Part 10

Kun he vihdoin olivat melkein nauruun nikahtua, koetti Signe vielä viimeisen kerran tiedustella syytä tähän: "Nyt sinun täytyy se sanoa", huusi hän, pitäen kiinni Petran käsistä. -- "En, en millään muotoa!" -- "Mutta minä tiedän jo sen!" huusi hän uudestansa; Petra katsoi häneen ja kirkaisi; mutta Signe huusi: "Isäkin sen tietää." Petra ei kirkunut, hän ulvoi ja irroitti itsensä, karkasi ovelle, mutta siellä Signe uudestaan saavutti hänet; nyt Petra kääntyi ja rupesi taistelemaan, hän tahtoi päästä pois millä hinnalla hyvänsä; hän nauroi painiessansa, mutta vedet kiilsivät hänen silmissänsä; -- silloin päästi Signe irti -- Petra ulos ovesta, mutta Signe perässä. -- Molemmat juoksivat Signen kamariin.

Siellä karkasi Signe Petran kaulaan, ja Petra sulki Signen syliinsä. -- "Herrainen aika, tiedättekö sen?" kuiskasi hän. Ja Signe kuiskasi vastaukseksi: "Tiedämme, olimme sinun huoneessasi renkivoudin kanssa, joka sinut oli nähnyt, -- ja löysimme köysiastuimet!" -- Kirkuen pakeni Petra uudestansa, nyt kuitenkin ainoastaan sohvan nurkkaukseen, johon hän lymysi. Signe meni kohta jäljessä ja, puoliksi kumartuen Petran yli, kuiskasi hänen korvaansa koko heidän löytöretkensä ja kaikki sen kirveltävät seuraukset, -- mikä äsken oli hänet saattanut itkemään ja vapisemaan, näytti hänestä nyt niin hupaiselta, että hän kertoi sen tyynesti; Petra kuunteli ja tukki korvansa, nosti silmänsä ja lymysi vuorotellen. Kun Signe oli lopettanut ja molemmat taas istuivat yhdessä pimeässä, kuiskasi Petra: "Tiedätkö, miten laita on? -- -- Minun on mahdotonta nukkua kello 10, jolloin eroamme toisistamme; se, mitä illalla olemme lukeneet, kuvittelee elävänä mielessäni. Silloin opettelen ulkoa kaikki parhaimmat kohdat; täten osaan ulkoa pitkät kohtaukset ja lausun niitä sitten itsekseni ääneen. -- Lukiessamme 'Romeota ja Juliaa' oli tämä minusta mitä kauniinta maailmassa; tulin vallan rajuksi ja hassuksi, minun täytyi koetella tuota köysiportailla kulkemista, en ollut koskaan ennen aavistanutkaan että tällä keinoin voisi kulkea alas ja ylös ... sain käsiini nuoraa -- ja nyt on tuo veitikka seisonut alhaalla katselemassa! -- Niin, Signe, se ei ole mikään naurun asia, se on niin poikamaista; minä en koskaan tulekaan sen paremmaksi, -- ja nyt olen tietysti huomenna koko seudun pilkkana ja nauruna." -- Mutta Signe, joka uudestansa oli purskahtanut nauramaan, rupesi nyt häntä suutelemaan ja taputtelemaan ja juoksi ulos: "Tämä on isälle ilmoitettava!" -- "Oletko hullu, Signe!" -- ja nyt perätysten sisään samaa vauhtia, kuin olivat sieltä ulos lentäneet. -- Huoneessa olivat juoksemaisillaan kumoon provastin, joka paraikaa aikoi mennä tiedustelemaan, mihin tytöt olivat joutuneet. Signe rupesi kertomaan, Petra kirkuen taas ulos, mutta hoksasi oven ulkopuolelle tullessaan että hänen olisikin tullut jäädä huoneeseen estämään Signeä kertomasta -- hän pyrki siis takaisin sisään, mutta provasti piti lukosta, niin että oli tuiki mahdotonta saada ovea auki, ja nyt hän jyskytti, lauloi, tömisteli jaloillaan hämmentääksensä Signeä, joka vain puhui yhä kovemmin, ja kun provasti oli kuullut kaikki ja oli hänkin Signen lailla purskahtanut ilosta nauramaan tätä uudenlaista tapaa, jolla Petra klassikoita luki, avasi hän oven; -- mutta silloin juoksi Petra tiehensä.

