Part 2

Pettymystä ilmausi Tapanin kasvoille. Katseensa siirtyi Topiaasta ja hänen toimistaan Korsijärvelle, kulki sieltä takasin yhteiseen lepikkömaahan ja soreaan petäjikköön.

"Minä luulin sinun ostaneen jotakin Helalle."

Tapanin sanat menivät Topiaan toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Arpakirjasta hän vaan luki:

"Tee viisaasti tai tuhmasti, edestäsi löydät."

Puheleminen loppui vähäksi ajaksi, hopeakellon raksutus vaan kuului huoneessa. Topias käänsi toistamiseen pyörän kuvat näkyville ja pudotti palikat pöydälle. Muuttaen vasemman jalan oikean alta sen päälle, virkahti Tapani:

"Niin, no; sinä olet minun veljeni ja sinä olet yhtä pitkä kuin minäkin..."

"Yksitoista", laski Topias noppain silmiä yhteen ja kääntäen kirjan lehteä, niin että numeroidut suunnikkaat tulivat jälleen näkyville.

"Ja sinulla on yhtäsuuret silmät kuin minullakin..."

Tapanin kuvanmalliseen lauseesen vastasi Topias arpakirjan sanoilla:

"Jos et sitte katso eteesi, niin katso taaksesi."

Silloin Tapani nousi ylös, läheni arpavehkeitä ja Topiasta. Vasemman käden heitti hän selkänsä taakse, oikealla kosketteli hän arpapalikoita. Hän ne asetti päällekkäin, lausuen vitkalleen:

"Niinkauan kun olet kotosalla, niin teet talon työtä ja syöt talon ruokaa..."

"Isännän vieressä ja talon suuressa pöydässä; suorasti sanottu."

"Talon pöydässä niin, olkoon sitte suuri tai pieni, kyllä sopu suo sijaa, sovussa syöty leipä on herkkua..."

"Eikä leipä sure syöjäänsä, joll'ei syöjä sure leipäänsä", koetti Topias viisastella.

"Vaan milloin lähdet kotoa pois", puhui Tapani edelleen ja katseensa siirtyi taas multamaiseen vasikkahakaan ja sirkeärunkoiseen petäjikköön, "niin saat hevosen, lehmän, pari lammasta, saat sahratkin, saat vähä joka lajia kädenkäännettävää, ett'et tarvitse paljain sormin alkaa; vaan" -- Tapani katsoi jälleen Topiasta ja asetti nopat vierekkäin -- "niinkuin äsken sanoin, niin sinä olet minun veljeni ja sinulla on yhtä suuret silmät kuin minullakin. Ei tässä ole ahdasta, olet yksissä töissä, yksissä..."

"Lämpöisissä."

"Vallan niin, yksissä lämpöisissä niin..."

Veljen asiallinen ja sattuva lisäys miellytti Tapania nauruhaluun saakka.

"Kyllähän lähdet kun aikasi olet."

Hän heitti oikeankin kätensä selkänsä taa ja läksi pellolle, kyntämään rukiinsänkeä.

Kolmatta kertaa ei Topias heittänyt arpaa, vaan meni, veljen lähdettyä työmaalle, tupaan. Tupa oli suuri ja korkealla kivijalalla; sen seinät ikimetsän hongista tehdyt ja lainehtiviksi veistetyt. Peränurkassa suuri seinäkello, liidulla uudistettuine viisarine ja numeroine, löi lyöntejään harvaan ja hartaasti...

Poika nukkui kätkyessä, Martta kuumensi juomaa karjalle. Lieden lähellä, seinän vieressä, oli tammesta tehty kaappi, kiehkuroita ja kuvakoristeita veistetty täyteen. Topias otti kaapista aapiskirjan ja liidunpalasen, meni sitte kehdon lähelle istumaan, katsellen kirjan alkulehteen. Martta kohensi padan alle tulta ja nauroi:

"Oletko homeessa?... Ei paljosta puutu, luulen ma, ett'et rupea jo luettamaan poikaa, koska kirjat jo kannat..."

