Part 7

"Perjantai, perjantai..." ajatteli hän. "Perjantai..." Kirjoitettiin lippuja, taivutettiin ne kaksin kerroin ja pantiin Nikodim Aleksandritshin vanhaan silkkihattuun, ja sittenkun lippuja oli kertynyt tarpeellinen määrä, kiersi Kostja, esittäen postiljoonia, pöydän ympäri ja jakoi ne. Diakoni, Katja ja Kostja, jotka olivat saaneet lystikkäitä lippuja ja koettaneet itse kirjoittaa lystikkäästi, olivat haltioissaan.

"Meidän on puheltava", luki Nadeshda Feodorovna lipusta. Hän katsahti Maria Konstantinovnaan, ja tämä hymyili miellyttävästi ja nyökäytti hänelle päätään.

"Mistä puheltava?" ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ellei ole lupa kertoa kaikkea, niin on turhaa puhellakaan."

Ennenkuin he lähtivät vieraisille, oli hän sitonut Lajevskille kaulaliinan kaulaan, ja tämä vähäpätöinen teko oli täyttänyt hänen sydämensä hellyydellä ja kaiholla. Huolestunut ilme Lajevskin kasvoilla, tämän hajamieliset katseet, kalpeus ja viime aikoina esille tullut käsittämätön muutos ynnä se, että hänellä itsellään oli hirveä, inhottava salaisuus sydämessään kätkettävänä ja että hänen kätensä vapisivat sitoessaan kaulaliinaa, -- kaikki tämä kuiskasi omituisella tavalla, ettei heillä ollut enää pitkälti yhdessä elettävänä. Hän katsoi Lajevskiin kuin pyhäinkuvaan, tuntien pelkoa ja katumusta, ja ajatteli: "Anna anteeksi, anna anteeksi..."

Häntä vastapäätä pöydän toisella puolella istui Atshmianov, kääntämättä hänestä pois mustia, rakastuneita silmiään; Nadeshda Feodorovnassa kytivät halut, hän häpesi itseään ja pelkäsi, etteivät edes suru ja huolikaan estä hänen epäpuhtaita intohimojaan pääsemästä valtaan, ja että ellei tänään, niin huomenna hän patajuopon rentun lailla on voimaton enää itseään hillitsemään.

Estääkseen tämän elämän jatkumista, se kun oli hänelle häpeällinen sekä Lajevskia kohtaan loukkaava, hän päätti matkustaa pois, itkien rukoilla Lajevskia päästämään hänet, ja jos tämä rupeisi estelemään, salaa karata. Hän ei kerro mitään, mitä on tapahtunut. Säilyköön Lajevskilla hänestä puhdas muisto.

"Lemmin, lemmin, lemmin", luki hän. -- Se oli tietysti Atshmianovilta.

Hän kuvitteli asettuvansa jonnekin yksinäiseen paikkaan; siellä hän tekee työtä ja lähettelee Lajevskille "tuntemattomalta" rahoja, koruompeluksilla kirjailtuja paitoja, tupakkaa, ja palaa hänen luokseen vasta vanhalla iällä tahi jos Lajevski pahasti sairastuu ja tarvitsee hoitajatarta. Kun Lajevski vanhoilla päivillään saa tietää, mistä syystä hän kieltäytyi tulemasta vaimoksi ja lähti pois hänen luotaan, pitää hän arvossa hänen uhraustaan ja antaa hänelle anteeksi.

"Teillä on pitkä nenä." -- Se oli kai diakonilta tahi Kostjalta.

Nadeshda Feodorovna kuvitteli mielessään, kuinka hän, jättäessään hyvästit Lajevskille, lujasti pusertaa häntä syliinsä, suutelee hänen kättään ja vannoo rakastavansa häntä koko elinaikansa ja sitten, asuessaan yksinäisessä paikassa, outojen ihmisten keskuudessa, joka päivä ajattelee, että hänellä on jossakin ystävä, lemmitty, puhdas, jalo ja ylevä, joka säilyttää hänestä povessaan puhtaan muiston.

