Part 4

"Minä pelkään, että kuin hän näkee sinun sielusi sisään, sydämmesi soppiin, niin kylmenee hän minulle. Hän vie sinut, eli sinä viet hänet ja minä jään paitse... Paitse summattomia rikkauksia. Jumal'avita! Järkeni oli pimitetty, silmäni sokaistu, kuin toin sinut tähän taloon, hänen lähelleen. Nyt en minä enää voi nukkuakaan..."

"Olet mieletön, olet juovuksissa..."

"Olenko minä mieletön?"

"Olet."

"Sano tuo kerran vielä, sano oikein kovaa."

Simon posket hohtivat; huulet olivat lujasti yhteenpuristetut; silmissä näkyi kiihkeä hurjuus.

"Sinä olet mieltä vailla; sinä olet hullu."

Simo remahti nauramaan.

"Hullu minä olenkin niin", virkkoi hän sitte makealla äänellä. "Mikä muu minä olisinkaan kuin hullu."

"Täytyykö sinun tuon kaiken tähden juoda punssia ja olutta. Pakoittaako hän sinut juomaan?"

"Sanoinhan sinulle äsken, ett'ei heidän seassaan kärsitä juoppoja, julkisyntisiä. Kuin joudut puhelemaan hänen kanssaan -- hänet tunnet mustasta puvustaan, nöyrästä olennostaan ja silmistään. Oi niitä silmiä! Semmoisia ei näe alttaritaulujenkaan kuvilla -- ja jos puheissanne satutte minuun, niin älä virka hänelle mitään olutpulloista, punssipulloista. Minä pyydän, älä, Luojan tähden, virka sanaakaan. Etkö?"

"En, joll'ei kysy."

"Puhutko sitte?"

"Puhun; vähän minä valhettelemaan..."

"Nyt on vasta helvetti!"

Vihan vimmassa ja hammasta purren syöksyi Simo ovesta ulos.

V.

Maanantaina ryhtyi Topias toimiin. Hän teki elinkeino-ilmoituksen, osteli vanhoja hyllyjä, vanhan tiskin, vaa'an, punnuksia, vieterikellon ja muita sentapaisia kapineita. Täydellisen kirjanpidon hän heti alotti, merkiten kaikki ostetut paksuun, omatekoiseen kirjaan.

Tiistaina olivat hyllyt paikoillaan, tiskillä oli vaaka punnuksineen, harja, kyynärä, veitsi, sakset, harmaata paperia ja punainen lyijykynä.

Monta markkaa oli kalustoon huvennut. Muutaman pennin oli kukin kapine maksanut ja monta pientä puroa tekevät suuren joen.

Keskiviikkona osti hän tukkukauppiaalta kahvia, sokeria, nisujauhoja, silliä ynnä monta arvokkaampaa ja kalliimpaa kauppatavaraa, mutta ei puoti vielä näyttänyt puodilta: hyllyt olivat niin hyvin kuin tyhjät. Yhdenkin askeleen sai astua, yhdenkin kerran sai kukkaron avata, ennenkuin tukkeutuivat tavaroilla täyteen, ennenkuin jokainen loma oli osansa saanut.

Perjantain iltana oli puoti kauppakunnossa. Oli kultasilmäisiä silmäneuloja, oli virkkalankaa, nappeja, ryynejä, perunajauhoja, siirappia, silakoita, oli vähä joka lajia tavallista tavaraa.

"Paljo vielä puuttuu," sanoi Topias, asettaessaan makeistötterön sikuripöttyjen viereen, "mutta on moni vähemmälläkin alkanut."

Sitte luki hän rahojensa tähteet. Puoti oli pieni, mutta markan poikineen se ahmasi, joten rahavarain jäännös oli pieneksi käynyt. Suurimman osan sai tukkukauppias, sai kahteen tuhanteen... Mitä oli kuitenkaan hänen kauppansa tukkukauppiaan kaupan rinnalla? Yhteen nurkkaan mahtuisi koko puoti, vaikka kolmea tuhatta kaikessa pienuudessaan tavoittelee.