Yskähtäen nauruyskän, nosti Topias vasemman jalkansa oikealle polvelle ja virkahti:

"Vähästä se vääristetään, josta..."

"Kalupuu kasvatetaan. Vähänä vitsa väännetään, nuorena mieli taivutetaan, mutta liika on liikaa sittekin."

Koskettaen liidulla mustaan saapasvarteen päätteli Topias:

"Joka alkaa, alkakoon alusta ja lopettakoon loppuun. Sitte siitä jotain syntyy. Aakkosien alusta piispatkin ovat lähteneet..."

Opetustapansa oli yhtä omakantainen kuin nerokaskin ja johdatti helpommasta vaikeampaan. Hän veti liidulla saapasvarteen kaksi vinosuoraa viivaa lähekkäin toisiaan, yhdisti viivat yläpäistä hevosenkengällä, veti alapäihin koukerot ja iso A oli valmis.

Tyytyväisen näköisenä ihanteli Topias ensimmäistä kirjoituskoettaan.

"Nyt on pää pakolla. Alku vaan..."

"Vaikeata on."

Sitte Topias veti lyhyen viivan, piirsi sen vasemmalle sivulle puolikuun nojaavaan asentoon, teki viivan alapäähän saman muotoisen koukeron kuin äskenkin, niin pieni a oli ison jalkojen juuressa.

Samassa lapsi heräsi ja avasi silmänsä, ja samassa tuli Hela tupaan. Hän meni suoraa päätä kehdon luo, hyväilemään poikaa tuikutuksilla, heittosuukkosilla.

"Ihan sinulla on kummin posket, tui tui," puheli hän pojalle, "ja kummin leuka, tui tui."

Ääni oli hopean heleä, liikkeet vallattoman suloiset, kasvojen iho oli tumma, silmät tuliset ja silmissä pitkät ripset. Syntyperäistä ja luonnollista suloa oli koko hänen olennossaan.

Poika tunsi hyväilijän, äännähteli ilolla ja soperteli sanoja taitojensa takaa.

Sitte vasta huomasi Hela aapiskirjan ja liidunpalasen Topiaan kädessä, ynnä kirjaimet saappaanvarressa. Heitellen suukkosia kehtoon, päivitteli hän:

"No jopahan nyt jotain! Nyt olemme joutuneet tulesta kuumempaan, koska, näen mä, lukemaan ja kirjoittamaan jo poukutetaan. Mikä meitä nyt valaisee? Hukka ja häpeä tulee. Eiköhän vielä osata kummisedän tuutilauluakaan, ei koskaan muisteta sen alkusanaa. Mikä se nyt taas onkaan?"

"Pörhönen", auttoi Topias, survaisten kehdon liikkeesen.

"Pörhönen, niin vainenkin. Tui tui, pörhönen, tui tui."

Pyöritellen sakarisormeaan pojan nenän ympäri, lauloi Hela Topiaan ainaisen tuutilaulun:

"Pörhönen makaa saunanrahilla, Tuudin ma, tuudin ma lasta."

Laulun loputtua riuhtoi lapsi kätensä peitteen alta ulos ja tahtoi Helan syliin. Martta oli saanut juoman valmiiksi ja Topias lähti häntä auttamaan. Ennen lähtöään leikkasi hän aapiskirjan alkulehdestä levyn taskuunsa; levyn toisella puolella oli kirjoituskirjaimet, toisella puolella kertotaulu.

Helka jäi yksin tupaan pojan kanssa.

"Tui tui", saneli hän tuon tuostakin ja suuteli lemmikkiään.

Mutta äskeinen heleä ilomielisyys oli kadonnut äänestä. Tuitutuksien sekaan varastihe huokauksia. Tuliset silmät katsoivat kaihoten ulos kartanolle; katse jäi vedenviejiin.

Topias edistyi jättiläis-askelilla. Ammentaessaan kylmää vettä kuuman joukkoon, laski hän lukua.