"Ellette tänään myönnä minulle kohtausta, ryhdyn toimenpiteisiin, vakuutan kunniasanalla. Näin ei kohdella kunnon ihmisiä, se on ymmärrettävä." -- Tämä oli Kiniiniltä.

XIII.

Lajevski sai kaksi lippua; hän avasi toisen ja luki:

"Älä matkusta pois, ystävä hyvä".

"Kukahan tuon on kirjoittanut? -- ajatteli hän. -- Tietenkään ei Samoilenko... Ei myöskään diakoni, koska hän ei tiedä minun aikovan matkustaa. Ehkä von Coren?"

Eläintieteilijä kumartui pöydän yli ja piirusteli pyramiidia. Lajevskista näytti, että hänen silmänsä hymyilivät.

"Samoilenko on varmaan lörpötellyt..." ajatteli Lajevski.

Toiseen lippuun oli samalla väännellyllä käsialalla ja pitkillä koukeroilla kirjoitettu: "Eräs ei matkusta pois lauantaina."

"Typerää pilkantekoa", ajatteli Lajevski. "Perjantai, perjantai..."

Jotakin tuppasi hänelle kurkkuun. Hän kosketti kaulusta ja rykäisi, mutta rykäisyn sijasta purkautui nauru.

-- Haha-haa! -- hohotti hän. -- Ha-ha-haa! "Mille minä nauran?" ajatteli hän. -- Ha-ha-haa!

Hän koetti hillitä itseään, peitti kädellä suutaan, mutta nauru puristi rintaa ja kurkkua, eikä käsi saanut suuta tukituksi.

"Onpa tämä typerää!" ajatteli hän, hytkyen naurusta. "Olenko järjiltäni, vai kuinka?"

Nauru paisu yhä äänekkäämmäksi ja muistutti lopuksi pienen pörhökorvaisen koiran vinkunaa. Lajevski tahtoi viimein nousta pöydän äärestä, mutta jalat eivät kannattaneet ja oikea käsi tärisi eriskummaisesti vastoin hänen tahtoaan pöydällä, tavoitti suonenvetoisesti papereita ja rutisti niitä. Hän näki kummastuneita silmäyksiä, Samoilenkon vakavaa pelästystä ilmaisevat kasvot ja eläintieteilijän ilmeen, joka oli kylmää ivaa ja vastenmielisyyttä; silloin hän ymmärsi saaneensa hysteerisen kohtauksen.

"Mikä kiusallinen, häpeällinen juttu", ajatteli hän, tuntien kasvoillaan kuumia kyyneliä. "Ai, ai, mikä häpeä! Ei koskaan ole minulle näin käynyt..."

Hänet nostettiin kainaloista ja päätä takaapäin kannattaen vietiin jonnekin; juomalasi välähti hänen silmiensä edessä ja kalahti hampaita vasten, ja vettä läikähti rinnalle; siinä oli pienoinen huone, keskellä kaksi vuodetta rinnakkain, katettuina puhtailla, lumivalkoisilla peitteillä. Hän kellahti toiselle ja alkoi ääneen itkeä.

-- Ei mitään, ei mitään, rauhoitti Samoilenko. -- Sattuuhan sitä, sattuu...

Pelosta jähmettyneenä, vapisten koko ruumiissaan ja tuntien jotakin kauheaa olevan tulossa, Nadeshda Feodorovna seisoi vuoteen ääressä ja kyseli:

-- Mikä sinun tuli? Mikä? Puhu Jumalan tähden...

"Kirjoittikohan Kirilin hänelle jotakin?" ajatteli hän.

-- Ei mitään... -- sanoi Lajevski, nauraen ja itkien yhtä rintaa. -- Mene pois täältä ... kyyhkyseni.

Hänen kasvoillaan ei kuvastunut vihaa eikä vastenmielisyyttä! Hän ei siis tiennyt mitään; Nadeshda Feodorovna hieman rauhoittui ja meni vierashuoneeseen.

