Part 5

"Johannan kärsivällisyyttä se kovin koettelee... Minulla on tässä teille tuomisia." Emäntä antoi Topiaalle pienen vastakirjan, jonka Johanna oli tehnyt ja jonka kannessa seisoi isännän ja Topiaan nimi. "Huomisesta alkaen ostamme yksinomaan teiltä, sikäli kuin tarpeemme soveltuvat teidän tavaroihinne."

"Ja tilin teemme kerran kuukaudessa. Saitteko hyvät tuomiset?"

"Sain, hyvät sain." Topias katseli kauniin pyöreitä kirjaimia vastakirjan kansilehdessä.

"Kyllä Johanna pitää huolen, että sivut täyttyvät, sivu ja päivä siitä olen varma, hänellä on tuhatta tarvetta viikossa. Hm, ei se neljäkymmentä markkaa ole suuri herra. Se on kuin kädessä, että saatte minulta joka tilissä toiset neljäkymmentä lisää; minä tunnen väkeni."

"Tuttavamme työmiesperheet tulevat myöskin ostamaan teiltä, kirjoittakaa nyt kotiinne, ett'eivät sure siellä..."

"Minä jo kirjoitin, mutta en ole joutanut viemään sitä postiin."

"Mennään meille; Johanna toimittaa sen omansa ohessa."

Johanna kirjoitti kirjettä, heidän mennessä samaan suurenpuoleiseen huoneesen, jossa lauantai-ehtoon olivat viettäneet. Pöydällä oli albumi auki; siihen hän katsoi milloin vaan nosti silmänsä paperista.

"Tuo tuossa on veljeni," sanoi isäntä, osottaen Topiaalle pienikasvuisen miehen kuvaa Johannan kuvan vieressä.

"Minulla on huonoja uutisia sinulle," jatkot hän nostaen Johannaa leuasta, kuin tämä jo oli saanut kirjeen valmiiksi, "ja sangen huonoja uutisia. Sanonko ma?"

"Sano nyt."

"Ajattele, kauppamiehen tuuliviiri on pyörinyt koko päivän ympäri yhtäänne päin juuri kuin myllyn päällimäinen kivi. Äsken vaivasimme päätämme mitä tuo mahtanee merkitä ja pääsimme kun pääsimmekin viimein asian perille. Se tietää sitä, että..."

"No sais kuulla."

"Jäät tänä keväänä lähtevät kovan, hirmuisen kovan pohjatuulen, pohjanmyrskyn kanssa. Tuuli, myrsky, ajaa veden samaa tietä kuin jäätkin. Liverpoolista ei päästä, pohjaltaan pehmeämutaisen meren yli minnekään ei reellä eikä rattailla. Kaikki meret päiväntasaajan yläpuolella ovat kuivina ja setäsi on vankina. Tuuli ei käänny kuuteen kuukauteen. Ja kuin kerran kääntyykin, niin neljänkymmenen asteen pakkanen käy perässä, jäähdyttäen..."

Johanna hänet keskeytti, asettamalla etusormensa hänen huulilleen.

"On se niin ... mutta kauppamiehellä on ja kirje."

Topias otti kirjeensä esille, isäntä huomasikin, että se oli vielä auki.

"Tule tänne istumaan," sanoi hän vaimolleen, "Johanna lukee ensin oman kirjeensä, sitten..."

Johannan kirje oli pitkä ja lapsellisen puhdasta iloa täynnä; mutta viimeinen arkki loppui samassa kuin alkoikin ja Johanna sulki joutuin kirjeensä. Isäntä heti nauramaan:

"Kerronko teille kenestä siinä viimeisessä arkissa puhuttiin? Siinä puhuttiin yhdestä nuoresta, kauniista, sievästä..."

Johanna otti Topiaan kirjeen käteensä, katseli paksuja kirjaimia sen kuoressa.

"Helka Yli-Tuomo... Saako tätä lukea?"