"Kaksi kertaa kaksi on neljä; kaksi kertaa kaksitoista on kaksikymmentäneljä; kaksitoista kertaa kaksitoista on ... sataneljäkymmentä ... neljä."

Vaan tuvassa lauloi Hela kummipojalleen:

"Tärkin rientää nuoruuteni, Niinkuin laine rakkaus Polttava on..."

Martta kuuli laulun, mutta Topias ei sitä kuullut, sillä hän laski kertomiansa lukuja yhteen ja sai niistä oikean summan, kaksi kahdeksatta toistasataa.

II.

Talvi teki tuloaan, maa roudittui ja Korsijärvi jäätyi. Lepikkomaa pudotti kellastuneen pukunsa, hieno lumisade peitti rantamat ja kellastuneet alusvarisseet lehdet. Tähdet kimaltelivat öisin ylhäällä taivaalla ja alhaalla Korsijärven pohjalla. Sitte satoi enemmän lunta ja tähtiä ei enää näkynytkään järven pohjalla. Toivottu, ikävöitty talvi oli tullut maille, mantereille. Tuuli puhdisti metsän, petäjikkö näyttihe valkoisen lumen rinnalla entistä tuorekkaammalta, entistä vehreämmältä, pitkät talvi illat kuluivat rattoisasti loimoavien pystyvalkeiden ääressä. Lähenevä joulu loi töihin, tehtäviin taikamaista siloa, kiiltoa. Jouluksi kiirehti Hela kodin ja sisaren kankaat kudotuiksi; Jouluksi piti Tapanin kaikin mokomin saada tarha tyhjennetyksi, jopa ennättää ajaa havutkin pohjalle ja Topiaallakin oli omat kiireensä. Paitsi talontöitä, joita teki vähä sitä, vähä tätä, kirjoitti hän kirjettä illat, aamut, jopa sydänyötkin, kirjettä Helsinkiin, Simolle. Paljo työtä, tuskaa, vaivaa maksoi ensimmäinen kirje kirjoittajalleen, monta hiki hernettä se otti otsalta, ennenkuin oli alusta loppuun valmis ja lähtökelpoinen. Päivää ennen Helan lähtöä kaupunkiin joulun tarpeita noutamaan, valmistui vaikea tehtävä. Topias unhotti vaivansa, hikiherneensä, lukiessaan yksinkirjaimin kirjoitettua kirjettä, jossa, monien ajatus- ja kielivirheiden ohella, oli seuraavaa:

"Onnellinen ystäväni Simo!

"Täällä on kaunis talvi, hyvä keli ja ihmiset terveinä. Uusi lumi tarttui sataessaan seiniin kiinni ja ajautui pelloilla harjanteisin ja lakkapäihin, joten hyvän vuodentulon varmimmista enteistä ei enää puutu muu kuin ruislaihojen kaatuminen lakoon pohjoiseen päin. Joulukin tulee jonkerin konkerin kanssa, karkoittaen torkan pienten ja suurten, nuorten ja vanhain silmistä. -- Minun elämässäni tulee kohdakkoin tapahtumaan muutos, suuri muutos; minä tulen sinne Helsinkiin elämään, olemaan, syömään leipääni. Viisari minun onneni kompassissa osottaa hievahtamatta yhtä ja samaa ilmansuuntaa, sen kärki on yöt päivät sinne kaupunkiin päin. En voi olla lähtemättä vaeltamaan sen osottamaa tietä; en voi paeta onneani. Jos toisin tekisin, jos toisin eläisin, mitämaks tulisin onnettomaksi. -- Älä luule, että minun sieluni palaa hyvien ja pohjattomien rikkauksien perään. Laiskan linnaa ei ole missään ja rikas ja köyhä tulevat toisiaan vastaan, mutta Jumala on molemmat luonut. -- Vuokraa minulle puotihuoneusto, johonkin syrjäiseen taloon, jossa on rauhallinen elämä, siivoja ihmisiä ja jossa ei vuokra nouse kovin kalliiksi. Kuin tulet jouluna kotiisi, niin tulet meille ja puhut ensiksi minulle, mitenkä olet täyttänyt sinulle uskomani toimen. Siihen asti pysyköön tämän kirjeen sisältö meidän kahden salaisuutena, niin ett'ei kolmas henkilö, kuka ikänänsä olla mahtaakin, saa kirjaintakaan näistä riveistä nähdä tai kuulla.

