Part 5

-- Senkö? Se on sen oma asia. Minusta on suorin ja varmin keino -- käyttää väkivaltaa. Hänet on järjestysvallan toimesta lähetettävä miehensä luo, ja jos tämä ei ota häntä vastaan, on hänet toimitettava pakkotyöhön tahi johonkin ojennuslaitokseen.

-- Oih! -- huoahti Samoilenko; tovin vaiti oltuaan hän sitten kysyi hiljaisella äänellä: -- Sanoit tässä eräänä päivänä, että sellaiset ihmiset, kuin Lajevski, ovat hävitettävät... Sanoppa, jos nyt esimerkiksi valtio tahi yhteiskunta antaisi sinulle toimeksi toimittaa hänet pois, tekisitkö sen?

-- Käsi ei suinkaan vavahtaisi.

IX.

Kotiin tultua Lajevski ja Nadeshda Feodorovna astuivat pimeihin, tukahuttaviin huoneisiinsa. Molemmat olivat vaiti. Lajevski sytytti kynttilän, Nadeshda Feodorovna istuutui ja riisumatta viittaansa ja hattuansa katsoi häneen suruisin, syyllisin silmin.

Lajevski ymmärsi hänen odottavan selitystä; mutta selityksen antaminen olisi ollut ikävää, hyödytöntä ja väsyttävää, ja sydäntä ahdisti tieto siitä, ettei hän ollut hillinnyt itseään, vaan oli sanonut hänelle raakuuden. Taskussa sattui hänelle käteen kirje, jonka hän oli joka päivä aikonut lukea Nadeshda Feodorovnalle, ja hän ajatteli, että jos hän nyt näyttää tämän kirjeen hänelle, johtaa se hänen huomionsa muuanne.

"On jo aika selvittää välimme", ajatteli hän. "Annan hänelle; tulkoon mikä on tullakseen."

Hän otti taskustaan kirjeen ja antoi sen Nadeshdalle.

-- Lue, se koskee sinua.

Sen sanottuaan hän meni työhuoneeseensa ja kävi pimeässä sohvalle pitkäkseen ilman päänalusta. Nadeshda Feodorovna luki kirjeen, ja hänestä näytti ikäänkuin katto olisi painunut ja seinät siirtyneet lähemmäksi. Kävi äkkiä ahtaaksi, pimeäksi, pelottavaksi. Hän risti nopeasti silmiään ja virkkoi:

-- Suo, Herra, rauha ... suo, Herra, rauha... Ja ratkesi itkuun.

-- Vanja! -- huusi hän. -- Ivan Andreitsh!

Vastausta ei tullut. Luullen Lajevskin tulleen huoneeseen ja seisovan hänen tuolinsa takana, hän nyyhkytti kuin lapsi ja puheli:

-- Mikset ennemmin sanonut minulle, että hän on kuollut? En olisi lähtenyt kekkereihin, en olisi nauranut niin paljon... Herrat lausuivat minulle typeryyksiä. Mikä synti! Pelasta minut, Vanja, pelasta minut... Olen menettänyt järkeni... Minä olen hukassa...

Lajevski kuuli hänen nyyhkytyksensä. Hänen olonsa oli sietämättömän tukahuttava, ja sydän jyskytti hirmuisesti. Ahdistuksissaan hän nousi, seisoi kotvasen keskellä huonetta, hapuroi pimeässä pöydän luona nojatuolia ja istahti siihen.

"Tämä on vankila..." ajatteli hän. "Pitää lähteä pois... Minä en kestä..."

Oli jo myöhäistä mennä pelaamaan korttia, ravintoloita ei kaupungissa ollut. Hän kävi jälleen pitkälleen ja tukki korvansa, ettei olisi kuullut nyyhkytyksiä, mutta äkkiä hän muisti, että Samoilenkon luo sopi kyllä mennä. Jotta ei tarvitsisi kulkea Nadeshda Feodorovnan ohi, pujahti hän ikkunan kautta puutarhaan, kiipesi aidan yli ja lähti pitkin katua. Oli pimeä. Vastikään oli saapunut joku höyrylaiva, tulista päättäen iso matkustajalaiva ..

