Part 4

"Kallein neitiseni", jatkoi hän pitkän äänettömyyden jälkeen, "älkää tuomitko minua ennenkuin olette kuullut minua. Elämäkertani on lyhyt. Minä olen löytölapsi, jonka eräs jalo hengenmies nuorella ijällä otti luokseen ja kasvatti kuin omaa poikaansa ja annatti hänelle opetusta seminaarissa. Kun vihdoin olin vihitty papiksi, jouduin erääseen kreivilliseen perheeseen parin pojan kasvattajaksi. Hyvin jokapäiväinen juttu siis, kuten huomaatte. Eikä sekään ole harvinaista, että kaksikymmen-vuotiaassa Jumalan palvelijassa, jolta kaikki elämän-ilo on kielletty ja rajoitettu, äkkiä lämpimässä ilmanalassa ja rehevämmällä maaperällä kaikenlaiset maalliset taipumukset ja vietit itävät ja väkivaltaisesti ilmaantuvat. Tässä talossa oli nimittäin tytär, joka sai aivan toisenlaistenkin ihmisten päät pyörälle, puhumattakaan kömpelöstä opettajasta papin kauhtanassa. Eikä hän ollut, huolimatta tästä kauhtanasta, niinkään tunteeton tuottamansa pahan johdosta: hän ei pitänyt tuota mustatakki-parkaa olentona, jolle ei tarvitse olla velvollinen osottamaan minkäänlaisia inhimillisiä tunteita. Lyhyesti: minun täytyi jättää talo vuoden kuluttua. Arkkipiispa, joka oli ottanut minut erityiseen suosioonsa ja itse minua kreivittärelle suositellut, katkeroittui niin häpeästä, jonka minä olin hänelle tuottanut, että hän tuomitsi minut rangaistukseksi erääseen kurjaan kylään, apulaiseksi oikulliselle, aivan talonpoikaistuneelle vanhalle kirkkoherralle. Siellä minä olen nyt viisi vuotta sovittanut rikostani, havaitessani kauniin, rakastettavan ja jalosydämisen ihmislapsen kauniiksi ja rakastettavaksi. Aluksi lohdutti minua toivottomuuteni. Hautauduin tämän ikuisen vahinkoni syvyyteen, revin joka yö auki haavani ja iloitsin, kun ne vuotivat verta, -- siis kuten Tekin, ja jota Te piditte kadehdittavana, ja se auttoi minua todellakin jonkun aikaa; en tuntenut asemani toivottomuutta enkä elämäni ilettävyyttä. Vihdoin toki arvettui haava, ja kun eräänä päivänä kuulin, että kreivitär oli mennyt naimisiin, sydämeni tuskin löi kovemmin kysyessäni, kuka oli hänet saanut.

"Senjälkeen olen elänyt kuin kaleerilla; yksi ilo oli minulla vain jälellä: kuvailin mielessäni, että tylsyys, johon olin vaipunut, kasvaisi kuoreksi sisimpäni ympärille ja tukahuttaisi jokaisen vapaudenliikkeen. Ette tiedä, neiti, miltä tuntuu olla sielunpaimenena joissakuissa kylissä, mikä epäinhimillinen raakuus, ilkeys ja laiminlyöminen siellä esiintyy! Ei ole ihme, että useat säädystäni vihdoin tulevat niitten kaltaisiksi, joiden jumalankaltaisiksi tekemistä heidän itsensäkin täytyy epäillä. Ei mitenkään tahdo kestää tuota kauheata yksinoloa, josta ei kuitenkaan toiselta puolen pääse olemaan yksin. Eikä sieluakaan, jolle voisi paljastaa sydämensä, ei missään ystävää -- ystävätärtä, -- ja kuitenkin täytyy olla nuori ja tietää, mitkä ylenpalttiset ilot on nuoruudella saatavana, jos kaikki on oikealla tolalla. Yhden ainoan kerran tunnustin vanhalle kirkkoherralleni mielentilani. Ja voitteko uskoa -- hän aivan häpeämättä koetti kääntää huomioni pariin seurakuntamme nuoreen vaimoon, jotka elivät epäsovussa miestensä kanssa? Senjälkeen en ole päästänyt valituksensanaa huuliltani. Mutta sitä enemmän on sisässäni kiehunut. Oli hetkiä, jolloin luulin täytyväni menehtyä, kuten juomareista kerrotaan, sisäisen tulen kuluttamana.

