Part 3

-- Älkää naurako, diakoni, -- sanoi von Coren, -- se on perältäkin typerää. Minä en olisi kiinnittänyt huomiota hänen mitättömyyteensä, -- lisäsi hän, ensin odotettuaan diakonin naurun lakkaamista, -- olisin sivuuttanut hänet kokonaan, ellei hän olisi niin vahingollinen ja vaarallinen. Hänen vahingollisuutensa ilmenee etupäässä siinä, että hänellä on naismaailmassa menestystä ja hän siis uhkaa lahjoittaa maailmalle jälkeläisiä, tusinan verran Lajevskeja, yhtä kivuloisia ja turmeltuneita kuin hän itsekin. Toiseksi hän on mitä suurimmassa määrässä tartuntaa levittävä. Vististä ja oluesta olen teille jo puhunut. Vuoden parin perästä se pääsee vallalle koko Kaukaasian rannikolla. Tiedättehän, kuinka kansan suuri enemmistö, olletikin sen keskikerros, luottaa sivistykseen, yliopisto-arvoihin ja kirjalliseen kieleen. Tehköön hän minkä konnuuden tahansa, kaikki uskovat, että se on hyvää, että sen täytyy niin ollakin, koska hän on sivistynyt, vapaamielinen ja yliopistossa opiskellut. Lisäksi hän on kovaosainen, liika ihminen, heikkohermoinen, ajan uhri, mikä tietysti merkitsee, että hänelle on kaikki luvallista. Hän on miellyttävä, herttainen mies, suhtautuu niin suopeasti ihmisten heikkouksiin; hän on puhelias, myötätuntoinen, sopuisa, ylpeydestä vapaa, hänen kanssaan voi ryypätä, puhella rivouksia, hieman juoruillakin... Yhteinen kansa, joka uskonnon ja siveyden asioissa aina on taipuvainen ihmisjumaloimiseen, suosii enimmin niitä pikkujumalia, joilla on samanlaisia heikkouksia kuin sillä itsellään. Päättäkää siis itse, kuinka laaja ala hänellä on levitellä tartuntaansa! Lisäksi hän on jommoinenkin näyttelijä ja sukkela teeskentelijä ja osaa mainiosti kutkutella ihmisten heikkoja puolia. Ottakaapa hänen konstinsa ja temppunsa, esimerkiksi kuinka hän puhuu sivistyksestä. Hän ei ole saanut oikean sivistyksen hajuakaan, mutta kuulkaapa, kuinka hän julistaa: -- "Sivistys on meidät kokonaan tärvellyt! Kuinka kadehdinkaan villikansoja, noita luonnonlapsia, jotka eivät sivistyksestä tiedä mitään!" On näet ymmärrettävä, että hän ennenmuinoin on koko sydämestään harrastanut sivistystä, palvellut sitä, omaksunut sen perinpohjin, mutta se on muka uuvuttanut hänet, tuottanut hänelle pettymystä ja tuskaa; hän nähkääs on Faust, toinen Tolstoi... Schopenhaueria ja Spenceriä hän kohtelee yliolkaisesti kuin koulupoikia ja taputtaa heitä isällisesti olalle: mitä nyt muka Spencer? Tietysti hän ei ole lukenutkaan Spenceriä, mutta kuinka somaa sentään, kun hän kevyeen, huolimattoman ivalliseen tapaansa puhuu naikkosestaan: -- "Hän on lukenut Spenceriä!" Ja ihmiset kuuntelevat häntä, eikä kukaan huoli ymmärtää, että semmoinen puoskari kuin hän ei ole oikeutettu suutelemaan Spencerin kengänpohjia, saati tuohon tapaan puhumaan Spenceristä. Penkomaan sivistyksen juuria, repostelemaan auktoriteetteja, kukistamaan alttareja, heittämään niihin lokaa ja narrimaisesti vilkuilemaan, vain puolustaakseen ja peittääkseen omaa kehnouttaan ja siveellistä vajavaisuuttaan -- semmoiseen kykenee vain äärimmäisen itserakas, halpamainen ja katala elukka.