"Nythän tulitte valeesta kiinni; kotiinne sanoitte kirjoittaneenne."

"Kyllä sen lukea saa, mutta ei siitä saa vähällä selvää."

Katseltuaan kirjeen kertaalleen lävitse luki Johanna:

"Rakkaat Omaiseni!"

"Minä voin hyvin ja olen joutunut hyvien ja kristillisien ihmisten katon alle. Lauantaina alotin myömään puotissani. Tule Tapani kaupunkiin ja tuo minulle jauhoja, ryynejä, herneitä, voita ja mitä muuta sentapaista vaan on aitoissasi liikenemään. Ota Pertulta lisää, että saat lajia suolaiseen kalaan asti. Helka voi myöskin lähettää tänne valkoisia ja puolivillaisia kankaitaan myötäväkseni. Katso perään Martta ett'eivät pane Topia reikätuoliin, jossa voi vioittaa rintansa ja kävellä jalkansa vääriksi; täti älköön puhelko vaillinaisia sanoja, vaan sanokoon sanat täydesti, ett'ei vaan tule pojasta sorakielinen. Teitä siunaamatta ei nuku milloinkaan.

"Topias."

"Menette nyt yhdessä viemään kirjeet postilaatikkoon", puheli isäntä ja auttoi Johannaa pukeutumaan. "Ehkä parasta, että menette sinne Vanhan kirkon puoleen. Luullakseni Simokin juuri tällä minuutilla lähtee viemään kirjettä äidilleen... Tulkaa sitte kaikin kauniisti tänne, täällä on illallinen valmiina."

Hän työnsi Johannan ja Topiaan menemään.

* * * * *

Vaillingit pienenivät pienenemistään. Viikon keskipaikoilla pääsi Topias jo kahteenkymmeneen markkaan, lopussa täyteen toivottuun summaan. Iloissaan kuin sisääntulot harppasivat viiteenkolmatta markkaan, kestitsi Topias opettajaansa; kruununsihteeriä, sinä ehtoona keittoruo'alla ja kahvilla. Sihteeri kiitti ja kunnioitti talonpoikia maasta taivaasen. Talonpojat ovat maan suola, maan voima, talonpojilla on talot ja rahaa, viisautta ja jäntereitä!

Seuraavan viikon alussa tuli Tapani kaupunkiin. Topias otti veljensä avosylin vastaan. Tapani ehti vaan yskähtelemään kuin Topias riisui hevosen, vei sen talliin, toi vettä kaivosta, heiniä ja leipiä reestä.

"Mennään nyt sisään... Kuinka poika jaksaa?"

"Hyvin, ei muuta sanoa tule."

"Entä Helka; onko hän vielä sairas?"

"Ei juuri."

"Mutta ei tervekään; niinkö."

"No ... vähä pahoinvoipa ... joskus."

"Miksi ei tullut kanssasi lääkärin luo?"

"Ei ihminen pidä joka janoon juoman eikä joka hätään huutaman."

Tapani huomautti vielä, että karja on hoidettava, askareet tehtävät. Ei kotoolta joudeta lähtemään milloin vaan...

"Mutta jos tulee yhä huonommaksi."

Veli sitä ei uskonut. Ja jos niin käy, pahenee eikä parane, niin sopiihan sitten tulla; jonakuna kevätkauniina päivänä, jolloin karja jo on laitumella.

Kesken keskustelua piupahti kello vieterinpäässä.

"Minäkin tulen katsomaan sinun riihtäsi!"

Tapani tuli puotiin. Oivallinen järjestys, joka siellä vallitsi, teki hyvän vaikutuksen häneen. Puoti tosin oli pieni ja tavaraa vähäsen, mutta kokonaisuudessaan se oli sievä. Tavarakin oli hyvää, ei ollut turhia korukaluja eikä rahanviettelijöitä.

Kello kilahti taas. Hyvin veli osasikin puida riihtänsä, lyödä sitomansa...

"Vieläkö väität ett'ei meikäläisistä ole kauppamiehiksi?"