-- Älkää olko rauhaton! -- sanoi hänelle Maria Konstantinovna, istahtaen hänen viereensä ja tarttuen hänen käteensä. -- Se menee kyllä ohi. Miehet ovat yhtä heikkoja kuin mekin syntiset. Teillä on nyt kummallakin käännekohta ... se on niin ymmärrettävää! No, rakkaani, minä odotan vastausta. Puhelkaamme.

-- Ei, ei nyt puhella... -- vastasi Nadeshda Feodorovna, kuunnellen Lajevskin itkua. -- Minulla on sellainen tuska... Sallikaa minun lähteä pois...

-- Mitä nyt, mitä nyt, rakkaani! -- säikähti Maria Konstantinovna. -- Älkää luulkokaan, että päästän teidät illallisetta. Ensin syödään, sitten saatte lähteä Herran nimeen.

-- Minulla on tuska... -- kuiskasi Nadeshda Feodorovna ja tarttui molemmin käsin tuolin käsipuihin, jotta ei kaatuisi lattialle.

-- Lajevskilla on kouristuskohtaus! -- lausui von Coren iloisesti, astuen vierashuoneeseen, mutta huomattuaan Nadeshda Feodorovnan joutui hämille ja poistui.

Hysteerisen kohtauksen tauottua Lajevski istui vieraalla vuoteella ja ajatteli:

"Häpeä, puhkesin parkumaan kuin mikäkin tyttöletukka! Taisin olla naurettava ja iljettävä. Lähden pois pihan kautta. -- Mutta toisekseen, se voisi näyttää, että annan liian suuren merkityksen hysterialleni. Mitähän, jos kääntäisi sen leikiksi..."

Hän katsoi itseään kuvastimesta, istui vähän aikaa ja meni vierashuoneeseen.

-- Tässä minäkin olen! -- sanoi hän hymyillen; häntä hävetti äärettömästi ja hän tunsi, että toisiakin hävetti hänen läsnäollessaan. -- Pitääpä sattua mokomia juttuja, -- sanoi hän istuutuen. -- Istuin ja äkkiä aloin tuntea hirmuista, pistävää kipua kupeessa ... sietämätöntä, hermot eivät kestäneet ja ... sitten seurasi tämmöinen kiusallinen kommellus. Meidän hermostunut vuosisatamme, mitäs tehdä?

Illallispöydässä hän joi viiniä, otti osaa puheluun ja joskus kouristuksentapaisesti huokaisten kaiveli kuvettaan, ikäänkuin osoittaakseen kivun jatkuvasti tuntuvan. Eipä kumminkaan kukaan, lukuun ottamatta Nadeshda Feodorovnaa, häntä uskonut, ja sen hän näki.

Kellon käydessä kymmentä lähdettiin puistikkokadulle kävelemään. Nadeshda Feodorovna, peläten Kirilinin puhuttelevan, pysyi koko ajan Maria Konstantinovnan ja lasten seurassa. Hänet oli pelko ja suru heikontanut, ja tuntien vilutaudin oireita hän töintuskin jaksoi siirrellä jalkojaan. Mutta hän ei lähtenyt kuitenkaan kotiin, koska oli varma siitä, että häntä seuraisi joko Kirilin tai Atshmianov, taikka molemmat yhdessä. Kirilin kulki jäljestä, Nikodim Aleksandritshin rinnalla ja hyräili: -- En kanssain leikitellä salli! En salli! Puistokadulta käännyttiin paviljongille ja kuljettiin pitkin rantaa ja pitkän aikaa katseltiin meren valkimoimista. Von Coren alkoi selittää, mistä tämä ilmiö johtuu.

XIV.

Sinun on jo aika tästä lähteä vistipeliin ... minua odotetaan, -- sanoi Lajevski. -- Hyvästi, arvoisat naiset ja herrat.

-- Minä lähden mukaasi, odota, -- sanoi Nadeshda Feodorovna ja pisti kätensä hänen kainaloonsa.

He sanoivat hyvästit seuralle ja läksivät. Kirilin hyvästeli niinikään ja sanoi, että heillä on sama matka, ja lähti astumaan heidän kanssaan rinnakkain.