-- Minä en käsitä, Kolja, mitä sinä hänestä oikein tahdot, -- virkkoi Samoilenko ja silmäili eläintieteilijää, ei enää vihaisesti, vaan syyllisyyttä tuntien. -- Hän on samanlainen ihminen kuin kaikki muut. Tietysti hänellä on heikkoutensa, mutta hän on kumminkin nykyajan aatteiden tasalla, hoitaa virkaansa, tuottaa hyötyä isänmaalle... Kymmenen vuotta takaperin palveli täällä asioitsijana muuan vanha ukko, ylen viisas mies... Niin, hänellä oli tapana sanoa...

-- Turhaa puhetta! -- keskeytti eläintieteilijä. -- Sinä sanot, että hän hoitaa virkaansa. Mutta kuinka hän sitä hoitaa? Ovatko tavat sen kautta, että hän tuli tänne, muuttuneet yhtään paremmiksi, virkamiehet yhtään säntillisemmiksi ja kohteliaammiksi? Päinvastoin, yliopistosivistyksen saaneen miehen arvovallalla hän on vain antanut kannatuksensa heidän irstaisuudelleen. Säntillinen hän on vain kuukauden kahdentenakymmenentenä päivänä, jolloin hän saa palkkansa, kaikkina muina päivinä hän vain tassuttaa tohvelit jalassa kotonaan ja koettaa olla sen näköinen, kuin tekisi Venäjän hallitukselle suurenkin hyväntyön sillä, että oleksii Kaukaasiassa. Ei, Aleksander Daviditsh, älä sinä häntä puolusta. Sinä olet epäoikeudenmukainen alusta loppuun. Jos sinä todellakin häntä rakastaisit ja pitäisit lähimmäisenäsi, niin ennen kaikkea et voisi olla piittaamatta hänen heikkouksistaan, et niitä kohtelisi suopeasti, vaan koettaisit hänen omaksi hyödykseen tehdä hänet vaarattomaksi.

-- Mitä tarkoitat?

-- Tehdä vaarattomaksi. Koska hän on parantumaton, voi hänet tehdä vaarattomaksi vain yhdellä tavalla...

Von Coren vetäisi sormellaan poikkipuolin kaulaansa.

-- Tahi hukuttaa, sama se ... lisäsi hän. -- Ihmiskunnan ja heidän omat etunsa vaativat, että tällaiset ihmiset ehdottomasti poistetaan.

-- Mitä sinä puhut?! -- jupisi Samoilenko, nousten seisoalleen ja kummastuneena katsellen eläintieteilijän rauhallisiin, jäykkiin kasvoihin. -- Diakoni, mitä hän puhuu? Oletko sinä järjilläsi?

-- Minä en vaadi kuolemanrangaistusta, -- sanoi von Coren. -- Jos sen vahingollisuus on todettu, niin keksikää jokin muu. Jos Lajevskia ei sovi tuhota, niin eristäkää hänet, riistäkää häneltä persoonallisuus, pankaa hänet yleiseen työhön...

-- Mitä sinä puhut? -- lausui Samoilenko kauhistuneena. -- Pippuria, pippuria! -- huudahti hän sitten epätoivoisella äänellä, nähdessään, että diakoni söi täytettyjä käärylöitä ilman pippuria. -- Sinä, järkevimpiä miehiä mitä on olemassa, mitä sinä puhut?! Ystävämmekö, ylpeä, sivistynyt ihminen, pantava yleiseen työhön!!

-- Jos on ylpeä ja ryhtyy vastarintaan -- niin rautoihin!

Samoilenko ei kyennyt virkkamaan sanaakaan ja liikutteli vain sormiaan; diakoni katsahti hänen tyrmistyneihin, todellakin koomillisiin kasvoihinsa ja purskahti nauramaan.

-- Lakatkaamme puhumasta siitä, -- sanoi eläintieteilijä. -- Sinun, Aleksander Daviditsh, on muistaminen vain se, että alkuaikoina oli ihmiskunta olemassaolon taistelun ja luonnollisen valinnan kautta suojeltu sellaisilta yksilöiltä kuin tämä Lajevski on; nyt sitävastoin on kulttuurimme melkoiseksi osaksi heikontanut taistelua ja valintaa. Ja meidän on itsemme pidettävä huoli kivuloisten ja kelvottomien hävittämisestä, muuten uhkaavat Lajevskit lisääntyessään tuhota sivistyksen, ja ihmissuku rappeutuu aivan täydellisesti. Emme voi syyttää siitä muita kuin itseämme.

-- Ellei selviydytä muuten kuin ihmisiä hukuttamalla ja hirttämällä, -- lausui Samoilenko, -- niin hiiteen sitten sivistyksesi ja ihmissukusi! Hiiteen! Kuules mitä sinulle sanon: sinä olet perin oppinut, ylen järkevä mies ja isänmaasi ylpeys, mutta sinulta ovat saksalaiset pilanneet pään. Niin juuri, saksalaiset!

Aina siitä asti, kun Samoilenko lähti Tartosta, jossa oli opiskellut lääketiedettä, hän oli vain harvoin nähnyt saksalaisia eikä ollut lukenut ainoatakaan saksalaista kirjaa, mutta hänen ajatuksensa mukaan lähti kaikki paha politiikassa ja tieteessä saksalaisista. Mistä hän sellaisen ajatuksen oli saanut, ei hän itsekään osannut sanoa, mutta lujassa se vain oli.

-- Niin juuri, saksalaiset! -- toisti hän vielä kerran. -- Lähdetään juomaan teetä.

Kaikki kolme nousivat pöydästä ja otettuaan lakit päähänsä lähtivät pystyaidalla ympäröityyn puistoon, missä istahtivat vaaleiden vaahterain, päärynä- ja kastanjapuiden katveeseen. Eläintieteilijä ja diakoni istuivat penkille pienen pöydän ääreen, Samoilenko heittäytyi juurista tehtyyn, leveä- ja loivaselkäiseen nojatuoliin. Palvelija toi pöydälle teevehkeet, hilloa ja pullon marjamehua.

Oli kova helle, kolmisenkymmentä astetta varjossa. Polttava ilma oli ikäänkuin paikalleen jähmettynyt, ja kastanjapuun oksasta maahan riippuva pitkä hämähäkinverkko uinui rentona liikahtamatta. Diakoni otti kitaran, jonka vakituinen paikka oli maassa pöydän vieressä, soinnutti sen ja lauloi hiljaisella vienolla äänellä: "Seminaaripojat ne krouvin luona seisoi..." mutta vaikeni samassa kuumuuden tähden, pyyhki hien otsaltaan ja loi silmänsä polttavaa sinitaivasta kohti. Samoilenko torkahti; helteestä, hiljaisuudesta ja makeasta, päivällisenjälkeisestä unenhorroksesta, joka tuota pikaa valtasi kaikki hänen jäsenensä, hän raukesi ja humaltui; hänen kätensä hervahtivat, silmät siristyivät, pää painui rinnalle... Melkein kyyneliin asti heltyen hän tuijotti von Coreniin ja diakoniin ja mutisi:

-- Nuori sukupolvi... Tieteen tähti ja kirkon kynttilä... Katsoppas vain, pitkäliepeinen halleluja kohoaa pääpiispaksi... Kukaties saamme vielä hänen kättään suudella... Sama se... Suokoon Jumala...

Kohta alkoi kuulua kuorsaamista. Von Coren ja diakoni joivat teensä loppuun ja lähtivät kadulle.

-- Tuletteko taas laiturille merihärkiä onkimaan? -- kysyi eläintieteilijä.

-- En, kuumanlaista on.

-- Mennään minun asuntooni. Autatte postilähetysten pakkauksessa ja kirjoitatte joitakin papereita puhtaaksi. Samalla juttelemme, mihin työhön voisitte ajanvietteeksi ryhtyä... Täytyy tehdä työtä, diakoni. Näin ei käy laatuun.

-- Sananne ovat oikeat sekä loogilliset, -- vastasi diakoni, -- mutta laiskuuteni saa puolustuksensa nykyisen elämäni olosuhteista. Tiedätte itse, että aseman epämääräisyys melkoisesti edistää ihmisen haluttomuutta. Onko minut lähetetty tänne määräajaksi vai ainiaaksi, sen Jumala yksin tietää; minä oleilen täällä epätietoisena, vaimoni värjöttää viluissaan ja ikävissään isänsä luona. Ja tunnustaa täytyy, kuumuudesta ovat aivotkin väsähtäneet.

-- Lorua, -- sanoi eläintieteilijä. -- Kuumuuteen voi tottua, ja vaimotta elämään voi myös tottua. Ei saa hemmoitella itseään. Täytyy pitää itseään kurissa.

V.

Nadeshda Feodorovna oli aamulla menossa uimaan, ja hänen jäljestään kulki pesukannua, messinki maljaa, lakanoita ja pesusientä kantaen hänen palvelijattarensa Olga. Sataman edustalla oli ankkuroituna kaksi vierasta höyrylaivaa, joissa oli valkoiset, likaiset savutorvet. Nähtävästi ulkolaisia rahtialuksia... Laivasillalla liikkui joitakin valkopukuisia miehiä, valkoiset kengät jalassa huutaen kovalla äänellä ranskaksi, ja heille vastattiin näistä höyrylaivoista. Kaupungin pienen kirkon tornissa soivat kellot reippaasti.

-- Tänään on sunnuntai! -- muisteli Nadeshda Feodorovna mielihyvillään.

Hän tunsi itsensä täysin terveeksi, ja hänessä oli vallalla iloinen, pyhäinen mieliala. Yllään uusi, väljä, karkeasta miesten silkkikankaasta tehty puku, päässä suuri olkihattu, jonka leveät lierit olivat vahvasti taivutetut alaspäin, joten hänen kasvonsa pilkistelivät ikäänkuin laatikosta, hän oli mielestään varsin soman näköinen. Hän ajatteli sitä, että koko kaupungissa on vain yksi nuori, kaunis, sivistynyt nainen -- juuri hän, ja että hän yksin osaa käydä huokeasti, kauniisti ja aistikkaasti puettuna. Esimerkiksi, tämä puku maksaa ainoastaan kaksikolmatta ruplaa, ja sittenkin, kuinka soma se on! Koko kaupungissa hän yksin osaa miellyttää, ja kun mieshenkilöitä on paljon, täytyy heidän väkistenkin kadehtia Lajevskia.

Nadeshda Feodorovna iloitsi siitä, että Lajevski viime aikoina oli ollut kylmä, pidättyvän kohtelias, jopa väliin säädytön ja raakakin häntä kohtaan; kaikkiin hänen pisteliäisiin kompasanoihinsa ja halveksiviin, kylmiin tahi käsittämättömiin silmäyksiinsä olisi Nadeshda Feodorovna ennen tätä vastannut kyynelillä, soimauksilla ja uhkauksilla matkustaa tiehensä tai tappaa itsensä nälkään. Nyt sensijaan hän vastaukseksi vain punastui, katseli syyllisesti häneen ja oli iloinen, ettei Lajevski pyrkinyt häntä liehittelemään. Jos Lajevski olisi torunut tahi uhkaillut, olisi se ollut vieläkin parempaa ja mieluisempaa, koska Nadeshda Feodorovna tunsi itsensä täysin syylliseksi hänen edessään. Hän oli mielestään syypää ensiksikin siihen, ettei ollut myötätuntoisesti omaksunut Lajevskin haaveiluja työteliäästä elämästä, minkä vuoksi hän oli lähtenyt Pietarista ja matkustanut tänne Kaukaasiaan, ja hän oli varma, että Lajevski viime aikoina oli suutuksissaan hänelle juuri siitä. Lähtiessään Kaukaasiaan Nadeshda Feodorovnalla oli se ajatus, että hän heti ensimmäisenä päivänä löytää täällä rauhaisan tyyssijan meren rannalla, viihtyisän, varjoisan puiston lintuineen ja solisevine puroineen, missä sopisi istuttaa kukkia ja vihanneksia, kasvattaa ankkoja ja kanoja, ottaa vastaan naapureja, lääkitä köyhiä maalaisia ja jaella heille kirjasia; mutta sitten kävikin ilmi, että Kaukaasia on sarja alastomia vuoria, metsiä ja äärettömiä laaksoja, missä saa kauan valikoida, etsiä ja puuhata, ennenkuin löytää sopivan paikan, ja ettei täällä ole naapureja, että on hyvin kuuma ja että saa pelätä joutuvansa rosvojen käsiin. Lajevski ei pitänyt maan hankkimisessa kiirettä; Nadeshda oli siitä iloissaan, ja he olivat molemmat ikäänkuin ajatuksissaan sopineet, etteivät toisilleen muistuttaisi työteliäästä elämästä. Lajevski ei puhu mitään, ajatteli Nadeshda Feodorovna, siis hän on äkeissään siitä, miksi toinen ei puhu mitään.

Toiseksi, hän oli Lajevskin tietämättä näiden kahden vuoden aikana ottanut Atshmianovin kaupasta velaksi kaikenlaisia pikkutavaroita noin kolmensadan ruplan arvosta. Vähän kerrallaan hän oli ottanut, milloin kangasta, milloin silkkiä, milloin päivänvarjon, ja huomaamatta oli siitä kertynyt tämmöinen velka.

-- Vielä tänään puhun hänelle siitä ... päätti Nadeshda Feodorovna, mutta oivalsi samassa, että Lajevskin nykyiseen mielentilaan katsoen ehkei ollut sopivaa puhua hänelle veloista.

Kolmanneksi, hän oli jo kahdesti, Lajevskin poissaollessa, kotonansa ottanut vastaan poliisiupseeri Kirilinin: kerran aamulla Lajevskin ollessa uimassa, ja toisen kerran puoliyön aikaan, Lajevskin pelatessa korttia. Tätä muistellessaan Nadeshda Feodorovna karahti punaiseksi ja vilkaisi palvelijattareen ikäänkuin peläten tämän salaa kuuntelevan hänen ajatuksiaan. Pitkät, sietämättömän kuumat, ikävät päivät, ihanat, väsyttävät illat, tukahuttavat yöt, ja koko tämä elämä, kun ei aamusta iltaan tiedä, miten käyttää joutilasta aikaa, ja tunkeilevat ajatukset siitä, että hän on kaunein ja nuorekkain nainen koko kaupungissa, että hänen nuoruutensa menee hukkaan, sekä itse Lajevski, rehellinen, aaterikas, mutta yksitoikkoinen, alati tohveleissaan hissutteleva, kynsiään pureskeleva ja oikuillaan väsyttävä -- kaikki tämä vaikutti, että Nadeshda Feodorovnassa vähitellen heräsi haluja, ja kuin mieletön hän yötä päivää ajatteli aina samaa. Hengityksessään, katseissaan, äänensä sävyssä ja käynnissään hän tunsi vain halua; meren pauhina haastoi hänelle, että tulee rakastaa, sitä kuiski hänelle illan hämy, sitä sanoivat vuoret. Ja kun Kirilin alkoi liehitellä häntä, ei Nadeshda Feodorovna jaksanut, ei tahtonut eikä voinut vastustaa, vaan antautui hänelle...

Nyt nuo ulkolaiset höyrylaivat ja ihmiset valkoisissaan ties miksi muistuttivat hänelle suuren suurta salia; ranskankielisen puhelun lomassa soivat hänen korvissaan valssin sävelet, ja hänen rintansa värähti ilman ilon aihetta. Hän olisi tahtonut tanssia ja puhua ranskaa.

Ilomielin hän harkitsi, että hänen uskottomuudessaan ei ollut mitään kauhistavaa. Siinä ei sielu ollut osallisena; hän rakastaa edelleen Lajevskia, mikä näkyy siitä, että hän on mustasukkainen hänen tähtensä, säälii ja ikävöi häntä, milloin hän ei ole kotona. Kirilin sen sijaan oli osoittautunut töykeäksi, vaikka olikin kaunis; siihen mieheen oli kaikki suhteet lopullisesti katkaistu, eikä mitään sellaista enää sattuisi. Mikä on ollut, se on mennyt, siihen ei kellään ole asiaa, ja jos Lajevski saakin tietää, ei hän usko.

Rannalla oli vain yksi uimahuone naisia varten; miehet uivat taivasalla. Astuessaan uimahuoneeseen Nadeshda Feodorovna tapasi siellä vanhanpuoleisen rouvasihmisen, Maria Konstantinovna Bitjugovin, virkamiehen vaimon, ynnä tämän viisitoistavuotiaan tyttären Katjan, kimnaasinoppilaan; he istuivat molemmat penkillä riisuutumassa. Maria Konstantinovna oli hyväsydäminen, intoileva ja hienotuntoinen nainen, joka puhui hitaasti ja mahtipontisesti. Kahdenneljättä vuoden ikään asti hän oli ollut kotiopettajattarena, meni sitten naimisiin virkamies Bitjugovin kanssa, joka oli pienenläntä, paljaspäinen, kovin hiljainen mies. Yhä edelleen Maria Konstantinovna oli häneen rakastunut ja mustasukkainen hänen tähtensä, punastui, kun mainittiin sana "rakkaus", ja uskotteli kaikille olevansa erittäin onnellinen.

-- Ystäväiseni! -- lausui hän ihastuneena, nähdessään Nadeshda Feodorovnan, ja antoi kasvoillensa ilmeen, jota hänen tuttavansa nimittivät haavemieliseksi. -- Kultaseni, kuinka hauskaa, että tulitte! Me saamme uida yhdessä, sepä mainiota!

Olga heitti ripeästi päältään vaatteet ja paidan ja alkoi auttaa emäntäänsä riisumisessa.

-- Tänään ei ole niin kuuma kuin eilen, eikö totta? -- virkkoi Nadeshda Feodorovna, hytisten alastoman palvelijattaren kömpelöiden kosketusten takia. -- Eilen olin vähällä kuolla tukahuttavaan kuumuuteen.

-- Niinpä todellakin! Minäkin olin vähällä nääntyä... Uskotteko, minä uin eilen kolme kertaa ... ajatelkaas, ystäväiseni, kolme kertaa! Nikodim Aleksandritsh tuli jo oikein rauhattomaksi.

"Miten voivatkaan ihmiset olla noin rumia?" ajatteli Nadeshda Feodorovna katsahdettuaan Olgaan ja virkamiehen rouvaan; hän silmäsi myös Katjaan ja ajatteli: "tyttö ei ole hullumpi varreltaan". -- Nikodim Aleksandritsh on kerrassaan herttainen mies! -- virkkoi hän. -- Minä olen suorastaan rakastunut häneen.

-- Ha-ha-haa! -- naurahti Maria Konstantinovna väkinäisesti. -- Sepä mainiota!

Vapauduttuaan vaatteistaan Nadeshda Feodorovna tunsi halua lähteä lentämään. Ja hänestä tuntui, että jos hän olisi huitonut käsillään, hän ihan varmaan olisi kohonnut yläilmoihin. Riisuuduttuaan hän huomasi, että Olga ylenkatseellisesti katseli hänen valkoista ruumistaan. Olga, nuori sotamiehen vaimo, eli laillisessa avioliitossa ja piti sentähden itseään parempana ja ylempänä. Nadeshda Feodorovna aavisti myös, etteivät Maria Konstantinovna ja Katja kunnioittaneet, vaan pelkäsivät häntä. Se oli hänestä vastenmielistä, ja kohottaakseen arvoaan heidän silmissään hän lausui:

Meillä Pietarissa on nyt kesäkausi vilkkaimmillaan. Minulla ja miehelläni on niin paljon tuttavia! Oikein pitäisi lähteä heitä tervehtimään.

-- Miehenne on kai insinööri? -- kysäisi Maria Konstantinovna arasti.

-- Tarkoitan Lajevskia. Hänellä on tavattoman paljon tuttavia. Valitettavasti hänen äitinsä on ylpeä ylimysnainen, ahdasmielinen...

Nadeshda Feodorovna jätti sanottavansa kesken ja heittäytyi veteen; hänen jäljestään laskeutuivat Maria Konstantinovna ja Katja.

-- Meillä suuressa maailmassa on kovin paljon ennakkoluuloja, -- pitkitti Nadeshda Feodorovna, -- eikä elämä siinä ole niin helppoa kuin miltä se näyttää.

Maria Konstantinovna, joka oli palvellut kotiopettajattarena ylhäisissä perheissä ja siis tunsi hienon maailman tavat, vastasi:

-- Niinpä niin! Uskotteko, ystäväiseni, Garatinskin herrasväellä oli se vaatimus, että piti välttämättömästi olla eri puku aamiaista ja päivällistä varten, ja siksi minulle, paitsi palkkaa, annettiin erikoisesti vaatetusapua.

Hän asettui Nadeshda Feodorovnan ja Katjan väliin, ikäänkuin sulkeakseen tyttärensä erilleen siitä vedestä, joka huuhtoi Nadeshda Feodorovnaa. Avatusta ovesta, joka oli merelle päin, näkyi joku uivan sadan askelen päässä uimahuoneesta.

-- Äiti, se on meidän Kostja, -- sanoi Katja.

-- Ai, ai! -- voivotteli Maria Konstantinovna säikähdyksissään. -- Kuule, Kostja, -- huusi hän, -- käänny takaisin! Kostja, käänny takaisin!

Kostja, nelitoistavuotias poika, tahtoi rehennellä rohkeudellaan äitinsä ja sisarensa edessä, sukelsi ja ui edemmäksi, mutta alkoi väsyä ja kiiruhti takaisin, ja hänen totisista, jännittyneistä kasvonpiirteistään saattoi huomata, ettei hän luottanut voimiinsa.

-- Ihan on pulassa noiden poikien takia, ystäväiseni! -- sanoi Maria Konstantinovna rauhoittuen. -- Sydän kurkussa saa odottaa, milloin ne taittavat niskansa. Voi, ystäväiseni, kuinka suloista ja samalla vaikeata on olla äiti! Silloin pelkää kaikkea.

Nadeshda Feodorovna pani olkihatun päähänsä ja syöksyi ulommas selälle päin. Hän ui nelisen syltä ja käännähti sitten selälleen. Hän näki nyt meren taivaanrantaan saakka, höyrylaivat, ihmiset rannalla, kaupungin, ja kaikki tämä, yhdessä helteen ynnä läpikuultavien, hyväilevien aaltojen kanssa, kiihdytti häntä ja kuiskasi hänelle, että tulee elää, elää... Läheltä pyyhkäisi ohi, tarmokkaasti halkoen aaltoja ja ilmaa, muuan purjevene: peräsimessä istuva mieshenkilö katseli häntä, ja Nadeshda Feodorovnasta oli mieluista, että häntä katseltiin...

Uituaan naiset pukeutuivat ja lähtivät yhdessä pois.

-- Minulla on joka toinen päivä kuumetta, enkä siitä ole tullut sen laihemmaksi, -- sanoi Nadeshda Feodorovna, nuoleksien merivedestä suolaisiksi käyneitä huuliaan ja hymysuin vastaten tuttavien tervehdyksiin. -- Minä olen aina ollut lihava ja viime aikoina tainnut käydä entistäkin lihavammaksi.

-- Se riippuu, ystäväiseni, taipumuksesta. Jos ei ole taipumista lihomiseen, niinkuin esimerkiksi minulla, niin eivät mitkään ruuat auta. Mutta nythän kastelitte hattunne.