Ankkurikettinki ratisi. Rannasta lähti punainen tuli nopeasti lipumaan laivaa kohden: se oli tullivene.

"Siellä ne nukkuvat matkustajat hyteissään..." ajatteli Lajevski, ja hänen kävi kateeksi toisten lepo.

Ikkunat olivat Samoilenkon talossa auki. Lajevski katsoi yhdestä ikkunasta sisään, sitten toisesta: huoneissa oli pimeää ja hiljaista.

-- Aleksander Daviditsh, nukutko? -- huhuili hän. -- Aleksander Daviditsh!

Kuului yskimistä ja huolestunut huudahdus:

-- Ken siellä? Mitä lempoa?

-- Minä se olen, Aleksander Daviditsh. Suo anteeksi.

Hetkisen kuluttua avautui väliovi; pyhimyslampusta tuikahti pehmoinen valo, ja Samoilenkon valkopukuinen jättiläisvartalo, valkoinen yömyssy päässä, tuli näkyviin.

-- Mitä sinä haet? -- kysyi hän unisena raskaasti hengittäen ja kyhnien itseään. -- Maltas nyt, heti minä avaan.

-- Älä vaivaa itseäsi, minä kömmin ikkunasta... Lajevski kiipesi ikkunasta sisään ja lähestyttyään Samoilenkoa tarttui hänen käteensä.

-- Aleksander Daviditsh, -- sanoi hän vapisevalla äänellä, -- pelasta minut! Pyydän sinua, rukoilen, ymmärrä minua! Asemani on sietämätön. Jos se jatkuu vielä pari päivää, kuristan itseni kuin ... kuin koiran!

-- Maltahan... Mikäs sinua oikeastaan vaivaa?

-- Sytytä kynttilä.

-- Oh-oh... huokasi Samoileko, pannen kynttilään tulta. -- Siunaa ja varjele... Kello käy jo kahta, veikkonen.

-- Suo anteeksi, mutta minä en voi istua kotona, -- virkkoi Lajevski, tuntien valosta ja Samoilenkon läsnäolosta suurta huojennusta. -- Sinä, Aleksander Daviditsh, olet ainoa, paras ystäväni... Kaikki toivoni on sinussa. Jos tahdot tahi et, pelasta Jumalan nimessä. Minun täytyy kaikin mokomin matkustaa täältä pois. Lainaa minulle rahaa!

-- Herra siunatkoon! -- huokasi Samoilenko, kyhnien itseään. -- Heräsin ja kuulen, laiva huutaa tuloaan, sitten sinä... Paljonkos tarvitset?

-- Vähintäänkin kolmesataa ruplaa. Hänelle on jätettävä sata ja itse tarvitsen matkalle kaksisataa... Olen sinulle velkaa jo lähes neljäsataa, mutta minä lähetän kaikki ... kaikki.

Samoilenko kourasi yhteen käteen molemmat poskipartansa, levitti jalat haralleen ja vaipui mietteisiin.

-- Ja-ah ... urahti hän miettiväisenä. -- Kolmesataa... Mutta minulla ei ole niin paljoa. Pitää ottaa joltakin lainaksi.

-- Lainaa Herran tähden! -- virkkoi Lajevski, nähden Samoilenkon muodosta, että hän tahtoo antaa rahaa ja ehdottomasti antaakin. -- Lainaa, minä varmasti maksan takaisin. Lähetän Pietarista, heti kun tulen sinne. Siitä saat olla huoleti. Kuulehan, Sasha, -- virkkoi hän elpyneenä -- juodaanpas viiniä!

-- Miksei, juodaan vaan. Mentiin ruokasaliin.

-- Entä, kuinka käy Nadeshda Feodorovnan? -- kysyi Samoilenko, tuoden pöytään kolme pulloa viiniä ja lautasellisen persikoita. -- Jääkö hän tänne?

