Part 6

-- Älkää turhia kuvitelko, rakkaani. Lainakirjastoon tarvitaan rahoja. No, minä jätän nyt teidät, koettakaa rauhoittua ja ajatella ja tulkaa huomenna luokseni iloisena. Se tulee olemaan mainiota. Hyvästi nyt, enkelini. Sallikaa minun suudella teitä.

Maria Konstantinovna suuteli Nadeshda Feodorovnaa otsalle, teki ristimerkin hänen rintaansa ja lähti hiljalleen pois. Oli tullut jo pimeä, ja Olga sytytti keittiössä kynttilän. Yhä itkien Nadeshda Feodorovna meni makuuhuoneeseen ja kävi vuoteelle pitkäkseen. Hän alkoi äkkiä tuntea vilunväreitä. Hän riisuutui pitkälleen, sysäsi vaatteet jalkopäähän ja vetäytyi kippuraan peitteen alle. Häntä janotti, mutta ei ollut ketään antamassa juotavaa.

-- Minä maksan! -- puhui hän itsekseen, ja houraillen hän oli istuvinaan jonkun potilaan luona ja tunsi potilaassa oman itsensä. -- Minä maksan. Olisi typerää luulla, että minä rahasta... Matkustan pois ja lähetän hänelle rahat Pietarista. Ensin sata ... sitten sata ... ja sitten taas sata...

Myöhään yöllä tuli Lajevski kotiin.

-- Ensin sata... -- sanoi hänelle Nadeshda Feodorovna -- sitten sata...

-- Ottaisit kiniiniä, -- sanoi Lajevski ja ajatteli: "huomenna on keskiviikko, laiva lähtee, mutta minä en matkusta. Täytyy siis viipyä täällä lauantaihin asti." Nadeshda Feodorovna nousi vuoteessa polvilleen.

-- Puhuinko minä äsken mitään? -- kysyi hän hymyillen ja siristäen kynttilän valossa silmiään.

-- Et mitään. Pitää lähettää huomenaamulla noutamaan lääkäriä. Nuku nyt.

Lajevski otti päänaluksen ja astui ovea kohden. Siitä lähtien kun hän lopullisesti oli päättänyt matkustaa ja jättää Nadeshda Feodorovnan, alkoi tämä herättää hänessä sääliä ja syyllisyyden tunnetta; hänellä oli Nadeshda Feodorovnan läsnäollessa hieman paha omatunto, ikäänkuin sairaan tahi vanhan hevosen luona, joka on määrätty tapettavaksi. Hän pysähtyi ovessa ja katsahti Nadeshda Feodorovnaan.

-- Olin siellä kekkereissä ärtyisä ja puhuttelin sinua törkeästi. Anna minulle anteeksi, Herran tähden.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa, pani maata, mutta ei voinut pitkään aikaan nukkua.

Kun seuraavana aamuna Samoilenko juhlapäivän johdosta puettuna täyteen paraatipukuun olkaimineen ja ritarimerkkeineen, tunnusteltuaan Nadeshda Feodorovnan valtasuonta ja katsottuaan hänen kieltään, tuli ulos makuuhuoneesta, kysyi Lajevski, joka oli seissyt kynnyksen likellä, hätäisesti:

-- No, kuinka on laita?

Hänen kasvonsa ilmaisivat pelkoa, suurta huolestusta ja toivoa.

-- Rauhoitu, ei mitään vaarallista, -- vastasi Samoilenko. -- Tavallinen vilutauti.

-- En minä sitä, -- sanoi Lajevski kärsimättömästi rypistäen kulmakarvojaan. -- Saitko rahoja?

-- Veikko, suo anteeksi, -- kuiskasi Samoilenko, katsahtaen oveen ja käyden hämilleen. -- Herran tähden, suo anteeksi! Ei kellään ole joutilaita rahoja, ja minä olen saanut viisin ja kymmenin ruplin kerätyksi kaikkiaan vain satakymmenen ruplaa. Koetan vielä puhua joidenkin kanssa tänään. Karsihan nyt.