"Ja vielä viimeinen. Vanha taloudenhoitajatar kuoli, ja kirkkoherra otti taloon nuoremman. Minulla oli onnettomuus löytää armo tämän silmissä, mutta kun minä peittelemättä selitin, ett'en tahtonut olla hänen kanssaan missään tekemisissä, jouduin hänen kuolettavan vihansa esineeksi, ja hän olisi mieluimmin työntänyt minut tieltään, ell'ei rangaistusaikani -- Jumala tietää kuinka kauan sitä kestääkään -- jo olisi siellä loppunut. Minä elän nykyään itsekseni, en syö enään kirkkoherran pöydässä, mutta muuten on kaikki ennallaan: ympärilläni ja itsessäni autiota ja tyhjää -- ja kummituksia, jotka vaivaavat minua kuin pyhää Antoniusta; ero on vain siinä, ett'en ole vanhus enkä pyhimys. Jumalani... kunpa voisin Teille kuvata... mutta ei! Te ette ole itsekään onnellinen. Miksi siis tekisin sydämenne surulliseksi toisten kurjuudella!"

Mies oli heittäytynyt tuolille, joka oli ikkunan ääressä ja tuijotti kuunvaloon. Nainen ei ymmärtänyt, mitä hänen tuli arvella äänettömyydestä; että mies ilman kehoitusta oli istuutunut hänen luokseen ja näytti kokonaan unohtaneen hänen läheisyytensä, teki hänet levottomaksi.

"Surkuttelen Teitä todellakin", sanoi nainen vihdoin. "Teidän elämänne on vieläkin epäinhimillisempää kuin minun. Mutta miksi olette valinnut tämän myöhäisen hetken puhuaksenne minulle -- miksi ei kaikkea tätä huomenna..."

Mies hypähti pystyyn ja astui hänen eteensä.

"Neitiseni," sanoi hän kiihkeästi, "olkaa vielä kymmenen minuuttia kärsivällinen... minun on vaikeata -- huomaan sen kyllä, -- olla näyttämättä mielipuolelta silmissänne... ehkä sitä jo puoliksi olenkin... sellainen, joka joittenkuitten asioitten tähden ei kadota järkeään, -- tunnettehan tuon sanan... no niin, olemme päässeet kauaksi, vaan ei vielä äärimmäisyyteen. Minä olen vielä parannettavissa, en vielä kokonaan kadotettu, kuten ette Tekään, ja _jos_ löytyy sallimus -- suokaa anteeksi tämä jos; olen usein vähällä epäillä Jumalaani! -- Hän ojentaa nyt minulle sormen, eikä varmaankaan suutu, jos vedän luokseni koko käden.

"Mieleeni tuli kuin taivaallinen valaistus... jo ennen kuin kävelimme joen rannalla... ja sitten... Teidän jokainen sananne on vahvistanut minua uskossani... ja kun ajattelin, että joku sattuma tekisi tyhjäksi pelastuksen... pidättekö rangaistavana tunkeilevaisuutena, jos rohkenen tehdä pienen poikkeuksen totutuista tavoista, ja etsiä Teitä täällä luonanne, huolimatta siitä, mitä viinuri voisi ajatella, kysyessäni häneltä Teidän huoneenne numeroa?"

Nainen punastui kovasti. "Jumalani", sanoi hän, "sitä en ole ajatellutkaan. Tosin... mitenkä Te olisitte huoneeni muuten löytänytkään? Ja nyt... nyt tiedetään koko talossa, että Te olette luonani... oi, se on hävitöntä, se on sydämetöntä, puolustamatonta... niin minua rangaistaan luottamukseni, osanottoni tähden!"