-- Kaikki järjestän, kaikki järjestän... -- vastasi Lajevski, tuntien odottamattoman riemunpuuskan täyttävän rintansa. -- Minä sitten lähetän hänelle rahaa, hän matkustaa luokseni... Siellä sitten selvitämme suhteemme. Terveydeksesi, jalo ystävä.

-- Älähän kiirehdi! -- sanoi Samoilenko. -- Ryyppäähän ensinnä tätä. Se on omasta viinitarhastani. Tämä pullo taas on Navaridzen viinitarhan tuotetta, tämä Ahatulovin... Maista kaikkia kolmea lajia ja sano peittelemättä... Minun on vähän niinkuin hapahkoa? Miltä sinusta tuntuu? Eikö ole?

-- Niin on. Hyvinpä minua lohdutit, Aleksander Daviditsh. Kiitos ... oikein elvyin.

-- Onko hapahkoa?

-- Lempo hänet tietää, minä en. Mutta sinä olet mitä mainioin, erinomainen mies!

Katsoen häntä kalpeihin, kiihtyneihin, hyvänsävyisiin kasvoihin Samoilenko muisti von Corenin mielipiteen, että tuollaiset on poistettava, ja Lajevski näytti hänestä heikolta, turvattomalta lapselta, jota jokainen voi loukata ja sortaa.

-- Kun sinä tulet sinne, niin sovi äitisi kanssa, -- sanoi hän. -- Näin ei ole hyvä.

-- Kyllä, kyllä, välttämättä.

Oltiin kotvasen vaiti. Kun ensimmäinen pullo oli juotu, virkkoi Samoilenko:

-- Voisit sopia von Coreninkin kanssa. Mitä mainioimpia, viisaimpia miehiä kumpainenkin, ja kyräilette toisiinne kuin sudet.

-- Kyllä hän on kaikkein viisain, mainioin mies, -- myönsi Lajevski, tällä haavaa valmiina kaikkia kiittämään ja kaikille anteeksi antamaan. -- Hän on merkillinen mies, mutta minun on mahdotonta hyväksyä hänen mielipiteitään. Ei, siksi erilaiset ovat luonteemme. Minä olen veltto, heikko, alistuvainen luonne; ehkä hyvänä hetkenä ojentaisinkin hänelle käteni, mutta hän kääntyisi kuitenkin minusta pois ... halveksivasti.

Lajevski hörppi viiniä, astahti nurkasta nurkkaan ja jatkoi, seisoen keskellä lattiaa:

-- Minä ymmärrän mainiosti von Corenia. Hän on kova, voimakas, despoottinen luonne. Olethan kuullut, hän hokee yhtenään tutkimusretkestä, eikä se ole tyhjää puhetta. Hänellä pitää olla erämaa, kuutamoyö: ympärillä teltoissa ja avotaivaan alla nukkuvat hänen nälkäiset ja sairaat, vaivaloisten päivämatkojen rasittamat kasakkansa, oppaansa, kantajansa, lääkärinsä, pappinsa, hän yksin vain ei nuku, vaan istuu kuten Stanley kokoonpantavalla tuolilla ja tuntee itsensä erämaan valtiaaksi ja näiden ihmisten herraksi. Hän kulkee kulkemistaan jonnekin, miehet vaikeroivat ja kuolevat toinen toisensa jälkeen, hän vain kulkee eteenpäin, viimein hän sortuu itsekin, mutta jää kuitenkin erämaan despootiksi ja valtiaaksi, koska hänen hautaristinsä on karavaanien nähtävänä kolmen-, neljänkymmenen peninkulman päässä ja vallitsee erämaata. Säälin, ettei tämä mies ole sotapalveluksessa. Hänestä tulisi erinomainen, nerokas sotapäällikkö. Hänessä olisi miestä hukuttamaan ratsuväkensä virtaan ja laatimaan ruumiista sillan, ja sellainen rohkeus on sodassa enemmän tarpeen kuin linnoitustaidot ja taktiikat. Oi, minä ymmärrän hänet niin hyvin! Sano, minkätähden hän tuhlaa varojansa oleskelemalla täällä? Mitä hän täältä kaipaa?

