Part 5

Tämä sai kummankin vaikenemaan. Mutta vihdoin johti Klaara puheen tästä pikkuseikasta ja osasi johtaa sitä niin viisaasti ja hupaisasti että hänen arka seuralaisensa piankin lämpeni. Klaara alkoi puhella uskostaan ja epäuskostaan ja mies tunsi olevansa tutulla väylällä. Oli omituista, että heillä molemmilla oli melkein samanalaiset mietteet siinä asiassa ja että he yllämainitulla tavalla olivat yrittäneet niistä päästä. He syventyivät niin hartaasti näihin teoloogisiin omantunnon tutkistelmiin, ett'eivät huomanneet, kuinka aika joutui, että päivällisaika muuttui ehtoopäiväksi ja että puutarha täyttyi kaupungista tulleilla kahvivierailla, jotka kaikki ihmettelevin silmin katselivat ohikulkeissaan tuohon innokkaasti keskustelevaan pariin kuusama-lehtimajassa. Vasta läheiseltä keilaradalta kuuluva kuulan jyrinä säikähdytti heitä.

"On tullut myöhä", sanoi Klaara. "Mihin ryhdymme? Nyt vasta tunnen, ett'en yöllä nukkunut. Ehkä tekisin paraiten jos nukkuisin hieman, sillä en tiedä mitenkä muuten jaksan iltaan saakka".

"Isännällä on ehkä joku hiljainen ja vilpoisa huone, jossa voisitte levätä. Saammehan kysyä".

Mies tyhjensi lasinsa ja astui sitten lehtimajasta. Hänen ryhtinsä oli nyt vapaampi ja varmempi kuin aamupäivällä kohdatessa, ja hän tarttui, ikäänkuin se olisi ollut aivan luonnollista, Klaaran käsivarteen ja johdatti häntä uteliaasti pöytienääressä katselevien ihmisryhmien lomitse talolle. -- Isäntä ohjasi vieraat yläkerrokseen ja aukasi erään huoneen oven. Ikkunasta ei nähnyt puutarhaan, vaan sensijaan pilkisti kaupungista kastanjapuitten välitse torneja, rakennusten päätyjä ja kappale linnaa.

"Täällä saapi herrasväki olla rauhassa", sanoi isäntä ja poistui jälleen nopeasti toisten vieraitten luo.

Kumpikin seisoi ikkunan luona vieläkin käsi kädessä, kuten olivat tulleetkin.

"Täällä on kylmä!" sanoi Klaara kotvasen kuluttua ja värisi hieman. Hänen kätensä liukui hiljaa miehen käsivarresta ja hän pyyhkäsi otsaansa ikäänkuin olisi tahtonut pyyhkiä pois sumua silmistään.

"Kuinka omituista on elämä!" jatkoi hän itsekseen. "Tuolta ylhäältä katselee nuoruuteni, ja minä seison täällä; minusta tuntuu kuin olisi koko välillä oleva aika pyyhitty pois elämästäni, sillä minä katselen maailmaa vielä samoilla silmillä kuin siihenkin aikaan tuolta linnankukkulalta. Ne ovat hyvinkin lapsellisia ajatuksia."

"Klaara", sanoi mies tuskin kuuluvalla äänellä puheeseen, "Te olette vieläkin velkaa minulle vastauksen, jota viime yönä Teiltä pyysin. Tai täytyykö minun pitää äskeistä puhettanne vastauksena?"

Puhuja tarttui toisen käteen; se oli taas kostea ja kylmä kuin viime-yönä, vaikka posket nyt paloivatkin.

Klaara katseli hänen ohitseen ikkunan edessä kasvavien puitten vehreyttä.