Hän nousi ja tarttui kynttilään. "Joko Te jätätte minut hetipaikalla, tai pakotatte minut lähtemään huoneesta..."

Mies astui hänen tielleen, tarttui hänen käteensä hellällä väkivallalla ja vei hänet takaisin sohvalle.

"Älkää pahentako asiaa, kallis neitiseni. Rauhoittukaa. Miehellä, jolta kysyin, oli tuskin enää viisi aistiaan jälellä; hän ei tiennyt nimeänne, jota en minäkään hänelle sanonut. Hän tiesi vain, että eräs neiti oli tullut iltajunassa ja opastettu tähän huoneeseen. Minut hän yhtä vähän tunsi, ja kun hän huomenna herää humalastaan, ei hän tiedä mitään tästä myöhäisestä vieraissakäynnistä. Minä olen, kuten Te jo arvasitte, serkkuni vaatteissa ja kun minun teki mieleni mennä teatteriin, jota pappina en olisi uskaltanut tehdä tässä ahdashenkisessä seudussa, peitin ajetun päälakeni eräällä hänen pienistä tekotukistaan niin hyvin kuin voin. Kun pu'in tämän valepuvun päälleni vanhan sukulaiseni aivan autiossa asunnossa, en osannut aavistaa, kuinka pitkälle se veisi minut. Mutta jo teatterissa, kun runoilijan hehkuvat sanat tunkeutuivat sydämeeni, lujittui seuraava ajatus minussa: nyt tai ei koskaan täytyy minun etsiä pelastustani. Ja silloin opin tuntemaan Teidät -- myöskin ihmiselämän, joka tulisi menemään turmiolle vailla kaikkea onnea, myöskin voimakkaan, elämänhaluisen sielun, jonka täytyisi nääntyä erämaassa -- ja silloin huusi ääni sisässäni: pelasta myöskin Hänet! Tämä jalo, uljas, rohkea tyttö, joka hylkää sinun avuntarjouksesi, koska raha ei enään voi häntä auttaa, sillä hän kaipaa rakkautta ja sielua, joka häntä ymmärtää, joka on hänelle sukua ja samanarvoinen -- oi, kallein neitiseni, kun niin äänettömänä kuljin vieressänne oli se vain siitä syystä, että liian raju tunteitten virta riehui sydämessäni, enkä voinut muuten tuoda tunteitani esiin kuin siten, että kiersin käteni ympärillenne ja suutelin Teitä. Se ei ollut mikään julkea, kevytmielinen hellyyden ilmaus, joka voi loukata Teidän ylpeyttänne naisena. Se ei myöskään ollut hyvästijättö, vaan minun puoleltani, jota ette varmaankaan voinut aavistaa, hiljainen ja samalla totinen lupaus, että vihkin elämäni Teille, pelastaakseni Teidät ja itseni, paetakseni yhdessä kanssanne vapauteen, elämään, ilman arvelua, heti paikalla tällä hetkellä, jos vain Te voitte saada tarpeeksi rohkeutta ja luottamusta minuun, nyt kun tiedätte, kuka olen!"

Puhuja astui aivan Klaaran luokse ja aikoi tarttua hänen käteensä; hänen poskensa hehkuivat, hänen tummat, haaveilevat silmänsä olivat suunnatut kuumeisella jännityksellä naiseen.

Uurre suupielessä vavahti huomaamatta.

"Te olette järjetön!" sanoi hän hiljaa. "Tahdotteko uskotella minulle, että olette rakastunut minuun? Menkää! Niin hupsuna ette itsekään voi pitää minua, että voisin luulla Teidän ihastuneen minuun korvia myöten. Jos olisimme tavanneet toisemme jollakin Robinson-saarella, Te ainoa mies ja minä ainoa nainen, olisin ehkä lopultakin voinut uskotella itseäni, että me olisimme luodut toisillemme tai ainakin ohjatut toistemme luo. Mutta minne pakenisimmekin -- vaikkapa suoraan aarniometsiin..."