-- Hän tutkii meren eläimistöä.

-- Ei, ei, veikko, ei! -- huokasi Lajevski. -- Laivalla kertoi minulle eräs matkustavainen tiedemies, että Musta meri on köyhä eläimistä ja että sen syvyydessä veden rikkivetyisyyden takia elimellinen elämä on mahdoton. Kaikki vakavat eläintieteilijät työskentelevät biologisilla asemilla Neapelissa tai Villefranchessa. Mutta von Coren on itsenäinen ja itsepäinen: hän työskentelee Mustalla merellä sentähden, että täällä ei kukaan työskentele; hän katkaisi välinsä yliopiston kanssa, ei tahdo tietää oppineista ja tovereista sentähden, että hän ennen kaikkea on hirmuvaltias ja vasta toisessa sijassa eläintieteilijä. Ja hän saa jotakin suurta aikaan, sen tulet näkemään. Jo nytkin hän haaveilee, että palattuaan tutkimusretkeltä hän karkoittaa yliopistoistamme vehkeilyn ja puolinaisuuden ja perinjuurin masentaa oppineet mahtimiehet. Hirmuvalta on tieteessäkin yhtä väkevä kuin sodassa. Tässä haisevassa kaupunkipahasessa hän asuu jo toista kesää sentähden, että on parempi olla ensimmäisenä kylässä kuin toisena kaupungissa. Täällä hän on kuningas ja kotka; hän pitää kaikkia kaupunkilaisia kurissa ja painaa heitä arvovallallaan. Hän on siepannut kouriinsa kaikki, sekaantuu vieraisiin asioihin, kaikki ovat hänelle tarpeen ja kaikki pelkäävät häntä. Minä luisun hänen kouransa ulottuvilta, hän tuntee sen eikä voi sietää minua. Eikö hän ole puhunut sinulle, että minut olisi hävitettävä tahi toimitettava yleiseen työhön?

-- Kyllä, -- naurahti Samoilenko. Lajevski naurahti samaten ja ryyppäsi viiniä.

-- Hänen ihanteensakin ovat despoottiset, -- sanoi hän nauraen ja haukaten persikkaa. -- Tavallisesti kuolevaiset, jos tekevät työtä yhteiseksi hyväksi, tarkoittavat sillä lähimmäistään: minua, sinua, sanalla sanoen ihmistä. Von Corenista ihmiset ovat koiranpentuja ja joutavuuksia, liian vähäpätöisiä kelvatakseen hänen elämänsä tarkoitusperäksi. Hän työskentelee, lähtee tutkimusretkelle ja taittaa siellä niskansa, ei lähimmäisenrakkauden nimessä, vaan sellaisten abstraktsionien takia kuin ihmiskunta, tulevat sukupolvet, ihanteellinen ihmisrotu. Hän huolehtii ihmisrodun parantamisesta ja siinä suhteessa me olemme hänen kannaltaan vain orjia, tykinruokaa, kuormajuhtia; toiset hän hävittäisi tahi pistäisi pakkotyöhän, toiset ruhjoisi rautaisella kurikalla, pakottaisi kuten Araktshejev nousemaan ja käymään levolle rummun pärrytyksen mukaan, panisi eunukit vartioimaan puhtauttamme ja siveellisyyttämme, käskisi ampumaan jokaisen, joka astuu ahtaan, vanhoillisen siveyskäsitepiirimme ulkopuolelle, ja kaikki tämä ihmisrodun parantamisen nimessä. Mutta mitä on ihmisrotu? Kuvitelma, kangastus... Hirmuvaltiaat ovat aina haaveilleet. Veikkonen, ymmärrän hänet niin hyvin. Pidän arvossa enkä suinkaan kiellä hänen merkitystään; sellaisten varassa, kuin hän on, tämä maailma pysyy pystyssä, ja jos maailma jätettäisiin yksistään meidän hoteisiimme, niin tekisimme siitä, kaikesta tahdostamme ja hyvistä aikeistamme huolimatta, saman kuin mitä kärpäset ovat tehneet tästä kuvataulusta. Juuri niin!

