vast'alkajasta, jossa odotamme ilmestyvän jotain kallisarvoista omasta itsestämme. Oli ikäänkuin jokaisen heistä olisi itse tullut astua esiin; sellaisina hetkinä nousee monta rukousta niistäkin sydämmistä, jotka muuten harvoin rukoilevat.

Johtosoitto hiljeni, säveleet yhtyivät rauhalliseen sopusointuun, ne sulautuivat vähitellen niinkuin päivän paisteeseen. Johtosoitto päättyi; tuskallinen hiljaisuus alkoi.

Silloin esiriippu nousi.