Illallisen syötyä, jolloin Petra oli saapuvilla ja provasti oli tarpeeksi häntä härnännyt, oli häntä rangaistukseksi kuulusteltava, mitä hän osasi ulkomuistilta. Silloin näkyi että hän todellakin osasi mainioimmat kohtaukset, eikä ainoastaan yhden osaa, vaan kaikkien. Hän lausui ne niin, kuin tavattiin niitä lukea; väliin oli hän innostumaisillaan, mutta malttoi heti mielensä. Provasti tämän huomattuaan vaati häntä lausumaan vähän henkevämmin, mutta Petra tuli vain entistä ujommaksi. He kuulustelivat edelleen, jatkoivat sitä tuntikausia; Petra osasi koomilliset kohtaukset yhtä hyvin kuin traagillisetkin, leikilliset yhtä hyvin kuin totisetkin; hänen muistonsa herätti sekä ihmettelemistä että naurua, hän nauroi itsekin mukaan ja käski heitä vain koettelemaan.

"Oikeinpa soisin, että noilla näyttelijäraukoilla olisi vain kahdeksas osa sinun muistostasi", sanoi Signe. -- "Jumala varjelkoon häntä koskaan tulemasta näyttelijäksi", sanoi provasti ja muuttui yht'äkkiä totiseksi. -- "Mutta, isäseni, etkö siis todellakaan usko Petran semmoista ajattelevan?" sanoi Signe naurahtaen. "Tulin sen maininneeksi sentähden, että aina näen toteutuvan että sillä, jota nuoruudesta asti on kasvatettu kielensä runollisuutta tuntemaan, ei ole laisinkaan halua tulla näyttelijäksi, jota vastoin se, joka ei sanottavasti tunne runoutta, ennenkuin on täysikasvuiseksi tullut, haaveilee päästä näyttämölle; se on tuo _yht'äkkiä_ herännyt halu, joka häntä houkuttelee." -- "Tuo on aivan totta. Harvoin kukaan oikein sivistynyt ihminen näyttelijäksi pyrkii." -- "Ja vielä harvemmin runollisesti sivistynyt." -- "Niin, jos se tapahtuu, niin on varmaan siihen syynä jokin luonteen heikkous, joka sallii turhuuden ja kevytmielisyyden päästä voitolle. Minä olen sekä opintoaikanani että matkoillani oppinut tuntemaan monta näyttelijää; mutta koskaan en ole tuntenut enkä kuullut kenenkään ihmisen tunteneen yhtäkään näyttelijää, joka olisi elänyt oikein kristillistä elämää. Palava halu heillä on ollut, sen olen huomannut; mutta heidän toimessaan on jotakin levotonta ja hajoittavaa, heidän on ollut mahdoton koota mielensä -- vielä kauan senkin jälkeen kun ovat toimen jättäneet. -- Kun tästä olen heidän kanssaan puhellut, ovat he itsekin sen myöntäneet ja sitä surkutelleet, mutta heti kuitenkin lisänneet: 'Lohdutuksenamme on ettemme kuitenkaan ole huonompia kuin monet muut!' Mutta tämä on minun mielestäni huono lohdutus. Semmoinen elämä, joka ei missäkään kohden perustu meissä asuvaan Kristuksen kuvaan, on syntistä elämää. -- Jumala heitä armahtakoon, ja varjelkoon puhdassydämisiä siltä tieltä!"

* * * * *

Seuraavana päivänä, lauantaina, oli provasti tavallisuuden mukaan jalkeilla ennen seitsemää, kävi aamutyökseen katselemassa työmiehiänsä ja palasi sitten, vähän pitemmälle käveltyänsä, kotiin päivän valjetessa. Silloin huomasi hän, astuessaan asuinrakennuksen ohitse pihamaalle, avonaisen kirjoitusvihon tai jonkin sentapaisen, joka luultavasti edellisenä päivänä oli heitetty Petran ikkunasta pihalle eikä sittemmin löytynyt, se kun oli lumenkarvainen. Hän otti kirjan maasta ja vei sen kamariinsa; levittäessänsä sitä kuivumaan, huomasi hän sen olevan vanhan ranskankielen harjoitusvihon, jossa nyt oli runoja. Näitä runoja hän ei aikonut silmäilläkään, mutta huomasi sanan: "Näyttelijätär" ylös ja alas, alas ja ylös kirjoitettuna, se oli kaikkialla -- se oli runoissakin... Provasti kävi istumaan tarkemmin tätä silmätäkseen.