"En, en sano enää... Sinä olet ikäänkuin luotu kauppiaaksi, solkutat suutasi jokaiselle ja lasket lukua kuin vanhakin patruuna."

"Minäpä tunnenkin ostajani ja luvunlaskussa saan opetusta."

"Mutta pienet, kovin pienet ovat täällä paikat. Tuo asuinhuoneesikin on soukka, pimeä. En minä vaatisi vihamiestänikään asumaan siinä."

Mitä Topias siitä huoli, kosk'ei haitannut kauppaa, itse elinehtoa. Kauppa vaan käy, niin viiden vuoden päästä asutaan Kauppatorin lähellä, suurissa huoneissa. Ja Topi tulee kouluja käymään...

"Ohhoo! Etpä sinä vähiä tuumailekaan."

"Provastiksi minä koulutan pojan."

"Kyllä sinä olet hyvällä alulla ja alku työn kaunistaa, mutta, hm..."

Tapani ei voinut pelkältä rahallisesta kannalta arvostella veljen uutta tointa. Koko heidän suvussaan ei ollut maansa myöjää, onnensa tavoittelijaa, vaan vanhoja auramiehiä olivat kaikki, tyvestä oksiin saakka. Mikä sitte veljen noitui? Ahneusko? Ei sekään. Kukaties ajattelemattomuus. Eipä sekään. Joka hänet tuntee, tietää myöskin, ett'ei tuhmuus liioin... Jos ei se ole yksinkertaisuutta, lapsellista toiminnan halua, joka piankin murenee, niin sitte sitä ei tule eikä ymmärrä...

Johanna lähetti isänsä kutsumaan heitä talonpuolelle. Tapani vastusteli, mutta isäntä ja Topias poukuttivat siksi että saivat hänet lähtemään.

Johanna, joka Tapanissa oli odottanut saavansa nähdä Topiaan, ehkä vielä suurennetussa muodossa, ihan hämmästyi tervehtäessään pienikätistä, sirovartaloista ja liukasliikkeistä miestä, yhtäläisyyttä ei huomannut muualla kuin silmissä. Katsanto ja silmät olivat täydellisesti samat kuin Topiaallakin.

Koko illaksi anasti Johanna itselleen keskustelun ohjakset. Hän pyöritteli puhetta Helan ympärillä, mutta niin hienosti ja taitavasti, ett'ei kukaan hoksannut, miten yhä puhuttiin yhdestä ja samasta henkilöstä. Väliin oli peittona Topi, väliin Martta, väliin järvi, mikä vaan milloinkin paremmin verhosi.

"Poika osaa ikävöidä sinua," lausui Tapani. "Ensimmäisinä päivinä lähtösi jälkeen puhui hän maatapannessaankin sedästä."

"Pelkään vaan, että unhottaa," epäili Topias.

"Mitä vielä?" väitti Johanna. "Helka pitää muiston vireillä, puhuu monta kerta päivässä sedästä."

Tapani ei tyytynyt harmoonin katselemiseen loitommalta. Hän meni sen viereen istumaan, paineli valkoisia näppäimiä alas. Isäntä meni harmoonin eteen ja soitti yhdellä sormella virren nuotin.

Sitte vaati hän Tapanin ja Topiaankin soittamaan.

"Olisi Helalla aikaa tulla tänne joiksikuiksi viikoiksi," toivoi Johanna, "niin soittaisimme virsiä ja lauluja."