"Mikä on tulla, se tulkoon..." ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki..."

Hänestä tuntui ikäänkuin kaikki pahat muistot olisivat tunkeutuneet esille hänen päästään ja nyt seuraisivat pimeässä hänen rinnallaan raskaasti hengittäen ja hän itse, kuin musteeseen tahriutunut kärpänen, rämpisi, viimeiset voimansa ponnistaen, kivikatua pitkin ja tahrisi mustaksi Lajevskin kupeen ja käden. -- "Jos Kirilin", ajatteli hän, "nyt aikoo tehdä jotakin huonoa, ei siihen syypää ole Kirilin, vaan hän itse. Olihan aika, jolloin ei yksikään mieshenkilö ollut tohtinut puhutella häntä sillä tavalla kuin nyt Kirilin, ja itsehän hän oli repinyt poikki tämän ajan kuin rihman ja turmellut sen auttamattomasti -- kuka siis siihen on syynä? Halujensa huumaamana hän oli alkanut hymyillä ventovieraalle luultavasti vain siitä syystä, että tämä oli komea, kookas varreltaan, kahden kohtauksen jälkeen kyllästynyt koko mieheen ja hyljännyt hänet. Eikö siis", ajatteli hän nyt, "Kiniinillä ollut oikeutta menetellä häntä kohtaan aivan miten tahtoi?"

-- Tässä, kyyhkyseni, sanon sinulle hyvästi, -- virkkoi Lajevski pysähtyen. -- Sinut saattaa kotiin Ilja Mihailitsh.

Hän kumarsi Kiniinille ja astui puistikkokadun toiselle puolelle ja kulki vielä toisen kadun poikki Sheshkovskin talolle, jonka akkunat olivat valaistut, ja sitten kuului portin ovi hänen jäljestään paukahtavan kiinni.

-- Sallikaa minun selvittää välini teidän kanssanne, -- aloitti Kirilin. -- Minä en ole mikään nulkki, en mikään Atshkasov tai Latshkasov, Satshkasov... Minä vaadin vakavaa huomiota.

Nadeshda Feodorovnan sydän alkoi rajusti sykkiä. Hän ei vastannut mitään.

-- Teidän jyrkästi muuttuneen käytöksenne minua kohtaan otaksuin aluksi johtuneen keikailusta, -- pitkitti Kirilin, -- mutta nyt näen, että te yksinkertaisesti ette ole selvillä siitä, kuinka säällisiä ihmisiä on kohdeltava. Teitä halutti vain leikkiä kanssani, kuten tuon armenialaisjolpin kanssa, mutta minä olen kunnon mies ja vaadin, että minua kohdellaan myös kunnon miehenä. Olen siis valmis...

-- Minulla on suru... -- sanoi Nadeshda Feodorovna, ratkesi itkuun ja kääntyi poispäin, salatakseen kyynelensä.

-- Surua on minullakin, mutta mitä apua siitä on? Kirilin oli hetkisen vaiti ja virkkoi painokkaasti, pysähtyen joka sanan kohdalle:

-- Minä toistan, rouvaseni, että ellette myönnä minulle tänään kohtausta, niin vielä tänään panen toimeen julkisen häväistyksen.

-- Päästäkää minut tänään, -- pyysi Nadeshda Feodorovna eikä tuntenut omaa ääntään, niin surkea ja ohut se oli.

-- Minun täytyy saada opettaa teitä... Suokaa anteeksi töykeät sanani, mutta minun täytyy saada opettaa teitä. Vaadin kaksi kohtausta: tänään ja huomenna. Ylihuomenna olette ihan vapaa ja saatte lähteä minne ja kenen kanssa haluatte. Tänään ja huomenna.

Nadeshda Feodorovna saapui omalle portilleen ja pysähtyi.

-- Päästäkää minut! -- kuiskasi hän, vapisten koko ruumiissaan ja näkemättä pimeässä edessään mitään muuta kuin valkoisen palttinamekon. -- Olette oikeassa, minä olen hirveä nainen... -- Olen syyllinen, mutta päästäkää sittenkin... Pyydän teitä... -- ja hän kosketti Kirilinin kylmää kättä ja vavahti. -- Rukoilen teitä...