Monituisien alotelmien ja pyyhkäisyjen perästä tapasi hän seuraavan runokyhäyksen, jota tosin vieläkin oli oikaistu, mutta jota kuitenkin voi lukea:

Kuuleppas, kultani, miksi ma halaan, Mihinkä mieleni hehkuen palaa. _Näyttelijäksi_ ma tulla soisin, Että ma näytellä naista voisin, Kuinka hän kärsii, hymyilee, Kuinka hän lempii, rukoilee, Millainen hän on suloudessaan, Millainen syntihin vaipuessaan. Jumala minua auttakohon Siihen, mihin mun haluni on!

Vähän alempana taas seuraavan:

Saanko ma olla sun palvelijasi? Saanko ma, Luoja, sun suostumustasi?

Sitten vieläkin alempana, varmaankin reunamuistutuksena johonkin runoelmaan, jota he muutama kuukausi takaperin olivat lukeneet:

Suloist' aallon neitosella, neitosella, Terhenessä kuutamella, kuutamella, Hiipiä ja sukellella, sukellella, Poikaa surmaan viekoitella, viekoitella, -- Sääli toki oisi -- tuulan, tuulan tee.

Ja monituisien poispyyhkimisien ja päällekirjoituksien, piirustusten ja nuottien jälkeen:

Hopsansaa, -- hopsansaa, Tanssii kaikkein kanssa, mut ei suostu yhteenkään, Rallallaa, -- rallallaa, Joukoss' ensimäinen, mut ei kelpaa sittenkään.

Sitten seuraavan, selvästi kirjoitetun kirjeen:

Rakas Heikki!

Eikö sinusta näytä että sinä ja minä olemme älykkäimmät koko _comoediassa_? Meille tehdään paljon kiusaa, mutta se ei tee mitään; minä velvoitan sinua tulemaan kanssani _mascaradiin_ huomeniltana; sillä tuollaisissa en ole vielä koskaan käynyt, ja haluan nähdä oikein kelpo hullutuksia; tässä talossa on niin hiljaista ja surullista.

Sinä olet suuri veitikka, Heikki, -- missä kuljeskelet? sillä tässä istun sinun

Pernillesi.

Vihdoin oli suurilla kirjaimilla, selvästi ja moneen kertaan kirjoitettuna seuraava runo, jonka Petra luultavasti oli jostakin tavannut ja jota hän nyt aikoi opetella ulkoa:

Jaloutta mieli halaa, Povessa se hehkuu, palaa. Luoda tahdon, suurta, oivaa, Voimall' esitellä voimaa, Hengen salalähteet löytää, Päivän päästää, Louhen köyttää, -- Siihen armoss' auttaa voit, Sä, ken minuun kaipuun loit.

Kirjassa oli paljon muutakin, mutta provasti ei lukenut enempää.

Näyttelijäksi tullakseen oli Petra siis pyrkinytkin provastin perheeseen ja käyttänyt hyväkseen hänen tyttärensä opetusta. Tätä salaista aikomusta saavuttaakseen oli hän joka ilta niin halukkaasti kuunnellut heidän ääneensä lukevan ja itse sitten opetellut sitä ulkoa. Hän oli koko ajan pettänyt heitä; vielä eilenkin, jolloin hän näytti heille kaikki ilmoittaneen, salasi hän jotakin; helakkaimmin nauraessaan petti hän heidät.

Ja tämä salainen aikomus! Mitä provasti usein hänen kuullen oli kironnut, sitä Petra nyt kaunisteli, mainitsi Jumalan kutsumukseksi ja rohkeni häneltä siihen siunausta rukoilla! Tuommoiseen elämään, joka oli täynnä pintapuolisuutta ja turhamaisuutta, kateutta ja intohimoa, laiskuutta ja lihallisuutta, valhetta ja hölläluonteisuutta, elämään, jonka vaiheella kaikki korppikotkat pyörivät niinkuin haaskan ympärillä, siihen halusi Petra antautua ja rukoili Jumalalta siunausta! Ja tähän olivat provasti ja hänen tyttärensä häntä auttaneet hiljaisessa pappilassa, heränneen ja heitä ankarasti tarkastavan seurakunnan nähden!