"-- Käteni kirjoittaa kankeasti, ajatukseni vuotaa raskaasti paperille. Jää hyvästi, voi hyvin maatapannessasi ja ylösnoustessasi, toivoo lapsuus-ystäväsi yksinkertainen

"Topias."

Oli ilta ja Hela ompeli kamarissaan valkean valossa, kuin Topias tuli tuomaan kirjettä.

"Istu Topi", käski Helka, laskien neulomuksen kädestään polvelle. "Kuinka poika on jaksanut tänäpäivänä?"

"Hyvin." Topias katseli harmaata, puolivillaista kangasta, jota oli pöydällä suuremmissa ja vähemmissä osissa. "Söi päivällä ruisjauhovelliäkin ja söi kuin mies, mutta..."

"Oikeenko totta?" Helka nauroi rakastavien onnellista naurua. "Sinä opetat pojasta yhtä vahvan vellimiehen kuin itsekin olet."

"Ei tahtonut nukkua..."

"Pörhösen lauluunkaan!"

"Torumistani totteli toki kun käskin, mutta käännettyäni kasvoni toisaanne, avasi velikulta silmänsä ja katseli minua salavihkaa. Minä taas toruin: silmä kiinni nyt... Ja sitä tekoa tehtiin, siksi että väsyi junkkari leikkiin ja nukkui."

"Juonet ja kaikki sillä pojalla! Mitä pidät kankaasta? Eikö ole mielestäsi kaunista?"

"On, niin tasaisesti vesiharmaata."

"Tapani ja sinä saatte juhliksi samanlaiset vaatteet."

"Vieläköhän ehtinee?" Topias samassa veti syvän haukotuksen.

"Olet uneliaan näköinen; oletko valvonut?"

"Pikkusen..."

"Niinkuin lintunen."

"Minulla olisi asiaa sinulle, Helka."

Jo tuntui Helan sydämmessä toivon riemu ja autuuden aika. Jo ahdisti suloinen ahdistus rintaa, jo poltti hurmaava tuli suonissa, poskissa; ja taivas aukeni, jo...

"Puhu vaan, Topi", hän tyynesti lausui ja raapi neulankärjellä neulomuksen päärmettä.

"Veisit tämän kirjeen..." Topiaan ääni oli veltto ja hän pani kirjeen pöydälle, Helan eteen.

Neula meni hyppysissä poikki. Topias kuuli risahduksen ja katsoi taittajaa silmiin; ne olivat iloiset miten ainakin. Somat kuopat leikkivät poskilla entistä vallattomampina.

"Sinä kirjoittelet kirjeitä." Helka katseli leimasinta, johon kopekan kuva oli painettu.

Sitte luki hän sujuvasti osoitekirjoituksen:

"Piharenki Simolle, kauppias Aleksein talossa, vanhan kirkon takana."

Topias sai vuorostaan kummastelemisen syytä. Hän sanoi, milt'ei säikähtäen:

"Osaathan lukea kirjoitusta."

"Pikkusen."

"Niinkuin lintunen."

Helka kuunteli lumen narinaa, Topiaan mennessä kotiin hänen akkunansa sivutse. Rintansa kohosi verkalleen, vesiharmaalle kankaalle putosi suuri pisara haikeista silmistä.

"En enää itsekään ymmärrä itseäni; en tiedä mikä minuun on tullut", sanoi, kätkien kasvonsa käsiinsä...

Posket olivat kuumat, polttivat käsiä...

"En minä ole enää niinkuin ennen... Murheeni, iloni, kaikki ovat muuttuneet... Minä tahtoisin ... niin, mitä tahtoisinkaan?... Tahtoisin olla lapsi, viiden vuoden vanha..."