"Tiedättekö, mitä minä sain tietää tänään linnassa? Aloin tiedustella nuoren herrasväen paluuta ja satuin kysymään nuoren kreivin suhdetta isänsä palvelijoihin. Linnanhoitajan rouva, joka varmaankin taisi huomata tiedusteluni tarkoituksen, sanoi minulle heti, että nuori kreivi aikoo jättää kaikki ennalleen. Hän oli muun muassa itse nähnyt meidän eläkerahamme vuos'neljänneksen osotuksen. Kun ei minulla ole täällä muuta asiaa, voin nyt rauhallisesti palata kotiin. Nyt ymmärrätte miksi olen iloisempi tänään kuin eilen".

Mies pusersi hänen kättään, ikäänkuin hän olisi saanut kiittää puolestaan Klaaraa tästä ilosta.

"Ja nyt?" kuiskasi mies.

"Ja nyt -- nyt eivät asiat ole paljoakaan muuttuneet; on vain olemassa yksi seikka, jonka olen pannut ehdoksi. Mielettömyyttä, hupsuutta se on ja tulee olemaan, katua saa joka tapauksessa, _toinen_ ainakin. Mutta eihän ilman mitään tule uudestaan nuoreksi, vaikkapa vain neljäksikolmatta tunniksi. Älkää luulko, ett'ei minulla vieläkin ole niin paljon tajua, että hyvin ymmärtäisin, mikä hullunrohkea olento olen, kun en vastaa kieltävästi kysymykseenne. Mutta se liiankin tunnettu elämä, johon minun täytyy palata -- tuhat kertaa enemmän se kauhistuttaa minua kuin kaikki tuntematon, johonka te tahdotte vietellä minua, ja jossa voin katkaista kaulani tai murtaa sydämeni. Keski-yön aikaanko lähtee pikajuna? Kun olen täällä nukkunut jonkun tunnin, löydätte minussa uljaan matkaseuralaisen".

Mies oli vetänyt hänet ikkunan luota; he seisoivat keskilattialla vastapäätä toisiaan.

"_Matka_seuralaisenko vain?" sammalsi hän. "Eikö muuta?"

Ei tullut vastausta. Kysyjä veti lähemmäksi itseään äänettömän toverinsa, tämä vastusti hetkisen ja vaipui sitten tahdottomasti toisen käsivarsiin.

* * * * *

Kymmenen päivää oli kulunut. Hamburgin katuja vaelsi kaksi henkilöä, joita useat vastaantulijat kääntyivät katsomaan, vaikka heidän ulkomuotonsa ei voinutkaan herättää erityistä huomiota, varsinkaan tällaisessa satamakaupungissa, jossa vilisee jos jonkinlaisia ulkomaalaisia. Vähemmin huomattava oli pulska, nuori mies, olkihattu päässä, puettuna harmaaseen kesäpukuun. Hänellä oli täyteläiset, heleänpunaset kasvot, joita puoliksi varjosti voimakkaasti kasvava musta parransänki, josta tummanpunaset huulet ja valkoiset hampaat hymyillen pistivät esiin. Hänen naisseuralainsensa oli jo harvinaisempi näöltään. Vaalea musliinipuku oli sekä aineen että kuosin puolesta vanhan loppuunmyytävän tavaran näköistä; samoin näytti olkihattukin mustine nauhoineen jääneen puolen tusinaa vuotta muodista jälelle. Mutta kummallisempi kuin tämä pikkukaupunkilais-puutteellisuus, oli se vastakohta, mikä ilmeni toistensa vieressä kulkevien mielialassa ja käytöksessä.