-- Ohoo! -- huokasi Kirilin. -- Ohoo! Ei minun suunnitelmieni mukaista ole päästää teitä, tahdon vain opettaa, saattaa teidät ymmärtämään, ja siksi toiseksi, rouvaseni, minä luotan liian vähän naisiin.

-- Minulla on suru...

Nadeshda Feodorovna kuunteli meren tasaista pauhinaa, katsahti tähtien peittämälle taivaalle, ja olisi suonut kaiken mitä pikimmin loppuvan ja pääsevänsä tuntemasta elämän kosketusta merineen, tähtineen, miehineen, vilutauteineen...

-- Ei vain kotonani... -- sanoi hän kylmästi. -- Viekää minut jonnekin.

-- Lähdetään Myridoviin. Se on parasta.

-- Missä se on?

-- Vanhan vallin luona.

Nadeshda Feodorovna lähti nopeasti astumaan katua eteenpäin ja kääntyi sitten solakadulle, joka vei vuorille. Oli pimeä. Siellä täällä kulki himmeitä valojuovia kadun poikki, langeten valaistuista ikkunoista, ja hänestä tuntui, että hän ikäänkuin kärpänen väliin pulahti musteeseen, väliin taas kömpi sieltä kuiville. Kirilin asteli hänen jäljestään. Kerran hän kompastui, oli vähällä kaatua ja naurahti.

"Hän on humalassa..." ajatteli Nadeshda Feodorovna. "Ykskaikki ... yks'kaikki ... olkoon."

Atshmianov sanoi kohta niinikään hyvästit seuralle ja lähti Nadeshda Feodorovnan jäljestä, pyytääkseen häntä mukaansa soutelemaan. Hän lähestyi taloa, jossa Nadeshda Feodorovna asui, ja katsoi pystyaidan yli: ikkunat olivat auki, valoa ei ollut.

-- Nadeshda Feodorovna! -- kutsui hän. Kului hetkinen. Taaskin hän kutsui.

-- Kuka siellä? -- kuului Olgan ääni.

-- Onko Nadeshda Feodorovna kotosalla?

-- Ei ole. Ei ole vielä tullut.

"Kummallista ... peräti kummallista", ajatteli Atshmianov, alkaen tuntea suurta levottomuutta. "Hänhän lähti kotia..."

Hän käveli pitkin puistikkoa ja sitten katua pitkin ja tähysteli Sheshkovskin ikkunoihin. Lajevski oli riisunut takin yltään ja istui pöydän ääressä katsellen tarkkaavaisesti korttejaan.

-- Kummallista, kummallista... -- mutisi Atshmianov, ja muistellessaan Lajevskin hysteriakohtausta häntä alkoi hävettää. -- Ellei hän ole kotona, niin missä sitten?

Hän lähti taas Nadeshda Feodorovnan asunnolle ja tähysteli pimeitä ikkunoita.

"Tämä on petosta, petosta...", ajatteli hän muistellessaan, että Nadeshda Feodorovna itse oli, kohdatessaan hänet tänään puolenpäivän tienoilla Ditjugovien luona, luvannut illalla lähteä soutelemaan.

Sen talon ikkunat, jossa Kirilin asui, olivat pimeät, ja portin edustalla nukkui penkillä konstaapeli istuallaan. Atshmianov katsoi ikkunoihin ja poliisiin, ja hänelle selvisi kaikki. Hän päätti mennä kotiin ja lähtikin, mutta osui jälleen Nadeshda Feodorovnan asunnolle. Siinä hän istuutui penkille ja otti huopahatun päästään, tuntien päänsä hehkuvan mustasukkaisuudesta ja loukkauksesta.

Kaupungin kirkontornissa löi kello vain kaksi kertaa vuorokaudessa: puolenpäivän ja sydänyön aikaan. Kohta sen jälkeen kun se lyönnillään oli ilmoittanut keskiyön hetken, kuului kiireisiä askelia.