Iltatyökseen kiinnitti hän kyltin puodin oven päälle. Suurilla ruskeilla kirjaimilla seisoi siinä:

Siirtomaiden tavaran kauppa. Topias Yli-Tuomo.

Lauantai-aamulla, kello kuusi, sytytti hän valkean puodin lamppuun ja meni ulos. Kirjaimet näyttivät niin kehoittavaisilta... Sittehän ihme, joll'eivät tule ostamaan, sittehän ihme, joll'eivät huomaa uutta, äskentullutta...

Jonkun kymmenen askelta käveli hän katua alas päin; tuntui tuulevan suoraan vastaansa, mutta käännyttyään takaisin ei puhaltanutkaan selkäänsä, vaan oikeaan korvaansa ja ihan puodin lähellä kävi tuuli häntä vasten kasvoja.

"Kas, miten tuuli juonittelee täällä," ihmetteli Topias itsekseen. "Elämästä ei ole mihinkään, joll'ei tiedä, mistä päin kulloinkin tuulee. On kuin hullu myllyssä..."

Muurin ja seinän välistä löysi hän romukaluksi jätetyn, samean läkkipultin. Käyttäen arpakirjaa kaavana leikkasi hän siitä liuskan, käänsi sen toisesta päästään putkeksi. Veisti sitten halosta kepin, teki kepin toiseen päähän tapin ja asetti siihen liuskan putkestaan. Suutenaulan vielä löi tapin päähän niin ei päässyt liuska putoamaan, hukkumaan. Aamuhämyssä, ihmisten vielä maatessa, kiipesi Topias katolle ja naulasi kepin päädynharjaan kiinni.

"Hyvä ja halpa", lausui hän tuulensuunnan perille päästyään. "Yhtä hyvin näyttää tuulen kuin Ali-Tuomonkin tuuliviiri."

Ali-Tuomon tuuliviiri oli kuutta syltä pitkän tangon päässä. Ja tanko oli Helan kamarin edessä, akkunan kohdalla...

Päivän valjettua ei yhdeltäkään ohikulkijalta jäänyt huomaamatta tuuliviiri. Pienet pojat pysähtyivät joukossa tähystelemään sitä ja uutta kylttiä.

Topias istui tiskin takana matalalla jakkaralla, kädessään oli punainen lyijykynä, edessään harmaata paperia. Elääkseen virallaan, voittaakseen ruokarahat ja hyyryn kaupallaan, tarvitsi hänen myödä joka päivän osaksi tavaroita vähintäin viidenkolmatta markan edestä. Muuten...

Kello kilahti vieterinpäässä, ovi aukeni ja ensimmäinen ostaja tuli puotiin. Hän oli keskiaikainen vaimo, ennen aikojaan lakastunut kovissa sielun ja ruumiin kärsimisissä. Kurttujen vaot olivat syvällä otsassa, kasvoissa oli keltaisenvoipa väri, käsissä näkyivät suonet suurina. Hän osti ryyniä, silakoita, kahvia ja sokeria, yhteensä kolmen markan edestä.

Vaimon päästäessä auki esiliinan kolkkaa, johon rahat olivat solmitut, kysyi Topias;

"Oletteko naimisissa?"

"Olen," vaimo hiljaa vastasi.

"Onko teillä lapsia?"

"On kaksi, tyttö ja poika."

"Ovatko ne vielä kylläkin pieniä?"

"Ei ... tyttö käy kansakoulua, poika on nuorempi ja on kotoolla."

"Entä miehenne, mitä työtä hän tekee?"

Vaimo ei vastannut, katsoi vaan lattiaan. Topias uudestaan kysyi;

"Onko hän sairaana?"

"Ei ... hän on Katajanokassa ... vankeudessa..."

Henkäämällä lausui vaimo sanat. Ei ollut voimaa siirtää silmiä lattiasta, ei ollut voimaa lähteä menemään. Vilmehti niin silmissä, polvet tahtoivat pettää siinä seisoissakin...

"Ja teillä on kaksi lasta, poika ja tyttö. Odottakaas hiukan."