Nuori mies oli työntänyt hattunsa jonkunverran niskaan, joten hänen korkea valkonen otsansa oli paljastunut hiusmartoa myöten. Hän harppasi pitkin hitain askelin silmäillen kaikkialle iloisesti ja tulisesti, kuten ylioppilas, joka loma-aikana on huvi-matkalla katsomassa minkä palasen maailmasta voisi anastaa. Milloin hän huomasi jotain hauskaa tai mieltä kiinnittävää, naurahti hän lyhyesti ja tyytyväisesti, kuten sellaiset ihmiset, jotka ovat juoneet hyvää viiniä jo niin runsaasti, että hädin tuskin voivat pitää koossa viittä aistiaan ja olla erehtymättä unen ja todellisuuden välillä, ja josta mielentilasta muutamin paikoin tuttavallisesti sanotaan: "he loistavat". Ja kuitenkaan hän ei ollut juonut enempää kuin puoli pulloa "Medoc'ia", josta vielä oli tyrkyttänyt lasillisen seuralaiselleen. "Loisto" hänen silmissään oli nuoruuden, vapauden ja seikkailuhalun tuottamaa huumausta, joka oli sitä vaikeampi hillitä, mitä katkerampi se paino oli ollut, jonka alla hän oli nääntynyt kaksikymmentä seitsemän vuotta.

Hän puhui paljon ja äänekkäästi ja osotteli puhuessaan oikealla kädellään, johdattaen vasemmalla toveriaan. Hän ei tätä tehdessään huomannut, että tälle oli vaikeata pysyä hänen rinnallaan. Nainen kulki pää yhä riipuksissa, ja hänen kasvonsa olivat alakuloisen uupuneet kohottaessaan ne; kun mies kerran pysähtyi erään ikkunan eteen, näyttääkseen hänelle jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotansa. Molemmat pitkät palmikot, jotka tyttömäisesti riippuivat selällä, eivät oikein sopineet tuohon arkaan, vanhakkaaseen esiintymiseen.

"Katsohan tuota kaunista sinistä pukua! Mikä silkinkiilto siinä on -- ja maksaa vain kaksikymmentä taaleria. Ostanko sen sinulle, Klaara? Se sopisi sinulle luultavasti hyvin".

"Luulen, että sinä pilkkaat minua, Joosef! Minun ihooni! Ja sinähän tiedät, että minä en tahdo ottaa mitään lahjaksi sinulta. Voin tuskin kärsiä ajatustakaan, että minun niin kauan vielä täytyy elää sinun kustannuksellasi, kunnes olemme saapuneet _toiselle puolelle_, jolloin voin itse ansaita elatukseni."

"Sinun lapsellisia ennakkoluulojasi!" lausui Joosef hyväntahtoisesti nauraen. "Etkö sinä ole minun omani kuten minäkin sinun? Jos me olisimme jo vihityt, voisitko sinä vielä silloin väittää yhteisomaisuuttamme vastaan? Vaan kuten tahdot. Amerikassa ei varmaankaan sinipukuinen opettajatar voi herättää niin paljon luottamusta kuin musta- tai harmaapukuinen ".

"Minä toivoisin, että jo olisimme siellä!" sanoi Klaara tuskin kuultavasti heidän yhä jatkaessaan matkaansa.

"Minusta olisi se myöskin hyvä", jatkoi Joosef hetken kuluttua, "vaikka en ota osaa suruusi, luullessasi, että jotakin tapahtuu, joka rikkoo suhteemme. Pitkään aikaan ei meitä kaivata, sillä minä olen kirjoittanut vanhalle kirkkoherralleni, että lain muodollisuudet perinnönjaossa kestävät niin kauvan; sinun omaisesi taas luulevat, että kreivillistä herrasväkeä on odotettava kolme viikkoa. Minulla ei siis olisi mitään sitä vastaan, että jäisimme tutustumaan perinpohjin tähän suureen kauniiseen kaupunkiin. Kuka tietää, vaikkapa ei New-York meitä niin miellyttäisikään. Joka tapauksessa täytyy siellä ruveta puhumaan englanninkieltä, eikä siellä enää olla saksalaisella maaperällä. Mutta minä toivon, Klaara, että sinä siellä saat taas kirkkaammat silmät".

"Minä näen liiankin hyvin!" vastasi puhuteltu tuskin kuultavasti, kietoen kesäviitan tiukemmalle hartioista, ikäänkuin häntä olisi paleltanut.