Lajevski kävi Samoilenkon viereen istumaan ja lausui vilpittömän innostuksen vallassa:

-- Minä olen joutava, mitätön, langennut ihminen! Ilman, jota hengitän, tämän viinin, rakkauden, sanalla sanoen elämän olen tähän saakka ostanut valheen, joutilaisuuden ja heikkoluontoisuuden hinnalla. Tähän saakka olen pettänyt ihmisiä ja itseäni, olen kärsinyt siitä, ja kärsimyksenä ovat olleet huokeat ja mieltä alentavat. Von Corenin vihan edessä minä arasti taivutan selkäni siksi, että toisinaan i tsekin vihaan ja halveksin itseäni.

Mielenkuohussaan Lajevski taas astahti nurkasta nurkkaan ja lausui:

-- Olen iloinen, että selvästi näen puutteeni ja tunnustan ne. Se auttaa minua nousemaan ja tulemaan toiseksi ihmiseksi. Veli veikkoseni, jospa tietäisit, kuinka innokkaasti, kuinka palavan hartaasti odotan uudistumistani. Ja vannon sinulle, että minusta tulee mies! Tulee! En tiedä, viinikö minut on tehnyt puheliaaksi, vai onko asia todellakin niin, mutta minusta tuntuu, etten pitkään aikaan ole elänyt sellaisia valoisia, puhtaita hetkiä kuin juuri nyt sinun luonasi.

-- Veikkonen, jo on aika käydä nukkumaan... -- sanoi Samoilenko.

-- Niin, niin. Suo anteeksi. Minä lähden heti. Lajevski hapuili huonekalujen ja ikkunoiden ääressä etsien lakkiaan.

-- Kiitos, -- mutisi hän huokaillen. -- Kiitos... Ystävyys ja hyvä sana ovat almua paremmat. Sinä elvytit minut.

Hän löysi lakkinsa, pysähtyi ja katsoi syyllisenä Samoilenkoon.

-- Aleksander Daviditsh! -- virkkoi hän rukoilevalla äänellä.

-- Mitä?

-- Salli minun yöpyä luonasi!

-- Ole hyvä ... miksei?

Lajevski kävi nukkumaan sohvalle ja puheli vielä pitkälti tohtorin kanssa.

X.

Kolmisen päivää kekkereiden jälkeen tuli Maria Konstantinovna vallan odottamatta Nadeshda Feodorovnan luo ja tarttui, tervehtimättä ja hattuaan riisumatta, hänen molempiin käsiinsä, painoi ne rintaansa vasten ja lausui, mieli kovasti kuohuksissa:

-- Rakkaani, olen kuohuksissa, olen hämmästynyt. Herttainen, miellyttävä tohtorimme kertoi eilen Nikodim Aleksandritshille, että miehenne on kuollut. Sanokaa, rakkaani, onko se totta?

-- On se totta, hän on kuollut, -- vastasi Nadeshda Feodorovna.

-- Se on kauheaa, kauheaa, rakkaani! Mutta kaikella pahalla on hyväkin puolensa. Varmaankin oli miehenne harvinainen, ihmeellinen, pyhä ihminen, ja sellaisia tarvitaan enemmän taivaassa kuin maan päällä.

Maria Konstantinovnan kasvoissa värähtelivät kaikki piirteet ja pilkut ikäänkuin pienet neulaset olisivat hyppelehtineet ihon alla; hän hymyili miellyttävästi ja lausui ihastuneena, hengähtäen:

-- Siis olette vapaa, rakkaani. Voitte nyt käydä pää pystyssä ja rohkeasti katsoa ihmisiä silmiin. Tästä lähin Jumala sekä ihmiset siunaavat liittoanne Ivan Andreitshin kanssa. Se on hurmaavaa. Vapisen ilosta, en löydä sanoja. Rakkaani, minä rupean naittajaksenne... Minä ja Nikodim Aleksandritsh olemme äärettömästi pitäneet teistä, sallikaa meidän siunata laillinen, puhdas liittonne. Milloin, milloin olette aikoneet pitää vihkiäiset?