Kun Signe kirkkaana ja kevyenä kuin talviaamu tuli sisään tervehtimään isäänsä, huomasi hän kamarin olevan täynnä savua. Tämä oli aina mielenliikutuksen todiste ja kaksinkertainen näin varhain aamulla. Provasti ei Signelle sanaakaan puhunut, vaan antoi hänelle kirjan. Signe heti huomasi sen olevan Petran. Eilisiltaisen epäluulon ja mielihaikeuden jälkimuistot heräsivät hänessä; hän ei uskaltanut kirjaan katsoa; hänen sydämensä sykki niin kovin, että hänen täytyi istuutua. Mutta sama sana, jonka provastikin oli hoksannut, hämmästytti Signeäkin; hänen teki mielensä tarkemmin silmätä ja hän rupesi lukemaan. Ensimäinen tunne, mikä hänet silloin valtasi, oli häpeä -- ei kumminkaan Petran vuoksi, vaan sentähden että isäkin oli nämä nähnyt.

Mutta pian hänet valtasi se syvä nöyryytys, jota ihminen tuntee, kun näkee pettyneensä sen suhteen, jota rakastaa. Hetken aikaa näyttää se, joka pettymyksen on aikaansaanut, jalommalta, kekseliäämmältä, älykkäämmältä kuin me, peittyypä aivan salaperäisyyteen. Mutta pian sielun valtaa harmi; rehellisyys saa voimaa valloilta, jotka eivät ole salaisia, vaikka ovatkin näkymättömiä; me tunnemme itsessämme tarmoa yhdellä iskulla musertamaan tuhansia pikkujuonia; me _halveksimme_ sitä, mikä äsken mieltämme lannisti.

Mutta arkihuoneessa oli Petra istuutunut klaverin ääreen, ja nyt he kuulivat hänen laulavan:

Päivä on nousnut ja riemu on uus, Haihtunut mielten on usvaisuus, Hehkuvan tunturin viertä Auringon ratsut jo kiertää. Nouskaa, lintuset, laulelemaan! Nouskaa, lapset, riemuamaan! Toivoni, lentohon nouse!

Sitten paisuivat säveleet myrskyksi ja ilmi kuohahti seuraava laulu:

Kiitos neuvostas vaan, Mutta tuimimpaan Rajupyörteesen Venon ohjailen. Tämä vaikka mun viimeinen retkeni ois, Tähän outohon vaaraan ma syöksen pois. Enpä suotten päin Jätä rantojas näin, Halu tyrskyhyn on, Meren aavikkohon; Halu nähdä, kun vaahdoss' on purren tie, Halu koitella, pitkällenkö se vie.

Ei -- tämä oli provastista liian hurjaa; hän riisti ohimennen kirjan Signen kädestä, hän hyökkäsi ovea kohden ja tällä kertaa ei Signe häntä pidättänyt. Provasti karkasi oikotietä Petran luo ja paiskasi kirjan hänen eteensä pianolle, kääntyi ja käveli kerran edestakaisin laattian poikki. Hänen palatessaan oli Petra nousnut seisaalleen, hän painoi kirjaa rintoihinsa ja katsoi pikaisesti ympärilleen. Provasti seisahtui puhuakseen suunsa puhtaaksi, mutta viha siitä, että tuo kavala nuori tyttö jo kolmatta vuotta oli pettänyt häntä, ja vallankin siitä, että hänen harrasta ja helläsydämistä tytärtään oli pilkkana pidetty, valtasi hänet niin voimakkaana, ettei hän heti tavannut sanoja, ja kun hän vihdoin niitä tapasi, itsekin huomasi ne liian ankariksi. Vielä kerran käytyänsä laattian poikki ja vielä kerran tultuansa Petran eteen tulipunaisena kasvoiltaan, käänsi hän selkänsä ja meni sanaakaan sanomatta takaisin kamariinsa. Kun hän sinne tuli, oli Signe poissa.

