Part 7

"Se oli jalomielinen harhaluulo, Joosef, että luulimme voivamme yhdistää elämämme. Vain rakkaus voisi meidät yhdistää, mutta sinä et ole minua koskaan rakastanut. Sinä olet antanut vain ritarillisen tunteen voittaa, löytäessäsi minut niin elämään kyllästyneenä ja toivottomana elämäsi tiellä. Mutta löytyy ihmiskohtaloita, joita ei voida parantaa niinkään sankarillisilla keinoilla. Minä olen nyt sairaampi sydämeltä kuin ennen väkivaltaista parannuskoetta, niin sairas, että minä epäilen toipumistani.

"Samantekevää! Minä en tahdo saattaa sinulle vielä kaiken muun lisäksi mitä sinä olet uhrannut minun tähteni, raskasta sydäntä enkä surullisia muistoja pilaamaan uutta elämääsi. Matkusta onnellisena! Minä annan sinulle anteeksi uskottomuutesi, vaikka itse puolestasi surkuttelen sinua, jota niin suuresti ihailen, nähdessäni tuskalla sinun alentavan itsesi. Mutta toisella puolen valtamerta kohtaa sinua totinen ja puhdas onni ennemmin tai myöhemmin. _Sen_ minä suon sinulle; siihen tarttumasta ja sydämellesi painamasta älköön mikään vanha, jo aikoja sitten kuihtunut surkean velvollisuuden tuottama muisto estäkö.

"Ja koska minun silloin olisi vielä tuskallisempi erota sinusta kuin nyt, koska minulla olisi ollut pitempi aika tottua onneeni, on parempi, etten odota sinun paluutasi, vaan uskon tälle paperille kaiken, minkä minä tuskin..."

Tässä oli Joosefin paluu keskeyttänyt kirjoittajan.

Joosef oli kauan sitten lukenut kirjeen loppuun, mutta hänen silmänsä tuijottivat yhä paperiin. Vasta kun hän kuuli Klaaran kiertävän avainta käsilaukun lukossa, teki hän väkivaltaisen ponnistuksen päästäkseen tajuun.

"Klaara!" huusi hän tukahtuneella äänellä katsomatta häneen, "voitko antaa minulle anteeksi? Minä tiedän, että sinä et voi, ja kuitenkin -- sinun täytyy, tai muuten teet meidät molemmat onnettomiksi koko elämän ijäksemme".

Klaara oikaisi itsensä, veti huivin tiukemmalle olkapäille ja tarttui hattuunsa. Joosef teki pidättävän liikkeen, mutta Klaara jatkoi vain ikäänkuin ei kukaan olisi ollut huoneessa.

"Se on mahdotonta!" puhui Joosef itsekseen. "Niinkö piti kaiken loppua? Klaara, Jospa ajattelisit... kunpa vain tahtoisit kuulla minua ennenkuin työnnät minut luotasi... enkö jo eilen sinulle tunnustanut, _ketä_ hän muistutti? Se oli kuin lumous, en luullut enää kestäväni, ellen vielä kerran olisi noita kasvoja..."

"Suuri lapsi!" katkaisi Klaara puheen, ja hänen äänensä vapisi, niin kovin kuin hän koettikin malttaa mieltään. "Enkö minä ole kirjallisesti antanut anteeksi? Pidänhän kaikki luonnollisena. Oi, liiankin luonnollisena; niin luonnollisena kuin muitakin luonnonlakeja, esimerkiksi, että aurinko paahtaa, sade kastaa ja että vanha puu ei enää voi kukkia. Ja mitä minä vielä tahtoisin sanoa -- olisin sen sinulle myös kirjoittanut, ellet sinä olisi niin aikaisin palannut --: minä olen tälle olennolle tehnyt vääryyttä. Vaikka hän onkin vain kadotettu tuo tyttö, niin hän kuitenkin on arvokkaampi kuin minä. Mitä hän tehneekin, sen hän tekee täydestä sydämestä ajattelematta itseään. Mitä hän sille voi, ettei hän tunne parempaa? Mutta minä, kurja syntinen, joka vuoroin olen toivon ja katumuksen, tahdon ja heikkouden vallassa, joka jokaisella askeleellani vapauteen kuulen kahleeni kaikuvan jälessäni, ahdashenkinen sielu, joka tahtoisin kohota ilmapallossa yläilmoihin, vaikka tiedänkin, etten siellä enää voisi hengittää... ei, Joosef; ja vaikka sinä olisit pyhimys, niin sellaista olentoa sinä et voisi rakastaa. Mutta sinä et olekaan pyhimys; sentähden sinä olet paennutkin, kun et ole tuntenut kutsumusta pyhyyteen. Jatka vain matkaasi. Mitä _ihminen_ voi toiselle suoda olet sinä minulle antanut; ihmettä minä en sinulta odota".

Näiden viimeisten tuntien tuottama uupumus näytti valtaavan Klaaran. Hän liukui tuolille vuoteen ääressä ja peitti kasvot kädellään. Joosef syöksyi hänen luoksensa ja makasi nyt hänen edessään permannolla, puristaen lujasti molemmilla käsillään hänen kättänsä.

"Klaara, -- rukoilen sinua kaiken nimessä mikä on kallista, katsahda vielä kerran kasvoihini, katso onko tarkoitukseni rehellinen, löydätkö varjoakaan toisesta tunteesta -- mutta sitähän sinä et itsekään usko! sehän on mahdotonta! Me taas erotettuina, sinä takaisin kurjaan tyrmääsi ja minä..."

"Ei!" huudahti Klaara, koettaen riistää kätensä Joosefin käsistä, "ei milloinkaan takaisin! Mutta ei myöskään vapauteen sinun kanssasi! Niin, jospa erästä seikkaa ei olisi; kunpa vaan voisin pitää sinua suojelijanani ja matkaseuralaisenani, kiittäisin sinua tultuamme meren toiselle puolelle ystävällisestä vaivastasi ja kukin menisi omia teitään! Mutta etkö sinä aavista, onneton, että asianlaita on vallan toisin, että minä _rakastan_ sinua, _rakastan_ kurjan, vanhan sieluni kaikilla voimilla niinkuin nuoruuden kuumina aikoina vain rakastetaan, ja että minä tulen hulluksi nähdessäni sinun niin kylmänä ja välinpitämättömänä -- kuinka sanoikaan tuo vieras? -- kunnioittavana kuten äitiä kohtaan, kulkevan vierelläni? Ei, sitä ei kukaan voi minulta vaatia; se on kauheampaa kuin ero ja kuolema; siksi täytyy valtameren olla minun ja sinun välilläsi jotta voisin sen kestää, ja sentähden lähde sinä heti laivalle, -- ja minä... minä jään tänne!"

Joosef hypähti äkkiä pystyyn. Hänen käytöksensä oli kokonaan muuttunut; rauhallinen päättäväisyys loisti hänen silmistään.

"Hyvä!" hän sanoi. "Minä en voi pakottaa sinua tekemään sellaista, jota sinä et tahdo. Sinä tahdot olla vapaa ja tahdot minutkin päästää vapaaksi. Siinä tapauksessa minäkin teen, mitä minä tahdon ja mitä minun tulee tehdä, ja täten sanon sinulle: minäkin jään. Ja jollet sinä voi kärsiä minua luonasi, niin on tässä kerroksessa vieläkin tyhjiä huoneita. Sinä et voi minulta kieltää..."

"Joosef" keskeytti Klaara hänet, "sinä raivoot, sinä et tiedä, mitä teet. Sinun paikkasi laivalla, jonka jo edeltäkäsin olet maksanut, kaikki matkakapineesi, jotka jo ovat siellä..."

"Mitä vanhasta romusta!" huudahti Joosef kiihkeästi. "Nyt kun minä taas olen yksin ei minun tarvitse olla saita. Ja kuka tietää, kuinka kauan tätä pilaa kestäneekään? Kahdeksan päivän kuluttua he tulevat rauhattomiksi ellei lintu silloin ole palannut häkkiinsä. Ja siihen asti -- Hamburgissa eletään iloisesti. Viini on hyvää ja naiset..."

Klaara säpsähti. Hän rupesi ajattelemaan, mikä Joosefista tulisi, jos hän toteuttaisi uhkauksensa ja antaisi laivan lähteä. Täällä -- saksalaisella maaperällä -- niin vaarallisessa läheisyydessä...

Hän nousi ja sitoi hattunsa lujemmin päähän.

"Me olemme perin lapsellisia ihmisiä", sanoi hän ja yritti hymyillä. "Suo minulle anteeksi Joosef. Minä olin niin kiihdyksissä, hermostunut ja vaivuin, odottaessani äsken sinua ja kuullessani vain sateen pieksämistä, tällaisiin mielettömiin haaveiluihin. Mutta sinä olet oikeassa; sehän on mahdotonta kun me kerran olemme määrätyt toisillemme elämässä ja kuolemassa. Tosin, kuten jo sanoin, jos minä rakastaisin sinua vähemmän, ja sinä olisit itsekkäämpi ja vähemmän ritarillinen...! Mutta me emme voi muuttaa itseämme toisenlaisiksi kuin olemme. Tule! Soita viinurille, että hän pitää huolta vaunuista ja toimittaa laukun alas. Minun on kiire päästä laivalle, pois ainakin tästä huoneesta -- minä olen täällä liiaksi kärsinyt!"

Joosef sulki hänet tulvivalla riemulla syliinsä; Klaara kärsi nyt hänen syleilyään, mutta huulten kosketusta hän päättävästi karttoi. Sitten Joosef suoritti laskun ja antoi viedä laukun edeltäpäin. Itse hän kuletti Klaaraa käsivarresta rappusia alas.

Tunti tämän jälkeen seurasi Joosef huolellisesti Klaaraa heiluvilla laivantikkailla, jotka veivät pienestä veneestä "Schillerin" kannelle.

* * * * *

Laiva oli ylen täynnä väkeä. Huolimatta sateesta kuhisi laivankannella jos jonkinlaisia matkustajia, jotka eivät tahtoneet jäädä näkemättä satamasta lähdön näytelmää. Klaara halusi kuitenkin heti vetäytyä hyttiinsä. Joosef saattoikin häntä alikannelle, näytti heidän ohikulkeissaan komeata ensiluokan ruokasalia ja kysyi, tahtoiko hän mahdollisesti jotakin syötävää. Klaara pudisti päätään ja ilmaisi, ett'ei hän tänään enää mitään huolinut; kunhan vain tämä yö on ohi tulee hän voimaan paremmin.

Nyt he saapuivat ahtaaseen hyttiin. "Täällä ei enää kukaan voi tunkeutua välillemme", laski Joosef pilojaan, "täällä on tilaa vain meille kahdelle". Klaara nyökkäsi ja koki olla ystävällinen ja huoleton, vaan ryppy alahuulessa oli painunut syvemmäksi; Joosef ei sitä kuitenkaan huomannut.

Koska uupunut heti tahtoi asettua levolle ja Joosef taas viettää joitakuita tunteja kannella, toivotti hän siis heti rauhallista yötä. "Rakasta minua yhäkin", pyysi hän sulkiessaan Klaaran syliinsä, "ajan mittaan tulet kyllä huomaamaan, että sinä et yksin ole tehnyt uhrauksia... ja... olethan sinä antanut minulle kaikki anteeksi ijäksi päiväksi, oletko?"