"Ja miksi ei aarniometsiin?" katkaisi mies hänen puheensa ja tarttui vihdoinkin hänen käteensä, jota nainen turhaan koetti vetää pois. "Minä en ymmärrä Teitä. Miksi en rakastaisi Teitä? Ettekö Te ole rakastettava? Vakuutan, ett'en ole koskaan tavannut naisolentoa, en edes ennen kylään joutumistani, joka olisi minuun tehnyt niin ihmeellistä vaikutusta. Te hymyilette niin omituisesti, muistutatte nuorta kreivitärtä. Jumalani, se oli ensi lempi, niin hupsu ja mieletön kuin sellaisen tulee ollakin. Hän oli nuori ja kaunis; minä näin hänet joka päivä ja se oli kielletty hedelmä nuoruuteni paratiisissa. Nyt -- eikö kaikki ole vallan toisin? Te ette enää ole nuori, kuten sanotte -- ja minä olen elänyt ja kärsinyt. Ja me olemme hengenheimolaisia ja kärsimme samanlaista sietämätöntä orjuutta ja kohtaamme toisemme samalla pelastuksen tiellä. Mutta ei enempää siitä! Minä en vain hädän pakottamana kiinny Teihin. Kuka estäisi minua nyt lähtemästä perintöni kanssa etsimään aarniometsiä, unohtamaan ja katoamaan tietämättömiin, ja alkamasta uutta elämää vapaana miehenä. Mutta minä en voi lähteä ilman Teitä; minä olen kerran pitänyt Teitä käsivarsissani ja minä tulisin tuntemaan ikuista tyhjyyttä, ell'ette Te etsi ikuista turvaa minun rinnallani. Te ette tunne itseänne kuten minä Teidät tunnen. Te olette nähnyt kasvonne, vartalonne, koko olentonne vuosikausia pienen kulmakunnan himmeässä peilissä. Uskokaa minua, Te olette kyllin nuori, kyllin viehättävä tehdäksenne miehen ylenmäärin onnelliseksi, jos vain voisitte kokonanne antautua hänelle, jakaa riemunne ja surunne hänen kanssaan kuolemaan saakka...!"

Puhuja ei voinut nähdä toisen kasvoja puhuessaan tätä nopeasti pulppuavalla äänellä. Nainen oli painanut leukansa syvälle huiviin, silmät olivat suletut ja hampaat puristetut tiukkaan kiinni toisiinsa. Usean kerran tapahtuvan vavahduksen voi mies huomata, ja käsi, jota hän piti omassaan, oli kylmä ja kostea.

Hän kumartui naisen puoleen. Ennenkuin hän tahtoi ja tiesikään, oli hän liukunut maahan hänen jalkoihinsa, tarttunut toiseenkin käteen ja koetti katsoa hänen kasvoihinsa. "Klaara", huusi hän rukoilevasti, "olenko loukannut Teitä? Te olette vaiti -- Te ette tahdo mitään tietää minusta..."

Äkkiä veti nainen pois kätensä ja teki kärsimättömän alakuloisen liikkeen, ikäänkuin hän olisi tahtonut työntää toisen luotaan. Mutta mies painoi hänen polvensa rintaansa vasten ja jäi paikalleen.