Koko tämän päivän olivat he kukin itsekseen. Provasti oli yksinänsä päivällisellä, kumpikaan tytöistä ei tullut saapuville. Petra oli emännöitsijän huoneessa, joka palon jälkeen oli hänelle annettu; hän oli turhaan ja kaikkialta etsinyt Signeä selittääksensä käytöstänsä; mutta Signeä ei näkynyt koko talossa.

Petra tunsi että oli ratkaiseva hetki käsissä. Hänen elämänsä salaisin ajatus oli häneltä riistetty, ja siihen nähden vaativat toiset itsellensä vaikutusvaltaa, jota hän ei voinut heille myöntää. Itse hän parhaiten tunsi, että jos hänen täytyisi jättää tämä päämäärä, niin hän joutuisi sattumuksen ajeltavaksi. Hän saattoi olla iloinen iloisten seurassa, ystävällinen ystävällisten parissa, varma kaikissa, mutta tämä tapahtui tuon salaisen tarkoitusperän voimasta, -- että hän nimittäin kerran saavuttaisi sen, mihinkä hänen halunsa paloi ja kasvoi. Luottautua kehenkään tuon ensimäisen rauenneen yrityksen jälkeen Bergenissä, -- ei, sitä ei hän olisi voinut, ei itse Ödegaardiinkaan! Hänen täytyi olla siitä vaiti, kunnes se oli siihen määrään varttunut, että se voi kestää kaikki epäluulon puhallukset.

Mutta nyt olivat asiat toisin. Provastin tulipunaiset kasvot katsoivat herkeämättä hänen säikytettyyn omaantuntoonsa, -- hänen tuli löytää pelastus! Hän haeskeli Signeä yhä enenevällä kiihkeydellä ja kiireellä; mutta vielä iltapuolella ei Signeä ollut löytyvissä. Jota kauemmin se ihminen, jota etsimme, karttaa meitä, sitä suuremmalta näyttää meistä myöskin eron syy, ja niin kävi, että Petra vihdoin huomasi että hän oli pettänyt Signeä käyttäessään salaa hänen ystävyyttänsä siihen, jota Signe piti suurena syntinä. Kaikkitietävä Jumala olkoon todistajana, että tällainen asiain katseleminen ei koskaan ollut hänen mieleensä juolahtanutkaan; hän tunsi olevansa suurin syntinen.

Aivan niinkuin ennen kodissa valtasi hänet nytkin tämä ajatus, jota hän ei hetkeä ennakolta ollut aavistanutkaan! Se että kauhistus vielä saattoi uudistua, ettei hän vielä ollut askeltakaan edemmäksi päässyt, se suurensi hänen epävarman pelkonsa kauhuksi; hän näki tulevaisuutensa kovaonnisena. Mutta mikäli hänen oma syntivelkansa kasvoi, sikäli Signen kuva kohosi mielenpuhtaudessa ja ylevässä alttiiksiantaumuksessa. Hänen ajatuksensa olivat todentotta kuin tulisessa liekissä; hän tahtoi huutaa ja rukoilla eikä hellittää eikä heretä puhumasta, ennenkuin Signe oli luonut häneen yhden ainoan ystävällisen silmäyksen.

Päivä oli alkanut pimetä, Signe lienee jo varmaankin kotiin tullut, oli sitten ollut missä hyvänsä. Petra juoksi alas kylkirakennuksen käytävään, jossa Signen asuinhuone oli, ja näki avaimen ovessa, -- merkkinä, että Signe oli huoneessa. Sykkivällä sydämellä tarttui hän uudestaan lukkoon ja rukoili: "Signe, suo minun puhua kanssasi! -- Signe, en voi tätä kestää!" -- Ei hiiskaustakaan huoneesta. Petra lyykistyi, kuunteli, kolkutti: "Signe, oi Signe, et tiedä kuinka onneton minä olen!" -- Ei vastausta; Petra kuunteli kauan, ei mitään. Kun et mitään vastausta saa, epäilet vihdoin siellä ketään olevankaan, vaikka sen tiedätkin, ja jos on pimeä, niin alat lisäksi pelätä. "Signe -- Signe! jos olet siellä, niin osoita laupeutta, -- vastaa minulle! -- Signe!" Huoneessa oli edelleen hiljaista. Hän alkoi palella ja väristä. Mutta avatusta kyökinovesta lähti suuri leveä valovirta, ja keveitä, iloisia askeleita kuului pihalta. Tästä johtui tuuma mieleen; hän tahtoi itsekin mennä pihalle, tahtoi nousta seinäpienalle, joka kulki rakennuksen kivijalan ylipuolella, tahtoi käydä pienaa pitkin ympäri koko rakennuksen tullakseen tällä tavoin toiselle puolelle, jossa kivijalka oli hyvin korkea. Hän tahtoi katsoa Signen ikkunasta sisään.