-- En ole laisinkaan sitä ajatellut, -- sanoi Nadeshda Feodrovna, irroittaen kätensä.

-- Se ei ole mahdollista, rakkaani. Olettehan te ajatellut, olettehan?

-- Toden totta, en ole, -- naurahti Nadeshda Feodorovna. -- Mitä hyötyä siitä olisi, että menisimme vihille? Minä en katso sitä laisinkaan tarpeelliseksi. Elämme niinkuin tähänkin asti.

-- Mitä te puhutte! -- kauhistui Maria Konstantinovna. -- Jumalan tähden, mitä puhuttekaan!

-- Asia ei vihkimisestä parane, päinvastoin pahenee. Me menetämme vapautemme.

-- Rakkaani, rakkaani, mitä puhuttekaan! -- huudahti Maria Konstantinovna, astuen askelen taapäin ja lyöden kätensä yhteen. -- Te olette eriskummaisia! Malttakaahan mielenne! Talttukaa!

-- Kuinka, talttukaa? En ole vielä elänytkään, kun te jo käskette talttumaan!

Nadeshda Feodorovna muisti, ettei hän itse asiassa ollut vielä elänyt. Jatko-opistosta päästyään hän oli mennyt naimisiin miehen kanssa, jota ei rakastanut, sitten liittynyt Lajevskiin ja koko ajan elänyt hänen kanssaan tällä ikävällä, autiolla merenrannalla odottaen jotakin parempaa. Oliko tämä elämää?

"Oikeastaan pitäisi mennä vihille..." ajatteli hän, mutta muisti Kirilinin ja Atshmianovin, punastui ja virkkoi:

-- Ei, se on mahdotonta. Vaikka Ivan Andreitsh polvillaan sitä pyytäisi, kieltäytyisin sittenkin.

Maria Konstantinovna istui kotvasen vaiti sohvalla suruisena, vakavana, tuijottaen yhteen kohti, sitten hän nousi ja lausui kylmästi:

-- Hyvästi, rakkaani! Suokaa anteeksi, että häiritsin. Vaikka minun ei olekaan helppoa, täytyy minun sittenkin sanoa teille, että tästä päivästä on kaikki välillämme loppunut, ja vaikka syvästi kunnioitankin Ivan Andreitshiä, on kotini ovi teiltä suljettu.

Sen hän lausui juhlallisesti ja hämmästyi itsekin äänensä juhlallista sävyä; hänen kasvonsa värähtivät taaskin, niille lehahti lempeä haavemielinen ilme, hän ojensi säikähtyneelle, hämille joutuneelle Nadeshda Feodorovnalle molemmat kätensä ja virkkoi rukoilevasta:

-- Ystäväni, sallikaa minun vaikka yksi ainoa hetkinen olla äitinne tai vanhimman sisarenne sijaisena! Minä olen avomielinen teitä kohtaan kuin äiti.

Nadeshda Feodorovna tunsi rinnassaan sellaista lämpöä, iloa ja sääliä itseään kohtaan, kuin jos oma äiti itse asiassa olisi noussut kuolleista ja seisonut hänen edessään. Hän syleili rajusti Maria Konstantinovnaa ja painoi kasvonsa hänen olkapäätänsä vasten. Molemmat itkivät. He istuutuivat sohvaan ja muutaman minuutin ajan nyyhkyttivät, katsomatta toinen toiseensa ja kykenemättä puhumaan sanaakaan.

-- Ystäväni, lapseni, -- aloitti Maria Konstantinovna, -- minä tahdon puhua teille ankaria totuuksia, säälimättä teitä.

-- Herran tähden, Herran tähden!