"Mitä Te teette?" sai nainen vihdoin vaivalla sanotuksi. "Nouskaa... ette ole järjissänne... jos joku tulisi... jos löydettäisiin Teidät polvillanne edessäni... Teidät, pappi... oi, Jumalani, ettekö Te ymmärrä, että kaikki, mitä Te olette puhunut, on mahdotonta, kymmenkertaisesti, tuhatkertaisesti mahdotonta! Minua surettaa Teidän asemanne -- täytyykö minun nyt vasta sanoa se teille? -- en sen tähden, että pitäisin Teitä vihattavana tai halveksittavana -- sitä tehdäkseni surkuttelen Teitä liiaksi -- mutta kuka poistaa Teistä vihkimisen? Voitteko piilottaa omantuntonne kuten ajetun päälakenne? Ja kuolemansynnin, jonka ai'otte tehdä -- kenen tähden tekisitte sen? Kuihtuneen olentoparanko puolesta, joka on vanhempi kuin Te, lohduttomampi, toivottomampi, joka liiankin pian saisi Teidät katumaan syntiänne! Menkää kotiinne ja nukkukaa pois tämä järjetön haave. Olen vakuutettu, että Te huomenna päivän noustessa ette itsekään ymmärrä, mitenkä jouduitte tähän kummalliseen huumaukseen".

Mies ei liikahtanut. Nainen tunsi hänen kuuman hengityksensä polvillaan. Veri virtasi yhä riehuvammin sydämeen. Alhaalla pauhasi tanssimusiikki yhä.

"No hyvä", sanoi mies ja pyyhki toisella kädellä otsaansa, "varmaankin se on hupsuutta mitä puhun ja juuri sentähden riippuu kaikki siitä, että _heti_ teemme voitavamme pelastuaksemme vielä tänä yönä. Kun huomenna, kuten sanotte, päivän koittaessa järjettömyys on kadonnut, olemme ehkä taas arkoja ja heikkoja ihmisiä ja taivumme jälleen ikeemme alle. Jotkut asiat onnistuvat ainoastaan silloin, kun ei ole oikein järjillään. Älkää pelätkö mitään, annanhan Teille vapauden", -- puhuja nousi maasta makaavasta asennostaan -- "ja nyt päättäkää. Kello puoli yksi lähtee yöjuna ja huomisaamuna aikaisin olemme Leipzigissä, illalla Hamburgissa. Rahaa on minulla, muuta saapi tiellä. Teillä on lomaa määräämättömäksi ajaksi, minulla taas viikoksi. Aikaisemmin ei siis kukaan kaipaa meitä. Tulkaa! Te ette vielä ole purkanut tavaroitanne, kuten huomaan. Sitä parempi. Yhdessä tunnissa pääsemme siis alottamaan matkaamme vapauteen ".

"Minä en estä Teitä", lausui puhuteltu koleasti. "Tehkää, mikä on puolustettavissa ja minä toivotan teille onnea matkalle. Minä... voitteko luulla, että minä jätän velvollisuuteni yhtä kevyesti kuin Te? Kun kaksi tekevät samaa, ei tulos ole sama, olen kerran kuullut sanottavan. Te olette kevytmielisempi kuin minä; Te ehkä pääsettekin sillä pitemmälle, mutta minä en voi muuttaa itseäni toiseksi, nyt en ainakaan enää. Paino on rasittanut minua liian kauan ja se on vienyt innostusvoimani; minä olen pikkumainen ja epäröivä, olisin lyijypainona jaloissanne; alati kuulisin äänen sisässäni sanovan: sinä et ole luotu maailmaa kulkemaan kuin mustalainen; sinä olet viheliäinen pikkukaupunkilainen, jonka olisi pitänyt pysyä aitauksessaan; mitä sinä olet etsivinäsi Amerikasta? Sinä et ole oppinut muuta kuin kantamaan kahleita; nyt ikävöit vankikoppiisi -- ja se on sinulle oikein!"

Nainen oli kokonaan irtautunut miehestä, astunut ikkunan ääreen ja hengähtänyt jonkun kerran yöhön. Nyt hän taas äkkiä kääntyi.

"Oletteko Te vieläkin täällä? Ettekö ole minua vieläkään ymmärtänyt? Siitä huomaatte, että me emme sopisi toisillemme. Te luulette voivanne uskotella minulle, että saisitte minut lähtemään, että jättäisin isäni turhaan odottamaan kreivin vastausta, joka vihdoin pakoni johdosta saisi syyn olla antamatta miehelle, jolla on maatakiertävä tytär, mitään apurahaa. Viimeisen kerran siis: jättäkää minut! Ymmärrän kyllä pitää arvossa Teidän esityksenne; Te olette tavallanne jalo ihminen, joskin kiihtynyt; Te ette vielä tunne maailmaa. Ehkä -- Teidän asemassanne -- vaikkakaan en ymmärrä, miksi juuri olette minut etsinyt..."