Joosef jäi seisomaan ja katsahti häneen. Käsivarsi liukui hänen kainalostaan.

"Oletko sairas?" kysyi hän tuskallisen rauhattomalla äänellä. "Mikä sinua vaivaa, Klaara? Olenko loukannut sinua? Ja vielä kyyneliäkin! Mikä omituinen olento sinä olet! Tässä avoimella kadulla... kun juuri olemme niin hupaisesti aterioineet... ja nyt tämä ihana kävelyretki vilkkaassa kaupungissa kauniilla ehtoosäällä... Minä en ymmärrä vähääkään tuosta kaikesta!"

"Suo anteeksi!" nyyhkytti Klaara pyyhkien nopeasti kädellään silmiään. "Se oli vain kohtaus -- sinähän tiedät, että minulla on raskas sydän, kun sitävastoin sinulla on kevyt -- ja minä olen niin heikko ja tyhmä; lausun heti julki kaiken mikä johtuu mieleeni. Tahdon olla malttavainen -- sinä olet niin hyvä minulle, Joosef; on kerrassaan kelvotonta palkita sinua tällä tavalla. Mutta nyt minä tahdon tästälähin käyttäytyä paremmin. Älköön enää koskaan tällainen apea mieliala katkeroittako elämääsi!"

"Ei!" huudahti Joosef ja tarttui hänen käteensä, jonka hän asetti jälleen käsivarrelleen, "kerro minulle kaikki, minulla on siihen oikeus, sillä sinä olet minun vaimoni, elämänkumppanini; meidän tulee jakaa kaikki yhdessä, minkä taivas meille lähettää. Kuinka usein olen lausunutkin samaa nuorikkoparille, jonka olen vihkinyt! Nyt on minun itseni pantava se täytäntöön. Ja jos sinä rakastat minua, Klaara, niin ota samalta kannalta asiat kuin minäkin. Me emme voi enää peräytyä; meidän täytyy purjehtia eteenpäin hyvällä tuulella. Ymmärrän; hyvin, että sinun mielesi on surullisempi kuin minun. Onhan sinulla läheisiä ihmisiä, jotka jätät, vaikka he sinua vaivasivatkin. Minä sensijaan jätän vain viran, joka tuli minulle helvetiksi. Nyt ei meillä ole muuta kuin oma itsemme; siihen sinunkin täytyy tottua. Jos minä olisin ollut viisaampi ja tuntenut sinut paremmin, en minä olisi koskaan kehottanut meitä pysähtymään tänne. Itse asiassa oli hyvin lapsellinen oikku, että me mieluummin tahdoimme lähteä Schiller-laivalla kuin jollakin edellisellä, vain siitä syystä että olimme tutustuneet 'Kavaluudessa ja rakkaudessa'. Nyt se on kuitenkin tapahtunut, ja kuluuhan aika huomeniltaankin. Älä yhäti vain tuijota noin suoraan eteesi, rakkahin, vaan tee kuten minäkin ja katsele katuja, kauppoja ja ihmisiä. Eikö kaikki tunnu siltä kuin katsoisi satumaiseen näköputkeen? Ei pääse tuskin käsitykseenkään, kun jo taas kuvat nopeasti vaihtuvat".

Klaara puristi hiljaa hänen käsivarttaan.

"Sinä olet hyvä, Joosef!" kuiskasi Klaara. "Ole vain kärsivällinen minulle. Minä toivon, että vielä kerran tulen nuoreksi!"