Ilta oli tähtikirkas, tunturin ja rakennuksen rajaviivat kuvautuivat jyrkkinä, mutta muuta ei näkynyt kuin niiden piirteet. Lumi kimalteli, tummat poikkipolut korottivat vain sen valkeutta; tieltä kuului kulkusten helinää; vauhti, välke kiihoittivat, hän hyppäsi pienalle. Hän koetti pidellä käsin seinälaudoituksen ulkonevista laudoista, mutta suistui tasaltaan ja putosi jälleen maahan. Hän löysi tyhjän tynnyrin, vieritti sen seinustalle, astui tynnyrille ja siitä pienalle. Nyt muutti hän käsiään ja jalkojaan yht'aikaa, noin vaaksan verran kerrallaan; kysyttiin vahvoja käsiä ja vahvoja sormia pysyäkseen siinä; hän ei saanutkaan oikein kiinni, sillä laudat olivat seinää tuskin tuumaa ulompana. Hän pelkäsi että joku hänet näkisi, sillä tämä pantaisiin tietysti heti yhteyteen köysiastuimien kanssa. Jos vaan pääsisi pihanpuolelta pois rakennuksen poikkiseinälle! Mutta hänen sinne vihdoin tultuansa, kohtasi uusi vaara; sillä ikkunat eivät olleet peitossa, ja hänen täytyi kumartua joka kerta kun hän peläten putoavansa kulki ikkunan ohitse. Pitkällä seinällä oli piena hyvin korkealla ja sen alla pitkin koko seinän mittaa karviaispensaita, jotka varmaankin häntä kannattaisivat, jos hän putoaisi. Mutta hän ei pelännyt. Sormia kinervöitsi, suonet värisivät, koko ruumis vapisi, mutta hän kulki vain eteenpäin. Nyt vain muutama askel, niin oli hän ikkunan kohdalla. Signen huoneessa ei ollut valkeata, eikä verho ollut alas laskettuna; kuu paistoi suoraan sisään, jotta saattoi nähdä sisimpään soppeen. Tämä rohkaisikin uudestaan Petran mieltä; hän saavutti ikkunalistan, johon vihdoinkin saattoi täysin käsin kiinni tarttua, ja levähti; sillä, määräpäähän ehdittyänsä, rupesi hänen sydämensä niin kovin sykkimään, että henki melkein salpautui. Mutta kun asia vain paheni, jota kauemmin hän odotti, täytyi hänen rientää -- ja nyt hän yht'äkkiä painoi koko ruumiinsa ikkunaa vastaan. Kimeä huuto kajahti huoneesta vastaan. Signe, joka oli istunut sohvannurkkauksessa, kavahti tuokiossa keskelle laattiata, torjui molemmin käsin tuota kauhistavaa näköä luotansa, julmistuneena, inhoavana, ja pakeni. Tuommoinen haamu ikkunan takana ja kuun valossa, tuommoinen julkea, iljettävä rohkeus, kasvot kuutamossa palavina, säihkyvinä -- Petra huomasi tuokiossa itsekin että hänen onneton mielijohteensa yksinäänkin olisi herättänyt kauhua, vieläpä ettei hänen kuvansa tästälähtien tulisi olemaan alituisena elotuksena Signelle; hän meni tainnoksiin ja putosi maahan kimakasti kirahtaen. Signen huutoon oli ihmisiä hyökännyt huoneista pihalle, vaan ketään ei löytynyt, kuului sitten toinen samanlainen huuto, koko talo tuli liikkeelle, etsittiin, huudettiin, ketään löytämättä. Vallan sattumalta tuli provasti katsoneeksi ulos Signen huoneen ikkunasta ja näki kuunvalossa Petran karviaispensaiden sisään painuneena. Kova pelko valtasi kaikki, vaivaa oli saada hänet irti ja ylös; hän kannettiin Signen kamariin, koska emännöitsijän huone oli kylmä, vaatteet riisuttiin ja hänet laskettiin vuoteelle, jossa haudottiin hänen käsiänsä ja kaulaansa, jotka olivat pahasti haavoittuneet, sillä aikaa kun toiset laittoivat huoneen hauskaksi, valoisaksi ja lämpimäksi. Kun Petra oli täysin tointunut ja katsoi ympärilleen, pyysi hän saada olla yksin.