"No hyvä!" katkaisi mies puheen. "Jätän Teidät nyt, neitiseni. Mutta vain ehdolla, ett'ei tämä ole Teidän viimeinen sananne. Huomenna, päivällisen aikoihin tulen takaisin, ja silloin kai olette miettinyt kaikki valmiiksi ja sanotte minulle päätöksenne. Sanon vielä kerran, vaikkapa nimitättekin minua itsepäiseksi ja järjettömäksi: minä en pakene ilman Teitä. En olisi iloinen vapaudestani jos olisin jättänyt Teidät jälelle. Ajatelkaa asiasta mitä tahdotte; minä rakastan Teitä, ja jos Te ette tahdo kuulla minua, on vallan samantekevää, mitä minusta tulevaisuudessa tulee. Huomenna siis, niinkö?"

Mies seisoi niin totisena ja avomielisenä hänen edessään, ett'ei nainen voinut olla ojentamatta kättään jäähyväisiksi, jolle mies kunnioittavasti painoi huulensa, ja lupaamatta kaikki, mitä tämä oli pyytänyt.

Sitten hän jäi yksin.

* * * * *

Hän ei sulkenut silmiään tänä yönä. Häämelu oli aikoja sitten vaijennut; kaikki talon asukkaat nukkuivat valoisaan aamuun saakka, mutta tuo rauhaton olentoparka ullakkohuoneessa istui yhä nojatuolissa ikkunan ääressä ja katseli suurin silmin taivasta, kunnes se vähitellen aamunkoiton varjostuksien ja hämärän jälkeen tuli aivan kirkkaaksi. Vasta silloin hän heittäysi vuoteelle. Näytti siltä, kuin olisi hän nyt saanut rauhan tai ainakin aselevon rauhattomassa rinnassaan, sillä torimelusta huolimatta, joka kuului hänen alapuoleltaan, hän nukahti sikeästi ja sai siten kahdessa tunnissa kaiken laimiinlyödyn unen takaisin.

Noustessaan ja astuessaan kuvastimen eteen hän itsekin ihmetteli unettomia kasvojaan ja kirkkaita silmiään. Vieläpä hänellä oli väriä poskillakin, ja ryppy alahuulessa näytti kokonaan kadonneen. Hän pukeutui hitaasti ja kaikella huolella, koetteli useita eri tukanmuodostuksia, mutta päätti vihdoin jättää molemmat runsaat hiuspalmikot aaltoilemaan vapaina. Kauan kesti myös ennenkuin hän oli tullut selville siitä, mikä puku hänelle tänään paraiten sopisi. Laukussa oli kaksi vaatekertaa. Toinen niistä oli silkkipuku ja samalla juhlapuku, mutta se ei oikein sopinut tänään, sillä päivä oli siksi kesäinen; hän ei voinut käsittää, miksi hän oli sen ottanut mukaansakaan. Eihän anomuskäynnillä sopinut käyttää silkkipukua, olipa se sitten vaalistunut tai ei; näyttäisihän pikkukaupunkilaismaiselta ja päättömältä jos hän, kuten oli ajatellut, pukeutuisi komeaan juhlapukuun esittäessään itsensä kreiville. Hän päätti siis valita vaalean, perhosilla ja pienillä köynnöskasveilla kirjaillun musliinipuvun, joka tosin oli hieman vanhanaikainen, mutta joka sopi hänelle paremmin, etenkin jos hän käyttäisi suurta olkihattua mustine nauhoineen.