He olivat kulkeneet ilman päämäärää ja saapuivat nyt, auringon vielä kullatessa kirkontornien ylimpiä huippuja, Sant Paulin esikaupunkiin, niin kutsutulle "Hamburgin vuorelle", jossa, kuten tietty, harva se talo on tarkoitettu tyydyttämään merellä kulkevan väestön useinkin hyvin epäilyttäviä huvitushaluja. Siellä on tanssihuoneustoja, teatteripahasia, eläinnäyttelyitä, kapakoita ja kauppakojuja yhdessä sekasotkussa, ja kaduilla kuljeskelee hämärässä kirjava, kaiken säätyinen ja kaikilta ilmansuunnilta kokoontunut ihmispaljous, jossa kuulee kaiken maailman kieliä ja joka seuraavana aamuna hajoaa yli maitten ja vesien kaikkiin kompassin suuntiin. Nuoren miehen silmät, jotka hetken aikaa olivat olleet synkät toverin alakuloisuuden vuoksi, säihkyivät jälleen, kun hän silmäili tätä harvinaista lainehtimista. Nyt juuri sytytettiin ensimäiset lyhdyt, kauppakojujen edessä olevat kirkkaat kaasuliekit leimahtivat, ja kuuluttajat, jotka iltanäytäntöjä varten ryhtyivät jälleen työhönsä, huutelivat kilpaa käheine äänineen, voittaakseen, jos mahdollista, posetiivit ja eläin- ja ratsutaituriaitauksien edessä soittavan turkkilaisen musiikin. Klaara, painautui lujemmin kuljettajansa käsivarteen, ikäänkuin melu olisi tuntunut hänestä kamalalta, vaikk'ei kukaan enää kiinnittänyt häneen huomiota. Hän huomasi, mitenkä monet musta- ja vaalearipsiset silmät katselivat hänen ystäväänsä, jonka pitkä vartalo ja avoimet kasvot vetivät ohikulkevien naisten huomion puoleensa, Joosefin itsensä näköjään aivan viattomasti katsoessa tuota kuten harvinaista näytelmää.

"Sinä olet varmaankin uuvuksissa", sanoi Joosef, kun hän tunsi, että hänen seuralaisensa yhä raskaammin riippui hänen käsivarressaan. "Tämä kansanvaellus ei tietääkseni miellytä sinua. On ihmeellistä, mitenkä minä, vaikka tulenkin vain kylästä, en milloinkaan saa tarpeeksi melua ympärilleni, vaikka sinulle taas ei mikään katu ole kyllin hiljainen. Tiedätkö mitä? Tuolla minä näen talon, jonne menee hieman säädyllisempää väkeä, tuo suuri valkoinen talo, jossa on kaksi pylvästä sisäänkäytävän luona ja niissä suuret ilmoitukset: 'Englantilaisten kansallislaulajain konserttisali'. Minä ajattelen, että voisimme kuunnella hetkisen tuolla sisällä, siksi kunnes sinä olet levännyt, ja sitten lähtisimme aivan suoraa päätä hotelliimme, nukkuaksemme oikein kunnollisesti viimeisen yömme lujalla maaperällä".

Klaara nyökkäsi ja puristi hellästi hänen käsivarttaan. Hän näytti hieman ilostuneen, vieläpä hän kiinnitti Joosefin huomion eräisiin silmiinpistäviin olentoihinkin, jotka kulkivat heidän ohitseen: pariin turkkilaiseen kauppiaaseen, joilla oli punainen fez-lakki ja erääseen jättiläisen kokoiseen neekeriin, joka hoiperteli juopuneena ihmisjoukossa laulaen äänekkäästi.

"Me olemme kaivanneet vankeudestamme avaraan maailmaan," sanoi Joosef nauraen. "Nyt on meillä tässä kaikki neljä maanosaa yhdessä. Vahinko vain, että vasta viimeisenä iltana keksimme tämän seudun. Täällä me olisimme saaneet useammin tehdä esitutkimuksia, voidaksemme valmistua siihen, mikä meitä odottaa tuolla puolen".

Sillä välin he olivat lähestyneet pylvästaloa ja astuivat nyt ihmisvirran mukana käytävään lunastamaan pääsyliput. Heidän kulettuaan erään kirkkaasti valaistun esihuoneen läpi, saapuivat he sisäsaliin, josta kuului sekava äänten kohina. Se oli suuri, avara sali, jonka perällä oli lava, jossa laulajat esiintyivät. Kolmella muulla seinämällä olivat parvet, joita pylväät tukivat, ja ne olivat jaetut aitioihin, kuten teatterin ensi rivit. Myöskin siellä oli pöytiä ja tuoleja, ja viinurit juoksivat edes takaisin. Salin permanto oli niin täynnä väkeä, että palvelevat henget vain vaivoin ja kannettavien tavaroitten uhalla pääsivät pujahtamaan vieraitten lomitse. Kaikkien yläpuolella lepäsi raskas, sininen savupilvi, jonka läpi vain vaivoin näki punaisten kaasuliekkien säteilevän.

Kun molemmat astuivat sisään oli juuri väli-aika ja jokainen käytti tilaisuutta hyväkseen, jatkaakseen naapurinsa kanssa keskustelua, jonka laulu oli katkaissut. Seura, niin sekalainen kuin se olikin, ei näyttänyt kehnoimmalta. Siinä näki useita kullalla kirjailtuja laivastounivormuja, naisilla oli kaikilla hatut päässä, ja niin vapaasti kuin jokainen käyttäytyikin, näytti kuitenkin siivo esiintyminen vallitsevan. Mutta melu ja kuumuus näyttivät niin huumaavan Klaaran tuntehikkaita aisteja, että hän kuiskasi ystävälleen:

"Lähtekäämme pois jälleen! En kestä oloa täällä neljännestuntiakaan".

Joosef nyökkäsi ja kääntyi katsomaan mitenkä paluumatka paraiten voisi tapahtua. Oli kuitenkin mahdotonta taistella takana tulevaa virtaa vastaan, joka täytti joka ainoan kolkan oveen saakka.

"Varmaankin löytyy joku sivu-ovi", sanoi Joosef. "Heti kun minä tapaan viinurin, kysyn häneltä. Kunpa edes voisit levätä hetkisen. Mutta kaikki paikat ovat täynnä väkeä. Ei vainkaan; tuolla pienen, pyöreän pöydän ääressä istuu vain yksi ainoa nainen. Molemmat tuolit hänen vieressään näkyvät kyllä olevan tilatut, vaan eiköhän siellä voisi saada istuutua edes viiden minuutin ajaksi."

Hän ohjasi askeleensa, pitäen Klaaraa lujasti käsivarresta, ahdingon läpi tuota paikkaa kohti, jossa hän oli keksinyt ainoat tyhjät tuolit. Siellä istui eräs nuori nainen omituisessa asennossa, kädet ristissä rinnalla, pää riipuksissa kuin nukkuneella. Pöydällä hänen edessään oli kaksi lasia, joissa oli jotakin juomaa, molemmat vielä koskemattomina. Yksi tuoleista oli hänellä jakkarana, toisella oli hänen pieni, hienosta ulkomaisesta olesta punottu hattunsa, joka oli koristettu kolibrilla ja kullalla kirjaillulla, omituisesti ympäri kiedotulla nauhalla.

Kun molemmat lähestyivät hänen pöytäänsä katsahti nainen äkkiä heihin. Kaksi suurta, säihkyvää silmää tuijotti nuoreen mieheen; sitte ne taas kääntyivät helmaan synkällä ilmeellä, kuten nurkuvan lapsen. "Paikat eivät näy olevan joutilaat", sanoi Joosef hieman hämillään, "mutta ehkä Te sallitte, neiti, tämän naisen levätä tässä kunnes Teidän seuralaisenne saapuu".

"Pyydän, tehkää niin hyvin!" vastasi outo, nostaen nopeasti jalkansa tuolilta ja ottaen hatun toiselta, "käyttäkää kernaasti tuoleja levätäksenne. Minä en tiedä, ovatko ne edes otetutkaan; toinen ei ainakaan".

Tällä hetkellä näpäytettiin muutamia alkusointuja pianolla. Vielä meluavat äänet vaikenivat; perällä olevalle näyttämölle ilmestyi hyvin komea vaaleakiharainen nainen, joka oli niin paksusti maalattu kasvoiltaan, että näki valkoisen ja punasen loistavan tupakansauhunkin läpi. Sillä aikaa kun nainen kumarteli yleisölle, oli parillamme aikaa istuutua vapaille tuoleille, mutta molempain huomio kääntyi heti niin täydellisesti pöytänaapuriin, ett'eivät he ensinkään huomanneet laulajattaren esiintymistä eikä laulua.

Ne olivat tosiaankin kasvot, jotka voivat herättää erikoisempaa huomiota ei ainoastaan näiden maailmaa vähän nähneiden, vaan muidenkin: pehmeät, pyöreät, hennon, melkein lapsimaisen raikkaat posket, kapea, mustan ja kiharaisen tukan reunustama otsa, jonka alapuolella säihkyi pari teräksenharmaata silmää, joita varjostivat hienot, mustat kulmakarvat ja pitkät silmäripset; lyhyt, aivan suora, pieni nenä, jonka sieraimet silloin tällöin väreilivät; täyteläinen, ei juuri pieni, puoliksi raollaan oleva suu silloinkin, kun pienet, valkoiset hampaat olivat puserretut yhteen. Iho oli tasaisen keltainen väriltään, kokonaan vailla punaa, vain kevyen simpukankuoren loisteen värittämä. Kädet ja jalat olivat pienet kuin kahdeksanvuotiaan. Pikkaraisissa korvissa riippui kaksi suurta helmeä ja sormissa säteili monta sormusta. Muuten hän oli huolimattomasti puettu; valkoista kaulaa suojasi kevyt intialainen shaali, vaikka huoneessa olikin kuuma. Shaalin päällä riippuivat kultaiset, hienot perät, joissa oli opaalisydän.

Sillä aikaa kun laulajatar leikkaavan terävällä äänellä lauloi erästä englantilaista laulua, jonka loppusoinnut joka kerralla saivat kuulijat äänekkääseen suostumushuutoon, ei tuntematon muuttanut ilmettä eikä kohottanut silmiään tarkastaakseen uusia naapureitaan. Klaara sitä vastoin ei voinut kääntää katsettaan hänestä. Koko esiintymisen harvinaisuus ja fantastisuus kiinnitti hänet kaikella arvoituksentapaisen viehätyksellä, kasvojen ilmeen taas -- hän ei voinut selittää miksi -- tehdessä häneen salaisen, vastenmielisen vaikutuksen. Myöskin nuoren miehen täytyi yhä katsella tuota oudonlaisen kaunista olentoa, mutta yksinkertaisen ihmettelevästi kuten eläinnäyttelyssä katsellaan harvinaisen loistavasiipistä tropiikin lintua. Ei hänkään kuullut laulua, josta ei muuten ymmärtänyt sanaakaan.

Kun laulajatar viimeisen kerran oli laulanut kimeän loppusointunsa ja sali kaikui sekavasta naurusta ja käsien lyönneistä, nousi Joosef seisaalleen.

"Minä katson, voisinko saada käsiini jonkun viinurin", kuiskasi hän Klaaralle. "Voisin ehkä hankkia sinulle lasin sokerivettä ennenkuin lähdemme".

Joosef kumarsi poislähtiessä tahtomattaan vieraalle, ja kun hän tätä tehdessään sattui työntämään erästä viereistä pöytää, punastui hän kovasti. Nuori nainen ei näyttänyt panevan tähän mitään huomiota.

Tuskin oli Joosef kadonnut joukkoon, kun nainen äkkiä kääntyi naapuriinsa, johon hän tähän saakka oli istunut selin. Väkevä ambran tuoksu, joka voitti tupakankin, levisi Klaaran luokse. Tuoksu näkyi tulevan tukasta tai kaulalla riippuvasta shaalista.