"Ja sitte sinä hakisit Topiaan nostamaan tätä peliraukkaa rekeen," virkkoi isäntä, "Helan rekeen. Ja sanoisit minulle: Nyt isän täytyy ostaa tuhannen markan pianon, Sillä lailla sinä kiertäisit tarkoitustesi perille. Enkä minä sano sen vuoksi, että minulla itse asiassa olisi sitä vastaan. Tällä ijällä ihminen ottaa useinkin pitkän silmän oman silmän avuksi. Jos harmoonin niin käy, kuten Johanna toivoo, niin näen minä nyt jo pitkällä silmälläni, että se jonkun vuoden kuluttua seisoo suuren tuvan perällä. Tupa oli ihkasten uusi ja sen akkunasta nähdään Korsijärvelle. No ... sitte on Joulu. Olkia on lattialla, pystyvalkia palaa, nuori vaimo soittaa jouluvirttä. Kuinka se kaikuu suuressa tuvassa! Samassa ajetaan hevosella pihaan, Nyt ne tulivat, huutaa Topias ja ryntäikse vaimonsa kanssa pihalle. Siellä on hevoskuormallinen kaupunkilaista herrasväkeä, pientä ja suurta... Entä vanhat? kysyy Helka. Tuonne jäivät Yli-Tuomoon, vastaa Johanna. Nyt näette, ett'ei minulla itseasiassa ole mitään sitä vastaan. Tulkoon Helka meille muutamiksi viikoiksi ja laskekoon Johanna sitte Topiaan nostamaan harmoonia... Tuolta Simokin tulee, kysykää häneltä, hän lukee teille saman luvun..."

Emäntä meni Simoa vastaan.

"Vahinko, ett'et tullut viittä minuuttia ennen", sanoi hän ja otti molempiin käsiinsä Simon käden. "Teimme nyt juuri hauskan matkan, oli Joulu ja tähtitaivas..."

"Olinko minäkin mukana?"

"Olit ja ensimäisessä reessä."

Vieraat viipyivät kauan onnen ja rauhan kodissa. Hyvästijättäissä ei Johanna antanut kättä Tapanille, jotta ei tämä millään muotoa voi huomenna, ennen kotiinlähtöä, olla käymättä talonpuolella.

Topias luovutti sängyn Simolle ja veljelleen, asettuen itse maata lattialle, johon oli tehnyt sijan omien ja yövieraiden turkeista. Hän nukkuikin heti. Simo ja Tapani puhelivat vielä hyvän kuuron. Viimemainittu tunnusti, että kotoolla on oltu puolisairaita, siitä asti kuin veli tänne lähti. Mutta huomenna, kuin hän ennättää kotiin, haihtuvat kovimmat huolet. Oli Jumalan onni, että veli joutui tämmöiseen taloon.

Kuin Simo huomasi, että Tapani epäili hänen jollakin tavalla vaikuttaneen Topiaan lähtöön, kertoi hän kirjeestä, jonka äkkiarvaamatta sai ynnä epäilyksistään ja puolinaisista kielloistaan, jotka julki lausui uhkarohkealle.

Tapani uskoi Simoa. Jos talossa olisi edes kaksi tytärtä, niin sitte olisi juonet olleet juonessa...

Isäntäväestä Simo sitte vielä jutteli paljo, mutta yhden asian hän kokonaan salasi: heidän uskonsa.

Aamulla, ummelleen kello kuusi, tuli kruununsihteeri. Katsellen häntä karsaasti kysyi Tapani pöyhkeällä äänellä:

"Kuka Toohonen te olette?"

"Hän on kruununsihteeri, minun opettajani," selitti Topias. "Hän kirjoittaa nelistämällä ja laskee lukua kynättä paremmin kuin muut kynällä."

Sihteeri sai heti tilaisuuden näyttää ylistettyjä taitojaan, sillä Simon mentyä pyysi Topias häntä kirjoittamaan hintaluettelon Tapanin tuomille maantuotteille ja Helan kankaille.

Mahdikkaassa asennossa, pää viisausasteettain vähän oikeaan kallellaan, juoksutti hän Tapanin sanat paperille sitä mukaan kuin ehtivät ilmoille. Yhteissumma, jonka Topias tuli niistä maksamaan, oli samassa sekin valmis.

"Hyvin meni," kiitti Tapanikin; "meni kun kuopiolaisen hevosen juoksu."