Renki, jonka hän kohtasi alhaalla eteisessä, hämmästyi eikä ollut tuntea tuossa keveästi esiinleijailevassa neidissä eilistä harmaata yksinkertaista naista. Hämmästyksen esine huomasi tietysti tämän, ja tuo tahdoton kohteliaisuus teki hänelle salaa hyvää.

Näin hän kulki torin poikki kohti linnankukkulaa.

Puoli tuntia myöhemmin tuli eräältä sivukadulta nuori mies, joka jäi seisomaan vastapäätä "Kolmea kypärää" ja tarkasteli vastapäätä olevan vanhan taion kivisen holvikäytävän varjosta ravintolan ylimpiä ikkunoita. Hänen tarkastamansa ikkunat olivat ylimpänä katonrajassa ja peitetyt vihreillä uutimilla. Mies ei näinollen kauaksi aikaa jäänytkään hyödyttömälle tarkastuspaikalleen, vaan päätti viettää aikansa päivälliseen saakka pienessä metsikössä linnankukkulan juurella.

Hänkin oli muuttunut eilisiltaiselta ulkomuodoltaan. Perityn, liian ahtaan, lyhyen ja melkein naurettavan puvun asemesta oli hänellä nyt päällään sopivampi yksivärinen kesäpuku, jonka hän oli valmiina ostanut pukukaupasta. Kaulassa oli höllästi sidottu pitkäliuskainen musta silkkihuivi. Näöltään oli hän nyt komeampi kuin eilen. Tytötkin katselivat hänen jälkeensä, mutta hän ei kääntänyt päätään vasemmalle eikä oikealle; rauhallisesti katseli hän eteensä ja täyteläiset huulet olivat puserretut lujasti yhteen.

Hän nousi ajatuksissaan loivasti kohoavaa linnanmäkeä jonkun matkaa, kun hän äkkiä katsahti ylöspäin ja huudahti ilosta ja hämmästyksestä. Hän, jota hän juuri äsken oli ajatellut, tuli vastaan kapealla polulla, joka luikerteli varjoisien puitten välissä ja tervehti iloisemmin ja teeskentelemättömämmin kuin hän oli toivonutkaan. Nainen näytti olevan tyytyväinen kun mies häntä suurin silmin tarkasti kiireestä kantapäähän ja näytti pitävän melkein uutena tuttavana. Mies ei kuitenkaan lausunut mitään kohteliasta huomautusta edullisesta muutoksesta, ja nainen itsekin oli ilmaisematta, kuinka kaunis toinen oli sopivammassa puvussa. Mies näytti kainoudesta unohtavan tarjota käsivarttaan ja kysyi kevyesti punastuen, kuinka hän oli nukkunut yönsä, ja kun nainen vastasi nauraen: ei puolta tuntiakaan koko yönä! näytti hän käyvän hajamieliseksi ja kulki äänetönnä ja alakuloisena hänen vierellään linnanmäkeä alas.

Nainen oli kuitenkin ystävällinen ja puhelias ja kertoi hänelle, että hän oli käynyt vieraisilla nykyisen linnanhoitajan luona tuolla ylhäällä ja tarkemmin tiedustellut herrasväen paluuta. Se tapahtuisi vasta viiden tai kuuden päivän kuluttua. Kun tämä tiedonanto yhä enemmän näytti masentavan miestä, käänsi nainen puheen toisaalle ja kysyi, miten hän oli viettänyt aamuhetkensä.

Mies kertoi, että hän oli ollut serkkuvainaansa asunnossa ja tarkastanut, mitä kaikkea hän voisi ottaa mukaansa tuosta irtaimistosta. Talouskaluista, jotka tämä vuosia sitten oli hankkinut ollessaan kosima-aikeissa, mutta joka sitten kuitenkin oli rauennut, oli suurin osa vielä jälellä käyttämättömänä vieläpä purkamattomana kaapeissa ja laatikoissa: pöytäkalusto ja makuuvaatteita, kyökkiastiota ja muutakin niin runsaasti, että hyvin vieläkin voisi niistä varustaa uuden talouden. Hän oli "joka tapauksen varalta" -- kuten mies punastuen sanoi -- alkanut pakata näitä tavaroita pariin lujaan kirstuun; erään laatikon hän oli täyttänyt vainajan kirjoilla. Mitä olisi tehtävä huonekaluilla -- ottaisiko ne mukaan vai myisikö -- jälkimäinen olisi kyllä hankalata, ell'ei niistä voisi päästä ilmaisematta itseään. Kaiken tämän oli hän tehnyt puoliksi koneellisesti saadakseen ajan kulumaan. Mitä vanhoista romuista? Muuttolintukin rakentaa pesänsä kaikkialle missä tarvitsee, eikä kuleta mukanaan olkia meren yli.