-- Mutta lauantai on viimeinen päivä! -- jupisi Lajevski vavisten kärsimättömyydestä. -- Kautta kaikkien pyhimysten, lauantaiksi! Ellen pääse lauantaina matkustamaan, en tarvitse mitään ... en mitään. En ymmärrä, kuinka tohtorismies voi olla ilman rahoja!

-- Niin kyllä, sen taivas tietää, -- lausui Samoilenko kiivaasti ja väkinäisesti, ja jotakin tuntui oikein kirahtavan hänen kurkussaan, -- kun minulta ovat kaikki ottaneet, seitsemäntuhatta ruplaa minulla on saatavia, ja minä itse olen taas velkaa joka taholle. Onko se minun syyni?

-- Sinä hankit siis lauantaiksi? Niinhän?

-- Koetan.

-- Rukoilen sinua, velihopea! Niin että rahat jo perjantaiaamuna ovat hallussani.

Samoilenko istuutui ja kirjoitti reseptiin kiniiniliuosta, _kalii bromati_, rabarberisakoa, _tincturae gentianae, aquae foeniculi_ -- kaikki yhdessä seoksessa, lisäsi siihen ruususiirappia katkeran maun vaimentamiseksi ja lähti pois.

XI.

Olet sen näköinen kuin tulisit minua vangitsemaan, -- sanoi von Coren nähdessään Samoilenkon astuvan sisään paraatipuvussa.

-- Kuljin tästä ohi, niin ajattelin: jospa pistäydyn katsomassa, kuinka eläintiede jaksaa, -- lausui Samoilenko, istuutuen suuren pöydän ääreen, jonka eläintieteilijä itse oli hotaissut kokoon tavallisista laudoista. -- Terve, pyhä isä! -- nyökäytti hän diakonille, joka istui ikkunan luona jotakin puhtaaksi kirjoittamassa. -- Istunpa tässä tovin ja juoksen sitten kotiin pitämään huolta päivällisestä. On jo aika... Häiritsenkö teitä?

-- Et vähääkään, -- vastasi eläintieteilijä levittäen pöydälle tiheää kirjoitusta sisältäviä paperiliuskoja. Kirjoittelemme tässä puhtaaksi.

-- Vai niin... Ohho sentään ... huokasi Samoilenko; hän veti varovasti pöydältä pölyttyneen kirjan, jonka kannella oli kuollut, kuivunut falangi, ja jatkoi: -- Ajatteles, mennä mönkää omia aikojaan jokin vihreä koppiainen ja kohtaa tiellä mokoman pannahisen. Kyllä kai se on kauheaa!

-- On kai.

-- Sille on annettu myrkky, jotta voisi pitää puoliaan vihollisia vastaan.

-- Juuri niin, ja jotta itsekin hyökkäisi. -- Niin niin ... ja luonnossa kaikki on, hyvät ystävät, tarkoituksenmukaista ja mahdollista selittää, -- huokasi Samoilenko. -- Yksi asia on vain, jota en ymmärrä. Sinä suuri järkimies, selitäppä se minulle. On näet pieniä petoeläimiä, ei rottaa suurempia, muodoltaan kauniita, mutta erinomaisen katalia ja siveettömiä. Sellainen peto kulkee esimerkiksi metsässä, näkee linnun, ottaa kiinni ja syö suuhunsa. Kulkee edemmäs ja näkee ruohikossa linnunpesän munineen; ei jaksa enää syödä, kylläinen on, mutta sittenkin puree munan rikki ja toiset työntää käpälällään pesästä ulos. Sitten kohtaa sammakon ja senkin kanssa pitää peliä. Näännyttää sammakon, menee eteenpäin ja nuoleksii huuliaan -- tulee vastaan koppiainen. Sipaisee koppiaista käpälällään... Ja kaikki se turmelee ja hävittää matkallaan... Tungeksii vieraisiinkin pesiin, hajoittaa syyttä suotta muurahaiskekoja, puree rikki näkinkenkiä... Tulee vastaan rotta -- sen kanssa ryhtyy tappeluun; näkee pikku käärmeen tai hiirenpoikasen -- sekin pitää tappaa. Ja niin koko päivän. Sanos nyt, mihin tuollainen petoeläin on tarpeen? Mitä varten se on luotu?