-- Siis huomenillalla taas Myridovilla! -- kuuli Atshmianov ja tunsi Kirilinin äänen. -- Kello kahdeksan. Näkemiin!

Pystyaidan luona tuli näkyviin Nadeshda Feodorovna. Huomaamatta, että Atshmianov istui penkillä, hän livahti varjona hänen ohitsensa, aukaisi portin oven ja sulkematta sitä jäljestään astui sisään. Tultuaan huoneeseensa hän sytytti kynttilän, riisuutui sukkelasti, mutta ei mennyt vuoteeseen, vaan painautui tuolin eteen polvilleen, kietoi kätensä sen ympärille ja painoi otsansa sitä vasten.

Lajevski palasi kotiin kello kahden jälkeen.

XV.

Päätettyään valehdella, ei kaikkea yhdellä kertaa, vaan vähissä erin, Lajevski meni seuraavana päivänä kello kahden aikaan Samoilenkon luo pyytämään rahoja, päästäkseen kaikin mokomin matkustamaan lauantaina. Eilisen hysteriakohtauksen jälkeen, joka hänen raskaaseen sieluntilaansa oli vielä lisännyt katkeran häpeäntunteen, hänen oli mahdoton enää jäädä kaupunkiin. Jos Samoilenko pysyy jyrkästi asettamissaan ehdoissa, ajatteli hän, voi niihin kyllä suostua ja ottaa rahat ja huomenna ihan lähtöhetkellä sanoa, että Nadeshda Feodorovna oli kieltäytynyt matkustamasta. Jo illalla voi koettaa Nadeshdaa taivutella ja uskotella, että kaikki tapahtuu hänen parastaan silmälläpitäen. Jos Samoilenko, joka on von Corenin ilmeisen vaikutuksen alaisena, kerrassaan kieltäytyy rahoja antamasta tai panee joitakin uusia ehtoja, niin hän matkustaa jo tänään lastihöyrylaivassa tai vaikka purjealuksessa Novyi-Afoniin tai Novorossiskiin ja lähettää sieltä äidilleen nöyrän sähkösanoman ja asuu siellä niin kauan, kunnes äiti lähettää matkarahat.

Samoilenkon luo tultuaan hän tapasi vierashuoneessa von Corenin. Eläintieteilijä oli vastikään tullut päivälliselle ja avattuaan tapansa mukaan valokuva-albumin katseli silkkihattuherroja ja myssyihin puettuja rouvia.

"Pitipä mun tulla sopimattomaan aikaan", ajatteli Lajevski nähtyään hänet. "Hän voi sekoittaa koko asian." -- Hyvää päivää!

-- Hyvää päivää, -- vastasi von Coren katsomatta häneen.

-- Onko Aleksander Daviditsh kotona?

-- On. Keittiössä.

Lajevski meni keittiöön, mutta nähtyään ovesta, että Samoilenko valmistaa salaattia, hän palasi vierashuoneeseen ja istuutui. Eläintieteilijän läsnäollessa hänen aina oli tukala olla, ja nyt hän pelkäsi, että olisi pakko puhua hysteriakohtauksesta. Minuutti kului, eikä kumpikaan puhunut mitään. Von Coren nosti äkkiä katseensa Lajevskiin ja kysyi:

-- Kuinka jaksatte eilisen jälkeen?

-- Erinomaisesti, -- vastasi Lajevski punastuen. -- Itse asiassahan ei ollut mitään erikoisempaa...

-- Eiliseen asti olin siinä luulossa, että hysteriakohtauksia on vain naisilla, ja sentähden ajattelin ensiksi, että teillä oli tanssitauti.