"Ikuisiksi ajoiksi!" sanoi puhuteltu hiljaa ja puristi omituisella juhlallisuudella Joosefin kättä. Sitten hän työnsi Joosefin lempeästi luotaan ja toivotti vielä kerran oven läpi hyvää yötä.

Kun yhä rajummin pieksevä sade jonkun tunnin kuluttua ajoi Joosefin kannelta, oli Klaara jo asettunut levolle alempaan molemmista seinävuoteista ja hengitti syvään uneen vaipuneena. Hetken seisoi Joosef, ennenkuin hän keikautti itsensä ylös omalle makuusijalleen, ja katseli nukkuvan rauhallisia kalpeita piirteitä. Kaikki hyvät ja jalot tunteet nousivat hänen rinnassaan, kun hän näki nämä väsyneet, kärsivät kasvot lepäämässä pienellä patjalla hämärässä. Hän lupasi pyhästi korvata kaiken sen pahan, minkä elämä oli kärsivälle tuottanut, ja ajatellessaan sitä viiltävää loukkausta, jonka hän itse oli nukkuvalle tänään saattanut, nousivat veret hänen poskilleen. Hän kumartui käden puoleen, joka lepäsi rinnalla ja painoi sille huulensa.

"Kiitän sinua Joosef, -- kaikesta", kuuli hän nukkuvan lausuvan. Hän ei tiennyt, oliko suudelma tämän hetkeksi herättänyt vai oliko se puhuttu unessa.

Sitten nukahti Joosef itsekin ja uneksi -- ihanasta, nuoresta ja kevytmielisestä olennosta jolla oli sulavat jäsenet ja tumma tukka ja joka tuoksui ambralta.

* * * * *

Kun hän aamusella heräsi, huusi hän heti Klaaraa nimeltä. Ei tullut vastausta. Hän hypähti vuoteesta ja huomasi, että alempi vuode oli tyhjä.

Hän on varmaankin jo kauan ollut ylhäällä, ajatteli hän; on täysi päivä, ja eilen hän meni niin aikaisin levolle.

Hän pukeutui nopeasti ja nousi sitten ummehtuneesta kajuutasta kannelle.

Aurinko valaisi aavaa merta, jonka tyyntä pintaa laiva nopeasti halkoi. Kaikkialla oli elämää ja iloista liikettä, kaikkia virkisti yön jälkeen raikas aamutuuli, joka siveli mastoja ja purjeita.

Nuori mies oli kolme kertaa etsinyt koko laivankannen löytämättä jälkeäkään seuralaisestaan. Nyt hän asteli, kasvot kauhean tuskan vääristäminä, kapteenin luokse ja kysyi, oliko hänen rouvansa mahdollisesti noussut yöllä meritaudin ahdistamana ja sitten paluumatkalla eksynyt jonnekin väärään hyttiin.

"Se on mahdotonta, herra", oli vastaus, "kaikki hytit ovat täynnä. Rouva olisi heti huomannut erehdyksensä. Vaan ell'ei laivaväen osastolla..."

Nyt lähestyi pieni laivapoika, joka seisoi lähellä ja joka oli kuullut kysymyksen ja vastauksen. Hän otti ujostellen lakin päästään, kynsi korvallistaan ja sanoi:

"Rouvako, sir, valkoisessa puvussa ja siinä kukkia? Puoliyön jälkeen, kun minä makasin tuolla peräsimen luona vahtivuorollani, nousi eräs rouva kannelle. Näin mitenkä hän kumartui laidan yli, aprikoi ja tuumi; hän oli varmaankin merikipeä. Katselin sitten vähän aikaa poispäin, sir, ja kun käännän päätäni, on nainen poissa. Arvelin, että hän palasi kajuuttaan, enkä sen jälkeen ole koko asiaa ajatellut, kapteeni, enkä myöskään tiedä..."

Sana jäi äkkiä hänen huulilleen. Vieras, jolle hän kertoi tietonsa, oli ääneti sortunut maahan ja makasi nyt tajuttomana laivankannella.