Mutta kuin yö oli mennyt, niin haikea mielialakin oli mennyt. Aamulla oli jälleen silmissä tulta, liikkeissä vallatonta suloa, äänessä hopean helevyyttä. Rakkaus toivoo aina ja aamulla oli kaikki entisellään.

* * * * *

Ja joulu tuli ja Simo tuli.

"Onnellista joulujuhlaa, iloa, rauhaa, rakkautta," saneli hän kätellessään lapsuustuttaviaan, Yli-Tuomon talon väkeä.

Vahtoavaa olutta toi Martta mielehiselle vieraalle ja virkkoi:

"Hyvin sinä näyt voiman vieraalla maalla ja vieraiden ihmisten keskellä. Et huolehdi, et ikävöi näitä maita, joissa autuaimmat ajat, onnellisimmat päivät olet elänyt; kasvat vaan joka suunnalle, niin että on oikein vaikea tuntea sinua samaksi Simoksi... Minä surisin, niin että kuolisin, jos täytyisin jättää kotikynnyksen. Mutta sinä näytät siltä, kuin olisi koko maailma sinun."

"Mies saa köyhtyä, mutt'ei laihtua", vastasi Simo. "Kyllä sitä sitte käskisi suremaan, kallellaan kulkemaan... Ja köyhän miehen on sama, missä hän makaa."

"Mene nyt järveen köyhyyksinesi!"

Topias puhalteli saippuakelloja pojalle. Huvi oli mielenperähistä molemmille. Kellot kulkivat kauneina pojan nenää kohti, särkyivät äkkiä kaikessa komeudessaan. Poika oli ihastuksissaan, tempasi, kurotti käsiään, saadakseen kiinni monivärisiä palloja.

"Ihminen on kuin taivaan lintu, joka lentoon luotu on", lausui Topias runollisesti puheesen.

"Niin lauletaan laulussa." Simo tarjosi Tapanille sikaarin.

"Olethan oppinut polttamaan", huomautti Topias.

"Meidän talossa polttavat joka mies. Alottelin huvikseni pöllyttelemään, ja tunnustaa täytyy että edistynyt olen... Sinä et taida vieläkään polttaa."

"En ole polttanut siitä pitäin kuin herkesimme pyörtänökärsämöitä savuttelemasta ja pistimme pesään harjurin mahorkkaa."

"Josta molemmat pyörryimme. Vaan etpä pyörtynyt sinä Tapani. Kiusottelit monet ajat Topiasta ja minua, tarjoilit tupakinsavuja..."

"Mutta lujia olitte tekin, ette huolineet, niin kunnian päälle kuin kieltonne kävikin."

"Kävi se kunniaan ja miehenarvoon. Aina ho'it meille: Kas siinä kaksi miestä, joilla on huono pää kuin kanalla ja karvaset jalat kuin ryssäläisellä kukolla."

"Siitä asti olenkin pitänyt polttajan viran uskollisesti. Tupakki kukko minusta tuli ja pahin laatuaan."

"Mies se, joka viran pitää, eikä se, joka viran saa." Topias puhalti suuren kellon poikaa kohti. "Katso kuinka kaunis; kunpa se..."

"Vie, Topi, vieras kamariin", käski Martta. "Minä sill'aikaa laitan päivällistä. Olethan, Simo, tämän päivän meillä. Eivätköhän sieltä tule Perttu ja Helkakin seuran täytteeksi."

"Menkää, niin", yhtyi Tapani käskyyn. "Syötyämme laskeimme kyljelleen tuohon pahnoille, käännämme lapsuutemme aikakirjat auki, luemme sieltä jonkun sivun, jonkun lehden."

"Vaikka sen pääsiäisyön, jonka kaikin yhdessä valvoimme noitia vahtimassa kotoni kolmesti muutetun olkiladon katolla", ehdotti Martta.

"Jolloin Vapun nenänpää äkkiä rupesi ankarasti syyhyymään", muisti Simo. "Hotuun meni valvomisemme, Vappu nauroi ensin, sitte Perttu, Helka ja Topi ja..."

"Noidat menivät toisia teitä."