Käytyään isäntäväen puolella hyvästi sanomassa -- Johanna lähetti tulikuumia terveisiä Helalle ja vanhukset kielsivät suremasta veljen perään -- ja ostettuaan veljen puodista ostokset, rupesi Tapani kiirehtimään lähtöä. Sihteerikin oli avuliaana valjastamisessa. Erotessa antoi Topias Tapanille loistavan paperiin käärityn paketin, muistuttaen samalla:

"Kuljeta sitä varovasti."

"Mitä vaarallista siinä sitten on?"

"Onpahan vaan namusia ja leikkikaluja Helalle ja pojalle."

"Hienoa on päällä, mitä sitte sisässä lieneekään?"

"Hienointa, kauneinta mitä olla saattaa. Monta jalkajuonta on toinenkin poika sen kautta tehnyt."

Tapani arvasi kuka se toinen oli ja katsoi ystävällisemmin, joka oli kaiken aamun ollut kuin armojen alla.

"Onko kirjoitusta muuallakin kuin kuoressa?"

"On, ja viljasti onkin."

"Kuka takaa vaikka olisi rakkauttakin."

"En ainakaan minä", rohkeni sihteerikin yhtyä pilapuheesen. "Rakkaus, rikkaus kukoistavatkin vaan talonpoikain riveissä!"

Hyvästijättäissä antoi Tapani kättä sihteerillekin. Topiaalle sanoi hän:

"Älä torku toimissasi, äläkä laske silmiäsi minuutiksikaan häppärään täällä muurahaispesässä. Joka täällä torkkuu toimissaan, hänelle tulee piankin luu eteen.

"Ja sauva käteen."

VII.

Hyvinä kaupanlisikkeinä olivat jauhot, ryynit eli kaikki Tapanin tuomat maantuotteet. Myymäpalkkiokseen otti Topias niistäkin kymmenen prosenttia, mutta harvoin niitä saatiin torilta samalla hinnalla kun Kalastajakadun kauppapuodista. Vaillinkipäiviä ei enää tullut ainoatakaan, päinvastoin tuli ylirahoja viikon kuutena päivänä niin paljo, että pyhäpäivänkin osaksi tuli sisääntuloa toivottu viisikolmatta-markkanen.

Työmiesperheet, jotka ostivat puodista, sanoivat kauppiaan olevan ihan heidän väkeänsä, kosk'ei myynyt viinejä, oluvia ja koska pyhitti lepopäivän. He toivat tuttavia muassaan ja siten muodostui rengas, jonka tarkoituksena oli Topias Yli-Tuomon menestyminen ja edistyminen. Helan kankaatkin menivät pian kaupaksi. Isäntä ja Simo ensimmäiseksi ehtivät saada vesiharmaasta vaatteet itselleen.

"Mikähän lienee? Kaikki muut tulevat uudestaan, mutta hän ei tule," lausui Topias itsekseen eräänä aamuna.

Se, jota kaipasi, oli ensimmäinen ostaja, kellertävällä värillä kasvoissaan. Päivä oli mennyt, toinen tullut jo monta kertaa ja kuivan ruo'an tähteitä oli häntä varten koossa.

"Mikähän lienee syynä, ett'ei tule?" kysyi Topias toistamiseen itseltään, vieden samalla ruoan tähteet kylmään huoneesen, ett'eivät kuivuisi ja pahentuisi.

Sitte meni hän talonpuolelle ja pyysi Johannaa puotiin siksi ajaksi kuin itse kävisi kaupungilla kauppatoimissa.

Kotiin tullessaan tapasi hän kivensärkijän laahaamassa kaduilla ja porteissa pitkää vartaloaan. Kasvonsa olivat vaaleammat kuin syksyllä eikä niissä näkynyt yhtään nuorta arpea. Hän tunsi heti Topiaan ja kysyi siivolla äänellä:

"Saisinko puhua teille asiani?"

"Puhukaa, puhuen seikat selvenevät."