-- Ei se mitään, kyllä kuivaa.

Nadeshda Feodorovna näki taas valkopukuisia ihmisiä, jotka kävelivät rantalaiturilla ja puhuivat ranskaa; ja taas sykähti hänen rintansa riemusta, ja jälleen muistui hänen mieleensä jokin avara sali, jossa hän joskus oli tanssinut tai josta joskus ehkä oli uneksinut.

Maria Konstantinovna pysähtyi kotinsa portin ääreen ja pyysi häntä sisään.

-- Tulkaa, ystäväiseni! -- sanoi hän rukoilevalla äänellä ja samalla katsoi Nadeshda Feodorovnaa ikävystyneenä ja nähtävästi toivoen: ehkä hän kieltäytyy eikä tulekaan.

-- Kernaasti, -- vastasi Nadeshda Feodorovna. -- Tiedättehän, kuinka mielelläni käyn teillä.

Ja hän astui sisään. Maria Konstantinovna pyysi istumaan, tarjosi hänelle kahvia ja voipullia, näytti albumistaan entisten oppilaittensa valokuvia -- Garatinskin neidit, jotka olivat jo naimisissa, näytti myös Katjan ja Kostjan koulutodistukset; arvosanat olivat erittäin hyvät, mutta jotta ne näyttäisivät vieläkin paremmilta, valitti emäntä huoaten, kuinka vaikeata nykyään on opiskella kimnaasissa... Hän osoitti huomaavaisuutta vieraalleen, mutta samalla tämä häntä säälitti, ja hän kärsi siitä ajatuksesta, että Nadeshda Feodorovna voi läsnäolollaan epäedullisesti vaikuttaa Kostjan ja Katjan siveellisyyteen. Se oli kuitenkin hyvä asia, ettei Nikodim Aleksandritsh ollut kotona. Koska mieshenkilöt pitävät "tuollaisista", ajatteli hän, niin saattaisi Nadeshda Feodorovna epäedullisesti vaikuttaa Nikodim Aleksandritshiinkin.

Puhellessaan vieraansa kanssa Maria Konstantinovna muisti koko ajan, että tänä iltana pannaan toimeen yhteiskekkerit ja että von Coren oli hartaasti pyytänyt olemaan siitä puhumatta koira-apinoille, siis Lajevskille ja Nadeshda Feodorovnalle, mutta vahingossa pääsi Maria Kostantinovnan huulilta varomaton sana, ja hän punastui hiusmartoa myöten ja virkkoi hämillään:

-- Tulette kai tekin?

VI.

Oli sovittu, että ajettaisiin seitsemän virstan päähän kaupungista etelään päin kulkevaa tietä ja jäätäisiin kahden pikku joen, Mustan ja Keltaisen, yhtymäpaikalla olevan maalaisravintolan tienoille ja siellä syötäisiin kalakeittoa. Lähdettiin liikkeelle kellon käydessä kuudetta. Etummaisina ajoivat rillavaunuissa Samoilenko ja Lajevski, heidän jäljestään tulivat linjaalirattaissa, kolme hevosta edessä, Maria Konstantinovna, Nadeshda Feodorovna, Katja ja Kostja, ja niiden hoidettavina olivat eväskori ja astiat. Seuraavissa ajoneuvoissa istuivat poliisiupseeri Kirilin ja nuori Atshmianov, saman kauppias Atshmianovin poika, jolle Nadeshda Feodorovna oli velkaa kolmesataa ruplaa, ja vastapäätä heitä, niska kumarassa ja jalat koukussa, istui Nikodim Aleksandritsh, pienehkö, säntillinen mies, hiukset kammattuina ohimoille. Viimeisinä ajoivat von Coren ja diakoni; jälkimäisellä oli jalkainsa juuressa kalakori.

-- Oikealle! -- huusi täyttä kurkkua Samoilenko, milloin vastaan ajoivat korkeat kaksipyöräiset kärryt tahi joku abhasialainen aasin selässä ratsastaen.