Topias meni toiseen huoneesen, toi sieltä Martan lähettämät kalat ja kaksi rieskaa.

"Katsokaa, tässä on aivan hyvää rasvaista lahnaa, mutta minä en ole suolaisen kernas. Ottakaa te nämä, muuten kuivuvat ja pahentuvat."

"Tuhatta kiitosta!" Vaimo kääri kalat ja rieskat esiliinaansa. "Tuhatta kiitosta!"

"Ei kestä kiittää... Te olette ensimmäinen ostaja. Tulkaa täst'edeskin, tulkaa rahattakin, sillä tänään jää minulta juustonkappale, huomenna lihanpala. Minä en heitä niitä hukkaan, vaan säästän teille, käykää vaan useasti..."

Ostajia ei tullut satamalla, mutta tipahteli niitä päivän pitkään tuon tuostakin. Poikkesi puotiin työmiehiä ostamaan venäjänlehtiä, tuli pesijävaimoja ja pieniä tyttöjä ostamaan saippuaa ja kahvia markkasen ja puolimarkkasen edestä.

Penni on pennin veli. Kuin Topias illalla, kellon lähennellessä kuutta laski rahat, ensimmäisen päivän sisääntulot, sai hän kolmetoista täyttä markkaa ynnä pennejä päälle. Tulos tyydytti häntä, kymmenen prosenttia niistä teki täsmälleen yhden päivän vuokran. Ruokarahojakin olisi tullut, ainakin yhden aterian osaksi, jos olisi ollut antaa kaikkea mitä pyydettiin. Yksi pyysi kalapippureja, niitä ei ollut, toinen kirjoitusmustetta, sitäkään ei ollut. Puuttuvat tavarat kirjoitti Topias toisaalta paperille, päättäen lähimmässä tulevaisuudessa tuottaa niitäkin ynnä muuta lisäksi, sen verran kuin itse muistaa ja kukkaro kannattaa.

Kellon ollessa neljännestä vailla kuusi kirjoitti hän erityiseen pääkirjaan: Helmikuun 8 p. kolmetoista markkaa, siis vaillinkia kaksitoista markkaa.

"Kesän tultua," lausui hän sitte ja korjasi kirjan, "käy kauppa tietysti paremmin, sillä silloin tulee Pohjanmaalta ja Savosta miehiä tänne työnansioille pilvenpimeenänsä."

Topias aikoi jo sulkea ovet ja sammuttaa lampun, kuin kyökissä näkemänsä nuori tyttö, mustane pukuneen ja kauniine haaveellisine silmineen, tuli puotiin.

"Minä olen oman talon väkeä," sanoi hän, "ja tulen kuitenkin vasta näin myöhään ensi kerran ostamaan teiltä. Ei syyttä sanotakaan, että likimatkaiset useinkin myöhästyvät kirkkomatkalla..."

Vaatimatonta, tavoittelematonta ylevyyttä oli tytön olennossa, teeskentelemätöntä suloa äänessä... Omituisella avomielisyydellään lausui Topias:

"Simo on minulle puhunut teistä."

Haaveelliset silmät näyttivät vieläkin haaveellisimmilta.

"Onhan teillä perunajauhoja."

"On, on kultasilmäisiä silmäneuloja ja paidannappejakin."

"Sittehän teillä on kaikkia, mitä tällä erällä tarvitsenkin."

Topiaan punnitessa perunajauhoja tuli joku pyytämään viittä pulloa olutta.

"Ei ole olutta", vastasi Topias.

Hakija lähti.

"Ettekö otakaan puotiinne olutta kaupaksi?"

"En; ei olut ole mitään tarpeellista."

Topias meni ulos, löi akkunaluukut kiinni, ja tuli sisään, sulkien puodin ovet tullessaan.

"Joko te nyt lopetatte kaupan?"

"Jo; kello käy seitsemättä ja lepopäivä on alkanut. Juotteko teetä kanssani? Minä osaan olla emännöitsijänäkin."