Mies alkoi puhumaan työmiehen kurjasta tilasta työttömänä aikana. Kivimies, jos kukaan ihminen, on talvella kylmässä kelkassa, hädän, puutteen...

Topiaalla ei ollut aikaa kuunnella loppuun.

"Jos asianne on kiireellistä laatua," sanoi hän ja lähti menemään, "niin tulkaa puotiin Kalastajakadulle."

Tunnin kuluttua seisoi mies puodissa. Topias maksoi hänelle vanhan velkansa, viisitoista penniä ja virkkoi puheen aluksi:

"Ostakaa te nyt minulta jotakin."

"Ei ole rahaa, kuin ei ole työtä."

"Niin, kivet ovat lumen alla."

Topias aikoi juuri kysyä miten on keuhkojen terveyden laita ja onko lääkäri määräyksissään voinut mennä noin pitkälle vaatteuksen suhteen, kuin jo mies pyysi markkaa lainaksi.

"Eihän minun rahaa sopisi, mutta..."

"Jos nyt tämän kerran."

Topias pisti etusormensa punnuksen hakaan, nosti siitä vitkalleen monta kertaa. Pitikö hänen antaa, vaiko ei? Markka on pieni raha, mutta -- ajatus tuli kuin huumaus -- sillä saa monta lasia palo ... viinaa!

"Ei, en minä anna rahaa, mutta... Topiaan ääni oli päättäväinen; punnuskin kolahtaen putosi ristille.

"Miksi ette anna? Pelkäättekö ett'en maksa?"

Topias ei virkkanut mitään, pisti taas etusormen hakaan ja nosteli punnusta. Jos olisi pyytänyt tavaraa, vaikka viiden edestä... Miksikä juuri pyysi rahaa? Raha on kovasti hupaa, harva sitä osaa hoitaa, ani harva osaa sillä menetellä järkevästi. Mutta, toisaalla ajatellen, jos ulkonäkö pettää, jos hän ei olekaan joutava, ratti; entäpä jos onkin tositarvis. Mitäs sitte? No sitte hän maksaa sen. Siinäpä nähdään mikä hän on. Jos se menee paloviinaan, niin se menee mentyään ja mies on kunnoton, anturajuoppo.

"Hekää, tässä on." Topias antoi miehelle teräväsyrjäisen markan, myntätyn samana vuonna, jolloin Topi oli syntynyt.

Polvet letkassa ja pää luuhassa lähti kiviensärkijä pois. Hän oli löytänyt paistin, lihavan paistin, josta leikkaa kerran suuren kimpaleen. Aikaa vaan tarvitaan ottaa avuksi, ett'ei pääse luisumaan käsistä. Malttia vaan!

Parin päivän perästä sai Topias markan takaisin ja kiitoksia kasvuiksi. Markassa oli terävät hampaat ja sama vuosiluku.

Kaksimarkkaa, jonka lainasi seuraavalla kerralla, maksoi mies niinikään viivyttelemättä.

"Kas vaan, on samallainen lovi numeron vieressä kuin siinäkin, jonka teille lainasin." Topias näytti sormellaan lovea; kiviensärkijä ihmetyksissä katseli, ottipa rahan käteensäkin, käänteli sitä sinipunaisen nenänsä edessä.

"Totta tosiaankin! kuinkahan onkin niin sattunut?"

Sitte hän lainasi viisi markkaa; piti sitä lainassa viikon ja maksoi taas. Topias sai kouraansa kolme markan kappaletta, pieniä hopeita ja kuparia. Kaikista päättäen ei mies ollutkaan ratti, anturajuoppo. Tulkoonpa toinenkin, jotta on niin vähä vaatteita yllä ja niin paljo arpeja naamassa ja maksakoon velkansa yhtä rehellisesti.

Kului taas viikko. Ulkoolla oli kova pakkanen ja kylmä tuuli. Kiviensärkijä tuli kierosilmäisen miehen seurassa puotiin ja pyysi saada puhutella kauppamiestä kahteen kynteen. Topias vei hänet asuinhuoneesen, jättäen oven auki perässään. Kuin tuomittu seisoi kumppani paikalla liikahtamatta vieterikellon alle.