Lajevski väänsi huulensa mielistelevään hymyyn ja ajatteli:

"Kuinka epähienoa tuo on hänen puoleltaan. Tietäähän hän vallan hyvin, että minun on tukala olla..." -- Niin, olihan tuo naurettava juttu, -- sanoi hän yhä hymyillen. -- Nauroin tänään koko aamun. Omituista hysteerisessä kohtauksessa on se, että vaikka tietääkin sen järjettömäksi, kuitenkin nauraa sille sydämessään ja samalla itkee. Hermostuneella aikakaudellamme olemme hermojemme orjia; ne ovat meidän käskijöitämme ja tekevät mitä tahtovat. Sivistys on tässä suhteessa tehnyt meille karhunpalveluksen...

Lajevski puhui, ja hänestä oli epämieluista, että von Coren vakavana ja tarkkaavaisesti kuunteli ja katsoi häneen huomaavaisesti, silmiään räpyttämättä, ikäänkuin tutkien häntä; ja hän oli suutuksissaan itseensä siitäkin, että huolimatta von Corenia kohtaan tuntemastaan vihasta hän ei mitenkään kyennyt karkoittamaan mielistelevää hymyä kasvoiltaan.

-- Vaikka täytyy se tunnustaa, -- pitkitti hän, -- olihan tällä kohtauksella suoranaiset ja varsin perusteellisetkin syynsä. Terveyteni on viime aikoina ollut hyvin horjuva. Lisätkää tähän ikävä, alituinen rahapula ... ihmisten ja yleisten harrastusten puute ... siinä on ahtaalla kuin oven välissä.

-- Niin, kyllähän tilanne on toivoton, -- myönsi von Coren.

Nämä tyynesti lausutut, kylmät sanat, jotka sisälsivät puoleksi pilkkaa, puoleksi tunkeilevaa ennustamista, loukkasivat Lajevskia. Hän muisti eläintieteilijän eilisiltaisen katseen, joka oli täynnä ivaa ja inhoa, oli hetken vaiti ja kysyi sitten, tällä kertaa enää hymyilemättä:

-- Mistä te tiedätte, millainen tilani on?

-- Vastahan puhuitte siitä itse, ja sitäpaitsi ottavat ystävänne niin hartaasti osaa oloihinne, ettei koko päivässä kuule muusta puhuttavankaan kuin teistä.

-- Mitkä ystävät? Samoilenkoko, vai?

-- Kyllä hänkin.

-- Minä pyytäisin Aleksander Daviditshia ja yleensä ystäviäni vähemmän huolehtimaan minusta.

-- Tuossa tulee Samoilenko, pyytäkää, että hän vähemmän huolehtii teistä.

-- Minä en käsitä tuota puheensävyänne... -- mutisi Lajevski; hänet valtasi sellainen tunne ikäänkuin hän vasta nyt olisi käsittänyt, että eläintieteilijä vihaa häntä, halveksii ja pilkkaa häntä ja on hänen kiihkein, leppymättömin vihamiehensä. -- Säästäkää tuo sävynne jotakuta toista varten, -- lausui hän, jaksamatta puhua kovaa vihastuksensa takia, joka tuppautui rintaan ja kurkkuun, samaten kuin eilisiltainen naurunhalu.

Sisään astui Samoilenko paitahihasillaan, hikisenä ja punoittavana keittiön kuumuudesta.

-- Kah, oletko sinä täällä? -- sanoi hän. -- Päivää, veikko. Oletko syönyt puolista? Älä kursaile, sano: oletko syönyt?

-- Aleksander Daviditsh, -- lausui Lajevski, nousten seisaalleen, -- jos minä käännyin puoleesi jollakin likeisten kesken tavallisella pyynnöllä, ei se merkinnyt sitä, että vapautan sinut olemasta vaatimaton ja pitämästä arvossa toisen salaisuuksia.

-- Mitä kummaa? -- ihmetteli Samoilenko.

-- Ellei sinulla ole rahaa, -- pitkitti Lajevski, korottaen ääntään ja kiihdyksissään myötäänsä vaihdellen jalka-asentoa, -- niin älä anna, kieltäydy, mutta miksi pitäisi joka kadunkulmassa toitottaa, että minun tilani on toivoton ynnä muuta? Sellaisia hyviätöitä ja ystävänpalveluksia, kun toimitetaan jotakin kopeekan arvosta, mutta puhutaan vähintäin ruplan verran, minä en voi sietää! Voit kerskata hyvillätöilläsi, mutta kukaan ei ole antanut sinulle oikeutta paljastaa minun salaisuuksiani!