-- Luottakaa minuun, rakkaani. Muistatte kai, että kaikista täkäläisistä naisista minä yksin avasin teille kotini. Te saitte minut ensi päivästä alkaen kauhistumaan, mutta minulla ei ollut kylliksi voimaa osoittaa teille halveksimista, kuten kaikki muut. Minä kärsin herttaisen Ivan Andreitshin tähden, kuin hän olisi ollut poikani. Nuori mies vieraalla maalla, kokematon, heikko, äiditön, ja minä kärsin ja kärsin... Mieheni ei olisi suonut meidän tutustua häneen, mutta sain hänet taivutetuksi... Me aloimme vastaanottaa Ivan Andreitshiä ja hänen seurassaan tietysti teitäkin, muutenhan hän olisi loukkaantunut. Minulla on tytär ja poika... Ymmärrätte, lapsen hento ymmärrys, puhdas sydän ... joka pahentaa yhden näistä pienimmistä... Minä vastaanotin teidät ja vapisin lasteni puolesta. Oi, kun tulette äidiksi, ymmärrätte pelkoni. Ja kaikki ihmettelivät, että vastaanotin teidät, suokaa anteeksi, kuin kunnon naisen, vihjailivat minulle ... no, tietysti, juoruja, liioitteluja... Sydämeni syvyydessä tuomitsin teitä, mutta te olitte onneton, säälittävä, eriskummainen, ja minä kärsin säälistä.

-- Mutta miksi? Miksi? -- kysyi Nadeshda Feodorovna, vapisten koko ruumiissaan. -- Mitä minä olin tehnyt kenellekään?

-- Te olette kauhean syntinen. Olette rikkonut miehellenne alttarin edessä antamanne lupauksen. Olette vietellyt erinomaisen siivon nuorenmiehen, joka arvatenkin olisi valinnut itselleen elämänkumppanin hyvästä suvusta, samasta säädystä kuin hän itsekin, ellei olisi tavannut teitä; nyt hän olisi kuten kaikki muutkin. Te olette hukannut hänen nuoruutensa. Älkää kiistäkö, älkää kiistäkö, rakkaani! Minä en usko, että meidän synteihimme olisivat syypäitä miehet. Aina on syy naisissa. Miehet ovat kotoisissa oloissa kevytmielisiä, elävät järjellään eikä sydämellään, ja paljon on sellaista, mitä he eivät käsitä, mutta nainen käsittää kaikki. Hänestä kaikki riippuu. Hänelle on paljon annettu, häneltä paljon vaaditaankin. Voi, ystäväiseni, jos nainen olisi tässä suhteessa miestä tyhmempi tai heikompi, ei Jumala olisi hänelle uskonut poikien ja tyttöjen kasvatusta. Ja siksi te, rakkaani, antauduitte paheen tielle, kun unohditte kaiken häveliäisyyden; toinen olisi teidän asemassanne kartellut ihmisiä, istunut kotona lukkojen takana, ja ihmiset olisivat nähneet hänet vain Herran huoneessa, kalpeana, puettuna mustiin, itkevänä, ja jokainen olisi vilpittömästi säälien kuiskannut: "Jumala, tuossa syntiä tehnyt enkeli jälleen palaa luoksesi..." Mutta te, rakkaani, unhotitte kaiken vaatimattomuuden, elitte julkisesti, vallattomasti, ikäänkuin synnistä ylvästellen, riehakoitte, nauroitte, ja katsellessani teitä vapisin kauhusta ja pelkäsin ukkosentulen taivaalta iskevän taloomme juuri sillä hetkellä, kun te istuitte luonamme. Ystäväiseni, älkää puhuko, älkää puhuko! -- huudahti Maria Konstantinovna nähdessään, että Nadeshda Feodorovna aikoi puhua. -- Kertokaa kaikki minulle, minä en petä teitä enkä salaa sielunne katseilta ainoatakaan totuutta. Kuulkaa siis minua, rakkaani... Jumala panee merkin suuriin synnintekijöihin, ja te olitte merkitty. Muistelkaapa, pukunne olivat aina ihan kauheat! Nadeshda Feodorovna, jolla aina oli mitä paras käsitys puvuistaan, herkesi itkemästä ja katsoi häneen hämmästyneenä.

-- Niin, kauheat! -- jatkoi Maria Konstantinovna. -- Pukujenne erikoisuudesta ja kirjavuudesta voi jokainen päättää, millainen olette käytökseltänne. Katsellessaan teitä kaikki naureskelivat ja kohauttivat olkapäitään, mutta minä kärsin, kärsin... Ja, rakkaani, suokaa minulle anteeksi, te olette epäsiisti! Tavatessamme toisemme uimahuoneella te panitte minut oikein vapisemaan. Päällysvaatteet menevät vielä mukiin, mutta alushame, paita ... rakkaani, minä ihan punastun! Ivan Andreitsh rukan kaulaan ei myöskään kukaan sido kaulahuivia niinkuin pitäisi, ja miesparan liinavaatteista ja saappaista näkyy, ettei kotona hänestä kukaan pidä huolta. Ja aina pidätte häntä nälässä, pulmuseni; onhan luonnollista, että ellei kotona kukaan huolehdi teekeittiöstä ja kahvista, niin mies kuluttaa puolet palkastaan paviljongissa. Ja kotona teillä on ihan kamalaa, kamalaa! Ei kellään koko kaupungissa ole kärpäsiä, ja teillä niitä kuhisee kaikki lautaset ja vadit mustanaan. Ikkunalaudoilla ja pöydillä paksulta pölyä, kuolleita kärpäsiä, juomalaseja... Mitä varten juomalaseja? Sitten, rakkaani, teillä on vieläkin astiat korjaamatta pöydältä. Ja jos teillä astuu makuuhuoneeseen, niin oikein hävettää: liinavaatteita kaikkialla hujanhajan, seinillä riippuu kaikenlaisia kautsuvehkeitänne ja lattialla -- astia... Ystäväiseni, mies ei saa tietää mitään, ja vaimon tulee olla hänen edessään puhdas kuin pieni enkeli. Minä herään joka aamu ennen päivänkoittoa ja pesen kasvoni kylmällä vedellä, jotta Nikodim Aleksandritsh ei huomaisi, että minulla on uniset kasvot.

-- Ne ovat kaikki pikkuasioita, -- parahti Nadeshda Feodorovna itkemään. -- Jos vain olisin onnellinen, mutta minä olen niin onneton.

-- Niin, niin, olette kovin onneton! -- huokasi Maria Konstantinovna, jaksaen tuskin pidättäytyä itkuun tyrskähtämästä. -- Ja teitä odottaa tulevaisuudessa kova suru! Yksinäinen vanhuus, taudit ja sitten edesvastuu viimeisellä tuomiolla... Kauheaa, kauheaa! Nyt itse kohtalo ojentaa teille avunkättä, ja te epäviisaasti hylkäätte sen. Vihittäkää itsenne, menkää kiireimmiten vihille!

-- Kyllä, pitää, pitää, -- sanoi Nadeshda Feodorovna, -- mutta se on mahdotonta!

-- Minkätähden?

-- Mahdotonta! Voi, jospa te tietäisitte!

Nadeshda Feodorovnaa halutti kertoa Kiniinistä ja siitä, kuinka hän eilen illalla kohtasi laivasillalla nuoren, kauniin Atshmianovin ja hänen päähänsä oli juolahtanut mieletön, naurettava ajatus vapautua kolmensadan ruplan velasta, kuinka häntä oli naurattanut, ja sitten hän oli palannut kotia myöhään illalla, tuntien itsensä peruuttamattomasti langenneeksi ja rahalla ostettavaksi. Hän ei ollut itsekään selvillä, kuinka se oli tapahtunut. Ja hän tahtoi nyt Maria Konstantinovnan edessä vannoa suorittavansa velan viimeistä kopeekkaa myöten, mutta itkun tyrske ja häpeä estivät häntä puhumasta.

-- Minä matkustan pois, -- sanoi hän. -- Ivan Andreitsh jääköön tänne, jos tahtoo, minä lähden.

-- Minne?

-- Venäjälle.

-- Mutta millä aiotte siellä elättää itseänne? Eihän teillä ole mitään.

-- Teen käännöstöitä, tai ... tai perustan lainakirjaston...