-- En tiedä, mitä petoeläintä tarkoitat, -- vastasi von Coren, -- luultavasti jotakin hyönteissyöjäin ryhmään kuuluvaa. Entä sitten? Lintu joutui sen saaliiksi sentähden, että oli varomaton; se särki pesän ja syyti pellolle munat sentähden, että lintu oli epäkäytännöllinen, teki huonosti pesänsä eikä osannut sitä suojata. Sammakolla oli todennäköisesti jokin vika sitä suojaavassa ihonvärissä, sillä muuten ei peto olisi sitä huomannut, ja niin edespäin. Sinun petosi hävittää vain heikkoja, taitamattomia, varomattomia, sanalla sanoen sellaisia viallisia yksilöjä, joita luonto ei katso soveliaiksi jättämään perillisiä. Eloon jäävät vain ovelammat, varovaisemmat, voimakkaammat ja kehittyneemmät. Sillä tavoin tuo petoeläimesi, vaikkei sillä itsellään ole siitä tietoa, palvelee täydellisentymisen suuria tarkoitusperiä.

-- Niin, niin, niin... Asiasta toiseen, veikkonen, -- virkkoi Samoilenko ujostelematta, -- anna minulle satakunta ruplaa lainaksi.

-- Hyvä on. Hyönteissyöjäin joukossa on varsin mielenkiintoisia edustajia. Esimerkiksi myyrä. Siitä sanotaan, että se on hyödyllinen, koska se hävittää vahingollisia hyönteisiä. Kerrotaan erään saksalaisen lähettäneen Wilhelm I:lle myyrännahkaisen turkin, -- ja silloin keisari muka käski antaa hänelle nuhteet sentähden, että hän oli hävittänyt niin suuren joukon hyödyllisiä eläimiä. Kuitenkaan ei myyrä julmuudessa jää yhtään takapajulle sinun pedostasi ja on sitäpaitsi erittäin vahingollinenkin, se kun aikaansaa suurta häviötä pelloilla.

Von Coren aukaisi lippaan ja otti sieltä sadan ruplan setelirahan.

-- Myyrällä on vahva rintakehä. Kuten yököllä, -- pitkitti hän lukiten lippaan, -- erittäin hyvin kehittyneet luut ja lihakset, erikoinen suunrakenne. Jos sillä olisi norsun koko, olisi se kaikkihävittävä, voittamaton eläin. Mielenkiintoista näissä elukoissa on se, että kun kaksi myyrää kohtaa toisensa maan alla, alkavat ne oitis, ikäänkuin keskinäisestä sopimuksesta, kaivaa lavaa; tämä lava on niille tarpeen, että olisi mukavampi taistella. Saatuaan lavan valmiiksi ne ryhtyvät ankaraan taisteluun ja tappelevat, kunnes heikompi kaatuu. Tuosta saat sata ruplaa, -- virkkoi von Coren, alentaen ääntään, -- mutta sillä ehdolla, ettet lainaa Lajevskia varten.

-- Ja vaikkapa Lajevskiakin varten! -- kuohahti Samoilenko. -- Mitä se sinuun kuuluu?

-- Lajevskia varten minä en voi antaa. Tiedän, että sinä olet herkkä antamaan lainaksi. Sinä antaisit rosvo Kerimillekin, jos hän sinulta pyytäisi, mutta suo anteeksi, minä en voi sinua tässä suhteessa auttaa.

-- Kyllä, minä pyydän Lajevskia varten! -- sanoi Samoilenko, nousten seisaalleen ja huitoen oikealla kädellään. -- Lajevskia varten juuri! Eikä itse pääpirullakaan ole oikeutta tulla minua opettamaan, kuinka minun tulee rahojani käyttää. Et siis suvaitse antaa?

Diakoni rähähti nauramaan.

-- Älä kimmastu, vaan ajattele järjellisesti, -- virkkoi eläintieteilijä. -- Hyväntekeväisyyden harjoittaminen Lajevskia kohtaan on mielestäni yhtä viisasta kuin kastella rikkaruohoja tai ruokkia heinäsirkkoja.

-- Minusta taas me olemme velvolliset auttamaan lähimmäisiämme! -- tokaisi Samoilenko.

-- Siinä tapauksessa auta sitten tuota nälkäistä turkkilaista, joka makaa laipion vieressä! Hän on työmies ja sinun Lajevskiasi tarpeellisempi. Anna hänelle nämä sata ruplaa! Tai lahjoita minulle sata ruplaa tutkimusmatkaa varten!

-- Kysyn sinulta, annatko vai etkö?

-- Sano mutkittelematta: mihin hän tarvitsee rahaa?

-- Se ei ole salaisuus. Hänen täytyy lauantaina matkustaa Pietariin.

-- Niinkö? -- virkkoi von Coren pitkäveteisesti. -- Ahaa... Ymmärretään. Ja lähteekö naikkonen mukaan, vai kuinka?

-- Hän jää toistaiseksi tänne. Lajevski järjestää Pietarissa asiansa ja lähettää hänelle rahaa, sitten lähtee hänkin.

-- Sukkelasti! ... virkkoi eläintieteilijä ja päästi helähtävän naurun. -- Sukkelasti! Ovelasti ajateltu.

Hän lähestyi nopeasti Samoilenkoa ja asettuen hänen eteensä ja katsoen häntä silmiin kysyi:

-- Sanoppa ihan peittelemättä: onko hänen rakkautensa kylmennyt? Sano, onko kylmennyt?

-- On, -- vastasi Samoilenko yksikantaan, ja hiki kiertyi hänelle otsaan.

-- Kuinka se on ilettävää! -- sanoi von Coren, ja hänen kasvoistaan näkyi, että häntä inhotti. -- Jompikumpi kahdesta, Aleksander Daviditsh: joko sinä olet hänen kanssaan yhdessä juonessa tahi, suo anteeksi, olet pöllö. Etkö tosiaankaan käsitä, että hän petkuttaa sinua kuin poikasta mitä hävyttömimmällä tavalla? Onhan päivänselvää, että hän tahtoo päästä naisesta ja jättää hänet tänne. Ja hyljätty jää sinun niskoillesi, ja päivänselvää on, että saat lähettää hänet Pietariin omalla kustannuksellasi. Onko tuo mainio ystäväsi tosiaankin saanut sokaistuksi sinut siinä määrin, ettet huomaa ihan alkeellisimpia asioita?

-- Ne ovat pelkkiä otaksumia, -- virkkoi Samoilenko istuutuen.

-- Otaksumiako? Miksi hän matkustaa yksin eikä yhdessä hänen kanssaan? Ja miksi, voisit kysyä häneltä, ei naikkonen matkusta ensin ja hän jäljestä? Se viekas elukka!

Ystävänsä odottamattomien epäilyjen ja epäluulojen lannistamana Samoilenko äkkiä lamautui ja alensi ääntään.

-- Mutta se on mahdotonta! -- sanoi hän muistellen sitä yötä, jonka Lajevski oli viettänyt hänen luonaan. -- Hän kärsii niin kovasti!

-- Mitä se auttaa? Varkaat ja murhapolttajat kärsivät myöskin!

-- Otaksutaan, että olisitkin oikeassa ... lausui Samoilenko mietteissään. -- Olkoonpa niin... Hän on kuitenkin nuori mies, vieraalla maalla ... ylioppilas, me olemme myöskin ylioppilaita, ja paitsi meitä ei täällä ole ketään, joka antaisi hänelle kannatusta.

-- Auttaa häntä tekemään konnuuksia vain sentähden, että sinä ja hän olette eri aikoina olleet yliopistossa ettekä kumpikaan tehneet siellä mitään! Onpa sekin pötyä!

-- Malta, harkitaanpa asiaa tyynesti. Luullakseni voisi järjestää asian näinikään, -- pohti Samoilenko, liikutellen sormiaan. -- Minä, tiedätkös, annan hänelle rahat, mutta vaadin hänet rehellisesti, kunniasanalla lupaamaan, että hän viikon kuluttua lähettää Nadeshda Feodorovnalle matkarahat.

-- Ja hän lupaa kunniasanalla, vuodattaapa vielä kyyneliäkin ja uskoo itsekin, mutta mitä arvoa tällä kunniasanalla on? Hän ei pidä sitä, ja kun vuoden, parin perästä kohtaat hänet Nevskillä käsikkäin uuden rakastettunsa kanssa, alkaa hän puolustuksekseen ladella, että hän on sivistyksen silpoma ja että hän on jäljennös Rubinista. [Päähenkilö Turgenevin samannimisessä romaanissa. Suom.] Heitä hänet Herran haltuun! Väistä likaa äläkä kaivele sitä molemmin käsin!

Samoilenko mietti hetkisen ja sanoi päättävästi:

-- Minä sittekin annan hänelle rahaa. Sano mitä tahdot. En voi kieltää ihmiseltä apuani pelkkien otaksumien perusteella.

-- Mainiosti teetkin. Suutelisit lisäksi!

-- No niin, anna minulle siis sata ruplaa, -- pyysi Samoilenko arasti.

-- En anna.

Seurasi vaitiolo, Samoilenko oli aivan lamautunut; hänen kasvonsa saivat syynalaisen, häveliään ja mielistelevän ilmeen, ja outoa oli nähdä tämän jyhkeäruumiisen, olkaimilla ja ritarimerkeillä prameilevan miehen säälittävää, lapsellisen hämmästynyttä naamaa.

-- Täkäläinen piispa matkustelee hiippakunnassaan, ei vaunuissa ajaen, vaan ratsain, -- virkkoi diakoni, pannen pois kynän. -- Ylen on mieltäliikuttavaa nähdä hänet hevosen selässä istumassa. Hänen yksinkertaisuudessaan ja vaatimattomuudessaan on raamatullista suuruutta.

-- Onko hän hyvä ihminen? -- kysyi von Coren, ollen mielissään puheen siirtymisestä muihin asioihin.

-- Kuinkas muuten? Ellei olisi hyvä, niin tokkopa olisivat piispaksi panneet?

-- Piispojen joukossa tapaa erinomaisen hyviä ja lahjakkaita miehiä, -- lausui von Coren. -- Sääli vain, että useilla heistä on se heikkous, että kuvittelevat olevansa valtiomiehiä. Yksi harrastaa venäläistyttämistä, toinen arvostelee tieteitä. Se ei kuulu heidän alaansa. Vilkaisisivat sen sijaan useammin tuomiokapituliin.

-- Maallikko ei kykene arvostelemaan piispoja.

-- Minkätähden ei, diakoni? Piispa on samanlainen ihminen kuin minäkin.

-- Samanlainen eikä sittenkään samanlainen, -- väitti diakoni loukkaantuneena ja tarttui jälleen kynäänsä. -- Jos olisitte samanlainen, niin lepäisi päällänne siunaus, ja te olisitte itse piispana, mutta kun ette ole piispa, niin ette ole samanlainen.

-- Älä höpise, pappi! -- sanoi Samoilenko surumielisesti. -- Kuulehan nyt, mitä olen tuuminut, -- kääntyi hän taas von Corenin puoleen. -- Älä sinä anna minulle näitä sataa ruplaa. Talveen asti olet minulla ruokavieraana vielä kolme kuukautta, maksa siis etukäteen näistä kolmesta kuukaudesta.

-- En maksa.

Samoilenko räpytti silmiään ja punastui; hän veti konemaisesti luokseen kirjan, jonka kannessa oli falangi, ja katseli sitä, sitten hän nousi ja otti lakkinsa. Von Corenin tuli häntä sääli.

-- Sietää tässä elää ja olla asioissa tuollaisten herrojen kanssa! -- sanoi eläintieteilijä ja kiukuissaan potkaisi jalallaan nurkkaan jonkin paperin. -- Ymmärrä, ettei tämä ole hyvyyttä, ei rakkautta, vaan heikkoluonteisuutta, irstaisuutta, myrkkyä! Minkä järki saa rakennetuksi, sen teidän raukkamaiset, romukoppaan viskattavat sydämenne hajoittavat! Kun kimnasistina sairastin lavantautia, syötti tätini säälistä minulle säilyketatteja, ja minä olin vähällä heittää henkeni. Saisipa sinun ja tätien päähän mahtumaan, ettei ihmisrakkaudella tule olla sijansa sydämessä, ei sydänalassa eikä vyötäisissä, vaan tässä!

Von Coren löi kädellä otsaansa. -- Tuoss' on! -- sanoi hän sinkauttaen sadan ruplan setelin.

-- Turhaan suutut, Kolja, -- sanoi Samoilenko säyseästi, taivuttaen kokoon setelin. -- Ymmärrän sinua vallan hyvin, mutta ... huomaa sinä asemani.

-- Vanha ämmä sinä olet, siinä kaikki! Diakoni päästi rehevän naurun.

-- Kuulehan, Aleksander Daviditsh, vielä viimeinen pyyntö! -- lausui von Coren hartaasti. -- Kun annat rahat tuolle konnalle, niin pane hänelle ehto: joko hänen on lähdettävä yhdessä naikkosensa kanssa tai lähetettävä hänet edeltäpäin, muussa tapauksessa älä anna. Kursailla ei tarvitse. Sano hänelle ihan niillä sanoilla, tai jos et sano, niin vakuutan sinulle kunniasanalla, että minä haen hänet käsille virastostaan ja potkaisen sieltä hänet portaista alas enkä sinusta tahdo sen koommin tietää. Usko tämä sana!

-- No, no! Jos hän matkustaa naisensa kanssa yhdessä, tai lähettää hänet edeltäpäin, niin hänelle itselleenhän se on mukavampi, -- vastasi Samoilenko. -- Vieläpä hän siitä ilostuukin. No, hyvästi nyt.

Hän hyvästeli hellästi ja lähti, mutta ennenkuin painoi oven kiinni jälkeensä, katsahti hän taaksensa von Coreniin ja sanoi:

-- Sinut, veikkonen, ovat saksalaiset pilanneet! Juuri niin, saksalaiset!

XII.

Seuraavana päivänä, torstaina, vietti Maria Konstantinovna poikansa Kostjan syntymäpäivää. Puolen päivän aikaan olivat kaikki kutsutut syömään piirasta ja illalla juomaan suklaata. Kun Lajevski ja Nadeshda Feodorovna illalla tulivat, niin eläintieteilijä, joka istui vierashuoneessa juomassa suklaata, kysyi Samoilenkolta:

-- Joko sanoit hänelle?

-- En vielä.

-- Varo kursailemasta. Minä en ymmärrä sen herrasväen hävyttömyyttä! Pitäisihän heidän hyvin tietämän, mitä tässäkin perheessä ajatellaan heidän yhdyselämästään, mutta tänne vain tunkeutuvat.

-- Jos kiinnittää huomiota jokaiseen ennakkoluuloon, -- sanoi Samoilenko, -- ei sopisi mennä minnekään.

-- Onko se inho, jota yhteinen kansa tuntee vapaata rakkautta kohtaan, ennakkoluuloa?

-- Tietysti. Ennakkoluuloa ja vihamielisyyttä. Sotamiehet, nähdessään irstailevan naisen, tosin nauravat ja viheltävät, mutta kysytäänpä heiltä: mitä he itse ovat?

-- Eivät he syyttä naura. Se, että tytöt tappavat aviottomasta yhteydestä synnyttämiään lapsia ja menevät pakkotyöhön, ja että Anna Karenina heittäytyi junan alle, ja että maalla tervataan portit, ja että meitä, ties miksi, Katjassa [eräs päähenkilöistä Tolstoin romaanissa "Ylösnousemus", Suom.] miellyttää hänen puhtautensa, ja että jokaisessa meistä asuu hämärä puhtaan rakkauden kaipuu, vaikka tiedämme, ettei sellaista rakkautta ole, -- onko se kaikki ennakkoluuloa? Se, veikkonen, on ainoa, mitä meille on säilynyt luonnollisesta valinnasta, ja ellei olisi tätä sukupuolten välejä säännöstelevää hämäräperäistä voimaa, niin kyllä sellaiset herrat, kuin Lajevski, sinulle näyttäisivät oikean luontonsa, ja kahdessa vuodessa olisi ihmissuku rappiolla.

Lajevski astui vierashuoneeseen, tervehti kaikkia ja puristaessaan von Corenin kättä hymyili mielistelevästi. Hän odotti sopivaa hetkeä ja virkkoi Samoilenkolle:

-- Suo anteeksi, Aleksander Daviditsh, minun on puhuttava sinulle pari sanaa.

Samoilenko nousi, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen, ja molemmat menivät Nikodim Aleksandritshin työhuoneeseen.

-- Huomenna on perjantai ... sanoi Lajevski, pureskellen kynsiään. -- Saitko mitä lupasit?

-- Sain vain kaksisataakymmenen. Loput saan joko tänään tahi huomenna. Ole huoleti.

-- Jumalan kiitos! -- huokasi Lajevski, ja hänen kätensä alkoivat ilosta vapista. -- Sinä pelastat minut, Aleksander Daviditsh, ja vannon sinulle Jumalan, oman onneni ja minkä kautta vain tahdot, että lähetän sinulle takaisin nämä rahat heti kun pääsen perille. Samalla maksan entisen velan.

-- Kuules, Vanja ... sanoi Samoilenko, käyden kiinni hänen nappiinsa ja karahtaen punaiseksi. -- Suo anteeksi, että sekaannun perheasioihisi, mutta ... mikset voisi yhtä hyvin matkustaa yhdessä Nadeshda Feodorovnan kanssa?

-- Kummallinen ihminen, kuinka se kävisi päinsä? Toisen meistä täytyy kaikin mokomin jäädä, muuten velkojat nostavat äläkän. Minähän olen täkäläisiin kauppapuoteihin velkaa seitsemänsataa ruplaa, ellei enemmän. Malta, minä lähetän heille rahat, tukin heiltä suut, ja sitten hänkin lähtee täältä.

-- Niin... Mutta miksi et voisi lähettää häntä edeltäpäin?

-- Ah, hyvä Jumala, miten se kävisi laatuun? -- kauhistui Lajevski. -- Hänhän on nainen, mihin hän siellä ryhtyisi? Mitä hän ymmärtää? Olisi vain turhaa ajan ja rahan hukkaa.

"Aivan oikein", ajatteli Samoilenko, mutta samassa hän muisti keskustelunsa von Corenin kanssa, loi katseensa maahan ja lausui jurosti:

-- En voi olla yhtä mieltä kanssasi. Joko lähdet hänen kanssaan yhtaikaa tahi lähetät hänet edeltäpäin ... muussa tapauksessa en anna sinulle rahoja. Tämä on viimeinen sanani.

Hän astahti askelen taaksepäin, painoi selällään ovea ja poistui vierashuoneeseen punaisena, äärettömästi hämillään.

"Perjantai ... perjantai", ajatteli Lajevski palatessaan vierashuoneeseen. "Perjantai..."

Hänelle tarjottiin kuppi suklaata. Hän poltti huulensa ja kielensä kuumalla suklaalla ja ajatteli:

"Perjantai ... perjantai..."

Hän ei, ties miksi, saanut tuota "perjantai"-sanaa pois päästään; hän ei ajatellut mitään muuta kuin perjantaita ja tiesi varmasti, ei kuitenkaan päässään, vaan jossakin sydänalassaan, ettei hänen lähdöstään lauantaina tule mitään. Hänen edessään seisoi Nikodim Aleksandritsh, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille, ja kehoitteli vieraitaan:

-- Tehkää hyvin, juokaa...