Supattamalla kertoi kivien särkijä vaimonsa kuolleen yöllä. Voidakseen saada vainajan kunniallisesti haudatuksi tarvitsisi hän rahaa kaksikymmentä markkaa, voidakseen käydä surusaattoon, tarvitsi hän saada lainaksi vaatteetkin. Työt ovat olleet onnettoman huonoja, vaimovainaja oli ollut kivulloinen ja sairastanut pitempiä aikoja, useampia vuosia. Kaikki on syöty, pisin sormi on aina täytynyt pistää suuhun. Surkea totuus on, että vihkimäsormus ja vaatteetkin ovat siten vähä vähältä, yksi toisensa erään tipahtaneet ... taikinakaukaloon!

"Kyllä saatte." Topias otti piirongista rahat. "Mitä vaatteita sitten...?"

"Saisin nuo turkit, päällyssaappaat ja..." Mies katsoi umpikuorista kelloa, joka oli pöydällä.

"Niin, niillähän voittekin mennä surusaattoon. Onkin tuima metsämiehen ilma, ei nyt karvanen paina... Ottaisitteko kellonkin?"

"Ottaisin. Muutamia harvoja tuttaviani vaan kotoutuu luokseni vainajan muistoa viettämään; mutta pienienkin pitojen isäntä näyttää nääliöltä kellotta."

"Eihän tuo siitä pahene."

Rahojen lisäksi antoi Topias miehelle turkit, saappaat ja kellon.

"Tuokaa ne vaan pian takaisin, tarvitsen niitä joka päivä."

"Kyllä tuon ylihuomenna. Ja rahanne saatte keväillä, heti kivitöiden aljettua."

Kierosilmäinen kumppani otti kantaakseen saappaat. Näytettyään ystävällistä naamaa Topiaalle, lähtivät miehet tiehensä.

Illalla tuli Simo Topiaan luokse. Hän oli iloherkkänä kuin viritetty viulu. Nähtyään ett'ei turkkia ollut naulassa eikä kelloa pöydällä, sanoi hän:

"Kuule mies! Mitenkä olet elänyt?"

Topias alkoi puhua lumesta, kivistä ja kivulloisuudesta ja taikinakaukalosta. Hänen äänensä oli uskollinen, mutta Simo nauroi, niin että hyrski.

"Voi jotta mun illalla! Ja minkä muotoinen hän oli?"

"Pitempi minua ja..."

"Pitempi sinua! Älä uskomattomia puhu."

"Vähä pitempi minua ja arpeja kasvoissa."

"Arpeja kasvoissa! Soita sormillasi nyt kuin kellosi joit."

"Etteikö toisikaan takaisin?"

"Niinkuin ne kädestäsi annoit, niin ne menivät. Hari kontista kelloa, turkkia ja kahtakymmentä markkaa."

"Vastaatko mies puheesi?"

"Vastaan, teen vaikka kirjat päälle."

Topias rupesi puhumaan yhdestä markasta, kahdesta markasta ja viidestä markasta. Ulkonäkö niin pian pettää, se oli vähällä pettää hänetkin. Ja yksi synti varkaalla, mutta yhdeksän kuulijalla.

"Rahan hän saikin pitemmäksi aikaa, mutta ylihuomenna tuo hän turkit jo..."

"Kun ei olisi vaan laulua."

"Pois pahat puheet, panettelut. Onko hauska sulhasena?"

"On; ei sitä osaa vaan sanoin selittää."

"Juodaanko teetä?"

"Juodaan."

"Ja kerrotko sitte minulle, miten jouduit tutustumaan Annasi kanssa?"

"Enkö ole siitä jo puhunut?"

"Ei, et sanaakaan..."