-- Mitä salaisuuksia? -- kysyi Samoilenko hämillään ja alkaen jo suuttua, -- jos olet tullut tänne sättimään, niin mene matkaasi. Tule sitten toiste!

Samoilenko muisti säännön, että kun vihastuu lähimmäiseensä, pitää ajatuksissaan lukea sataan, niin tyyntyy; ja hän alkoi kiireesti laskea.

-- Pyydän, ettette huolehdi minusta! -- jatkoi Lajevski. -- Älkää kiinnittäkö minuun huomiota. Ja kellä on oikeastaan mitään tekemistä minun kanssani taikka oikeutta sekaantua siihen, kuinka minä elän? Totta on, että minä tahoon matkustaa pois! Totta on, että teen velkoja, juon, elän vieraan vaimon kanssa, että minulla on hysteria, että olen kehno, etten ole niin syväaatteinen kuin eräät, mutta ketä se liikuttaa niin vähääkään? Kunnioitettakoon persoonallisuutta!

-- Suo, veliseni, anteeksi, -- sanoi Samoilenko, ehdittyään lukea kolmeenkymmeneenviiteen, -- mutta...

-- Kunnioitettakoon persoonallisuutta! -- keskeytti hänet Lajevski. -- Nämä lakkaamattomat puhelut toisen kustannuksella, oihkaamiset ja voihkaamiset, alituiset vakoilut, salakuuntelut, nämä ystävälliset myötätunnon ilmaisut, hiiteen ne kaikki! Minulle annetaan rahoja lainaksi ja pannaan ehtoja kuin koulupojalle! Minua kohdellaan yliolkaisesti kuin hitto ties mitä! Minä en tahdo mitään! -- kiljaisi Lajevski, horjuen mielenkuohunnasta ja peläten että kenties oli tulossa eilinen hysteriakohtaus. -- "Lauantaina minä en siis matkusta", sävähti hänen ajatuksissaan.

Diakoni astui sisään ja nähdessään Lajevskin, joka kalpeana, käsiään huitoen kääntyi kummallisine puheineen ruhtinas Vorontsovin muotokuvan puoleen, pysähtyi ovensuuhun, ikäänkuin puusta pudonneena.

-- Alituiset kurkistelut sieluni syvyyksiin, -- jatkoi Lajevski, -- loukkaavat minussa ihmisarvoa, ja minä pyydän vapaaehtoisia salapoliiseja lakkaamaan urkinnastaan! Riittää!

-- Mitä sinä ... mitä te sanoitte? -- kysyi Samoilenko, ehdittyään parahiksi lukea sataan asti ja astuen kasvoiltaan punaisena Lajevskin eteen.

-- Riittää! -- toisti Lajevski hengästyneenä ja tarttui lakkiinsa.

-- Minä olen venäläinen lääkäri, aatelismies ja valtioneuvos! -- virkkoi Samoilenko pontevasti. -- Urkkija en ole koskaan ollut enkä salli kenenkään itseäni loukata! -- huusi hän jylisevällä äänellä, korostaen viimeistä sanaa. -- Suu kiinni!

Diakoni, joka ei koskaan ollut nähnyt tohtoria niin mahtavana, kiihtyneenä, punakkana ja julmana, tukki kädellä suunsa, peräytyi eteiseen ja nauroi siellä katketakseen. Lajevski näki ikäänkuin sumun läpi, kuinka von Coren nousi ja pannen kädet housuntaskuihin kävi sellaiseen asentoon, kuin jos olisi odottanut, mitä tuleman piti; tämä asento näytti Lajevskista ylenmäärin hävyttömältä ja loukkaavalta.

-- Suvaitkaa ottaa sananne takaisin! -- kiljaisi Samoilenko.

Lajevski, joka ei enää muistanut, mitä sanoja oli käyttänyt, vastasi: