Part 6

"Minun rakastajani?" sanoi hän äkkiä. "Minulla on vain kerran ollut rakastaja, nuori, hyvin kaunis ranskalainen, joka oli perämiehenä keisarillisella fregatilla. Hän vei minut pois Ceulon'ista, jossa vanhempani elivät; minä olin silloin vielä melkein lapsi. Me purjehdimme yhdessä pari vuotta, kunnes hän vihdoin laski minut maalle tänne Hamburgiin, 'purkasi', kuten sanotaan, kun tavara poistetaan laivasta. Hän oli jo naimisissa, ja nyt hänen oli pakko lähteä kotiin. Sen jälkeen minä en ole voinut ketään miestä rakastaa. Mutta koska minä olen nuori ja kaunis, en tahdo olla hupsu ja surra elämääni. Kun joku on kaunis ja iloinen ja lahjoittaa minulle kauniita koristeita, niin minä en arvele hetkeäkään, enkä kysy, kestääkö hauskuus viikon tai puolen vuotta. Rakastettuni kanssa olin kaksi vuotta yhdessä; mitä se minua auttoi? Lopuksi kuitenkin 'puretaan' ihaninkin rakkaus kuin säkillinen jaavakahvia tai laatikko sokeria. Katsokaa, näin minä ajattelen asiasta, ja kun Te ette sitä ymmärrä, surkuttelen minä _Teitä_. Te tulette vielä kerran sen myöskin ymmärtämään, kuten jokainen meistä, vaikka teidän ystävällänne onkin niin rehelliset kasvot, kuten sillä englantilaisella papilla, joka kerran oli laivallamme matkalla Buenos-Aires'iin".

Nopea puhe näytti tehneen hänet janoiseksi. Hän tarttui toiseen pöydällä olevista laseista ja tyhjensi sen yhdellä henkäyksellä puolilleen.

"Punssi on hyvää, vain hieman heikkoa", sanoi hän sitten niin välinpitämättömästi kuin ei hän olisikaan ilmaissut surullista elämänviisauttaan. "Ettekö Te tahdo ottaa toista lasia? _Hän_ ei ole siitä vielä juonut".

Klaara pudisti vain päätään. Hän oli syventynyt ajatuksiin, joista hän ei päässyt irti. Mistä se johtui, että hänen täytyi katsella tätä tyttöä myötätuntoisella osanotolla, vaikka hän hieman inhottikin.

"Ja mitenkä Te voitte, katsoessanne näin lohduttomasti maailmaa ja miehiä, löytää mitään tyydytystä?" kysyi Klaara hetken vaitiolon jälkeen.

"Lohduttomasti? Mihin minä lohdutusta tarvitsisin? Siihenkö, että minä olen maailmassa? Sitenhän on muidenkin laita. Tai siksikö kun minä en ole mikään prinsessa? Silloin olisin ehkä joutunut naimisiin jonkun vanhan, harmaapäisen prinssin kanssa, jota en koskaan olisi ennen nähnyt ja surisin kuolemaan asti kultaisella valtaistuimellani. Sen sijaan minä voin nyt tehdä joka hetki mitä mieleni halaa. Minun ei tarvitse tehdä tiliä kellekään, ei edes vanhemmilleni -- heille minä jo kauan olen kuollut, -- eikä miehelle, ketä rakastaisin, ja jonka mieliksi minun, jos hän minua rakastaisi, täytyisi tehdä kaikenlaista. Minä kyllä tiedän, mitä Te tarkoitatte. Te arvelette, ett'en minä kauan pysy nuorena, kauniina ja terveenä, ja silloin ei kukaan ojentaisi minulle punssilasia ja minun täytyisi lahota olilla. Ei, madame, niin pitkälle en aijo joutua. Kukaan ei voi minua pakottaa elämään, kun se lakkaa tarjoamasta minulle tyydytystä. Nyt tosin, kun joka päivä tuo jotakin uutta mukanaan, kauhistuttaisi kuolema minua.

"Mutta kuinka voisi kuolema pelottaa, jos täytyisi elää kuin koira, sitä minä en koskaan ole voinut ymmärtää. Toistaiseksi minä en sitä paljoa ajattelekaan. Kunpa vain voisin saattaa _hänelle_ jotakin kiusaa! Ah, nytpä keksin keinon! Teidän täytyy lainata minulle aarteenne viiden minuutin ajaksi. Tuossapa hän juuri palaa, tuo kelpo mies! Hän on tunkeutunut tarjoilupöydän luokse ja tuo Teille leivoksen ja pari suurta appelsiinia. Uskotteko, hän on todellakin hyvin kaunis? Teenkö hänet hetkiseksi Teille vastahakoiseksi? Älkää vain heti tulko vihaiseksi! Tehän tiedätte että minä en kenestäkään välitä ja Teidän olisi minulle liian kesy. Luulen tosiaankin, että hän juo sokerivettä kuten Tekin".

Tällä hetkellä astui tämän kevytmielisen puheen esine taas pöydän luo ja asetti Klaaran eteen pöydälle ostamansa virvokkeet.

"Minä olen luvannut kolmelle viinurille kuninkaallisen palkinnon, jos he olisivat voineet hankkia jotain juotavaa sinulle", sanoi hän nauraen, "mutta jokaisella oli sadat tilaukset mielessä. Toistaiseksi..."

"Minä kiitän sinua. Mutta me käytämme mieluummin väliaikaa kävelläksemme".

Kaunis tyttö nauroi.

"Teillä on hyvin mustasukkainen rouva, herraseni. Ajatelkaahan, minä pyysin häneltä juuri Teidän käsivarttanne viiden minuutin ajaksi, jotta Te voisitte kulkea kanssani pari kertaa tuon pöydän ohi, jossa istuu eräs henkilö, joka on tuonut minut tänne jättääkseen minut yksikseni istumaan. Nyt hän pelkää, että minä ryöstäisin Teidät. Voitteko palvella minua viisi minuuttia? Siltä Te ette juuri näytä".

Joosef katsahti kysyvästi Klaaraan; ylpeys oli ajanut kaiken veren tämän poskille.

"Onko se pilaa vai totta?" kysyi Joosef Klaaralta.

"Ei kumpaakaan tai molempia. Neiti tahtoisi tietää, onko minulla sama mielipide miehistä kuin hänellä. Ell'ei sinulle ole vastenmielistä olla hänelle apuna tässä kokeessa -- niin ei minulla ole vähääkään sitä vastaan".

"Minä kiitän", sanoi vieras ja nousi. "Jos siis suvaitsette herraseni, niin tarjotkaa minulle käsivartenne; minä näytän tien. Minä jätän hänet viiden minuutin kuluttua Teille vahingoittumattomana," huusi hän nauraen Klaaralle, tarttuen Joosefin käsivarteen. Pian hän oli vetänyt Joosefin ihmisjoukkoon, siihen suuntaan, josta kapteenin puvun kultaiset nauhat loistivat.

Sanomattoman katkera tunne valtasi Klaaran, kun hän näki molempien katoavan. Oliko mahdollista, että Joosef antoi tämän seikkailijattaan käyttää itseään näin väärin, keikailevaan kujeeseen? Eikö hän huomannut, mikä tuska ja kielto ilmeni hänen äänessään, kun hän antoi tuon pakotetun, näköään välinpitämättömän myöntymyksen? Eikö hän lukenut hänen silmistään, ett'ei hän mitään niin hartaasti halunnut kuin paeta tästä ilmapiiristä, paeta niin nopeasti ja niin kauvas kuin mahdollista? Joosef tosin oli hänen puhuessaan tuijottanut vieraan kasvoihin niin vilpittömän ihmettelyn ja ihastuksen ilmeellä, ikäänkuin hän vasta nyt olisi huomannut pöytänaapurin viehätyksen. Olihan vieras ensin istunut syventyneenä itseensä, mutta nyt hän pani kaiken viehätysvoimansa liikkeelle: naurunsa, hurmaavimmat pilkalliset silmäyksensä, nuoren olentonsa vienon, mutta kuitenkin uhkean sulon. Ja nyt seurasi Joosef tuota olentoa, ajattelematta sitä tehdessään ollenkaan itseään, katsomatta taakseen ystäväänsä ja sanomatta silmäyksellä hänelle: tulen pian luoksesi; sinun täytyy mukautua välttämättömyyteen kuten minunkin!

Vain viideksi minuutiksi! Mitä kaikkea voikaan liikkua ihmis-sielussa viidessä minuutissa! Kuinka moni hillitön veriaalto voikaan riehua läpi vapisevan nais-sydämen!

Klaara sulki silmänsä, ikäänkuin hän olisi tahtonut unohtaa noiden viiden minuutin ajaksi kaiken ympärillään: paikan, jossa hän oli, juomisesta ja naurusta hehkuvat ilmeettömät kasvot, kylmät julkeat silmät, jotka katselivat ylhäältä, parvekkeilta. Hän tuli yhä vain surullisemmaksi tässä pimeydessä. Hänestä tuntui kuin hän olisi istunut autiolla luodolla keskellä riehuvaa valtamerta ja näkisi sen ainoan ihmisen, johon hän oli sydämestään kiintynyt, poistuvan veneessä yhä kauemmas ja kauemmas. Hän viittoo poistuvalle silmin ja käsin ja pyytää palaamaan; ja veneestä kohoaa naisolento, joka päästää shaalin tuulen liehutettavaksi ja näyttää siten hänelle, että tuuli puhaltaa luodolta poispäin. Sitten hän kuulee mainingin läpi heleätä, pirullista naurua, joka kaikuu kuin kalalokin kirkuna, ja hänestä itsestään kuuluu ääni: "Aijotko sinä olla arempi kuin tämä olento, jota ei kukaan rakasta? Kuinka voipi pelätä kuolemaa, kun täytyy elää kuin koira!"

Silloin hänet herätti kova ääni, joka kuului enemmän koiran ulvonnalta kuin ihmisen ääneltä. Hän näki näyttämöllä suuren neekerin, joka oli puettu mustaan hännystakkiin ja valkoiseen kaulukseen. Tämä aikoi nähtävästi paraimpansa mukaan esittää ohjelmaan otetun numeron "havannalaisen niggerin kansallislaulun". Jyrisevästä suostumushuudosta päättäen, jolla yleisö vastaanotti laulajan ensimäiset renkutukset, oli tämä luultavasti näyttelijäseurueen loistonumeroita. Laulaja kumarsi irvistellen kaikille suunnille ja alkoi alusta, antaen mustan villapäänsä ja hansikoittujen käsiensä naurettavien liikkeiden seurata tuota petomaista laulua. Kun hän oli lopettanut, huudettiin niin myrskyävästi "dacapoa", että hänen vielä kerran täytyi alkaa alusta. Nyt hän esitti uuden "niggerilaulun", joka voitti edellisenkin hullunkurisine eläimellisine äänteineen ja mölyämisineen, ja vihdoin neekeri itsekin niin hurmaantui, että hän alkoi tanssia kuin apina soittokoneen ympärillä. Uusi riemastus, uudet "dacapo"-huudot, kunnes suosittu taiteilija lopulta mitä mauttomimmin kumartaen vetäytyi pois näyttämöltä.

Pitkäkö aika oli viisi minuuttia? Neekerin esitys oli kestänyt kauvemmin kuin kaksikymmentä minuuttia, ja yhä vielä tähystelivät yksin jätetyn silmät turhaan läpi sinisen savu-udun ystäväänsä. Joosef ei varmaankaan laulun aikana voinut liikkua paikaltaan, vaan oli pakotettu pysymään vieraan tytön rinnalla. Mutta miksi hän nyt vielä vitkasteli, kun jo kaikki olivat kauan olleet liikkeellä?

Jospa tuon naisen olisikin tehnyt mieli toteuttaa leikillisen uhkauksensa, tehdä Joosef hänelle, Klaaralle vastahakoiseksi? Joosef -- voisiko hän vastustaa tuon naisen viettelytaitoa ja palata sen luokse, joka oli kiinnittänyt kaiken elämäntoivonsa häneen? Eikö ollut totta, että hän oli Joosefille liian vanha? "Kunnioittavasti kuin äitiä" kohteli Joosef häntä -- mitä se tuota naista liikutti?

Miksi ei Joosef voinut häntä katsella samoilla silmillä kuin tuota kevytmielistä olentoa, jota hän ei ollenkaan tuntenut, vaan joka sai tehdä hänelle, mitä tahtoi. Varmaankin tuo olento tällä hetkellä kuiskasi hänen korvaansa, että hän oli liian kaunis ja nuori lähtemään uuteen maailmaan alkaakseen uutta elämää kuihtuneen ja surullisen ja elämään haluttoman kanssa. Ja jos Joosef tulisi vakuutetuksi tuosta, voisiko hän Joosefia sen vuoksi vihata?

Ei; hän oli tehnyt Joosefille vääryyttä! Kas tuossa sukeltavat hänen kasvonsa keltaisen olkihatun alla taas esiin joukosta. Hän ei näytäkään vastenmielisesti palaavan hänen luokseen; silmät hymyilevät, hän on mitä iloisimmalla tuulella. Nyt hän kumartuu seuralaisensa puoleen ja sanoo hänelle jotakin, jonka johdosta tämänkin täytyy nauraa. Mutta sitten liitää Joosefin katse salin ihmismeren yli; hän etsii pöytää, jonka luokse hän on jättänyt ystävänsä, ja kun hän huomaa hänet, viittaa hän ystävällisesti ja jouduttaa askeleitaan.

Heti sen jälkeen seisoo Joosef Klaaran edessä; tyttö irtautuu hänen käsivarrestaan ja katsoo päätä nyökäten ja viekkaasti nauraen Klaaraa julkeasti silmiin.

"Minä olen saanut tahtoni tapahtumaan", sanoo hän kietoen kaulalleen alas liukuneen shaalin. "Kapteenini on raivoissaan kun me kuljimme kaksi kertaa aivan hänen sivutseen. Katsokaa, nyt hän nousee tuoliltaan; pian hän on täällä nostaakseen pienen kohtauksen, joka ei ole juuri hellempi, vaikka hän ei täällä voikaan huutaa. Mutta tulkoonpa vaan; minä en pelkää vähääkään, päinvastoin. Siten täytyy miehiä kesyttää, kun he liiaksi nykivät ohjaksia. Teidän ei toivottavasti tarvitse sellaista kuritusta; hän on kiltti, en voi muuta kuin kehua häntä, ja tässä, kuten huomaatte, jätän hänet vahingoittumattomana takaisin. Tuhannen kiitosta, herraseni. Älkää aivan tykkänään unohtako minua!"

Joosef kumarsi tytölle puhumatta mitään; mutta Klaara huomasi, että hän oli hämillään. Nopeasti tarjosi hän käsivartensa kuljettaakseen hänet ulos. Klaara itse ei vaihtanut jäähyväisiä oudon kanssa, sillä tämä oli kääntynyt selin ja katseli rakastajaansa, joka oli pitkä, voimakas ja joka juuri tunkeutui pöydän luo silmät vihaa liekehtien ja huulet yhteenpuristettuina.

Toinen pari koetti pyrkiä uloskäytävään. Vasta ovella pysähtyi Joosef äkkiä ja katsahti saliin.

"Mitä sinulta puuttuu?" kysyi Klaara kiihtyneellä äänellä.

"Oh, ei mitään. Minun muistui vain mieleeni, että sinä unohdit appelsiinisi. Noudanko ne sinulle?"

"Luuletko sinä, että minä tarttuisin mihinkään tässä salissa? Tulisin epäilemään, että hedelmät, jotka niin kauvan ovat olleet täällä ovat myrkytetyt!"

* * * * *

Taivas oli sillävälin pilvettynyt. Kun he tulivat kadulle, satoi keveätä vihmaa. Tämä oli niin virkistävää helteisen päivän perästä, että ihmiset, jotka kävelivät himmeitten lyhtyjen valaisemalla leveällä käytävällä eivät ajatelleetkaan nostaa sateenvarjoja eikä kiiruhtaa käyntiään.

Joosef otti hatun päästään. "Mikä hyvä teko!" sanoi hän.

Klaara ei puhunut mitään; hänen kätensä lepäsi Joosefin käsivarrella niin kevyesti, että tämä sen painoa tuskin tunsikaan.

"Nojaudu lujemmin minuun rakas!" pyysi Joosef, "muuten minä todenperään kadotan sinut tuonne joukkoon".

"Ei ole hätää!" vastasi puhuteltu lyhyesti, "jos jotkut todella kuuluvat toisilleen, eivät he niin hevillä eroa".

Sitten he taas vaikenivat ja kulkivat vierekkäin tietänsä, ikäänkuin he olisivat tunteneet toisensa jo monta vuotta, eikä heillä olisi enää mitään puhuttavaa. Vasta kun he olivat saapuneet keskikaupungille sanoi Joosef äkkiä:

"Arvaatko, ketä hän niin elävästi muistutti?"

"Kuka?"

"Tuo tyttö konserttisalissa. Hän oli niin kovin nuoren kreivittären näköinen".

"Ensi lempesikö? Minä toivon, että kreivittäresi oli jalompi, sillä muuten surkuttelisin sinua antaessasi sydämesi ensi kerralla niin polkuhintaan".

Älä käsitä minua väärin. Minä en tarkoita esiintymistä, vaan kasvojen ulkomuotoa, etenkin sivulta katsoessa, samoin käyntiä ja olkapäitten nytkimistä; samoin teki kreivitärkin. Tuo kaikki pisti heti silmiin kun minä astuin hänen pöytänsä luokse. Muuten, mitä henkeen ja luonteeseen tulee, niin heillä ei ole sukulaisuuden varjoakaan.

"Sinä olet kovin hyväntahtoinen puhuessasi tämän kurjan olennon hengestä ja luonteesta".

Mies pysähtyi hetkeksi.

"Luuletko sinä todellakin, että hän on niin syvälle langennut, ett'ei hän enää voi siitä nousta?"

"En tiedä, enkä voi sitä ajatellakaan, sillä jo paljas ajatteleminen panee vereni kiehumaan, Sinun laitasi on vallan toisin. Sinähän olet tottunut ottamaan vastaan syntisten rippiä; mutta jos sinä rakastat minua, niin älä puhu enää mitään hänestä minulle. Koetan riistää muististani koko tämän illan. Minä olen liiaksi kärsinyt".

"Tule!" sanoi mies rauhoittavasti, tarttuen taas lujemmin hänen käsivarteensa. "Sinä olet ylen rasittunut ja sinun täytyy heti päästä vuoteeseen. Otamme ajurin, sillä sataa kovemmin, ja minä pelkään, että tässä pimeydessä eksyn tieltä".

He kulkivat ravintolaan ja sulkeutuivat heti huoneeseen. Viinuri, joka valaisi portaita ilmotti, että "Schiller"-laivasta oli iltapäivällä tullut miehiä toimittamaan heidän tavaransa laivalle. Ne seitsemän laatikkoa, jotka sisälsivät serkun perinnön, oli viinuri heille jättänyt ja saanut niistä kuitin.

"Hyvä on!" sanoi Joosef pistäen paperin koneellisesti taskuunsa. Hän näytti ajattelevan vallan toisia asioita.

Heidän saavuttuaan huoneeseen, alkoi Klaara heti riisuutua. Joosef kulki kädet selällä edes takaisin tilavassa huoneessa; hän vihelsi itsekseen jotain säveltä.

Tämä vihellys nostatti Klaarassa -- hän ei tiennyt miksi -- hyvin tuskallisen tunteen. Hän sanoi tämän vihdoin Joosefille.

Joosef lakkasi heti ja astui hänen eteensä. "Suo anteeksi", hän sanoi, "minä unohdin, että sinun päätäsi särkee. Uni tekee sinulle hyvää".

Hän levitti kätensä vetääkseen hänet luokseen, mutta Klaara käänsi kasvonsa poispäin niin että huulet koskettivat vain ohimoa.

"Mikä sinua tänään vaivaa?" tiedusteli Joosef huolestuneena. "Sinä olet niin kylmä. Enkö minä saa edes yhtä suudelmaa yöksi?"

"Huomenna! Minusta tuntuu tänään ensi kerran ikäänkuin se olisi synti".

"Ja _vaikkapa_ se olisikin, niin enkö minä voi sinua päästää siitä synnistä, rakkahin?"

"Joosef!" huudahti Klaara, kohottaen kätensä rukoilevasti hänen puoleensa "Jumalan tähden puhu kaikesta, vaan ei tästä, älä muistuta minulle _sitä_! Minulle on ollut vaikeata unohtaa se -- ja sinä voit noin kevytmielisesti tehdä siitä pilkkaa! Oi Jumalani!"

Joosef katsoi häneen kummastuneena.

"Sinä olet tosiaankin sairas", sanoi hän lempeästi ja osaaottavasti, "huulesi ovat aivan kalpeat. Mikä uurre sinulla on alahuulessa? Se vavahtaa niin omituisesti..."

Joosef ei ollut sitä ennen huomannut; se oli luultavasti pysynyt poissa edellisinä päivinä ja tuli nyt vasta näkyviin. Kun hän näki Klaaran seisovan vuoteen laidalla ja vapisevan koko ruumiiltaan, tarttui hän hänen molempiin käsiinsä ja suuteli niitä sydämellisesti.

"Mene vuoteeseen, rakas vaimoni!" sanoi hän. "Minä -- minä jään vielä valveille, lukeakseni romaanin loppuun; minä en voi vielä maata. Hyvää yötä ja tule pian terveemmäksi!"

Neljännestuntia myöhemmin oli Klaara jo vuoteessa ja näytti sikeästi nukkuvan. Joosef oli asettunut sohvalle ja molemmat kynttilät paloivat pöydällä hänen edessään. Kirja oli polvilla, hän luki sitä innokkaasti. Kun nukkuva hetken kuluttua salaa raotti silmäluomiaan katsoakseen häneen, oli kirja liukunut lattialle ja Joosef itse istui nojautuen selkänojaan ja tuijotti haaveksien suurin silmin liekkuvaan kynttilänliekkiin.

* * * * *

Seuraavana päivänä satoi. Huone, jossa he olivat viettäneet viikon salaisessa onnessa kuin nuorikkopari, näytti katselevan heitä kirjavine seinineen kamalan selkeästi, ja heidän oli sitä vaikeampi kestää tätä synkkää mielialaa, kun he eivät voineet keksiä mitään keinoa, millä viettäisivät hiipiviä tunteja. Klaara otti esiin ompeleen, jonka hän oli aikonut ystävälleen. Tämä taas kirjoitti jostain englanninkielisestä kieliopista lauseita ja harjoitteli puoliääneen niiden lausumista. He puhuivat vähän toisilleen ja välttivät katsomasta toistensa silmiin; mutta kaikki, mitä he lausuivat toisilleen, oli hyvin ystävällistä, säälivää ja lempeätä, kuten sellaisten ihmisten kesken, jotka ovat kärsineet suuren vahingon, jota toinen koettaa auttaa toista kestämään. Ja Joosef tuskin ajattelikaan, kysyessään Klaaran tämänpäiväistä vointia, mikä oli saattanut tämän niin umpimieliseksi ja nyreäksi. Hänellä itsellään oli katseissa ja eleissä jotain hajamielistä, rauhatonta, joka ei suonut hänen olla kauan missään. Klaara huomasi sen liiankin hyvin.

Kun he olivat syöneet päivällisensä omassa huoneessaan äänettömämmin ja nopeammin kuin tavallisesti -- he nimittäin eivät tahtoneet näyttäytyä alhaalla ruokasalin pöydässä, sillä olisihan voinut sattua joku tuttu vastaan -- nousi Joosef äkkiä pöydästä ja kääntäen kasvonsa poispäin, ikäänkuin hän olisi tahtonut tarkastaa säätä, virkkoi: "Olenhan unohtanut vallan, että minun vielä täytyy vaihtaa rahamme; olisihan ollut kova yllätys, jos vasta laivalla olisin sen muistanut. Ylimeno on jo tosin maksettu etukäteen, mutta toisella puolen merta kärsisimme suuren tappion eteläsaksalaisista seteleistämme. Tahdonpahan mennä etsimään nopeasti jonkun luotettavan rahamiehen".

"Eiköhän ravintolamme isäntä voisi paraiten olla sinulle avullisena tässä asiassa?"

"Isäntäkö? Mitä sinä ajatteletkaan! Hän antaisi alimman kurssin mukaan. Minä olen käytännöllisempi kuin luuletkaan. Minä en selvitäkään asiaani heti ensimäisen vaihettajan luona, jonka tapaan, vaan käyn vielä toisen ja kolmannenkin luona, ja vasta se, joka suostuu antamaan eniten, on minun miehiäni. Voi täten kestää likimain tunnin, ennenkuin palaan. Mutta kun meidän ei tarvitse lähteä laivalle ennen kuutta..."

"Minä en tosiaankaan tiennyt, että sinä olet raha-asioissa niin tarkka", sanoi Klaara katsahtaen Joosefiin rauhallisesti, jolloin tämä loi katseensa maahan. "Tähän asti olen luullut sinua tuhlaajaksi; ei mikään tuntunut liian kalliilta sinulle minun tähteni, ja ellen minä olisi sinua estänyt, olisi sinun pääomasi vielä arveluttavammin sulanut".

"Juuri sentähden", lausui Joosef pakotetulla naurulla. "Säästäväinen vaimoseni on minua jo hieman parantanut. Siis näkemiin!"

Hän otti nopeasti hattunsa ja sateensuojan ja kiiruhti huoneesta.

* * * * *

Tunti oli jo aikoja sitten kulunut, samoin toinen ja kolmaskin. Ulkona kuului sade roiskivan ikävästi ja yksitoikkoisesti, ja ihmisvirran tuottama kohina kuului niin nukuttavana ja kiusoittavana kadulta. Silloin tällöin pysähtyi ravintolan edustalle vaunuja; käytävässä kuului askeleita, jotka jälleen vaikenivat, mutta ei vieläkään hänen askeleitaan.

Vihdoin -- kello oli juuri lyönyt viisi -- pysähtyivät vaunut ravintolan eteen, niitten ovi kiskaistiin auki ja joku tuli kiiruhtavin askelin toiseen kerrokseen. Kun Joosef avasi oven näki hän Klaaran istuvan sohvalla, kirjoitussalkku edessään ja siinä alotettu kirje. Klaara jatkoi, hänen astuessaan huoneeseen, yhä kirjoittamista, ikäänkuin hän ei olisi kuullut Joosefin paluuta.

"Vihdoinkin olen täällä!", huudahti Joosef vieden sateenvarjon huoneen etäisimpään nurkkaan. "Sinulla ei ole aavistustakaan, kuinka paljon vaivaa minulla oli, kuinka usein eksyin, ja vihdoin kuinka löysin rehellisen juutalaisen, joka minua kohtaan oli kristillisempi kuin _meikäläiset_. Sain tosin odottaa jonkun aikaa hänen konttorissaan, kunnes hän oli saanut kokoon riittävän rahamäärän. Onko aika tullut sinulle sillävälin pitkäksi? Mutta sinähän kirjoitat! Kenelle sinulla on vielä kirjoittamista?"

Joosef astui pöydän luo; hänen liikkeensä olivat epävarmat ja hänen kasvoillaan heloitti vaihteleva puna.

"Enkö minä saa tietää, kenelle sinä kirjoitat?" jatkoi hän, kun hän ei heti saanut vastausta.

"Kyllä. Minä olen vain sinulle kirjoittanut".

"Minulleko?"

"Minä arvelin, että sinä et ehkä enää palaisi, tai _jos_ palaisitkin, et löytäisi minua täällä. Tämän tapauksen varalta minun täytyi sinulle kuitenkin antaa viimeinen selitys poismenoni johdosta ja ilmoittaa, että olisi turhaa etsiä minua".

"Klaara! Pyydän sinua kaiken nimessä..."

"Ei, ei!" puuttui Klaara puheeseen ja torjui kädellään Joosefin käden, kun se tahtoi asettua hänen kaulalleen. "Nyt on ratkaistu; minä olen tarkkaan punninnut -- aikaahan sinä olet minulle suonut -- on parempi siten Joosef; emme tule menettämään ainoatakaan turhaa sanaa. Koska kirje kerran on kirjoitettu -- kas tuossa, lue se! Minulle olisi katkerata, jos minun täytyisi kaikki toistaa suullisesti. Puhuessa lausuu enemmän kuin tahtoo ja tarvitseekaan. Lue se! Mutta mene ikkunan luo; minä en voi kärsiä sinun läheisyyttäsi, sinä tuot mukanasi niin omituisen ambran ja santelipuun tuoksun -- huomaathan, että on turhaa valehdella minulle; vaihettajan konttori tuoksui tuskin siltä".

Joosef jäi seisomaan liikkumattomana pöydän luo kuten salaman iskemänä. Mutta kun hän ei aikonutkaan etääntyä, nousi Klaara väsynein elein, kokosi kirjoitusneuvonsa ja sanoi:

"Lue! Panen tämän sillävälin laukkuun ja sitten -- hyvästi!"

Joosefin silmät sattuivat paperiin, jonka Klaara oli hänelle ojentanut. Hän luki koneellisesti, ymmärtämättä puoliakaan, seuraavat rivit:

"Minä tiedän Joosef, mihin sinä olet mennyt. En voi aavistaa, tuletko takaisin vai etkö. Mutta se on yhdentekevää. Sellaisena kuin olet lähtenyt, et palaa. Ja sentähden on _minun_ lähdettävä. Minä tiesin sen jo eilen illalla. Olin äkkiä sinut kadottanut; vallan outo olento oli tehnyt minut sinulle vieraaksi. Minkä hän mahdollisesti minulle sinusta jättää, ei ole minulle kylliksi, kuviteltuani lyhyen viikon saadakseni sinut _kokonaan_ omistaa. Se oli hulluutta. Vain itselleni voin siitä olla suutuksissa, en sinulle. Sinä olet nuori, hyväsydäminen ja ritarillinen, ja sinä olet luullut helposti voivasi tehdä mahdottomia. Minun olisi pitänyt olla sen verran viisaampi kuin olen vanhempi. Mutta usein uneksitun onnen huumaus, joka vielä näytti toteutuvan, on minulta vienyt kaiken tajun. Nyt se on hävinnyt. Vaikka selviäminen onkin tuskallista -- mitä sinä sille voit? Jos kaksi vankia murtautuu vapauteen ja tahtoo yhdessä paeta, ja toisen jäsenet ovat lamautuneet pitkällisen vankinaolemisen tähden, niin, että hän sortuu tornin juurelle, jossa äsken veti ensimäisen vapaudenhengähdyksen, pitääkö toisen, jolla on terveet voimat ja nuorekas rohkeus ikuisesti olla kahlehdittu toiseen, joutuakseen jälleen tyrmäänsä tai paeta vain niin kauas, kuin hän jaksaa kuljettaa onnettomuustoveriaan?