Huoneen viehättävä kodikkuus, tuo hieno valkeus, joka somisti ikkunat, pukupöydän, sängyn ja tuolit, muistuttivat niin elävästi Signestä. Hän muisteli hänen vilpitöntä herttaisuuttaan, hänen hiljaista, maitovalkeata ääntänsä, hänen hienoa huomaavaisuuttansa, hänen lempeätä ystävällisyyttään. Kaiken tämän oli hän nyt karkoittanut luotansa; pian hänen tuli jättää tämä huone, niinkuin hänen kaiketi tuli jättää koko talokin. Ja minne hän sitte joutuisi? Kolmannesti ei enää maantieltä oteta, ja vaikka niin kävisikin, ei hän sitä haluaisi, sillä siitä tulisi vain samanlainen loppu. Kukaan ihminen ei voisi luottaa häneen; olipa syy mikä tahansa, hän tunsi vain että niin oli. Ei hän ollut askeltakaan edemmäksi päässyt; hän ei koskaan pääsisi askelta edemmäksi; sillä ilman ihmisten luottamusta ei tämä kävisi. Kuinka hän rukoili, kuinka hän itki! Hän heittelihe ja vääntelihe sielunsa tuskissa, kunnes uupui ja nukkui.

Heti muuttui unessa kaikki lumivalkeaksi, vähitellen samassa niin korkeaksi; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt niin korkeata, ei koskaan nähnyt miljoonien tähtien niin kirkkaasti tuikkivan.

KYMMENES LUKU.

Vielä herätessäänkin oli hän noissa yli-ilmoissa; päivän ajatukset, jotka heti juolahtivat mieleen, pyrkivät perässä, mutta niitä pidätti ja kannatti ääni, joka täytti koko ilman -- se oli kellojen soitto sunnuntaiaamuna. Peto hyppäsi vuoteeltaan ja puki yllensä, leikkeli itselleen vähän syötävää ruokakammiossa, varusti varrelleen lämpöiset päällysvaatteet ja riensi matkaan, -- näin halukas ei hän ollut koskaan ennen ollut Jumalan sanaa kuulemaan! Kun hän tuli perille, oli jumalanpalvelus juuri alkanut ja ovi oli lukossa; ilma oli kylmä, sormia kinervöitsi, kun hän tarttui avaimeen avatakseen oven. Pappi oli paraikaa alttarilla, Petra odotti ovella, kunnes alttarimenot olivat päättyneet ja unilukkari tullut riisumaan messukasukan papin yltä, meni sitten kirkon halki niinkutsuttuun piispanpenkkiin, joka oli kuorissa uutimien verhossa. Papinväen varsinainen paikka oli parvella; mutta jos joku jostakin syystä halusi istua piilossa ja yksinänsä, niin meni hän piispanpenkkiin. Kun Petra tuli perille ja hiipi sisään, huomasi hän Signen jo istuvan penkin perimmäisessä sopessa. Hän astui askeleen taaksepäin, mutta juuri nyt kääntyi provasti mennäkseen alttarilta hänen ohitsensa sakastiin; Petra kiiruhti takaisin penkkiin ja istuutui niin syrjään kuin mahdollista; Signe oli laskenut hunnun silmilleen. Tämä Petran mieltä pahoitti. Hän katsahti seurakuntaa, joka istui ahdattuna korkeissa puupenkeissä, miehet oikealla, naiset vasemmalla kädellä; heidän henkensä leijaili sumupilvenä heidän päällänsä, ikkunoissa oli tuumanpaksulta jäätä, kömpelösti leikatut puukuvat, pitkäveteinen, raskas laulu, yhteen sullotut ihmiset -- kaikki kuului yhteen, kaikki oli ankaraa ja kaukaista; mieleen muistui minkä vaikutuksen luonto häneen teki tuona iltapäivänä, jolloin hän matkusti pois Bergenistä; hän oli täälläkin vain pelokas läpimatkailija.