"Lukemista on siinäkin", virkahti Tapani, ottaen olkipillin veljen kädestä ja katsoen poikaa. "Likeinen ja kaukainen on se yö. Paitse monia hautajaisia ei ole mitään erinomaista tapahtunut sen yön ja viime yön välillä ja kuitenkin on tapahtunut määräämättömän paljo."

Topias ja Simo tulivat pohjanpuoleiseen kamariin.

"Annas kuin koetan, onko pääsi pehmennyt." Simo likisti Topiasta otsaan ja takaraivoon. "Ei ikään olekaan. Ja minä luulin sen jo olevan yhtenä liemenä. Kova se on, mutta järki ja ymmärrys hoi! Mihin olette omin luvin menneet miehen päästä."

Topias äimistyi ja Simo rupesi nauramaan.

"Herran nimessä! Sano nyt jotain. Vaivaako sinua toiminnan puute, onnen puute, vai oletko antanut virkaeron kaikelle, mitä sanotaan järjeksi?"

"Ei minua mikään vaivaa." Topiaan ääni oli masennettu. "Kyömähdyit arvattavasti kirjeestäni."

"Oliko se ensinkään täyttä totta?"

"Oli, tunnethan ett'en loruile. Taisit pitää pilaa ja jättää..."

"Älä veikkonen!" Simon ääni oli jo vakavampi. "Kyllä minä pyyntösi täytin."

"Siis vuokrasit huoneet..."

"Totta kai."

"Ja siinä oli se."

"Kalastajakadulla saat sopivat huoneet neljänkymmenen markan vuokralla kuussa. Ovatko mielestäsi liian kalliit?"

"Montako huoneita on?"

"Neljä; ne ovat kellarikerroksessa ja niissä on jo ennenkin ollut kauppaliike; niitä korjataan parhaallaan ... olivat liian hikiset."

"En voi sanoa, että olisivat kalliit."

"Helmikuun alussa saat ne haltuusi. Asuinhuoneesi vieressä on kaksi pientä huonetta, joita voit käyttää varastohuoneina. Puoti on katua vastaan; yhdessä huoneessa on hella; talliin ja liiteriin saat osan samasta maksusta... Kaikki on niinkuin olla pitää. Onneksi olkoon vaan."

"Sinä taidat pitää hulluutena koko..."

"Koska ilveilin niin paljo... Ei siitä ole hellä sanoa sitä eikä tätä. Voi sun käydä hyvinkin, mutta voit myöskin lyödä pääsi seinään."

"Siinä onnen mukaan."

"Olethan kuullut sanottavan, että onnikin on usein miestä mukaan."

"Perusteesi horjuvat; syksyllä sanoit onnea sokeaksi..."

"Niin sanoinkin ja niin uskoinkin. Toinen ihminen rikastuu silmin nähden; hänelle pienimmätkin seikat myöntävät; toinenkin ponnistelee, mutta köyhtyy sittenkin, sillä kaikki käy hänelle vastavirtaa ja vahingoksi. Toisin sinäkin teet, joko köyhdyt eli rikastut."

"Jos se on onneni tien pää..."

"Mutta jos ei olekaan. Sinun sijassasi olisin minä pysynyt kauniisti kotona, kauppiaan toimi on rauhatonta ja vaivanalaista."

"Ei vaivatta valtakuntaan tulla. Minä kaks viis vaivoista, ei mies vaivassa vähene."

"Ja silakka ei suolassa pahene..."

"Mutta rahat voivat vähetä... Vannomatta sentään paras."

Tapani ja Helka tulivat samassa sisään.

III.

Ja joulu meni ja Simo meni.

Joululla on oma suuri merkityksensä talven vaiheissa. Se on rajapyykkinä pimeän ja valoisan ajanjakson välillä. Tapaninpäivän jo sanotaan olevan kukonaskelta pitemmän edellyttäjäänsä, joulupäivää. Juhlainen aika kuluu hupaisesti Paavalinpäivään ja Kynttilään, pimein, ikävin vuodenaika onkin silloin päästy läpi ja kevättä ruvetaan lukemaan, sananparren mukaan: "Yötä Uolevista, päivää Paavalista ja kevättä Kynttelistä." Tullaan niin Matinpäivään. "Matti valkean sytyttää, Matti valkean sammuttaa, Matin silmistä vettä tippuu", sanotaan ylistellen, mielukkaasti Matista. Päivät pitenevät pitenemistään, aurinko siirtää nousuaan yhä enemmän itään, tehden jokapäivä yhä suuremman kaaren ja tullaan Mariaan. Nietokset litistyvät alemmiksi, pienemmiksi, hanki kannattaa aamupakkasessa, mutta sydänpäivällä solskuu lumi jaloissa. Ilma on mietoa, siinä on kevään henki, sillä on kesän tavat: hien loihtii otsalle, ahavan poskille. Kuin ulkoolta tullaan huoneesen, näyttää silmissä pimeältä, sanotaan silmien jääneen ulos. Ulkoolla on enemmän valoa, sillä jo aikoja sitte on valkeus voittanut pimeyden. Ja voitto alkoi Tapaninpäivänä kukonaskeleella, niin suuri on joulun merkitys talven vaiheissa.

Yli-Tuomossa ja Ali-Tuomossa oli joulu eletty onnellisesti, murheettomasti, ikivanhoja tapoja noudattamalla. Jouluna ei vielä tiedetty Topiaan aikeita, ei osattu aavistaakaan, mitä tulossa oli. Helka rakasti, toisen tunnin iloiten, toisen tunnin huolehtien; Tapani teki työtä ahkeraan, väsyä ei ehtinyt lyhyenä päivänä, jossa hänen sanainsa mukaan ei ollut kuin kaksi hämärää, aamuhämärä ja iltahämärä; Martta väsyi enemmän.

Oltiin kynttilää lähellä; ulkona jo talvi-ilta hämärti. Illan hämärässä kantoi Topias punaiseksi maalatun kirstun yliaitasta pohjanpuoleiseen kamariin. Kirstu ei ollut painava ja Topias ei ollut ruumiinsa rakennukselta huitukka, mutta kuitenkin hengästyi. Kätensäkin vapisivat, ett'ei tahtonut osata avainta lukonkaraan. Sydän löi oudosti ja hätäilemällä; rinnan alla tuntui kuin olisi hän tehnyt pahan, rikollisen työn, tuodessaan kirstun monivuotisesta olinpaikastaan kamariin.

"Houru mies minä olen", puheli Topias itsekseen, avaimen kirahdellessa lukon herttamaiseen levyyn; "perin lapsihan minä olen... Kaarnaveneitä uittamaankos minussa vaan löytyykin miestä?... E-ei! Tässä täytyy karaista luontoansa..."

"Topias, Topias!" huusi sydän korkealla äänellä. "Nyt sinä pelaat kallista peliä, nyt panet arpaan elämäsi, onnesi."

"Minä tahdon vaan rakastaa onneani", intti Topias itsepäisesti. "Ja minä rakennan sen lujalle pohjalle, kovalle kalliolle."

"Petät itsesi", väitti sydän, "ja pakenet onneasi. Näkevin silmin et näe, kuulevin korvin et kuule..."

Kirstun kansi aukesi paukahtaen ja Topias ei kuullut sydämmen vastaväitteitä. Rahat olivat liikkumattomina vanhassa sukansääressä, joka oli molemmista päistä nahkanauhoilla kiinni sidottu.

"Tässä on isän perintö", virkkoi Topias, setelitukkoa käännellen. "Tässä on suuri summa siunattua rahaa, joka on omiaan onneni kivijalaksi, kulmakiveksi."

"Kyllä rahoissa siunaus on", myönsi sydän, "mutta..."

"No muuta ei tarvitakaan", keskeytti Topias. "Jumala on siellä niinkuin täälläkin..."