Puhuttuaan odotti mies, että nainen epäilemättä nyt ryhtyisi pääasiaan ja ilmaisisi päätöksensä, kun päätösaika kerran oli kulunut loppuun. Mutta nainen ei näyttänyt ollenkaan ymmärtävän näitä vihjauksia, puheli vain turhanpäiväisistä asioista, ja kun he huomaamatta olivat saapuneet kaupungin ulkopuolelle ja lähestyivät erästä pientä ravintolaa, joka sijaitsi metsäisen kukkularivin juurella linnanvuoren ja virran välissä, esitti nainen, että he söisivät yhdessä päivällistä tuossa puutarhassa, joka oli hänelle tuttu vanhoilta ajoilta. Ravintola oli siihen aikaan ollut mainittu hyvästä kyökistään ja talo ei varmaan vieläkään ollut kokonaan menettänyt vanhaa mainettaan.

Mies suostui kaikkeen, mitä toinen toivoi ja tahtoi. Yö näytti vaihtaneen heidän roolinsa; mies oli muuttunut empiväksi, nainen taas luottavaksi ja yritteliääksi. Ja kummallekin sopi hyvin tämä vaihto.

Miehen eilisiltanen kiihtynyt seikkailumainen esiintyminen, joka naista oli pelottanut, oli kadonnut, ja sen sijaan oli hänen kasvoillaan vieno nuorukaisen ilme, silmien kuitenkin loistaessa pidätettyä tulta. Ja ymmärrettävää on, että teeskentelemätön nauru teki toisenkin kasvot taas nuoriksi, melkeinpä herttaisiksi.

Siten he astuivat puutarhaan, jossa ei vielä ollut ihmisiä, etsivät varjoisimman lehtimajan ja tilasivat päivällisen isännältä, joka ei oikein tietänyt mitä ajatella tästä harvinaisesta vierasparista. Oli lämmin ja ruusut tuoksuivat väkevästi. Nainen otti heti päästään olkihatun ja mies huomasi nyt kuinka hienopiirteinen hänen päänsä oli, kun palmikot olivat vapaina. Mutta hän ei sanallakaan ilmaissut, että toinen miellytti tänään enemmän kuin eilen. -- Nainen kysyi eikö hänkin ota hattua päästään, mutta kun mies ääneti pudisti päätään, punastui kysyjä äkkiä. Hän ymmärsi, että mies häpesi keskellä päivää esiintyä serkku-vainaansa tekotukassa.

He söivät. Ravintolan isännän kaksitoistavuotias tytär palveli heitä. Tämä oli orpo äidistään, sillä äiti oli kuollut joitakuita kuukausia sitten. Tytöt ovat kaikki heinänteossa, oli isäntä sanonut, siten selittäen palvelusväen puutteen. Tyttösellä oli musta nauha kaulassa, ja hän oli puettu harmaisiin vaatteihin; silmät olivat syvämietteiset. Kun Klaara ojensi hänelle täytetyn viinilasin, kyyneltyivät tytön silmät äkkiä. Kauan sai Klaara pyytää ennenkuin hän sanoi syyn kyyneliinsä. Niin oli äiti aina ojentanut hänelle lasinsa! tunnusti vihdoin tyttöparka ja juoksi nopeasti lehtimajasta, eikä enää näyttäytynyt.