Topias ryhtyi toimeen, teki tulen ja pani vettä pataan. Kuin he sitte joivat teetä, kertoi Simo:

"Se oli syksyllä, vähän sen jälkeen kuin olit ollut täällä kaupungissa. Olin tehnyt koko päivän rajusti työtä, mutta väsymystä en tuntenut laisinkaan. Illalla sain toimekseni viedä muutamia kirjeitä postilaatikkoon. Ilta oli kaunis, tuhannet lähdet tuikkivat taivaalla, ohut hämäryys oli kaduilla, mutta moniaan minuutin perästä nousi kuu. En mennytkään kotiin. Ajattelin äitiäni, muistelin lapsuuteni aikoja ja kävelin. Mitään päämäärää ei kävelylläni ollut, astuin yhdeltä kadulta toiselle kadulle, käännyin vasempaan ja oikeaan, aina miten vaan sattui. Sitte tulin syrjäkaupungille. Meri levisi eteeni. Laivoja oli ankkurissa, niistä yksi kolmimasto rannempana muista. Lyhdyn valkea loimotti sen kannelta. Katsoin kelloani; se ei ollut vielä kahdeksaakaan. Oli kuitenkin mielestäni sopiva aika kääntyä kotiin. Lähdin niin kävelemään, mutta en pitänyt kiirettä. Katu, jota kävelin, oli syrjäkatu. Yhtään ihmisolentoa ei näkynyt. Minulle se oli nautintoa. Olin kulkevanani Korsijärven kuusikkoa, hongikkoa, olin näkevänäni järven, sen poukamat, sen niemekkeet."

"Mutta yht'äkkiä kuulin laulua. Seisahdin ja katsoin etäämmä. Humalaisia miehiä oli tulossa vastaani. Käynnistä ja lakeista tunsin heidät merimiehiksi. En ole pelkuri. Miestä ja miehen voimaa en pelkää, mutta teräkalua, sitä minä pelkään. Tiesin varmasti, että jos käyn heitä vastaan, niin alottavat riidan. Yksi painava syy oli jo se, että kävelin samalla puolen katua kuin hekin, toinen ja painavampi se, että ylivoima oli heidän puolellaan."

"Koska onnikin oli niin suotuisa, että olin seisahtunut portin kohdalle, niin kytkin sisuni ja puikahdin portin taa. Raosta saatoin nähdä heidät. Portin lähellä seisahtivat he sytyttämään papirossiaan. Eellimäisinä oli kaksi leveänaamaista karhua, perässä kaksi nuorta heitukkaa ja keskellä soria mies, käsi nuoren tytön kaulalla. Laskekaa, hyvät miehet, minut pois, laskekaa Luojan tähden, tyttö sammaltaen rukoili. Laskemme, kun tulet ensin kanssamme käymään tuolla kolmimastossa, sanoi ensimmäinen karhu. Ja kun juot minun kanssani siskonmaljat, lisäsi toinen. Ja istut minun polvellani, pitkitti soria mies. Hyvät miehet! Eikö teillä kenelläkään ole sisarta? Voi taivaan Jumala...!"

"Enempää en kuullut. Samassa sekunnissa seisoin minä karhujen edessä silmä silmää vastaan. He hämmästyivät. Minä käytin hämminkiä hyväkseni. Silmänräpäyksen ajassa makasi toinen karhu verissä päin porttipatsaan juuressa, toinen kadulla katkotuin käsin. Soria mies hellitti kätensä tytöstä. Kolme pulloa putosi yhtä aikaa päähäni. Tyttö katsoi minua kuin enkeli. Ylellinen säikähdys oli hämmentänyt tajunnan. Pakene, pakene, käskin minä, sillä silmissäni alkoi pimenemään ja korvissani suhisemaan. Hän lähti, juoksi kaksi askelta, käveli kolmannen ja seisahtui taas taakseen katsomaan. Mene, mene, huusin hänelle. Ja hän meni. Näin hänen juoksevan, lankeavan ja jälleen ylösnousevan."