Tuvassa Martta tuuti poikaa nukkumaan; Tapani paulotti verkkoa, jonka työn Topias oli alottanut, mutta viimeaikoina milt'ei kokonaan laiminlyönyt. Takassa paloi pystyvalkia iloisesti, räiskyen. Liekit yhä yltyivät ja yltyessään valaisivat laineetkin seinien veistoksissa. Yliluonnollista tenhovoimaa on talvi-illan iloisessa valkiassa. Se vilkastuttaa mielikuvituksen ja elähyttää aatokset liitelemään elettyihin aikoihin, tai tuleviin päiviin... Niinpä Tapaninkin mielikuvitus lähti lentämään. Hän puheli Martalle kevään tulosta, kesästä, jotka Yli-Tuomon ja Ali-Tuomon mailla olivat kahta kauniimmat kuin muualla maailmassa. Martta lauloi hennolla äänellä keveämielistä ja tuntehikasta paimensäveltä, lietsoen siten puhujan lauseet moninkerroin sinisemmiksi, lämpöisemmiksi.

"Ja sitte", virkkoi Tapani, jouduttuaan kauas nimipäivästään ja kukonaskeleesta, joista lentoon lähtenyt oli, "järvi tuolla lainehtii, hauki kutee sen rannoilla, lehti kasvaa hiirenkorvalle..."

Kesken Tapanin lausetta astui Topias sisään.

"Kuule Tapani ja kuule sinäkin Martta", lausui hän vähäisellä hilpeydellä ja ponnistetulla mielenmaltilla; "minä aion lähteä ... minä olen vakaasti ja täydellä järjellä päättänyt lähteä isäni majasta, lapsuuteni leikkitantereilta..."

Tapanin sielussa olivat hellimmät tunteet juuri väräjäneet; hän ei uskonut korviaan.

"Mitä puheita ne ovat?" kysyi hän ja veti vetämistään solmuja. "Niin sinä puhut kuin unenpyörryksissä."

"Pois lapsuuteni leikkitantereilta", kertoi Martta Topiaan sanoja aralla äänenpainolla ja ikäänkuin pahinta peläten, mutta samassa hän voitti pelkonsa ja lisäsi: "Miksi moisia pajunkuoria tulet syöttämään Tapanille ja minulle; eihän semmoista pilantekoa..."

"En minä syötä teille pajunkuoria, enkä puhu piloja." Topias katseli saapasvarteen, jossa kirjaimenkäiväröitä kajasti. "Minä lähden tulevan kuun ensimmäisenä päivänä Helsinkiin ja..."

"Tulet seuraavana huomisena kotiin kauniisti", ei Tapani malttanut olla keskeyttämättä. "Ethän toki säkkiin mene maantavaraksi."

"Ei Tapani; en tule kotiin, sillä minä ... minä jään sinne ... kauppamieheksi!"

Käpy putosi Tapanin kädestä; veljen tavaton laskento- ja kirjoitusinto leimahti kuin palava aivoihinsa.

"No voi rieska maito ja hapan taikina!" huudahti hän kummastuksen sekaisella ärtyisyydellä.

"Mitä ihmettelemistä siinä sitte?" koetti Topias välinpitämättömästi lausua. "Onko se nyt niin kumman kummaa?"

Tuokion aikaa oli hämmästynyt Tapani mykkänä, mutta sitte tulvahtikin sananvirta koskenkuohuna hänen suustaan. Topias kuunteli levollisena, vaan kuin sananvirta huimassa menossaan syöksyi sokeasti lonkeroihin ja ahdinkoihin, niin löi hän, ennenkuin veli ehti tasaiselle uralle takaisin ja uutta vauhtia saamaan, ensimmäisen valttinsa ulos.

"Kuule Tapani!" sanoi hän, katsoen veljeä lauheasti rehellisillä silmillään. "Sinä et vielä tiedä, että olen mitannut ja punninnut, arvellut ja tuuminut asian selväksi kuin viisi sormeani ja kypsäksi kuin pakkaisyö pihlajanmarjan; et myöskään tiedä, että olen jo vuokrannut huoneetkin, mutta pitäisi sinun toki tietämän, että minä olen sanani mittainen mies."