Maria Konstantinovna näytteli vieraille Katjan kouluarvosteluja ja puheli venytellen:

-- Nyt on niin kovin, kovin vaikeata opiskella. Vaatimukset ovat niin ankarat...

-- Äiti! -- vaikeroi Katja tietämättä minne piilottautua häpeän ja kehumisten takia.

Lajevski katseli niinikään arvosteluja ja kiitti. Uskonto, venäjänkieli, käytös, pelkkiä kiitettäviä vilahteli hänen silmissään, ja kun kaikkeen tähän liittyi tuo häneen eroittamattomasti takertunut perjantai, Nikodim Aleksandritshin ohimoille kammattu tukka ja Katjan punaiset posket, paisui siitä hänen mielessään sellainen voittamaton surun tulva, että hän oli kiljaista epätoivosta ja kysyi itseltään: "Enköhän, enköhän todellakaan pääse matkustamaan?"

Sovitettiin vierekkäin kaksi pelipöytää ja istuuduttiin leikkimään postia. Lajevski istuutui joukkoon.

"Perjantai ... perjantai..." ajatteli hän ja otti taskustaan lyijykynän. "Perjantai..."

Hän olisi tahtonut ajatella tilaansa, mutta häntä pelotti ajatella. Hänen oli kauhea myöntää, että tohtori oli tavannut hänet valheesta, jota hän oli niin kauan ja huolellisesti salannut itseltään. Joka kerran kun hän ajatteli tulevaisuuttaan, varoi hän päästämästä ajatuksiaan täysin valloilleen. Hän astuu vaunuun ja lähtee matkaan -- siihen aina ratkesi hänen elinkysymyksensä, eikä hän päästänyt ajatuksiaan sen pitemmälle. Samaten kuin kedolla tuikahtaa kaukainen himmeä tuli, välähti hänen päässänsä harvakseltaan se ajatus, että jossakin syrjäkadun varrella Pietarissa hänen tarvitsee kaukaisessa tulevaisuudessa, päästäkseen Nadeshda Feodorovnasta eroon ja voidakseen maksaa velkansa, turvautua pieneen valheeseen; hän valehtelee vain sen yhden kerran, ja sitten seuraa täydellinen uudestisyntyminen. Ja se on hyvä; pienellä valheella hän ostaa suuren totuuden.

Nyt sitä vastoin, kun tohtori kieltäytymisellään töykeästi viittasi petokseen, hänelle kävi selväksi, ettei hän tarvitse valhetta ainoastaan kaukaisessa tulevaisuudessa, vaan jo tänään ja huomenna ja kuukauden perästä ja vieläpä ehkä elämän loppuun asti. Ja niinpä todellakin, päästäkseen matkustamaan hänen täytyy valehdella Nadeshda Feodorovnalle, velkojille ja esimiehelleen; sitten, saadakseen Pietarissa rahaa, täytyy valehdella äidille, sanoa hänelle, että hän on jo eronnut Nadeshda Feodorovnasta; ja äiti ei anna hänelle viittäsataa ruplaa enempää, joten hän siis on pettänyt tohtorin, koska ei kykene tuota pikaa lähettämään rahoja. Ja kun Nadeshda Feodorovna sitten saapuu Pietariin, täytyy käyttää kokonaista pienten ja suurten petosten sarjaa, jotta pääsisi hänestä eroon; ja taas tulee kyyneliä, kalvava ikävä, vastenmielinen elämä, katumus, eikä mistään uudestisyntymisestä ole tietoakaan. Ei mitään muuta kuin valhetta. Lajevskin mielikuvituksessa kohosi kokonainen valheiden vuori. Jotta olisi voinut sen yli hypätä yhdellä kertaa, tarvitsematta valehdella pienissä erissä, olisi tarpeen jyrkkä toimenpide, esimerkiksi jos sanaa puhumatta nousisi paikalta, panisi lakin päähänsä ja heti lähtisi matkaan ilman rahoja; mutta Lajevski tunsi, ettei hänestä ole siihen.