"Älkää pahastuko, en minä nyt voi jäädä, mutta tulkaa te meille iltaa viettämään... Simokin ehkä tulee myöhemmällä. Ja" -- hän tarjosi kätensä Topiaalle -- "sanokaa minua nimeltäni Johannaksi."

"Mielelläni... Tämän viikon muina iltoina olenkin ollut väsyksissä, vaan tänään en väsynyt, tänään ei ole työ tappanut."

Topias otti käteensä lampun ja saattoi Johannaa pimeän huoneen ja pimeän eteisholvin lävitse pihalle. Siinä tämä uudisti kutsun.

"Tulkaa noista takimmaisista rappusista," sanoi hän, osottaen suurta lasikuistia rakennuksen perällä, "ja kääntykää ensimmäisestä vasemmasta ovesta sisään."

Käytyään kylpemässä keitti Topias puuroa iltasekseen. Kylpy oli ollut hyvää ja hyvältä maistui puurokin. Topi vaan puuttui. Olisi poika viittäkin vuotta vanhempi, niin...

Siistittyään itsensä meni hän vierailemaan Johannan luo. Vastaanotto oli sydämmellinen. Vanhempi vaimo, jonka kyökissä oli nähnyt, oli Johannan äiti. Hän ja miehensä puhuivat eri murretta kuin Topias, ja yleensä vähän vanhempaa ja vahvempaa suomea... Vaimo oli yhtä pieni kuin miehensäkin. Topias katseli heitä kuin perhoispariskuntaa. Suurenpuoleinen huone, johon Johanna hänet vei, oli sisustettu maukkaasti. Aistikkaisuutta oli joka puolella, vaan loistoa, ylellisyyttä ei missään. Albumeja, hengellistä ja kaunokirjallisuutta oli pöydällä punaisissa ja mustissa kansissa. Kylmä kauneus oli kadoksissa, kodikasta, viihdyttävää oli joka nurkassa. Värit olivat sikin sokin. Punakantinen albumi oli mustalla pöydällä, mustakantinen kirja valkoisella pöydällä. Jäykkä järjestys ja säännöllisyys oli poissa sekin. Yksinäisiä tuoleja oli siellä täällä lattialla ja sohvan edessä, monen pöydän lähellä seisoi suuria kukkia. Huoneessa tuntui rauhalliselta ja tuo rauha kuvastui asujamissakin. Äkkinäiset tunteen ilmaukset, mielenpurkaukset, hätäiset liikkeet olivat kuulumattomia, näkymättömiä. Yhtä hiljaisella äänellä kuin he puhelivatkin yhtä hiljaa ja meluttomasti kulkivat ovissakin. Mutta tasamielisyys, maltillisuus ei ollut kuolettavaa, kylläännyttävää. Siinä oli sielullista ja korkeampaa rikkautta. Uskonnollisuus oli heissä lihana ja verenä, ulkonaisena ja sisällisenä ihmisenä.

"Olitte viime pyhänä kolme kertaa kirkossa," virkkoi isäntä, kun he olivat asettuneet teepöydän ympärille.

"Olin", vastasi Topias. "Vanhassa kirkossa kuulin semmoista soittoa ja laulua, ett'en muistanutkaan olevani maan päällä."

"Onko teillä sisaria ja veljiä?" kysyi emäntä.

"On minulla veli, hän pitää taloa kotona, oli minulla sisarkin, vaan hän kuoli; vanhempani ovat myöskin kuolleet."

"Onko veljenne nainut?"

"On; hänen vaimollaan on sisar, minun ikäiseni."

"Mikä hänen nimensä on?" kysyi Johanna.

"Helka. Veljeni nimi on Tapani, vaimonsa nimi Martta. Martalla ja Helalla on veli, Perttu."

"Vai Helka... Minä tahtoisin tuntea hänet. Onko teillä hänen valokuvaansa?"

"Ei ole; mutta kyllä hän tulee tänne kesällä..."

"Onko veljellänne lapsia?" kysyi isäntä.

"On yksi poika, Topias niinkuin minäkin, kävelee ja puhuu jo jotakuinkin."

Isäntä johti keskustelun Simoon, Topias kertoi lyhykäisesti Simon onnenvaiheet. Hänen kertoessaan nousi Johanna kaatamaan teetä kuppeihin.

"Älä enää", kielsi emäntä, "menee jo lautaselle..."

"Kovuutta on Simo saanut kokea maailman hartioilla," puheli isäntä, "mutta voimia on lainattu ylhäältä samalla mitalla, niin ettei hän ole sortunut. Korkeimman sormi on käynyt lankana hänen elämänsä lävitse. Jokaisen ihmisen elämässä löytyy lanka, semmoinen ohjaava käsi... Sen turvissa ei huku. Lanka on ehjä, vahva, sormi juuri silloinkin mukana kuin me jo luulemme olevamme syvimmässä syvyydessä, auttamattomissa. Uskottekohan...?"

"Niin minä juuri uskonkin. Kuin ei vaan ihminen hellitä sormesta, niin kaikki tapahtuu parhaaksemme, hyväksemme. Sattumaa ei ole sitte ensinkään, vaan se suurempi viisaus, se ohjaava käsi, lanka, sormi on aina kohtalon määrääjänä, onnen määrääjänä."

"Parikymmentä vuotta sitte tulimme vaimoni, Johanna ja minä Pohjanmaalta tänne kaupunkiin. Johanna oli silloin rintalapsi, vaimoni ja minä olimme maallisesti ja hengellisesti köyhiä. Nyt on meillä yllin kyllin, nyt ei meiltä puutu kumpaistakaan... Simonkin..."

"Simo rakastaa paljo äitiään," keskeytti Johanna, autuaallinen riemu haaveellisissa silmissä.

Isännän oma tekemä harmooni oli huoneen perällä. Topias sitä katsoi usein ja kertoi sitte kuinka Tapani ja Helka osaavat soittaa kanteletta, edellinen virsiäkin numerojen mukaan, jälkimäinen kansanlauluja korvakuulosta. Teeskentelemättä meni Johanna harmoonin eteen, soitti ja lauloi hengellisen laulun: "Mä tiedän portin avoimen, mi kultasaliin johtaa."

Hänen laulaessaan säettä: "Kuin portti auk' on mulle myös," tuli Simo sisään. Säkeen kertauksessa muutti Johanna yhden sanan. Katsoen Simoa silmiin lauloi hän:

"On auk', on auki _sulle_ myös."

Simo ei sietänyt katsetta, vaan loi silmänsä laattiaan. Johanna silloin nousi ylös, meni ja toi hänet teepöydän ääreen Topiaan ja emännän väliin, jossa itse oli istunut.

Puhe kääntyi kauppias Aleksein rouvaan. Tämä oli onnellisesti kestänyt hengenvaarallisen leikkauksen, josta leikkaaja lääkärikään ei rohjennut mennä edesvastaukseen.

"Lääkärin poismentyä tänä aamuna lahjoitti kauppias tuhatta markkaa kaupungin köyhille," tiesi Simo.

"Liekö sitte Jumala saanut äyriäkään, ei kenkään huoli kysyä," muistutti isäntä.

"Isä, isä! Kuinka niin sokeasti tuomitset?" torui Johanna. "Sydän on salattu kappale. Isä, isä!"

Aika kului nopeaan; kello oli paljo, kuin vierailijat nousivat lähtemään.

"Minä jään kanssasi yöksi," virkkoi Simo Topiaalle.

"Tuletko sitte huomenaamulla?" kysyi Johanna, antaessa kättä Simolle.

Tuskin kuultavasti vastasi Simo:

"Tulen."

Sanomaton onni näkyi haaveellisessa katseessa, jonka Johanna, lupauksen saatuaan, loi Simoon. Tämä sieti katsetta kauemmin kuin taannoin.

Simo ja Topias valvoivat vaan lyhyen hetken vieraisilta tultuaan ja asettausivat sitte levolle. Huone oli pimeä, hopeakello raksutti pöydällä ja Topias nukkui muistellessaan Johannaa ja perhoispariskuntaa.

Mutta Simo ei nukkunut ennen aamupuolta hiukkaistakaan, käänteli vaan rauhattomasti vuoteella.

"Ei, minä en mene," sanoi hän tuskallisesti, kääntyen oikealta kyljeltä vasemmalle, "sillä minä en voi, minä en julkea tehdä häntä onnettomaksi. En saata särkeä, sortaa, murtaa... Ei, minä en mene."

"Mutta minä menen, minun täytyy mennä," jatkoi hän samassa, kääntyen vasemmalta kyljeltä oikealle, "sillä minä tahdon tulla rikkaaksi, minä täydyn välttämättä rikastua..."

"Olisinhan mieletön, joll'en menisi. Tulkoon lopuksi mitä tahansa. Ainakin köyhyys ja orjan päivät loppuvat..."

Keitettyään aamulla kahvin, valmistihe Topias lähtemään kirkkoon. Simo oli ollut harvapuheinen heräämöstänsä saakka, katseli yhteen paikkaan pitkät ajat, katseli Topiastakin niinkuin kummitusta.

He erosivat pihalla. Siinä kysyi Simo:

"Puhuitteko minustakin illalla?"

"Puhuimme."

"Mitä?" Simon ääni oli pelonsekainen; hän katseli epäilevin silmin Topiasta. "Mitä puhuitte minusta?"

"Puhuimme Jumalan sormesta askeleissasi, elämässäsi."

Simon katse muuttui, ääni rauhoittui.

"Vai Jumalan sormesta askeleissani, elämässäni. Vai semmoisia puhuitte. Minä menen nyt Hannan kanssa. Tästä lähin käyn joka ilta luonasi. Hyvästi nyt! Tänään tavataan vielä."

"Mene vaan Hannan kanssa, mene niin useasti kuin työstäsi joudat. Ja käy luonani joka ilta, ole kanssani joka yö."

Topias kiirehti kadulle. Ihmisiä riensi kirkkoon, kirkonkellot alkoivat soimaan. Harrasmielisesti nosti hän, syntymäseutunsa tavan mukaan, lakkiaan juhlallisille äänille.

Laiha herra, kiiltävine housunpolvine ja kyynäspäine ynnä ohrariihen tomun värisine, taitteellisine hattuine, käveli kadun toisella vierellä, vaanien ja kurkistellen Topiasta aina Vanhan kirkon ovelle asti. Siihen hän jäi. Topiaan palatessa kotiin seurasi herra häntä taaskin Kalastajakadulle, aina portin kohdalle asti, tarkasteli kylttiä, tuuliviiriä ja pyörsihe vasta sitte menemään, tyytyväinen hymy huulien sopissa.

VI.

Uudet olosuhteet eivät saattaneet Topiasta luopumaan Yli-Tuomon tavoista. Tänäänkin oli hän noussut ylös pari tuntia ennen päivän kajastusta, eli samaan aikaan, jolloin Tapani tavallisesti meni talliin hevosille eteen panemaan.

Kaksi tuntia olivat kuluneet kirjeen kirjoittamisessa kotiin. Kirje oli vielä auki; kuoressa oli Helan nimi.

Päivemmällä taas eksyi ostajia puotiin. Topias, tottunut kuin oli luomaan iloa, hupia, omasta kohdastaan, tuli puolitutuksi jok'ainoan kanssa. Mitatessaan, punnitessaan kyseli hän ostajan kotiolot, ammatin, jopa toimeentulonkin. Pieni vihjaus sitte vaan ja kauppias kertomaan itsestään, alottaen tietysti Yli-Tuomon talosta ja lopettaen Topiin, joka viiden vuoden kuluttua tulee sedän luokse asumaan ja kouluja käymään.

Tietämättään ja tahtomattaan Topias sillä lailla varasti sydämmiä.

"Se on puhelias mies ja hyvä mies," päättelivät vaimot ja miehet yksimielisesti.

Päivä oli puolessa; Topias silmäili rahaloodan pohjaan.

"Jos näin hurjaan kilahtelee iltaan saakka." sanoi hän, "niin vaillinki saa kun saakin käpälät, pitkät käpälät."

Sitte meni hän puuhaamaan itselleen päivällistä ja jätti oven puotiin auki. Iltasella keitettyä puuroa oli vielä vadissa.

"Siitä tulee oiva päivällinen, kun sen vaan paistaa voissa," sanoi hän ja teki valkean ruuhenmuotoisen huoneen kakluuniin.

Topiaan syödessä tuli laiha herra puotiin sangen törkeän näköisenä.

"Kas, kruununsihteeri! Hyvää päivää vaan!"

Sihteeri tuli ilomielelle, hykerteli käsiään, muutteli jalkojaan, keikisteli ja pokkuroi.

"Että vielä tavattiin! Minä olen monta kertaa ajatellut teitä; minä puhuin komisariuksellekin..."

"Kuka olisi viime syksynä uskonut, että täällä piti tavattaman? En ainakaan minä."

"Enkä minä, vaikka sata suuta olisi sitä vakuuttanut. Oletteko kauankin olleet täällä kauppamiehenä?"

"Parahiksi viikon."

"Vai viikon vasta... Olkaa hyvä ja punnitkaa minulle..." herra siristi silmiään ... "puoli naulaa naatriota!"

"Naatriota; mitä se naatrio on?" Topias katsoi keltaisempaa silmää.

"Se on semmoista ainetta, joka palaa ainoastaan vedessä."

"Löytyykö semmoistakin ainetta?"

"Löytyy hyvinkin."

"Ei sitä meillä vaan ole."

"Vaivattu! Ja kävelin näin pitkän matkan." Hän astui samassa askeleen sillitynnyriin päin.

"Te olette tainneet käydä isot koulut." Topias yhä katsoi keltaisempaa silmää.

"On sitä tehty sitäkin."

"Kenties akatemian oville asti."

"Valehtelematta."

Herra astui toisen askeleen sillitynnyriin päin. Topias katsoi häntä sinisempään silmään ja kysyi:

"Pidättekö sillistä?"

"Pidänkö sillistä? Oh! Enhän minä muuta söisikään, komisariuskin..."

Topias ei kuunnellut loppuun, sillä sanat olisivat ehdottomasti saattaneet hänet katsomaan sihteeriä keltaisempaan silmään, vaan valitsi suurimman sillin, jonka käsiinsä sai, ja nosti sen vehnäleivälle.

"Syökää, syökää leivän kanssa, sillä paljaaltaan on se liian suolaista."

Kursailematta murjasi herra sillin poikki ja alkoi syömään mieliruokaansa! Se meni sitä kyytiä; hän ehti syöneeksi ennen Topiasta.

"Ettekö tekin pidä sillistä?"

"En; ennen minä syön puuroa; puuro ja velli vasta ruokia ovatkin."

"Eivät janotakaan; minua jo janottaa. Antaisitteko yhden pullon olutta? Minä kaikella kunnialla..."

"Ei ole olutta." Topiaan ääni oli melkein ynseä. "Vettä on karahviinissa."

Sihteeri huomasi tehneensä virheen, mutta hän paranti sen oitis.

"Eikä ole oluesta lukuakaan," sanoi hän ja korjasi kalanroiskeet. "Vesi on parempaa, terveellisempää."

"Sitä juovat herrain hevosetkin."

"Puhutte viisaasti kuin Salomo. Vesi on ... vettä, vanhimpia voitehista piti sanomani."

Herra ei hätäillyt lähtemään, vaan katseli, kiitteli tavaroita ja kyseli hintoja. Kaikki oli hänestä hyvää ja mieluisata, yksin värjäämättömät kahvipavutkin olivat muka kuninkaallista laatua.

"Sanokaapa, oletteko olleet oikein ylioppilainen?"

"Hm!" yrähti sihteeri tavattoman salamyhkäisesti.

Topiaasta tuo oli yhtä kuin suullinen vakuutus ja hän kysyi josko sihteerillä olisi aikaa ja halua opettaa hänelle luvunlaskua, yhden tunnin päiväänsä.

Sihteerillä oli molempia. Yhdessä vuodessa lupasi hän tehdä ihmeitä, opettaa kaikki suuretieteen salaisuudet Topiaalle.

"Jos tunnin päiväänsä laskemme, niin tulevana vuonna tähän aikaan te kykenette tekemään vaikka almanakan!"

"Minun aikani vaan ei sovi muulloin kuin aamusilla. Illalla minua unettaa ja päivällä on minulla, paitse kaupantekoa, senkin seitsemää sivutyötä, pitää keittää, tomuttaa, pestä ... vaan aamulla kuudesta seitsemään..."

"Sopii ihmeen hyvin, kun sovitetaan. Aamulla ovat ajatuksetkin terävämmät."

"Sitä minäkin. Tulkaa sitte huomenaamulla, kello kuusi."

"Minuutilleen tulen."

"Kai palkasta sovimme."

"Sovimme niinkin." Sihteeri loi ahneen silmäyksen sillitynnyriin.

Hän oli jo lähtemäisillään, toinen käsi ovenripussa, toinen takinlakkarissa, kuin Topiaan huomio kiintyi hänen pukuunsa, samaan syksyiseen vaatteukseen.

"Kuinka te tarkenette noin ohuissa?" Äänessä kuului pelkkää sääliä.

Hämille vähääkään joutumatta selitti sihteeri, ett'ei maailmassa ole muita kuin syitä ja seurauksia. Hänessä oli keuhkotaudin vikaa, ei toki arveluttavassa määrässä ja lääkäri oli määrännyt taudin alun tukehduttamiseksi ohuen, keveän puvun käyttämistä ja raittiin, kylmähkön ilman nauttimista. Kahmaten takkinsa rintapieltä vakuutti hän olevan täysivillaista likinnä ihoa.

"Taitaa olla tehokaskin parannuskeino, hyväkin lääke."

"On kyllä, mutta uskoa siinä vaan kysytään."

Illemmällä tuli isäntä ja emäntä tervehtimään Topiasta. He nauroivat ... että Johannakin olisi tullut, mutta Simo on kielitellyt ja mielitellyt. Tuolia ei muka löytyisi neljälle hengelle...

"Totta se onkin, kolme tuolia meillä vaan onkin."

Topias tarjosi vierailleen kahvia leivän kera. Hiljaisella, vaan ylenpalttisella ilolla kertoi isäntä veljestään. Veli oli merimies ja oli sairastanut Liverpoolissa useampia viikkoja. Eilen tuli kirje veljeltä ja kirjeessä oli ilosanoma, suuri ilosanoma, veli paranee, on jo terve. Avoveden tultua pyrkii hän tänne, kotirannoille. Vuosikymmeniin ei ole käynytkään kotomaassa. Johanna ja setänsä eivät ole koskaan nähneet toisiaan, muuten kuin valokuvissa, eivätkä puhutelleet toisiaan muuten kuin kirjeissä. Hengenelatuksen eteen taistellessa ohjasi Herra nuoremman veljen meriä purjehtimaan, vieraita valtakuntia ja vieraita kansoja näkemään, vanhemmalle totiselle soi Hän vakaantuneet, perheelliset olot, omassa maassa, oman kansan keskellä. Johanna on monet kerrat vaatien pyytänyt setää tulemaan edes yhdeksikin vuodeksi asumaan heidän kanssaan, on helpottanut vaatimuksensa kuukaudeksi, viikoksi. Ja nyt toivonsa toteutuu. Meri ja Johanna ovat veljen rikkaus, hänen kaikkensa. Kuin hän elämänsä ehtoolla luopuu toisesta rakkaasta, tapahtuu se toisen rakkaan eduksi. Johannan ja heidän luokse tulee hän silloin asumaan, kertoilemaan Johannan pienokaisille, mitä kaikkia hän on nähnyt avarassa maailmassa. Kunpa vaan kevät tulisi, kunpa vaan laineet rupeisivat loiskimaan.