"Onko hän Teidän veljenne?" kysyi nainen kääntäen suuret silmänsä punastuvaan Klaaraan, joka vain hiljaa pudisti päätään. "Hän ei olekaan Teidän näköisenne. Muuten hyvin kaunis mies. Miten Te olette tullut tekemisiin hänen kanssaan? Teidän miehenne ei hän voi olla, sillä siihen hän on liian nuori. Hm! Vaan mitäpä se minuun kuuluu? Joka tapauksessa Te olette paremmassa sovussa hänen kanssaan kuin minä toverini kanssa. Hän kohtelee Teitä niin kunnioittavasti kuin Te olisitte hänen äitinsä. Minun sitävastoin -- katsokaapa vain kuinka hän istuu tuolla toisella puolella ja välittää minusta viisi, niinkuin ei minua maailmassa olisikaan! Katsokaa, tuo tuolla, jolla on punanen poskiparta ja kapteenin puvussa, ja joka istuu tuon ilkeän vaaleaverisen naisen luona, jota niin innokkaasti mielittelee. Tuskinpa häntä tuo nainen miellyttää; oli, hänellä ei ole niinkään huono aisti, -- mutta tehdäkseen minulle kiusaa, sillä olemme hieman kinastelleet. Hän lähti luotani heti kun näki tuon äitelän olennon; -- hän sanoi, että se oli vanha tuttavuus ja että hänen täytyi mennä tervehtimään. Nyt hän on istunut jo kolme neljännestuntia kuin naulattu tuon vieressä, vaikk'ei hänkään ole seuratta. Mitä Te siitä tuumitte?"

Nainen puhui tätä Klaaralle vienolla, hieman sortuneella äänellä, ikäänkuin suuttumus olisi pusertanut hänen kurkkuaan. Harmaat silmät salamoivat ja sieramet vapisivat. Hänen saksankielensä ääntyi vieraasti; silloin tällöin hän sekotti puheeseen jonkun ranskankielisen sanan. Puhuessaan hän aukoi vain hieman hampaitaan ja oli hänessä silloin omituinen intohimoinen sulo, jota ei Klaarakaan voinut täysin vastustaa.

"Eikö Teillä sitten ole mitään vaikutusvoimaa enää häneen?" kysyi Klaara vihdoin. "Jos hän Teitä todella rakastaa, täytyy hänestä varmaan näyttää arveluttavalta jättää Teidät niin pitkäksi aikaa tänne yksiksenne. Onhan täällä useita, jotka tarjoutuisivat ritareiksenne, jos hän pakottaisi Teidät äärimmäisyyteen".

Klaara ihmetteli itseään, että hän oli alentunut puhumaan niin luottavasti olennon kanssa, jonka luonteesta hän ei enää voinut olla epätietoinen.

Kaunotar heitti taas nopean, häijyn katseen uskottomaan seuralaiseensa ja sanoi sitten:

"Uskotteko, että maksaisi minulle paljon, jos jättäisin hänet tuonne istumaan ja etsisin itselleni toisen? Jumalan kiitos, olenhan kyllin kaunis; eihän minun tarvitse olla sidottu _yhteen_ ainoaan. Mutta hänellä on vielä jälellä koko laatikollinen kauniita esineitä, koristeita ja kankaita; niitä en suo kellekään toiselle. Muuten, jos hän vielä kauan jatkaa tuota..."

Hän puristi pienen kätensä nyrkkiin ja kiristi hampaitaan.

Entinen vastenmielisyys nousi jälleen Klaaran sielussa. Vaistomaisesti hän veti tuolinsa loitommaksi naapuristaan.

"Minä en käsitä Teitä!" sanoi hän salaamatta ylenkatsetta. "Minä en surkuttele Teitä ollenkaan, koska pidätte enemmän rakastajanne lahjoista kuin hänestä itsestään".

Kaunotar katsahti viattomimman hämmästyksen ilmeellä Klaaraa kasvoihin.